Читать книгу Prosper Mérimée - Leino Kasimir - Страница 5

Sisällysluettelo

Mériméen suvun alkuperää ei kovin pitkälle tunneta, vaikka onkin tämä nimi jo ehtinyt niin mainehikkaan kaiun saada. Sen mukaan kuin on selville saatu, polveutuu suku Normandian maakunnasta; Prosperin isoisä, nimen ensimmäinen tunnettu kantaja, vaikutti aluksi parlamenttiadvokaattina Rouen'issa ja oli myöhemmin viimeisen Broglie'n marsalkan sukulinnan intendenttinä. Täällä Broglie'ssa, Eure'n maakunnassa, syntyi 17 p. syyskuuta v. 1757 Prosperin isä Jean François Léonor Mérimée, joka tämän nimen suuremmalle yleisölle niin tutuksi ehti tehdä, että sen perijällä jo oli synnynnäinenkin oikeus huomattuun asemaan yhteiskunnassa.[1]

Léonor Mériméen lapsuudesta ei tiedetä paljo minkäänlaisia yksityisseikkoja enkä niitä ainettani varten tarvitsekaan. Tiedämme vain, että hän ylipäänsä sai hyvän kotikasvatuksen ja että hänessä jo tuiki nuorena huomattiin halua ja lahjoja taiteihin, erittäinkin piirustukseen. Nämä taipumukset eivät kuitenkaan millään tavoin estäneet nuorukaista menestyksellä harjoittamasta tieteellisiä opinnoita kielentutkimuksen sekä kreikkalais-roomalaisen kaunokirjallisuuden alalla. Yksistään humanistisiin opintoihin ei Léonorin tiedonhalu sentään nuorenakaan rajoittunut. Paul Lacroix kertoo nimittäin, ja sitä samaahan todistaa hänen myöhempi toimintansakin, että nuorukainen aika ajoittain jätti kaikki muut lukupuuhat ja antausi tutkimaan kemiaa, joka vanhemmiten kävikin hänen lempiaineekseen.

Maalaamista ja piirustusta harjoitteli hän kuitenkin enimmän, eivätkä näy vanhemmatkaan häntä estelleen taipumustansa seuraamasta. Ilman suurempia vaikeuksia joutuu hän oppilaaksi Gabriel François Doyen'in atelieriin, jossa, kuten tietty, aikansa ehkä kuuluisin mestari, Louis Davidkin oli sileää sivellintään käyttämään opetellut. Alkuopinnot täällä suoritettuaan pääsi hän ennen pitkää David'n suosittamana tuon aikoinaan hyvinkin tunnetun Fr. André Vincentin oppilaaksi, kertoo ylempänä mainitsemani kirjallisuuden tutkija Lacroix. Todenmukaisempi tuntuu meistä kuitenkin olevan Maurice Tourneux'n väite, jonka mukaan Louis David itse on ollut Léonorin ensimmäinen ohjaaja, sillä hänpähän se kuitenkin tätä Vincent'ille suositti. Miten lieneekin, mutta etevimmäksi oppilaaksi nuori Léonor täällä Vincent'in atelierissä piankin osottausi eikä viipynyt kauan ennen kuin hänelle myönnettiin pääsy kuninkaalliseen maalausakatemiaan (Académie royale de peinture), joka siihen aikaan oli korkein oppilaitos tällä alalla.

