Читать книгу Prosper Mérimée - Leino Kasimir - Страница 6

Sisällysluettelo

Ensin pari sanaa ajan valtiollisesta taka-alasta. Kovin äkkiä oli vapautta rakastava ja pikaluontoinen Ranskan kansa vallankumouksen kautta kahleensa katkaissut, katkaissut ne ennen kuin se ehti henkisesti kypsyä voitettua valtaansa järkiperäisesti käyttämään. Epävarmana se tietänsä eteenpäin haparoi ja tarmokasta johtoa kaipasi. Jotenkin vapaaehtoisesti se sen vuoksi alistuikin sen raskauttavan, joskin kunniakkaan ikeen alle, jonka Napoleon I ennen pitkää Gallian kansan kannettavaksi laski. Olihan toki valtakunnan ruorissa taas mies, joka tiesi mitä tahtoi, niin että ehkäpä hänen kanssaan turvallisempi aika oli koittava, mietittiin.

Näissä toivomuksissa petyttiin kyllä täydellisesti, mutta seisoipa sen sijaan kunnian ja maineen seppelöimänä vanhan Ranskan sota-lippu, ja siinähän oli tarpeeksi korvausta kaikille. Isänmaansa kunniaksi on näet Ranskan kansa aina ollut valmis uhraamaan kaikki. Ja niin kauan kuin se laakereita leikkasi, seurasi se nurkumatta ajan suurinta sankaria, seurasi häntä halki koko Euroopan, kunnes luonnonvoimat ja vihollisten paljous sen vihdoin lannisti. Venäjän lakeudet ne muodostuivat Ranskan laskeutuvan kunnian haudaksi. Pian astuivat liittolaisten voittoisat joukot itse Pariisin muurien sisäpuolelle ja kohtalonsa kovuutta sai Elban saarella miettiä äskeinen valtaistuinten järisyttäjä.

Vielä kerran yritti hän sitten aikansa ruoriin tarttua, mutta me tiedämme hänen onnettoman kohtalonsa. Waterloon musertava tappio teki lopun kaikesta ja "saaressa merellisessä" istui taas rauhan panttina kukistunut sankari.

Ja niin palasi Belgiaan paennut Louis XVIII taas Pariisiin ja hänen kanssansa ahdashenkinen taantumisvalta. Eduskunta hajoitettiin, tasavaltalaiset ja bonapartelaiset karkoitettiin maanpakoon ja monarkkisen kirkollisvaltion perustuksia ruvettiin entisyyden raunioille rakentamaan "pyhän liiton" turvallisessa suojassa. Jokainen vapaa aate oli tukahdutettava, jokainen tasavaltaiselta hajahtava laitos kukistettava ja Louis XIV:n aikuinen itsevaltius kokonaisuudessaan palautettava. Paremmaksi vakuudeksi otettiin taas jesuiitatkin armoihin ja pian näemme näiden veljellisessä sovussa hallituksen kanssa työskentelevän keskiaikaisen hallitusmuodon ylläpitämiseksi.

Näin tumma on se valtiollinen tausta, johonka vuosisatamme mahtavin kirjallinen liike niin loistavan ja valoisan vastakohdan muodostaa. Ja tämä nouseva kirjailijapolvi se vihdoin tiranniudenkin kukistaa samoin kuin tekivät aikoinaan negatiivisemmalla tavalla 18:n vuosisadan filosoofit ja kaunokirjailijat Louis XIV:n absolutismille. Tämä vuosisatojen vaihtumassa syntynyt sukupolvi se oli perinyt Rousseaun uskon ja luottamuksen, innostunut onnettoman André Chénier'n ylevämielisistä ja tuntehikkaista lauluista, laajentanut näköalojansa tutkimalla M:me de Staël'in hauskoja kirjoituksia Saksan suurista kirjailijoista, itkenyt Wertherin kanssa rakkauden autuasta surkeutta ja raivonnut "Räuberein" ja Byronin kanssa yhteiskuntalaitoksia vastaan. Se oli myöskin kuunnellut Schlegelin luentoja Saksan nuorentuneesta kirjallisuudesta, nähnyt näyteltävän Shakespearen mestaridraamoja ranskalaisessa käännöksessä ja ihastuksella lukenut Walter Scottin epookintekeviä ja historiallisia tapahtumia ihan uudelta kannalta käsitteleviä romaaneja.

