Читать книгу Kulissien takana - Kristofer Janson - Страница 4

Sisällysluettelo

Sivistynein nainen Plummerin talossa oli palvelustyttö. Hän oli norjalainen ja kuului arvossapidettyyn perheeseen. Hänen isänsä oli ollut Norjan rikkaimpia miehiä. Mutta varomaton keinottelu ja takaussitoumukset olivat kukistaneet hänet ja saattaneet koko perheen puille paljaille.

Isä oli menettänyt kokonaan rohkeutensa surusta, mutta äiti oi; koonnut viimeisetkin voimansa ja ruvennut ottamaan vastaan ruokavieraita pääkaupungissa. Ahkeruudella ja säästäväisyydellä sai hän pysytetyksi perheen hengissä. Mutta silloin alkoi mies keinotella omintakeisesti. Yritys ei onnistunut ja velkojat kävivät armotta käsiksi vaimon omaisuuteen, sillä Norjassa ei naineella naisella ole oikeutta hallita tulojansa eikä yksityistä omaisuuttaan. Epätoivoisena pakeni silloin äiti lapsineen pois sellaisesta maasta, missä hän ei saanut pitää hallussaan kunniallisesti ansaitsemiansa rahoja. Hän etsi itselleen turvapaikan Amerikassa, sekä alkoi Minneapoliksessa ottaa vastaan ruokavieraita. Ankaralla säästäväisyydellä kannatti se töin tuskin. Mutta vanhin tytär, Agnes, sai itse pitää huolen toimeentulostaan. Hän oli reipas tyttö ja tarttui yhtä mielellään aikaisemminkin käsiksi ankaraan työhön. Hän oli saanut palveluspaikan Plummerin talossa. Alussa tuntui hiukan raskaalta kaikenmoisiin puuhiin tottuminen, mutta hänellä oli hyvä tahto ja nyt meni jo kaikki, hyvin. Hänen, joka ennen oli aikansa käyttänyt soitantoon ja lukemiseen, ja jonka oli vaan tarvinnut vetää kellon nyöristä saadakseen käskynsä täytetyiksi, täytyi nyt joka maanantai-aamu kello neljältä seisoa pesupytyn vieressä, sekä melkein menehtyä silitysuunista tulevaan kuumuuteen. Hänen täytyi laittaa kaikki makuusijat ja ravistella raskaita mattoja, niin että käsivarsia pakotti. Hänen suurin ilonsa oli toisten poissa ollessa istuutua suuren flyygelin ääreen ja muistella vanhoja loistokappaleitaan, joilla hän oli saavuttanut niin suurta mieltymystä kotoisissa konserteissa, sekä laulaa norjalaisia kansanlaulujaan lempeällä, miellyttävällä äänellään. Kun hän silloin kuuli rouvan soittavan etehisen kelloa, riensi hän avaamaan tomuviuhka kädessä.

— Minä luulin kuulleeni jonkun soittavan, sanoi rouva. — Onko täällä joku?

— Ei. Minä vaan pyyhkäsin tomun koskettimilta, vastasi Agnes.

— Se oli oikein. Pidä sinä kaikki puhtaana ja hienona, sanoi rouva ja purjehti sisään.

Erään kerran Agnes kuitenkin joutui hämilleen. Istuessaan yksinään tuossa suuressa huoneessa kotoisiin haaveiluihinsa vaipuneena, kuuli hän äkkiä takanaan kättentaputusta ja hyvähuutoja. Hän kääntyi äkkiä ympäri pianotuolilla, ja — siinä seisoi talon poika, nuori Frank-herra hänen edessään. Agnes punastui eikä tiennyt mitä sanoisi.

— Jaha, te soitatte, Agnes, sanoi Frank ja hymyili niin, että valkoset hampaat loistivat.

— Kuinka te voitte tulla…? Agnes ei ehtinyt sanoa loppuun ajatusta.

— Kuinka osasin hämmästyttää teitä? Joo, sen minä sanon teille, vastasi Frank. — Minulla on avain isän "paratiisiin" ja voin siis kulkea takaoven kautta. Menin juuri hakemaan jotain, mitä isä oli unohtanut. — Mutta tehän olette oikea taiteilijatar.

— Ooh… minä olen soitellut hiukan entisaikoina, sanoi Agnes hämillänsä.

— By Jove! Se oli jotain aivan toista, kuin sisar Fannyn renkutus. Ja tehän laulatte, kuin satakieli.

— Minä en laulanut, minä hyräilin vaan, vastasi Agnes.

— No, te voitte kutsua sitä miksi hyvään, mutta kaunista se oli. Siinä oli ajatusta eli tunnetta kuten sanotaan. Mutta mitä kaunista se olikaan, jota te lauloitte?

