Читать книгу Prosper Mérimée - Leino Kasimir - Страница 7

Sisällysluettelo

Hänen nimensä oli Prosper Mérimée.

Klassikkojen ja romanttikojen välisiin periaatteellisiin riitakysymyksiin ei hän ainakaan julkisuudessa ollut sekautunut. Eikä hän ole sitä tehnyt koskaan jälestäkään päin. Hänen mielestään oli etevä kirjallinen tuote uudistavaan suuntaan paljoa pätevämpi todistus tämän suunnan kelvollisuudesta kuin kaikki nuo pitkät programmi-väittelyt yhteensä. Jos hän ylipäänsä oli muodostanut itselleen varsinaista mietittyä käsitettä noista riidanalaisista nimityksistä, niin oli hän niiden suhteen arvatenkin samaa mielipidettä kuin Globen miehet, nimittäin että taideluomassa paikallisväritystä (couleur locale) ja todennäköisyyttä täytyy olla sekä että näytelmää sommitellessa kernaasti voi hyljätä ajan ja paikan yhtäjaksoisuuden toiminnan yhtenäisyyden hyväksi. Eikä Mériméellä varmaankaan olisi ollut kovin paljoa muistuttamista sitä mielipidettä vastaan, joka Goethellä oli tämän kuuluisan kirjallisen sodankäynnin suhteen. "Es ist alles gut und gleich — sanoo hän — Classisches wie Romantisches, es kommt nur darauf an, dass man sich dieser Formen mit Verstand zu bedienen und darin vortrefflich zu sein vermöge. So kann man auch in beiden absurd sein und dann taugt das eine so wenig wie das andere".[30]

Kirjallisen kaunoaistinsa oli Mérimée muodostanut kotoa saadun opetuksen ja monipuolisten lukujensa perustuksella. Shakespeare, Goethe, Scott, Lope de Vega ja Byron olivat varsinkin hänen lempikirjailijoitaan ja näiden vaikutusta huomaakin hänen varhaisemmissa tuotteissaan. Historiallisen romaanin ja draaman suhteen on hän näet tavallaan omaksunut Scottin ja Goethen mielipiteet semmoisina kuin ne käytäntöön pantuna ilmestyvät esim. Waverley-novelleissa ja Goetz v. Berlichingen'issä. Epäilemättä tunsikin Mérimée samoin kuin Vitetkin nämä teokset jo ensimmäisiä tuotteitaan valmistellessa. Scott oli nimittäin äkkiä joutunut muotikirjailijaksi ja Goetheä olivat useat aikakauskirjat, varsinkin Globe-lehti, pitkissä ja ylistelevissä kirjoituksissa käsitelleet. Sitä paitse ilmestyi juuri niinä vuosina etevät käännökset hänen draamallisista teoksistaan,[31] niin että Mérimée aivan hyvin niidenkin kautta voi tulla Goethen historiallisen esitystavan vaikutuksen alaiseksi.

Goethe, jolle tämä kunnioitus "nuoren Ranskan" puolelta oli erittäin mieluinen,[32] näkyy muuten olleen kovinkin itsetietoinen niistä ansioista, joita hänellä mahdollisesti oli Ranskan romanttisen liikkeen suhteen ylipäänsä ja sen historiallisiin näytelmiin nähden erittäin. Eckermannille sanoo hän näet kerran suoraan: "Der Keim der historischen Stücke, die bei den Franzosen jetzt etwas Neues sind, findet sich schon seit einem halben Jahrhundert in meinem Goetz".[33] Epäilemättä tarkoittaa Goethe tällä enemmän Louis Vitet'ä, kuin Mériméetä, sillä jälkimäistä piti hän aina omatakeisena ja voimakkaana kykynä, joka kulki omia teitään. Saksalainen kirjallisuushistorioitsija Süpfle koettaa kyllä ulottaa Goethen sanat Mériméen esikoiseenkin Théâtre de Clara Gazul'iin,[34] joka ilmestyi Pariisissa keväällä 1825 A. Sautelet'n kustannuksella. Mahdollista onkin että "siemen" on sieltäpäin saatu. Mutta omatakeisen ja itsenäisen sisällyksen ja muodon on se Mériméen käsissä saanut, se täytyy jokaisen myöntää, joka näitä teoksia ottaa toisiinsa verratakseen. Samaa todistavat myöskin Goethen omat sanat. Kun Eckermann kysyy hänen ajatustaan Béranger'sta ja Mériméestä, sanoo hän: "Das sind grosse Talente, die ein Fundament in sich selber haben und sich von der Gesinnttngsweise des Tages frei erhalten". Ja "Théâtre de Clara Gazul'ista", antaa hän erittäin mitä kauneimman tunnustuksen: "Allein in Deutschland soll einer es wol bleiben lassen, so jung wie Mérimée, etwas so Reifes hervorzubringen als er in den Stücken seiner 'Kara Gazul' gethan".[35]