Kummako siis, etteivät Aristoteleen aikuiset ja Boileaun yhä varmistamat ranskalaiset runomuodot enää heitä tyydyttäneet? Kummako jos tyhjiltä ja sisällyksettömiltä tuntuivat heistä Arnault'n, Jouy'n, Lemercier'n ja Baour-Lormian'in sileän kylmät ja tunteettomat sepustukset Shakespearen ja Byronin, Goethen ja Schillerin ikuisten luomien rinnalla? Se ei voinut enää entisellä ahdashenkisen isänmaallisuutensa naiivilla vakaumuksella kerskailla puolijumalista klassikoista eikä orjamaisesti alistua "suuren" Nicolas Boileaun, tuon yksinvaltiaan tuomarin, varmoja runo-opillisia lakeja noudattamaan. Tämä nuoriso oli näette vähitellen oppinut omin silmin ja vapaasti luontoa ja oloja katselemaan, oivaltanut Racinen esitystavan sekä kylmäksi että yksipuoliseksi ja nähnyt, että klassikkojen kuvaaman maailman ulkopuolella oli olemassa vaiherikas ja pulppuava elämä inhimillisine heikkouksineen ja tapoineen.

Sisällisen vaistonsa pakosta asettui se siis sotakannalle, ja samaa tekivät myöskin "vanhat" (Auger, Jouy, Parceval de Grandemaison, Baour-Lormian, Raynouard y.m.), jotka yhtä itsepintaisesti tahtoivat puolustaa olevia taidekäsitteitä. Mutta nuorisolla oli innostus ja sisällinen voima puolellaan ja ehtimistään kehittyi tästä liikkeestä mahtava kirjallinen vallankumous, joka uusia taidesuuntia ja voimakkaita neroja ilmoille loihtii, klassillisuuden tiranniuden kukistaa ja voitollisen taistelunsa ijäti pysyväksi muistomerkiksi kauniit runotuotteensa jättää. Kuta ahtaammalle kirkollinen hallitus yhteiskunnallisen ja valtiollisen toiminnan rajoittaa, sitä suuremmalla voimalla kääntyy nuorison mieli taiteeseen ja kirjallisuuteen, joissa se koettaa etsiä vapauteen pyrkivälle hengellensä tyydytystä. Kun se ei löydä sitä vanhoista eikä uudemmista klassikoista, hakee se sitä keskiajalta, jolla oli tarpeeksi tunnetta, innostusta ja ihanteita. Ja noissa kaukaisen ajan unelmissa se viihtyy, niitä unelmoidessaan se hetkeksi kurjan ja runottoman nykyisyytensä unhottaa. Samoista syistä käyvät kaukaiset ulkomaiset olot ja tapakuvaukset mieluisaksi nautinnoksi ja kun kerran vanha "kiinalainen muuri" Ranskan ja muun Euroopan väliltä on murrettu, puhaltavat raittiit tuulet pian vapaasti kaikilta tahoilta, Reinin, kanaalin, alppein ja Pyreneitten poikki.

Turhaan ponnistelee tätä uutta pohjavirtaa vastaan sekä Napoleon että hänen jälkeläisensä, turhaan säädetään lakeja ja asetuksia henkisen uudistumisen ehkäisemiseksi. Keskellä kaikkea taantumista, keskellä koko yhteiskunnallista seisausta näemme pienen joukon nuorukaisia, jotka ovat ottaneet vaaliakseen vastaiseksi valoksi liehdottavaa kipunaa. Shakespearen, Goethen, Byronin, Scottin, Danten, Calderonin y.m. maailmannerojen ikuiset henget ovat auttamassa liehtomista.[14] Ja kyllä sitä tarvitaankin, sillä 250 vuotta vanhat ovat ne sitkeät juuret, joilla klassillisuus yhäkin niin ylpeänä pystyssä pysytteleikse.