— Norjalaisia kansanlauluja.

— Jaha… Minusta tuntui kuin joku olisi itkenyt. Tekö itkitte vai sävel?

— Ooh, tunsin itseni vaan niin omituisen surulliseksi muistellessani vanhoja aikoja ja vanhaa kotimaata, sanoi Agnes kyyneleet silmissä.

— Tehän olette Norjasta, eikö niin?

— Kyllä, herra Plummer.

— Eikö se ole merkillinen maa, raaka ja kylmä, paljaita kiviä, eikö totta? Minä luulin siellä asuvan jotain eskimolaisia.

— Aivan niin, ehkä me olemme sellaisia, sanoi Agnes hymyillen.

— Mutta tehän olette aivan muiden ihmisten näköisiä. Minä luulin teidän käyvän nahkoihin puettuina.

— Ja syövän harmaata kiveä sekä imeskelevän silavaa? kysyi Agnes voimatta pidättää nauruaan.

— Niin, jotain sentapaista, vastasi Frank vilpittömästi. — Mutta tämä keksintö täytyy minun totisesti ilmoittaa isälle ja äidille.

— Ei, älkää tehkö sitä, herra Plummer! Silloin minä tulen onnettomaksi.

— Onnettomaksi? Miksi niin?

— Minä lupaan teille olla koskaan koskematta pianoon, jos ette sano mitään.

— Ei, mutta teidän juuri pitää koskea siihen, teidän, joka osaatte soittaa.

— Mutta kun minä niin sydämellisesti pyydän.

— Niin, mutta minä en ymmärrä… Noh, yhdellä ehdolla.

— Millä sitte?

— Että te soitatte minulle joskus, kun olemme kahden kesken.

— Teen sen, mutta te ette saa sitä sanoa kenellekään.

— Ja vielä yksi ehto! Että te soitatte ja laulatte, kun minä pyydän teitä isän ja äidin puolesta.

— Niin, mutta eiväthän vanhempanne tiedä…

— Se on yhdentekevä. Lupaatteko minulle sen? Muutoin minä kielittelen.

— Lupaan sen. Ja nyt saatte antaa anteeksi.

Agnes nousi poistuakseen, mutta Frank huusi hänet takaisin.

— Kuulkaas, Agnes,… tiedättekö että te olette kaunis? sanoi hän ja asettui hänen eteensä.

— Olenko? Noh, sehän on hyvä minulle, vastasi hän nauraen.

— Mutta se ei todentotta ole hyvä minulle. Tahdotteko suostua vielä kolmanteen ehtoon?

— Mikä se olisi? Minusta rupeaa tulemaan aivan liian monta ehtoa.

— Että annatte minulle suutelon, sanoi hän ja levitti käsivartensa häntä kohden.

Agnes heitti leimuavan silmäyksen häneen, oikaisihe suoraksi, astui askeleen taaksepäin ja sieppasi tomuviuhkan, ollakseen valmiina lyömään.

— Te ette koske minuun! Hoitakaa te businessinne, minä hoidan omani!

Ja hän meni pystypäisenä ulos ovesta ja paiskasi sen kiinni.

Nuori Plummer seisoi siinä aivan ällistyneenä.

— Tulimmainen, kuinka ylpeä tyttö! — mutisi hän, pisti kädet housuntaskuihin ja meni ulos.

Kului joku aika ja koko tapaus näytti unohtuneen. Frank seurasi Agnesta katseillaan, kun hän passasi ruokapöydässä, mutta hän ei ollut tehnyt uutta yritystä lähestyäkseen häntä. Oli kesäkuu. Fanny-neiti oli kahdeksan päivää kestävällä vierailumatkalla erään ystävättären luona Minnetonkassa. Perhe istui juuri päivällispöydässä ja vanha Plummer otti vapauden röystellä oikein perinpohjaisesti, kun saapuvilla ei ollut ketään vierasta. Silloin toi eräs poika sähkösanoman mr ja mrs Plummerille. Se oli Chicagosta. Mrs Plummer tuli oikein levottomaksi, ja sillä aikaa, kun hänen miehensä kirjoitti kuitin ja toimitti pois pojan, oli hän jo repinyt sen auki ja lukenut. Mutta hänen kasvonsa saivat tyhmyyttä ja hämmästystä osoittavan ilmeen. Hän katseli ja käänteli sitä, silmäsi päällekirjoitusta, mutta ei tullut sen viisaammaksi. Sitten hän ojensi sähkösanoman miehelleen.