Béranger ja Mérimée näyttävät nuorista romanttikoista enin Goetheä huvittaneen. Kun Ampère, joka oli Globessa julkaissut eteviä arvosteluja Goethestä ja hänen teoksistaan, v. 1827 kävi runoilija-ruhtinaan luona Weimarissa, oli tämä erittäin utelias kuulemaan yksityisseikkoja Béranger'sta ja nuoresta Mériméestä.[36] Ja kun kreivi Reinhard v. 1829 Pariisista palasi, täytyi hänen niinikään kertoa Goethelle, mitä hän vain Clara Gazul'in tekijästä tiesi. Arvatenkin sai tämä ystävänsä Ampèren kautta tietää olevansa hyvässä suosiossa Weimarin kirjailijahovissa ja senpä vuoksi suostui hän mielellään istumaan modellina David d'Angers'ille, joka Weimarissa käydessään oli luvannut toimittaa Goethelle Ranskan etevimpäin kirjailijain teokset ja kuvat. V. 1830 lähetti David hänelle kokoelman basreliefejä ja medaljonkikuvia, m.m. myöskin Mériméestä, ja oli Faustin runoilija suvainnut erityisellä huomiolla tarkastaa juuri nuoren Mériméen piirteitä, joissa hän oli ollut keksivinään "jotakin humoristista".[37]

Mutta palatkaamme takaisin Mériméen esikoiseen Clara Gazul'iin, joka 22-vuotiaasta tekijästään oli yht'äkkiä niin merkillisen ja huomattavan henkilön tehnyt. Jo Goethen sanoista on lukija huomannut teoksen käsittäneen sarjan näytelmäkappaleita, joiden aiheet ainakin osaksi olivat historiallisia. Niin olikin; teos sisälsi kuusi espanjalaisten näytelmäin tapaan kirjoitettua saynète'ä, jotka kaikki olivat luontevia käsittelyltään, pirteitä vuoropuhelultaan, vapaita sommittelultaan (tarkoitan, ettei tekijä ollut noudattanut Boileaun ja Laharpen määräyksiä kolmesta yhtäjaksoisuudesta), tosia paikallisväritykseltään tai sanalla sanoen niillä oli luomisvoimaisen alkuperäisyyden ja uutuuden tuoksu.

Nimeänsä ei tekijä ollut paljastanut,[38] vaan olivat nuo näytelmät olevinaan espanjalaisen naiskirjailijan Clara Gazul'in kirjoittamia ja erään Joseph L'Estrange nimisen ranskalaisen kääntämiä. Saadakseen anonyymisyytensä vielä varmemmaksi ja koko yrityksensä todennäköisemmäksi varusti Mérimée teoksensa tekijättären muotokuvalla[39] ja seikkaperäisellä elämäkerralla, mikä kaikki luonnollisesti oli omiansa pettämään espanjalaiseen kirjallisuuteen vähemmän perehtyneitä. Ja kun kokoelman kansilehdellä sitä paitse luettiin niihin aikoihin juuri ilmestyvää käännössarjaa muistuttava nimi, "Collection des théâres étrangers", niin oli todellakin ymmärrettävää, että moni tietämättömämpi pettyi.[40]

Kirjallisuuden tuntijat alkoivat kuitenkin jo lukiessaan asianlaitaa epäillä ja vakautuivat ennen pitkää siinä mielipiteessä, ettei teos ainakaan ollut espanjalaisen kirjoittama. Kaikki olivat he sentään yksimielisiä siitä, että tässä oltiin tekemisissä todellisen ja elinvoimaisen kyvyn kanssa ja että teos oli jotakin uutta ja etevää. Pian oli se joutunut vilkkaiden väittelyjen esineeksi Pariisin sivistyneissä piireissä ja tuokiossa oli sen tekijästä tullut päivän sankari.

Mutta kuka oli hän? Mériméetä eivät hänen lähimmät ystävänsäkään tienneet epäillä, niin hyvin oli hän kirjailijalahjansa salannut.[41] Että hän oli etevä kielimies, tunsi kirjallisuutta ja taidetta, piirusteli, maalaili, harjoitti lainopillisia opintoja ja — last not least — rakasti seuraelämän monipuolisia huvituksia, tämä kaikki hänestä kyllä tiedettiin; mutta että hänessä piili yksi Ranskan etevimpiä kirjailijoita, se oli kaikille uutinen, joka vaikutti heihin melkein kuin salama pilvettömältä taivaalta.