V. 1788 uskalsi Léonor Mérimée jo kilpailla tunnetusta Rooman matkarahasta, mutta yritykseksi se silloin vielä kuitenkin jäi. V:sta 1791 alkaen tapaamme sitten hänen teoksiaan salongissa, mutta jo sitä edellisenä vuonna oli hän lähtenyt sille tutkimusmatkalle Hollantiin, Saksaan ja Itaaliaan, jonka tulokset hän vasta 40 vuotta myöhemmin julkaisi tunnetuksi tulleessa teoksessaan "De la peinture à l'huile depuis Hubert et van Eyck, jusqu'à nos jours". Vasta Roomaan hän vihdoin pitemmäksi aikaa pysähtyi ja siirtyi sieltä myöhemmin Firenzeen, mistä useimmat etevät taulunsa (Les chasseurs dans une forêt, l'Innocence nourissant un serpent, Daphnis et Chloë y.m.) Pariisin salonkiin lähetteli. Kuuluisana miehenä palasi Mérimée direktoriumin aikana kotimaahansa ja vastaanotti v. 1801 Lucien Bonaparten ehdotuksesta opettajapaikan Pariisin polyteknillisessä opistossa. Ja jo seuraavana vuonna kutsuttiin hän jäseneksi "Yhdistykseen kansallisen taideteollisuuden kohottamista varten", jonka vaikuttavimpia jäseniä hän kuolemaansa saakka oli. Niinikään valittiin hän samana vuonna toimeenpannun näyttelyn arvostelulautakuntaan ja tuli täten tutuksi Ranskan kuuluisimpien miesten kanssa. "École des Beaux-Arts" nimisen taidekoulun elinkautisena sihteerinä, joksi hän v. 1807 valittiin, oli hän tilaisuudessa osottamaan arvostelu- ja kirjailijakykyään niissä useissa rapporteissa, joita hän virkansa puolesta oli velkapää hallitukselle tekemään. Tuntuupa melkein siltä kuin olisi näissä erinomaisen sujuvasti ja klassillisen selvästi toimitetuissa, hienoa ja kehittynyttä taideaistia sekä laajaperäisiä tietoja todistavissa kirjelmissä jo sitä samaa mestarillista tyyliä, joka pojasta on tehnyt voittamattoman ja mallikelpoisen mestarin novellikirjallisuuden alalla.

Ja tuskinpa kovin paljo erehtyykään, jos otaksuu pojan jo kotoaan perineen mainiot tyylilliset taipumuksensa ja ne esteetilliset periaatteet, joita hän kirjallisessa tuotannossaan aina on seurannut. Tosin en tunne lähemmin Léonor Mériméen esteetillisiä mielipiteitä kaunokirjallisuudesta, mutta tiedänpä sen sijaan ne perustukset, joista hän kaunotaiteet johti. Teoksessaan "Traité de la peinture à l'huile", jonka lähempään käsittelyyn ryhtyminen veisi ulkopuolelle ainettani, todistelee hän sitä perusajatustaan, että "piirustus on se yhteinen lähde, josta saavat alkunsa nuo kolme taidehaaraa: maalaus-, veisto- ja rakennustaide". Piirustus on hänestä pääasia maalauksessakin; väritys tulee vasta toisessa sijassa. Samat periaatteet siis kuin hänen opettajallaan David'lla ja aikalaisellaan Ingres'llä, joitten mukaan taide oli palautettava yksinkertaisimpaan ja tärkeimpään ilmenemismuotoonsa piirustukseen. Niinikään oli kokonaisuuden sopusuhtaista taiteellisuutta etupäässä koetettava säilyttää. "Yksityisseikat ovat olevinaan tärkeitä pikku herroja, jotka ovat paikoilleen ohjattavat; muoto on kaiken ehto ja perustus: mitä yksinkertaisimmat muotoviivat, sitä suurempi niiden voima ja kauneus". Mutta esitystavan pitää olla laajanäköisen; todellisuudesta on ihanteellisuus etsittävä ja sen luonteenomaisimmat ääriviivat sopusointuisena kokonaisuutena kuvattavat leveällä, mutta säntillisellä tavalla, kas siinäpä juuri taiteen tehtävä.[2]