Mutta sellaisten miesten kuin Villemain'in ja Cousin'in iskuista alkoivat ne vihdoinkin katkeilla. Tuomalla historian kirjallisuudenarvosteluun osoitti edellinen taiteellisen arvon olevan relatiivista, ajasta ja oloista riippuvaista; Victor Cousin taas joutui nuorison ihanteeksi heti kohta kun hän (v. 1815) yliopiston kateederille astui.[15] — Jo ensi päivänä kertyi nimittäin hänen ympärilleen nuoria, innostuneita, jopa fanaatillisiakin ihailijoita, jotka isoovina nielivät jokaisen sanan, mikä mestarin suusta tuli.

Yleisen innostuksen vallassa joutuivat yhteiseen virtaan taipumuksiltaan mitä erilaisimmat luonteet. Kukin antoi tunnussanalle, "romantismille", mieleisensä merkityksen ja liittyi taistelemaan yhteistä vihollista, klassillisuutta, vastaan. Ja näin tapahtui, että mukaan tempausi sellaisiakin, jotka luonteeltaan olivat melkoisesti toista kuin mitä nykyään sanalla "romanttiko" tarkoitetaan.

Näitä oli varmaan myöskin Prosper Mérimée, joka nyt oli yliopistolliset opintonsa alkanut. Isä tahtoi, kuten sanottu, pojastansa lakimiestä ja tutkintoansa vartenhan hän hiljalleen lueskelikin; mutta suurin osa ajasta meni kielten, kaunokirjallisuuden ja fisosofiian tutkimiseen. Hänkin oli nimittäin yksi noita Cousin'in kuuntelijoita "qui font de la philosophie et du romantisme". Nuoren johtajansa ympärille kokoutuneina näemme siellä, paitsi Mériméetä, myöskin joukon hänen lähimpiä ystäviänsä. Siellä istuu tuo aina uskollinen toveri, sittemmin tunnettu tutkimusretkeilijä J. J. Ampère, siellä orientalisti Fulgence Fresnel, valtiollinen puhuja Alex. de Jussieu, tuleva ministeri Jules Bastide sekä ystävät Sautelet, Morel, Frank, Alb. Stapfer y.m.[16]

Näiden mieluisampien luentojen ja seuraelämän huvitusten tieltä saivat lainopilliset opinnot väistyä. "Mériméetä nähtiin harvoin luennoilla" tietää Mirecourt kertoa; "hän näet harjoitti lukujaan kuten useimmat varakkaiden pariisilaisten pojat s.o. hän huvittelihe paljo, lueskeli kaunokirjallisuutta ja otti osaa salonkielämän iloihin". Espanjan ja Englannin kirjallisuutta hän etupäässä harrasti; hiukan myöhemmin antautui hän kuten jo olen maininnut erään kreikkalaisen johdolla myöskin opiskelemaan uutta kreikkaa,[17] joka olikin hänelle sanomattomaksi hyödyksi sillä matkalla, minkä hän v. 1842 teki Kreikkaan ja Vähä-Aasiaan vanhan ystävänsä J. J. Ampèren kanssa.

Sangen varhain joutui nuori ja nerokas ylioppilas jo salonkielämänkin hauskutuksia nauttimaan eikä se kummaakaan ollut, sillä olihan hän huomatusta ja varakkaasta pariisilaisesta perheestä. Noin 19-vuotiaana tapaamme hänet jo nuoren ja ihanan laulajattaren Giudetta Pastan (synt. 1798) luona Pariisissa, missä tämä siihen aikaan (vv. 1822-30) suurella menestyksellä esiytyi itaalialaisella näyttämöllä. Täällä Giudetta Pastan salongissa kohtaa nuori lakitieteen oppilas ensi kerran Henri Beylen, joka Napoleonin kanssa ympäri Eurooppaa retkeiltyään oli asunut enimmäkseen Itaaliassa ja muutamia vuosia sitten (1817) julkaissut ensimmäisen teoksensa "Histoire de la peinture en Italie". Poliisin ahdistaessa oli tämä omituinen ja nerokas mies ollut pakotettuna jättämään rakkaan Itaaliansa — hänen epäiltiin kuuluvan kuuluisain Carbonarein leiriin — ja etsimään entisiä ystäviänsä Pariisissa.