Romanttisen liikkeen miehet ne tietysti häntä suurimmalla riemulla tervehtivät. Nuorten etevin äänenkannattaja Globe, jonka, Hugota ja hänen oodejansa kiittäessä, oli täytynyt valittaa kotimaisen romanttisen näytelmäkirjallisuuden olemattomuutta, riensi heti paikalla esittämään uutta tulokasta yleisölleen mitä lämpimimmällä tavalla. Arvostelija, Mériméen hyvä ystävä J. J. Ampère, ennusti häntä m.m. "Ranskan näytelmätaiteen uudistajaksi" ja vakuutti hänen toteuttaneen täydellisesti romanttisen suunnan periaatteet draamasta. "Clara Gazul'in tekijä on osoittanut päivän selvästi, että voidaan olla tosia, hienoja ja huvittavia kuvauksissaan ilman että jäljitellään Molièreä tai muistetaan Duval'ia", sanoo hän. Ei hänkään muuten näy olleen hetkeäkään siinä luulossa, että Clara Gazul'ia todella löytyisi; sen huomaamme seuraavasta lauseesta: … "Uskomme mieluummin muita huhuja, joitten mukaan tekijä on nuori ranskalainen, joka ensimmäisenä on uskaltanut pystyttää itsenäisen lipun näytelmäkirjallisuutemme vainiolle… Näillä huvinäytelmillä — jatkaa hän edelleen — on eräs suuri ansio, joka on jotenkin harvinainen nykyaikoina, ne ovat nimittäin sommittelultaan naiiveja; ne huvittavat meitä, sillä me tunnemme, että tekijä on itse nauttinut niitä kirjoittaessaan, tunnemme, ettei hän työssään ole ajatellut mitään koulua tai järjestelmää, vaan ainoastaan sitä, mikä on luonnollista ja totta. Hän ei näet ole asettanutkaan itselleen muuta päämäärää kuin kuvata olot ja asiat sellaisina kuin ne elämässä ovat. Löytyy taide, usein hyvinkin hieno taide, joka ilmaikse luonteenkehitysten kuvaamisessa, kohtausten ryhmittelemisessä ja vuoropuhelujen laatimisessa, mutta tämä taide on päinvastainen sille väärälle taiteelle, joka vain etsii häikäisevää vaikuttavaisuutta ja tutkii vastakkaisuuksia, tämä tarkoittamamme taide ilmestyy yksinkertaisessa, kepeässä ja pirteässä (spirituel) esitystavassa". Tosin ovat tapahtumat teoksen pisimmässä kappaleessa "Les espagnols en Danemarck, comédie en trois journées" hiukan rohkeasti valittuja ja romanttisia, mutta tapahtuuhan sellaisia todellisuudessakin, arvelee hän. Sitä paitse on niissä intohimoa, jolla aina on vakuuttava voima. Tosiespanjalaisia ovat hänestä "Une femme est un diable" ja "Le ciel et l'Enfer", joissa "la fidelité aux couleurs locales est poussée si loin, la différence de costume si bien observée, et, nous osons le dire, notre clergé ressemble jusqu'à présent si peu à celui là qu'on ne sera pas tenté de lui faire l'outrage de le reconnaître dans un tableau où on n'a pas voulu le placer". Kaksiosainen romanttinen näytelmä "Inès Mendo" on arvostelijasta aiheeltaan ja sommittelultaau heikoin, vaikka kyllä esitys onkin tehty "avec une sobriété sévère".[42]

Tämä oli globelaisten mielipide Mériméen kirjallisesta esikoisesta ja siihen yhtyivät muutkin samansuuntaiset. Eikä ollut klassikoillakaan sitä vastaan paljo muistuttamista. Jotkut kyllä koettivat yhä mitata sitä entisten kaavojensa mukaan, mutta heidänkin täytyi myöntää, että tällainen uuden suunnan toteuttaminen oli ihan toista kuin mitä he olivat peljänneet. Journal des Savans, joka jo pitkät ajat oli edustanut tieteitä varsinkin akateemikkojen kesken ja karttanut sekautumista kaunokirjallisiin riitoihin, tyytyi puolestaan seuraavaan objektiiviseen ilmoitukseen Clara Gazul'ista: "Les six comédies sont offertes au public comme des essais du nouveau genre appellé romantique".[43]

Kaikissa tapauksissa oli Mériméestä nyt tullut mies, jota Lebrun'in, rva Pastan ja mrs Clarken salongeissa jo jonkunlaisella huomaavaisuudella kohdeltiin. Romanttisesta leiristä oli hän tähän asti kuitenkin pysynyt poissa. Tätä erillään-oloa ei kuitenkaan voinut kauan kestää, sillä romanttikot tahtoivat tietysti kaikki mielellään seuraansa Clara Gazul'in tekijän.