— Minä en ymmärrä sanaakaan, sanoi hän ja pudisti päätään.

— Etkö osaa lukea kirjoitusta? — sanoi hänen miehensä mahtavasti, asetti silmälasit könkkänenälleen ja otti sähkösanoman. Hän piti sitä päivää vastaan ja tuijotti siihen, mutta hänen kasvonsa saivat vähitellen samanlaisen ihmettelevän ja hämmentyneen ilmeen, kuin hänen vaimonsakin.

— Mitä tuhannen pentelettä…

— Vaiti, Plummer, älä kiroa, — sanoi hänen vaimonsa rauhoittaen.

— Ooh, älä teeskentele, lausui Plummer. — Mutta mitä ihmeellisiä harakanvarpaita nämä ovat?

Je ve… arriver comte Ducroix. Onko se todellakin minulle? Aivan, toden totta. Silloin se on varmaan joku ilveilijä joka tahtoo tehdä pilaa minusta. Chicago… hm! Ja mitä sekamelskaa tämä on? Onko tämä nyt kristillistä kieltä, tämä?

— Anna minun katsoa sitä, isä! — sanoi Frank. — Ei sentähden, että minä luulisin paremmin osaavani sitä tulkita, kuin sinä, mutta…

Plummer antoi sähkösanoman pojalleen.

— Minun mielestäni pitäisi kieltää käyttämästä muita kieliä, kun engelskaa täällä Yhdysvalloissa. Eihän voi toivoa, että joka mies osaisi ryssää ja Puolan kieltä. Minusta näyttää tässä olevan jotain jostain virrasta, sillä tässä on "a river", mutta enempää en minä ymmärrä.

Frank istui ja tutki.

— Tiedätkö isä, minä luulen, että tämä on ranskaa, ja että se on Fannyn kreiviltä, sillä tiedän että kreivi on ranskan kielellä comte ja hänen nimensähän oli Ducroix.

— Mitä sinä sanotkaan Frank? — kysyi mrs Plummer tulipunaisena kasvoiltaan. — Se ranskalainen kreivi!… Voi, kun olisi nyt sivistystä, Plummer!

— Viisi sivistyksestä! Ne eivät todentotta ole viisaampia, kuin mekään, sittenkun arkkuun pannaan. Mutta mitä siinä vielä on, Frank?

— Niin, en tiedä, mutta ehkä Agnes osaisi selittää sen, vastasi

Frank.

— Agnes? sanoi rouva Plummer mahtavasti.

— Agnes? — murisi Plummer.

— Niin, Agnes osaa enemmän, kuin tiedämmekään, sanoi Frank hymyillen ja ojensi hänelle sähkösanoman.

— Jos se on ranskaa, niin toivon voivani sen kääntää, vastasi Agnes.

— Olen oppinut sitä kotona.

— Vahinko, ettei Fanny ole täällä, huokasi rouva Plummer.

Agnes oli pannut tarjottimen pöydälle ja luki sähkösanoman.

— Tässä on: keskiviikkona tämän kuun 20 päivänä tulen puolipäiväjunalla Milwaukee Depotille. Aijon käydä luonanne samana päivänä.

Kreivi Ducroix.

— Mitä sinä sanot? — keskiviikkona, 20. päivänä? Mutta siihenhän on enää vaan kymmenen päivää! Herra Jumala, meidän täytyy heti lähettää sana Fannylle, huudahti mrs Plummer hätääntyneenä. — Hän asuu tietysti meillä, Plummer, ja meidän täytyy ottaa häntä vastaan suurilla kutsuilla. Senhän ymmärtänet? Ajatteles, hän tulee todellakin!

Ja mrs Plummer naurahti hyvillään.

— Minä toivon kreivin ja kaikki Fannyn ranskalaiset tuttavat sinne missä pippuri kasvaa, murisi mr Plummer. — Eihän tässä saa koskaan olla rauhassa. Ja jos sitte vielä pitää puhua tätä pakanallista kieltä. — Plummer läjäytti katkeroituneena kädellään sähkösanomaa, — niin ei hän minulta monta sanaa saa. Mutta sen minä sanon sinulle, Georgia, etten minä tahdo olla missään tekemisissä koko asian kanssa. Saat ottaa kaikki huoleksesi.

— Ole huoleti, ystäväni! Kaikki tulee hyvin toimitetuksi.

Mr Plummerin täytyi mennä kirjastoon nauttiakseen Byronin lauluista — se oli brandya. — Sitten hän meni muristen ja kiroillen konttooriin. Mutta Frankin täytyi luvata toimittaa sana Fannylle ja auttaa äitiä järjestelemisessä niin hyvin, kuin hän osasi.