Tämä oli Ingres'n oppi ja samoin ajatteli myöskin Mérimée vanhempi. Antiikia hän tutki ja rakasti suuresti, sillä siellä löysi hän sen muodon kauneuden, joka hänestä oli kaiken taiteen elinehto. Eikä ainoastaan taidetta, vaan myöskin kirjallisuutta koskevissa kysymyksissä näyttää Léonor Mériméellä olleen kehittynyt ja varma aisti. Ainakin kertoo hänestä eräs hänen lähimpiä ystäviänsä seuraavaa "Mériméellä oli kirjallisissa asioissa sama selvä ja puhdas aisti, jota hän taiteellisissakin kysymyksissä osotti; Horationsa hän osasi ulkoa; innottelua, liioittelua ja kaikkea jokapäiväistä hän kammosi (il avait en horreur le pathos, l'exagération et le commun); ihmisellisen älyn kaikissa plastillisissa ilmestymismuodoissa hän etsi totuuden ihannetta vielä enemmän kuin kauneuden; kirjallisuudessa samoin kuin taiteissakin kuului hän valikoivaan kouluun; mutta filosofiiassa oli hänellä mitä ylevimmät näkökannat, alkuperäisimmät aatteet ja järkähtämättömimmät vakaumukset."[3]

Sellaiseksi kuvataan Prosperin isä. Tämä lahjakas maalaaja antoi opetustunteja eräässä yksityisessä tyttökoulussa, jota piti rva Moreau, lääkärin leski ja kahdeksan lapsen äiti. Täällä oppi Léonor Mérimée tuntemaan tulevan vaimonsa, talon nuorimman tyttären Anna Moreaun. Nuorella Anna neidilläkin oli huomattava taipumus piirustukseen ja maalaustaiteeseen, kuten hänen siveltimestänsä lähteneet taulut kyllin selvästi osottavat. Salongissa ei häneltä tiettävästi ole ollut koskaan mitään näytteillä. Mutta siitä huolimatta oli hänen kykynsä yleisesti tunnettu. Hänen ehkä etevimmän muotokuvamaalauksensa — muotokuvain maalaajatar hän nimittäin oli — kehutaan sattuvasti esittäneen Prosperin hyvää ystävää ja lahjakasta, vaikka aikaisin poistemmattua kasvientutkijaa Victor Jacquemont'ia, jonka elämäkerran Prosper Mérimée on niin kauniisti kirjoittanut.

Olen jo maininnut kuinka Léonor Mériméetä kehuttiin hyväksi kynäniekaksi. Nyt on minun lisääminen, että myöskin Prosperin äidillä vakuutetaan olleen mitä kauneimmat kertoilijan lahjat, joita hän käytti suurella menestyksellä viihdyttäissään maalattavia vallattomia pienokaisia kaikellaisilla saduilla ja omatekoisilla jutuilla.[4] Yleisesti tunnettu on Goethen lause synnynnäisistä taipumuksistaan:

"Vom Vater hab' ich die Statur

Des Lebens ernstes Führen;

Vom Mütterchen die Frohnatur

Und Lust zu fabuliren".

Samaa voisi tavallaan Mériméekin sanoa itsestään. Ainakin oli tämä "kertoilemisen halu" jo aikoja ollut hänen äitinsä suvun ominaisuuksia. Hänen isoäitinsä rva Leprince de Beaumont oli näet Ranskan suosituimpia kirjailijoita lasten kirjallisuuden alalla, ja on hänen satukokoelmansa "Magasin des Enfants" vieläkin aarreaitta palleroisille. Arvattavasti on nuori Prosperkin äitinsä jutelmia silloinkin kuunnellut, kun hän v. 1808 viisivuotiaana lapsukaisena istui emonsa maalattavana. Pitkät, olkapäille ylettyvät kultaiset kiharat, pyöreä muoto, korkea otsa, suuret, kirkkaat ja sielukkaat silmät, isonlainen nenä ja hienopiirteinen, vaikka suurehko hymy-suu — sellaiseksi on nuori äiti ainoan lapsensa kuvannut.[5]