Kirjallinen taistelu oli muuten yhä laajentunut ja kiihtynyt. Louis XVIII oli vuosi sitten (1824) kuollut ja hänen jäykkä ja synkkämielinen veljensä Artois'n kreivi astunut juhlallisesti voideltuna hallitusistuimelle. Jesuiitoilla ja papistolla alkoi olla Ranskassa suurin sananvalta ja kummallinen keskiajan henki laskeusi yli koko valtakunnan. Ja merkillistä kyllä näytti uusi kirjallinen liike, jonka piti vapautta valloittaman, antauvan selvästi tämän taantumishallituksen kätyriksi. Se sai nimittäin ilmeisesti uskonnollisen ja monarkistisen leiman, ansio, josta kunnia lienee annettava etupäässä Chateaubriandin uskonnollisille ja monarkistisille kirjoituksille, Lamartinen kristillismielisille ja haaveksivan tunteelliselle "Mietelmille" (méditations poétiques) sekä Bonaldin ynnä de Maistren paavillista ylivaltaa puolustaville filosoofisille järjestelmille.

Kukaan näistä ei sentään uskaltanut eikä luultavasti halunnutkaan asettua taisteluintoisen nuorisojoukon etunenään. Chateaubriand oli liian vanha, Lamartine liian mietiskelevä ja Mérimée taas, josta globelaiset alussa toivoivat uudistuksen johtajaa, oli liiaksi passiivinen luonne ruvetakseen rynnäkön etunenään; eikä hän arvattavasti jaksanut edes innostuakaan kaikista romanttisen koulun uudistuspuuhista. Pianpa löytyikin mies, joka tähän toimeen sekä halusi että kykeni, sillä hänellä oli intoa, lahjoja ja tällaisissa otteluissa tarvittava määrä — yksipuolisuutta.

Tarkoitan Victor Hugota.

Parissa kymmenissä ollessaan julkaisi hän ensimmäisen osan kauniita ja muodoltaankin sangen kypsyneitä oodejansa, joilla hän yleisön suosion täydellisesti voitti. Seuraavina vuosina ilmestyi häneltä pari vähempiarvoista romaania (Han d'Islande, Bug Jargal) sekä toinen osa oodeja ja ballaadeja (1826). Näillä teoksillaan saavutti hän jo etevimmän sijan nuorten keskuudessa ja itsestään alkoi hänen ympärilleen kertyä yhä taajeneva liuta alkavia kirjailijoita. Hänen vaatimaton kotinsa — hän oli jo v. 1823 mennyt naimisiin lapsuudenystävänsä neiti Foucher'n kanssa — tuli vähitellen yhtymäpaikaksi seuralle, jolle taide ja runous oli rakkainta maan päällä ja joka ihanteensa eteen oli valmis uhraamaan mitä sillä parhainta lie ollut.

Tämä seurapiiri se sitten muodostui siksi Cénacle-liitoksi, josta samoin kuin tuonoin Medan-iltamista[44] pilkkalehdet paljo leikkiä laskivat; asianomaisille olivat nämä kokousillat juhlahetkiä.[45] Siihen aikaan kun vielä kokouttiin Hugon luona, kävivät siellä m.m. Sainte-Beuve, Eug. Delacroix, Béranger, G. Planche, A. ja E. Deschamps, Louis Boulanger, Paul Foucher, Janin, Bertin vanh., Mérimée ja hiukan myöhemmin Alfred de Musset. Kun seurue sitten laajeni, sai Cénaclen nimen ja muutti kokouspaikkansa Boulevard du Crimen varrelle olivat muutamat ylläolevista jo lakanneet näissä yhteisissä kokouksissa käymästä ja heidän sijaansa astui parvi vielä nuorempia yltiöpäitä, joista mainittakoon: Gautier, G. de Nerval, Petrus Borel, Céléstin Nanteuil, Aug. Maquet, Bouchardy, J. Wabre, Jehan du Seigneur, Daniel Jovard, Th. Dondey j.n.e.[46] Kuten näkyy, olivat kirjailijat, maalaajat, kuvanveistäjät ja taide-arvostelijat miehissä yhtyneet jouduttamaan sitä kirjallista vallankumousta, joka heidän kaikkien mielestä oli välttämätön.

Mérimée ei tähän seurapiiriin kuulunut kuin vähän aikaa enkä luule hänen Boulevard de Crimen varrella pidetyissä kokouksissa enää olleenkaan läsnä. Milloin hän muihin romanttikoihin oikeastaan tutustui, on vaikea täsmälleen sanoa, mutta todennäköisimmin tapahtui se jotenkin pian Clara Gazul'in ilmestymisen jälkeen. Sainte-Beuve ja Delacroix nähtiin aika usein rva Clarken salongissa, missä Mérimée oli jokapäiväinen vieras, ja arvatenkin joutui tämä juuri heidän kauttansa Hugon ja muitten romanttikojen pariin.[47] Jos on lukenut, mitä Hugo vuosia myöhemmin kirjoitti Mériméestä[48] ja mitä tämä Hugosta,[49] niin on kovin vaikeaa ajatella, että nämä luonteeltaan vastakkaiset ja valtiollisessakin suhteessa eri puolueihin kuuluvat kirjailijat aikoinaan olivat parhaimpia ystävyksiä.