Suuresta merkityksestä oli tämä uusi tuttavuus Prosper Mériméelle. Vaikka Beyle näet olikin 20 vuotta häntä vanhempi, syntyi heidän välillään kuitenkin mitä kestävin ja rakkain ystävyyden liitto, jonka vaikutus Mériméen mielipiteihin ja kirjalliseen toimintaan on arvattava suuremmaksi kuin kenenkään muun. Mérimée olikin silloin juuri siinä ijässä, jolloin ulkonaisille vaikutuksille ollaan enimmän alttiita ja varmaankin on siitä Beylen ansioksi osa luettava, että hän niin varhain romanttikoista erkausi. Itse kirjoittaa Mérimée tuttavuudestansa Beylen kanssa seuraavasti:

"Opin tuntemaan Beylen noin v. 1820; siitä lähtein aina hänen kuolemaansa saakka on meidän välimme ikäerotuksesta huolimatta, aina ollut mitä ystävällisin. Harvat ihmiset ovat minua enemmän miellyttäneet, enkä tiedä ketään, jonka ystävyys olisi ollut minulle kalliimpi."[18]

En tahdo tässä yhteydessä ruveta tekemään tarkkaa ja seikkaperäistä selkoa yhtäläisyyksistä ja eroavaisuuksista molempain luonteiden, käsitysten ja esitystavan välillä. Paljo niitä kuitenkin näkyy olleen olemassa, jos saamme luottaa Mériméen omiin sanoihin:

"Muutamia kirjallisia vastenmielisyyksiä ja mielihaluja lukuunottamatta ei meillä ollut ainoatakaan yhteistä ajatusta, ja ani vähä löytyi asioita, joista olisimme samaa mieltä olleet. Aika kului meiltä keskinäisessä avomielisessä väittelyssä, jossa kumpikin epäili toistaan hassutuksista ja paradokseista. Vaan aina me kuitenkin erityisellä mielihyvällä uudestaan väittelymme alotimme".[19]

Mutta jättäkäämme muut vertailut toistaiseksi ja seuratkaamme vielä Mériméetä hänen salonkiretkillään. Paitsi rva Pastan luona kävi Mérimée myöskin Mmes Récamier'n ja Lebrun'in, parooni Gérard'in ja etenkin englantilaisen Mrs Clarken salongissa. Kuuluisan rva Récamier'n luo saattoi hänet J. J. Ampère, joka ikäkautensa pysyi talon uskollisimpana ystävänä. Täällä oli Mérimée tilaisuudessa tapaamaan Ranskan useimmat suuret miehet (Chateaubriand, Ballanche, Tocqueville y.m.), Lebrun'in salongissa joukon tiedemiehiä ja parooni Gérard'in luona kaikki maan etevimmät taidemaalaajat.[20]

Romanttisen koulun oikeihin pääpesiin joutui Mérimée vasta muutamia vuosia myöhemmin s.o. esikoisensa "Théâtre de Clara Gazul'in" ilmestyttyä. Rva Clarken valtiollisessa ja kirjallisessakin suhteessa jotenkin puolueettomassa ja värittömässä salongissa näkyy hän sitä vastoin alkaneen käydä jo heti koulusta päästyään. Nämä matineat ja iltamat olivat muuten maan kuulut ja niissä kokoutui "ei ainoastaan kaikki, mitä Pariisissa oli huomattavinta, vaan myöskin koko Euroopan kuuluisimmat henkilöt".[21] Jo v. 1822 kerrotaan Mériméen usein käyneen siellä "harjoitellaksensa itseään englanninkielessä, jota hän innolla tutki", ja lisää sama kertoja, että "rva Clarke autteli häntä, huomauttaen kielivirheitä, joita Mary tavallisesti ivaili".[22] Täällä hän siis yhä kehitti sitä englanninkielen taitoa, jolla hän myöhemmin Albion'in asukkaitakin petti, ja täällä hän myöskin aikojen kuluessa tapasi miehiä sellaisia kuin Cousin, Thiers, Barthélemy Saint-Hilair, Mignet, W. Müller, Ranke, Helmholtz, Raumer, Turgenjew y.m., jotka talossa kävijöinä mainitaan.