Täydellisesti voimme kai nyt yhtyä siihen, mitä eräs Prosper Mériméen biograafi, Eugène Mirecourt, kirjailijamme syntymästä lausuu: "Kas tässä onnellinen ihminen, jolle oli suotu etuoikeus syntyä niin sanoakseni taidejumalattarien siipien suojassa".[6] Onnellinen oli kaikesta päättäen tämä avioliitto ennestäänkin eikä varmaankaan vähimmän sen jälkeen kuin Prosper, "kauan toivottuna lapsena", syyskuun 28 p. v. 1803 ensi kerran näki päivän valon.[7] Raihnainen ja kivulloinen lapsi hän oli ja joka hetki pelkäsi nuori äiti rakkaan ja ainoan perillisen kadottamista. Ja senpä vuoksi istuikin hän myötäänsä pienokaistansa vaalimassa ja usein sanotaan isänkin esikoisensa kehdolle työstään kiiruhtaneen. Kivulloinen oli nuori Prosper jo varhaisimman lapsuutensa päivinä ja kuten tulemme näkemään kärsi hän melkein koko ikänsä terveytensä heikkoudesta. Lapsen alkuopetus jäi melkein kerrassaan äidin huoleksi. "Hän (äiti) hoiteli lastansa mitä hellimmällä ja väsymättömimmällä huolella. Hän se myöskin oli, joka lapsen alkuopetuksen tehtäväkseen otti, ja epäilemättä on kirjailija juuri äidiltään perinyt sen hienoaistisuuden, joka muodostaa paremman osan hänen kyvystänsä" (— — cette sensibilité délicate qui fait meilleure partie de son talent).[8]

Muuten lienee Anna Moreaulla myöskin ollut englantilaista verta suonissaan; ainakin tietää Prosperin englantilainen biograafi George Saintsbury kertoa meille, että "Mérimée had English blood in his veins on the mother's side".[9] Kuinka läheistä tämä sukulaisuus englantilaisten kanssa sitten oli, siitä ei meille ole kukaan tarkempia tietoja antanut. Tiedämme vain, että Prosper jo nuorena ylioppilaana seurusteli englantilaisissa perheissä, että hän jo lapsuudestaan osasi englannin kieltä, tutki hartaasti englantilaista kirjallisuutta ja ulkoasussaankin jäljitteli Albionin asukkaita sillä menestyksellä, että hänestä voitiin sanoa "he was always considered, at least in France, to look and behave more like an Englishman than a Frenchman".

Anna Mérimée, Prosperin äiti, on erään ominsilmin näkijän (kreivi d'Haussonvillen) mielestä ollut "une femme plus intelligente que raffinée".[10] Silloisen taantumisajan vanhoilliset mielipiteet uskonnon ja kirkon alalla eivät tähän vapaamieliseen ja älykkääseen naiseen olleet tehneet minkäänlaista vaikutusta. Päinvastoin pysyi hän vastenmielisenä kaikille uskontunnustuksille, kuten Prosperin uusin biograafi kreivi d'Haussonville selvästi lausuu: "Madame Mérimée témoignait, en effet, contre toute croyance réligieuse une aversion décidée" lisäten vielä, että kun hänen poikansa hyväksyi periaatteekseen seuraavat, nimileimasimeensakin kaiverretut kreikkalaiset tunnussanat: Memnaebo apibtein (muista epäillä!), niin seurasi hän ainoastaan äitinsä opetusta. Kuinka kauas vapaamielisyys ja kirkollisen uskonnon vastustushalu tässä muutoin kyllä tunteellisessa naisessa oli kehittynyt, sitä osottaa parhaiten se seikka, ettei hän antanut ensinkään kastaa poikaansa, jonka "pakanallisuus" myöhemmin usein oli keskustelujen aineena niin hyvin yksityisissä seuroissa kuin julkisuudessakin.