Niin asianlaita kuitenkin oli. Tuon tuostakin nähtiin Mériméen puheina olevaan aikaan suuntaavan askeleensa Place Royal'ille päin, jonka varrella "oodien ja ballaadien" runoilija asui. Kun hän kerrankin istui nuoren perheen luona päivällisillä, sattui niin hullusti, että kyökkipiika kerrassaan turmeli erään makaroonilajin, josta Mérimée ylipäänsä paljo piti. Onnettomuutta päiviteltäessä koetteli tämä lohdutella isäntäväkeä sillä, että lupasi itse mennä kyökkiin ja näyttää, miten mainittu ruokalaji oli valmistettava. Tuumalle naurettiin eikä siitä sillä kertaa tullutkaan mitään. Mutta muutamia päiviä myöhemmin tuli hän lupaustaan täyttämään, riisui pois pitkän englantilaisen redingotensa, meni kyökkiin ja valmisti maccaroni à l'italienne'n, "jolla oli yhtä hyvä menekki kuin hänen kirjoillaankin".[50]

Hugolla oli muuten siihen aikaan korkea ajatus Mériméen lahjoista sekä kirjailijana että arvostelijana.[51] Samaa mieltä olivat muutkin ja Globe-lehden arvostelija hänestä sanoikin, että "M. Mérimée est jusqu'à ce jour le chef le plus brillant et le plus heureux qui ait paru à l'avant-garde romantique: c'est le Mazeppa d'une armée dont Victor Hugo est le chef."[52] Näissä Hugon luona pidetyissä kokouksissa oli elämä muuten sangen vilkasta ja keskustelut liikkuivat kaikilla taiteen ja kirjallisuuden aloilla.

Viime aikoina oli halu tutustua vieraiden kansojen tapoihin ja oloihin suuressa määrin kasvanut. Matkakertomuksia ilmestyi tuon tuostakin ja lukuisat käännökset ulkomaisesta kansanrunoudesta saavuttivat mitä suurinta suosiota romanttikojen leirissä.[53] Innokkaimman ihailijan saivat ne kuitenkin J. J. Ampèressä, Mériméen hyvässä ystävässä. Usein istuivat ystävykset yhdessä puhellen kaukaisista matkoista, runonkeräyksistä y.m. ja tekivät mitä kummallisimpia suunnitelmia näitä retkiänsä varten. Niinpä olivat he jo sopineet reitistä Florens-Rooma-Neapeli-Venedig-Trieste ja Ragusa, eikä puuttunut muuta kuin — rahoja, jotta tuuma olisi toteutettu. Miettiessä keinoja kustannusten ansaitsemiseksi oli heissä m.m. syntynyt sekin ajatus, että ennakolta kirjoittaisivat matkakertomuksen, josta saaduilla rahoilla sitten matkustaisivat ottamaan selkoa olivatko he kertomuksissaan erehtyneet.

Mérimée olikin jo saanut tehtäväkseen kerätä illyyriläisten alkuperäiset kansanrunot; sitä tarkoitusta varten oli hän jo myöskin ehtinyt ryhtyä valmistaviin puuhiin. Ihastuneena tällaiseen villiin runouteen, luki hän paitsi Fauriel'in laulu-kokoelmaa, jossa juuri vampyyreistä y.m. kamaloista asioista laulettiin, abbé Fortis'n vasta ilmestyneen matkakertomuksen "Voyage en Dalmatie" sekä muutamia maantieteellisiä ja tilastollisia teoksia.[54] Dalmatsian ja Montenegron kielten oppiminen olisi kuitenkin vienyt kovin paljo aikaa ja siihenkin nähden lienee Mérimée katsonut paremmaksi keksiä itse illyyriläisiä runoja kuin koota ja kääntää niitä.

Parissa viikossa oli hänellä niitä jo kokonainen kokoelma valmiina, ja suurimmassa salaperäisyydessä painettiin se Strasburgissa, missä se ilmestyi v. 1827 nimellä "La guzla ou choix de poésies illyriques recueillies dans la Dalmatie, la Bosnie, la Croatie et l'Herzégovine". Samoin kuin Clara Gazul'in oli tekijä varustanut tämänkin kokoelmansa sekä erityisellä esipuheella että oletetun illyyriläisen laulajan ja guzlan soittajan, Hyacinthe Maglanovitsh'in, elämäkerralla.[55]