Tällä välin oli oppositsiooni vallalla olevaa klassillista kirjallisuussuuntaa vastaan alkanut käydä yhä kiivaammaksi ja joutua vähitellen innokkaan julkisen keskustelun alaiseksi. Suurta huomiota oli varsinkin herättänyt Stendhal'in (Beyle) julkaisema riitakirjoitus "Racine et Shakespeare", jossa tekijä erinomaisen sattuvalla ivalla ja pirteällä hienoudella osotti, mikä suuri erotus näiden molempain kirjailijain välillä oli.[23] Stendhal ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka koetti kääntää huomiota Englannin suurimpaan kirjailijaan. Jo aikoja sitten oli näet Mercier julkaissut kyhäyksensä Tableau de Paris, jossa hän m.m. lausui:

"Nuoret kirjailijat, tahdotteko te tutustua tositaiteeseen, tahdotteko te vapauttaa sen siitä lapsuuden aituuksesta, johon se nyt on suljettu? Luopukaa klassikoista ja heidän mädänneistä säännöistään, lukekaa Shakespearea, elkää häntä jäljitelläksenne vaan oppiaksenne häneltä tuon laajan ja rehevän, yksinkertaisen ja luonnollisen, voimakkaan ja puhuvan esitystavan; tutkikaa häntä, luonnon uskollista tulkkia, ja te tulette pian huomaamaan, että kaikki nuo kuristetut, kaavamaiset ja sekä totuutta että elämää vailla olevat pienet murhenäytelmät eivät tarjoa teille muuta kuin kuivaa ja hirmuisen laihaa ravintoa".

Uutta ei siis vetoominen Shakespeareen, "luonnon uskolliseen tulkkiin", suinkaan ollut. Mutta nyt oli otollinen aika tullut ja mielet kypsyneet, jotenka siis tällainen nerokas lentokirja herätti tavatonta melua. Sanat klassillinen ja romanttinen — tätä jälkimäistä sanaa lienee ensiksi Mme de Staël, sittemmin Chateaubriand käyttänyt — olivat jo kaikkein huulilla. Olipa jo v. 1820 eräs akatemiakin [l'Académie des Jeux Floraux] vastattavaksi palkintokysymykseksi asettanut seuraavan: mitkä ovat sen kirjallisuuden erikoisominaisuudet, jolle on annettu nimeksi romantismi ja mitä nuorentavia lisiä voi tämä suunta klassillisuudelle tuottaa?[24]

Noilla sanoilla käsitettiinkin ylipäänsä kovin erilaisia ominaisuuksia. Järkevimmät ymmärsivät romanttisuudella alkuperäisen ja voimallisen ihmisneron luontaista oikeutta vapautua entisten nerojen jo jähmettyneistä mielipiteistä. He taistelivat siis ihmishengen vapauttamiseksi. Niin tekivät ainakin ne etevät miehet, jotka v. 1824 yhtyivät perustamaan uutta kirjallista sanomalehteä samaan tapaan kuin itaalialainen "Il Concigliatore". Tällä lehdellä, joka kosmopoliittisen värityksensä merkiksi sai nimekseen le Globe, on Ranskan kirjallisuudessa suuri merkityksensä jo senkin kautta, että sen toimittajain joukossa huomattiin nimet: Guizot, Rémusat, Vitet, Barante, Sainte-Beuve, J. J. Ampère, Dubois, T. Jouffroy, Charles Magnin, Sautelet, Duvergier de Hauranne fils j.n.e.[25] Sitä paitse voimme huoletta otaksua, että ilman Globen tarmokasta apua ja suosiollista arvostelua olisivat romanttisen koulun sankarit saaneet ilman menestystä vielä kauan, kauan asiansa puolesta taistella.