Saatuaan kotona hyvät alkutiedot etupäässä äidiltään, siirtyi nuori Prosper Henri IV:n lyseoon ulko-oppilaana.[11] Kivulloisuus, taiteilijataipumukset vaiko kaunokirjalliset opinnot lienevät olleet syynä siihen, etteivät koulutodistukset erittäin loistavia olleet. Ainakin tietää Loménie kertoa meille, että "Mérimée fit des études classiques assez médiocres" ja Mirecourt puolestaan lausuu, että vaikka oppilas vuoden lopussa palasikin siksi hyvillä todistuksilla, että äiti niistä voi ylpeillä, niin eivät ne kuitenkaan olleet kyllin hyviä "pour mériter le titre de héros du thème grec". Koulussa ei Prosper Mérimée näytäkään vielä saavuttaneen niitä perinpohjaisia tietoja klassillisissa kielissä, joilla hän vanhempana niin usein tuttaviansakin hämmästytti. Ne hankki hän vasta ylioppilaaksi ja itsenäiseksi tultuaan. "Vasta koulusta päästyään — sanoo Loménie — antausi nuori Mérimée ominpäin hankkimaan niitä hyviä ja perinpohjaisia tietoja, jotka hänen kyvylleen antavat sellaisen voiman kaikilla aloilla liikkuessa. Olen kuullut puhuttavan, että hän jo nuorena oli innolla tutkinut Kreikan kaunista kieltä, jonka hän tosin oli laiminlyönyt koulussa, mutta jota hän sittemmin uudelleen innostui lukemaan erään kreikkalaisen johdolla".

Näyttää melkein siltä kuin olisivat maalauspuuhat jo silloin Prosperia suuremmassa määrässä huvittaneet. V. 1821, jolloin hän oli 18 vuotias, näemme nimittäin vanhan Mériméen eräässä kirjeessä puhuvan pojastansa seuraavalla ylpeilevällä tavalla:

"Minulla on 18 vuotias pitkä poika, josta minä mielelläni tahtoisin lakimiehen. Hänellä on muuten sellaiset taipumukset maalaustaiteeseen, että hän, vaikka ei olekaan koskaan jäljennöksiä maalaillut, jo tekee luonnoksia kuin mikähän nuori maalaajan oppilas; mutta tarkalleen ei hän osaa piirtää silmääkään. Käytös ja sivistys pitäisi hänellä olla hyvä, kotona näet kun aina on kasvatettu".[12]

Tällainen oli hän siis, kun hän 17 vuotiaana Henri IV:n lyseosta yliopistoon laskettiin tullakseen isänsä tahdon mukaan sisäänkirjoitetuksi "École de Droit" nimiseen lakitieteelliseen osastoon, johon useimmat varakkaampien pariisilaisten pojat siihen aikaan kuuluivat. Lahjakas, monipuolinen ja hyvin kasvatettu hän oli ja paljo hänestä vanhemmat toivoivat. Kooltaan oli hän pitkä ja hoikka nuorukainen, jonka älykkäät, vilkkaat silmät, rohkea katsanto ja ulkoneva nenä osotti lujaluontoisen miehen alkua. Ja jo silloin huomattiin hänellä tuo aristokraattinen ilme kasvoissa ja pilkallinen hymy huulilla, jonka hän siitä saakka luonteenomaisimpana piirteenään säilytti kuolinpäiväänsä saakka. Niin kertoo kuitenkin muudan Mériméen läheinen sukulainen, joka on ollut tilaisuudessa näkemään rva Mériméen tekemän muotokuvan, mikä esitti Prosperia 15 vuotiaana nuorukaisena.[13]

Ennen kuin häntä seuraamme siihen laajempaan seurapiiriin ja vilkkaaseen kirjalliseen elämään, johon hän ylioppilaaksi tultuaan joutui, tahdomme muutamin lyhyvin piirtein luonnostella Ranskan valtiollista ja yhteiskunnallista tilaa tähän aikaan antaaksemme kuvauksillemme tarpeellisen historiallisen taustan.