Edellisessä selittää hän, kuka hän on ja miten hän on tullut keränneeksi nämä runoelmat. Syntymältään on hän muka itaalialainen, vaan asui nuorena Illyyriassa ja puhuikin silloin illyyrian kieltä, hänen äitinsä näet kun oli Dalmatsiasta. Sittemmin muutti hän Ranskaan, missä hän nyt jo kauan on asunut tottuen vähitellen pitämään tätä maata isänmaanansa. Kun hän aina on rakastanut matkustuksia, päätti hän kerran käväistä katsomassa syntymäseutujaankin. Ja kun vieraiden, etenkin alkuperäisten kansojen laulut siihen aikaan olivat niin suuressa suosiossa, kirjoitti hän muistikirjaansa kaikki runot, jotka sattui kuulemaan samotessaan Dalmatsiassa, Bosniassa, Kroatsiassa ja Herzegovinassa. Käännöksissä taas oli hän muka etupäässä pitänyt silmällä sananmukaisuutta ja tarkkuutta, jonka vuoksi niissä ranskankieli ehkä oli kankeaa(!).

Seuraa sitten kuusi sivua pitkä ja pienimpiinkin yksityiskohtiin ulottuva Hyacinthe Maglanovitsh'in elämäkerta, joka juuri pikku seikkoihin menemällä saavuttaa todennäköisyyden. Itse kokoelma sisälsi 34 slaavilaisten kansanlaulujen henkeen laadittua suorasanaista runoa, joissa laulettiin verikostoista, daimooneista, kummallisista aaveista ja nä'yistä, murhista, aviorikoksista, naisten raiskaamisista, lemmen seikkailuista, taikatempuista ja n.k. "pahasta silmästä" [joka tuottaa onnettomuutta, jopa kuolemaakin], veren-imijistä vampyyreistä y.m. julmista kohtauksista.

Tähän aikaan olivat tuollaiset julmat ja tärisyttävät kertomukset ja runoelmat naapurikansojen luona niin sanoakseni muodissa. Kansanlauluissa ne ensin olivat päässeet levenemään ja sittemmin olivat muutamat sivistyneetkin kirjailijat ruvenneet noita kauheita aiheita käyttämään.[56] Ranskassa ei tämä suunta kuitenkaan vielä ollut saavuttanut suurempaa suosiota. Milt'ei ainoat ilmiöt tällä alalla olivat Fauriel'in vasta ilmestyneet "Chants populaires de la Grèce moderne" sekä Mme Belloc'in "Poésies serviennes". Senpä vuoksi ei aineellinen voitto Guzlasta ollutkaan suuri, sitä näet meni jotenkin vähän kaupaksi. Mutta kunniaa tuotti se tekijälleen sitä enemmän, sillä arvostelut siitä olivat erittäin ylistäviä; parhaimmatkin sen aikuiset folkloren tuntijat erehtyivät näet ihan samalla tapaa kuin aikoinaan englantilaiset tiedemiehet Macpherson'in muka gääliläisistä Ossian-lauluista. Mérimée kertoo itse menestyksestään seuraavat hauskat jutut:

"Kaksi kuukautta Guzlan ilmestymisen jälkeen kirjoitti minulle Bowring, erään slaavilaisen antologiian tekijä, pyytäen minulta alkutekstiä runoihin, jotka minä niin hyvin muka olin kääntänyt. — Niinikään lähetti T:ri Gerhart, joka on professorina jossakin Saksanmaalla, kaksi paksua nidosta saksankielelle käännettyjä slaavilaisia lauluja sekä runomittaisen käännöksen Guzlasta, jota muka oli ollut helppo kääntää, hän kun näet suoranaisen käännöksen takaa oli keksinyt alkuperäiset illyyriläiset runomuodot. Saksalaiset ne, kuten tietty, keksivät paljo asioita, ja tämä herra hän vielä pyysi minulta ballaadeja saadakseen kolmannen nidoksensa täydelliseksi. — Lopuksi on vielä Pushkin kääntänyt venäjän kielelle muutamia kertovista runoelmistani, seikka, joka muistuttaa Gil Blas'in espanjalaisesta ja 'Lettres d'une religieuse portugaise'n' portugaalilaisista 'käännöksistä'."[57]

Näin Mérimée itse. Ja ettei hän tässä liioittele, sitä todistavat kaikki hänen aikalaisensa samoin kuin silloisten aikakauskirjain arvostelutkin. Niinpä erehtyi esim. itse tieteellisyyden ijäkäs edustaja Ranskassa, Journal des Savans, niin perinpohjaisesti, että se vielä helmikuussa 1829 — siis 18 kuukautta teosta tutkittuaan — antaa siitä seuraavan arvostelun: "Les romances illyriques et celle de quelques autres Slaves ne sont pas dépourvues de tout intérêt; elles paraissent traduites avec soin; mais l'importance excessive qu'on attacherait à de pareilles productions ne contribuerait point à la meilleure direction des études littéraires".[58]