Periaatteellinen puoli alkoi sentään vähitellen saavuttaa kaikua suuressa yleisössä. Mutta käytäntöä, tuotteita vaativat ivaillen vastapuoluelaiset, jotka sanomalehdissä ja ivarunoissa pilkkasivat nuoria "suun pieksäjöitä".[26] Näillä oli kyllä käytettävänään kokonainen liuta pienempiä lehtiä [Muse, Étoile, Drapeau, Aristarque, Nain y.m.], mutta elossa olevia kaunokirjailijoita, joilla he olisivat voineet ylpeillä Légouvén, Lemercier'n, Étiennen, Auger'n, Arnault'n, Jouy'n y.m. rinnalla ei heillä ollut muita kuin Chateaubriand ja Nodier.

Jonkunlaisella häpeän tunteella he siis taivaan rantaa tähystelivät, eikö alkaisi heidän miehiään jo ilmestyä. Ja vilpittömällä ilolla otettiin jokainen vastaan, ken vähänkään huomattavampaa tuotti: Lamartine mietelmä-runojensa (1820), Hugo Oodiensa ja ballaadiensa (1822) ja de Vigny runosikermiensä johdosta. Näissä ilmaantuvaa tunnetta, lämpöä, luonnollisuutta ja intohimoa oli Globe heti kohta valmis pitkissä kirjoituksissa huomauttamaan, mutta sen samoin kuin hurjimpienkin romanttikojen täytyi myöntää, että draama ja romaani oikeastaan olivat nykyajan runomuotoja ja että heidän näillä aloilla ei ollut onnistunut mitään uutta luoda. Muukalaisiin kyllä voitiin viitata, mutta omat miehet eivät vain näyttäneet uskaltavan käydä tämän klassillisuuden vahvimman linnoituksen kimppuun, linnanvartijoilla kun näet, paitse taitoa ja kokemusta, oli turvanaan traditsioonein vankka rintasuojus.

Saksalaisilla oli näytelmän alalla jo Schiller, Goethe, H. v. Kleist ja Z. Werner, englantilaisilla Byron ja Shelley, itaalialaisilla Manzoni[27] ja Niccolini, mutta ranskalaisilla romanttikoilla ei ketään. Tosin oli jo Didérot runousopissaan (Poétique du drame) uneksinut jonkunlaista uutta näytelmälajia lausuessaan, että "noiden molempain äärimmäisyyksien välille, joista toinen koettaa saattaa meitä itkemään, toinen nauramaan, on jonkunlaiseksi välitykseksi luotava uusi näytelmälaji, joka ei koeta itkettää eikä naurattaa, vaan joka antaa meille todenmukaisen kuvan elämästämme pysytteleimällä yhtä kaukana molemmista äärimmäisyyksistä". Tahto oli siis oikea ja hyvä, mutta kykyä toteuttaa periaatettaan ei hänellä ollut. Hänen tragédie bourgeoisensa — Le fils naturel, Le père de famille etc. — oli kovin laihaa ja pehmeää laatua.

Lähemmäksi romanttikoja oli näytelmätaiteen periaatteita määritellessään jo tullut Sébastian Mercier, joka selitti, että "koska teaatteri luonteeltaan on valetta, niin pitää sitä koettaa saada niin uskottavaksi ja todenmukaiseksi kuin mahdollista"; ja koska näytelmätaiteen hänen mielestään pitää antaa "laajaperäinen ja todenmukainen kuva ihmiskunnasta", niin pitää sen etupäässä esittää nykyajan ihmisiä ja elämää.[28] Periaatteittensa käytäntöönpanossa oli sentään Mercierkin aivan saamaton. Hiukan tuotteliaampi ja huomattavampi häntä oli kreivi Gain-Montaignac, joka v. 1820 julkaisi kokoelman näytelmiä varustaen teoksensa esipuheella, missä puolusti ylempänä huomautettua näytelmäkirjallista uudistusta.[29]

Pieniä edeltäviä yrityksiä teaatterin uudistamiseksi oli siis tehty, mutta ilman toivottua menestystä. Joko ei aika vielä ollut kypsynyt taikka oli vika tuotteissa. Pian täytyi kuitenkin jonkun ottaa ratkaiseva askel, sen tunsivat kaikki. Mutta kuka oli tämä uskalias oleva?