Ja tälläkin kertaa jaksoi Mérimée säilyttää salaisuutensa niin hyvin, etteivät sitä tienneet hänen ystävänsä globelaisetkaan. Globen arvostelu on läpeensä ylistelevä: "Il semble que la Guzla des Slaves sera bientôt aussi célèbre que la harpe d'Ossian… Tandis que M:me Belloc nous traduit les poésies serviennes, voici qu'un Italien pour qui la France est devenue une seconde patrie nous donne quelques échantillons des chants illyriens; — — et ce recueil est en éffet fort précieux et fort remarquable", etc.[59]

Ensimmäinen, joka julkisesti esiytyi asian oikeaa laitaa paljastamaan, ei ollut sen vähäpätöisempi henkilö kuin — Goethe. Hän kirjoitti Weimarin sanomiin artikkelin, jossa hän ensinnäkin huomautti, että Guzla on anagrammi Gazul'ista; sitten kertoi hän tehneensä tutkimuksia Maglanovitsh'ista ja vakuutti niiden nojalla voivansa väittää Gazul'in tekijää vain kuvitelluksi illyyriläiseksi laulajaksi. Tietysti ihmettelivät saksalaiset lukijat runoruhtinaansa terävää silmää. Mutta olisivatkohan niin tehneet, jos olisivat tienneet, että Goethe sai tietonsa juuri Mériméeltä itseltään. Kun näet eräs ystävä yllämainitun paljastuskyhäyksen Mériméelle lähetti, vastasi tämä ivallisesti: "Goethen ansioita Guzlan tekijän keksimisessä vähentää kuitenkin se seikka, että minä itse lähetin hänelle kirjan, nimikirjoituksellani ja selityksellä varustettuna, erään Weimariin poikkeavan venäläisen muassa. Goethe on tahtonut esiytyä keksijänä voidakseen olla sitä ivallisempi".[60] Goethe ei muuten ollut mikään vampyrismin ja kaikellaisia muita julmuuksia käsittelevän ultraromanttisen kirjallisuuden ihailija, vaan piti hän koko suuntaa sairalloisen mielikuvituksen tuotteena. Ylevältä kannaltaan ymmärsi hän kuitenkin äärimmäisyyksilläkin voivan kirjallisuudessa olla arvonsa. Oikeastaan oli ranskalaisten tarkoitus vain laajentaa runomuotoja, mutta muodon mukana luopuivat he entisestä sisällyksestäkin, hän sanoi. Kirjallisuudelle kokonaisuudessaan voi siitä ollakin hyötyä, mutta yksityisille kirjailijoille on tällainen suunta vahingoksi. Äärimmäisyydet näet aina vähitellen tasautuvat ja lopullinen seuraus on se, että vapaampien muotojen mukana on runouden sisällys laajentunut, niin ettei mitään elämässä pidetä epärunollisena. Kirjailija taas tulee kauhistavia ja vaikuttavia aiheita etsiessään kerrassaan laiminlyöneeksi kaiken syvemmän elämän tutkimuksen jotenka hänen kykynsä ei sisällisesti kehity siinä määrässä kuin sen pitäisi.[61]

Tämä näyttää ylipäänsä olleen Goethen ajatus tuosta suunnasta, jota ranskalaiset usein nimittävät "genre hoffmannesque". Mutta "lempilapsensa" Mériméen suhteen teki runoilijavanhus kuitenkin jyrkän poikkeuksen, kuten näemme seuraavasta keskustelusta Goethen ja Eckermannin välillä.

"Minua kummastuttaa", huomautin minä (Eckermann), "että Mériméekin, joka kuitenkin on teidän lempilapsianne, Guzlansa kauhistuttavien aiheiden kautta on astunut tuolle ultraromanttiselle alalle".

"Mérimée", vastasi Goethe, "on käsitellyt näitä asioita vallan toisella tapaa kuin hänen kirjailijaveljensä. Näiltä runoilta ei kyllä puutu hirvittäviä aiheita, sellaisia kuin ovat kirkkomaat, yölliset tienhaarat, aaveet ja vampyyrit; mutta kaikki nämä ilettävät hirmuisuudet eivät vaikuta mitään runoin sisälliseen olemukseen, vaan käsittelee hän niitä vissin matkan päästä objektiivisesti ja samalla myöskin ivallisesti. Hän tekee tämän kuin taiteilija ainakin, jota huvittaa koettaa joskus tuollaistakin. Oman sisällisen elämänsä on hän, kuten sanottu, kerrassaan peittänyt ja vieläpä koko ranskalaisuutensakin siinä määrässä, että näitä Guzlan runoelmia alussa todellakin pidettiin illyyriläisinä kansanlauluina eikä siis paljoa puuttunut, että hänen salaperäinen yrityksensä täydelleen olisi onnistunut".[62]

Kuten ylempänä olen osottanut, onnistuikin se itse teossa täydellisesti ja tuotti tekijälleen yhä enenevää mainetta. Saavutettuaan näin huomatun aseman nuorten kirjailijain joukossa jo ensimmäisillä teoksillaan siirtyi Mérimée nyt, Scottin ja Goethen esimerkkiä seuraten, kotimaansa historiaa tutkimaan etsiäkseen sieltä uusia lähteitä kaunokirjalliselle tuotannolleen. Mutta ennen kuin käyn tekemään selkoa näistä hänen historiallisista teoksistansa, on minun muutamilla sanoilla huomauttaminen niistä samansuuntaisista romanttisista tuotteista, jotka hiukkasta ennen olivat ilmestyneet.

Aikaisemmin olen maininnut niistä vaivaisista yrityksistä näytelmätaiteen uudistamiseksi, joita olivat tehneet Didérot ja Lemercier; parempaa älyä oli sitävastoin jo osoittanut Mme Staël, ja todellisella nerolla ja sukkeluudella oli romanttisen draaman asiaa ajanut Stendhal pamfletissaan "Racine et Shakespeare". Niinikään olen huomauttanut Shakespearen, Byronin, Goethen, Schillerin, Calderonin, Lope de Vegan y.m. ulkomaisten runoilijain ranskalaisista käännöksistä. Näihin aikoihin (v. 1825) käänsi ranskankielelle usein mainitsemani Fauriel myöskin nerokkaan itaalialaisen romanttikon Alessandro Manzonin etevät kappaleet Il Conte di Carmagnola ja Adelehi, joihin kääntäjä esipuheeksi liitti Manzonin tunnetun kirjoituksen Aristoteleen kolmiyhteydestä draamassa. Kun vielä otamme lukuun ne tiheät artikkelit samasta asiasta, joita Globe tähän aikaan sisälsi etupäässä Louis Vitet'n innokkaasta kynästä, niin alamme käsittää, että romanttisen draaman periaatteet jo alkoivat ruveta selvenemään. Yhdeksi kokonaisuudeksi ja johdonmukaiseksi järjestelmäksi ne kuitenkin kokosi vasta (v. 1827) Victor Hugo "Cromwell" nimisen, laajaperäisen historiallisen näytelmänsä pitkässä ja filosoofisessa esipuheessa, joka lienee kaikille Ranskan kirjallisuutta lukeneille tuttu.[63]

Tie oli siis tiedossa ja viitat selvät. Meistä suomalaisista, jotka emme tiedä paljo traditsioonein painosta, homines novi kun olemme vanhain sivistyskansain rinnalla, tuntuvat Hugon vaatimukset huvi- ja murhenäytelmäin yhtymisestä draamaksi (Schauspiel) peräti kohtuullisilta ja luonnollisilta. Mutta niin eivät ajatelleet Racinen, Boileaun ja Laharpen teoksiin tottuneet pariisilaiset akateemikot. Kynsin hampain, ivaa ja manausta aseinaan käyttäen he uutta evankeliumia vastustivat kuin ainakin taiteen surmaa. Eikä ollut puhettakaan, että sellaisia kappaleita kuin "Cromwell" olisi hyväksytty esitettäväksi. Kummallista se oikeastaan ei ollut, sillä tuskinpa uskalsi Hugo itsekään pitää kappalettaan muuna kuin lukudraamana. Eikä Globekaan hyväksynyt kaikkia hänen periaatteitaan: se myönsi kyllä, että teos hyödytti taidetta, (parce que c'est à la fois une expérience hardie, et l'exposition d'une nouvelle poétique du drame) ja että ajatus groteskimaisuuden tehtävästä nykyaikaisessa draamassa on Hugon omatakeinen keksintö; mutta kuitenkin oli siinä muka paljo vanhaa,[64] paljo tehtyä ja epäjohdonmukaista sovittelua. Ja erittäin huomautettiin häntä runomitan käytännöstä nykyaikaisessa draamassa, vaikka muuten myönnettiin oikeaksi hänen tuumansa erotuksista "entre la réalité selon la nature et la réalité selon l'art".[65] — Samaan suuntaan kirjoitti Charles Rémusat hiukan myöhemmin samassa lehdessä huomauttaen "de ce qui se rencontre de bizarre dans ses inventions, de faux dans ses vues et d'affecté, dans son style". Että hänellä, Hugolla, on lahjoja myönnetään kyllä, mutta samalla sanotaan, että Hugo on niitä luonteita, joita ei tarvitse hellien arvostella, sillä hän kyllä sittenkin tiensä raivaa. Lopuksi sanotaan, että Hugon suurin ansio on kuitenkin siinä että hän yrityksensä uskalsi tehdä antaen siten uutta vauhtia ranskalaiselle näytelmätaiteelle, ja että vaikka "Cromwell" ei olisikaan hyvä taideteos, niin on se kuitenkin mainio harjoitelma.[66]