Читать книгу Kuolleista herännyt - Maiju Lassila - Страница 3

Sisällysluettelo

Ken tässä takavuosina käveli Helsingin satamassa kesäisin, poutaisina päivinä, jolloin siellä liikuskelevat, lähtevät ja tulevat laivat käännellessänsä venkailivat verkkaisina ja tasaisesti kuin meren laiskottelevat herrat tai hauet, hän tapasi siellä usein erään ammatissaan jo iästyneen rantajätkän istuksivan jollain tavarakasalla ja syöttelevän leivänmuruilla pulukyyhkysiä. Joskus taas, kun rikkaiden hautajaissoittoa soitettiin ja kirkonkellon jykevä kieli verkkaan mojahteli ja soiton kumina levittäytyi raskaana kaupungin yli ja sataman ylle, sataman, jossa vilisevien ja vengottelevien laivojen höyrypillin hoihkeet sekoittuivat tuohon raskaaseen kirkonkellojen kuminaan, niin silloin voi nähdä saman rantajätkän jollain tavarakasan reunalla juttelevan toisille jätkille iäisyyskysymyksistä, kuolemasta, sen vakavuudesta. Tuo sataman ja kaupungin yli leviävä kuolinkellojen raskas, tasainen, painava kumina se oli silloin herättänyt hänen mielensä tämän elämän katoovaisuutta ja kuoleman vakavuutta muistamaan ja niistä toisille jätkille vakain mielin puhumaan, ja selvästi voi nähdä, kuinka hänen vakaa mielialansa tarttui toisiin jätkiin. Nuo sataman ainaiset lapset kuuntelivat hänen puhettansa ääneti, piippua hiljaa imien, hautauskellojen kumun kertojan puhetta heidän korviinsa painostaessa ja satamaulapan sinen ikäänkuin hävitessä tajusta pois.

Ja niinä hetkinä tuo kertoja, pulukyyhkysten ainainen ystävä ja Helsingin satamaan ja satamaelämään sydänjuurillaan kiinni kasvanut jätkä Jönni Lumperi muisti olleensa jo kerran kuollut ja sitten kuolleista heränneensä, ja sitä muistaessa suli hänen mielensä aina kuin vaha, ja jos hän yleensä halki ikänsä oli ollut pulujen hyvä isä ja sydämeltään sataman viaton lapsi, niin oli hän tuota kuolemaansa ja kuolleista heräämistänsä muistellessaan myöskin totinen satamakristitty.

Sillä Jönni Lumperi eli vielä paremmin Lumperin Jönni oli yksi vanhimpia ja oikeimpia siinä Helsingin väärentämättömien rantajätkien joukossa, jonka rivit nykyään jo niin huolestuttavassa määrässä harvenevat. Hän oli jätkä ei ainoastaan ruumiiltaan, vaan myös sielultaan, mieleltään ja kieleltään. Ruumiiltaan hän oli jätkä sikäli, että oitis hänet vaikkapa takaapäin nähtyä voi päättää, että hän on jätkä, kuten pitkulaisen hirren mötkäleen nähtyä voi heti vaikka vannoa, että se on pitkä pölkky. Sielultaan ja mieleltään hän oli jätkä, oli sitä antaumuksella, rakasti jätkän elämää ja oloa yli kaiken. Ammattikunnan, jätkien kesken häntä kunnioitettiin edustavimpana, väärentämättömimpänä. Tukevan, ammattikunnan nimeä elävästi kuvaavan ruumiinmuodon ja varsinkin ruokahalun vuoksi sanottiin häntä toverien kesken jopa Simpsoniksi. Hän oli siten oppinut korvakuulolta tuntemaan Simpsonin urotyöt ja väkevyyden, puhui niistä usein ja jätkämaailman liioitteluilla höystettyinä. Ruuan ääressäkin hän tunsi olevansa Simpson: syödessä häneltä näet loppui aina ruoka paljoa ennen kuin ruokahalu, mutta hän voi myös elää monet vuorokaudet einettä ollenkaan maistamattakaan. Kertomuksemme alkuaikoina, ennenkuin suuret seikkailut vielä olivat tehneet Jönnistä kuuluisuuden, hänen ikänsä arvioitiin ammattitoverien kesken nousevan tuohon viidenkymmenen tai kuudenkymmenenviiden vuoden korville, eikä Jönni itse tiennyt, oliko siinä liikaa vai liekö vähän. Hän selitti unohtaneensa syntymäpäivänään katsoa almanakkaan ja merkitä päivä ja vuosi muistiin ja siksi ei ollut nyt selvillä, tyytyi toverikunnan arviointiin ja puheli vain siitä:

"Se on miten lautakunta päättää."

Niin, satamassa olivat hänen juurensa, koko elämänsä. Muu kaupunki ja koko muu maailma oli hänelle ainoastaan joku n.s. takamaa, jommoisena talon viljelystilalle on sen etäinen, miltei hyödytön ulkopalsta. Sieltä kangasti hänelle vain joku elämän humu, kuten aina maailman liepeiltä, ja oikeastaan hän joutui sen maailman kanssa kosketuksiin ainoastaan poliisin välityksellä.

* * * * *

Niin, poliisin.

Sillä poliisi häntä kiroili. Tosin ei Jönniä voitu koskaan syyttää mistään rikoksesta. Hän oli rehellinen mies, mutta lankesi tasan kerran viikossa viinaan, ja silloin hänet oli aina kantaen kannettava kadulta putkaan. Viisikymmentäkaksi kertaa vuodessa teki jo yli tuhatviisisataa kertaa kolmenkymmenen vuoden ajalla.

Siitä poliisin vihat. Erikoisemmin häntä manaili poliisikonstaapeli Nuutinen. Sen passipaikka oli Jönnin asunnon seuduilla. Hän oli siinä passissa seisonut jo yli kymmenen vuotta ja saanut siis yli viisisataa kertaa kantaa ja raahata kadulle unohtunutta jättiläismäistä Jönniä poliisikamarin suojiin. Harmitti se. "Halvatun jätkä! En paremmin sano!" kiroili hän silloin aina synkeänä. Mutta Jönnin ammattitovereita se kaikki huvitti. Eivät he Jönnin lankeemuksista puhuessaan käyttäneetkään "juopottelu" sanaa, vaan puhelivat vain että:

"Jönni on taas itseään kannatuttamassa."

Ja lopulta oli Nuutinen tuskastunut häneen niin tyyten, että oli, tuosta alati kannettavasta jätkästä eroon päästäkseen, hakenut konstaapelin paikkaa Tampereelta. Eräs Tampereen poliisikomisarius, Nepanen, oli luvannut Helsingissä käydessään kutsua hänet puheilleen, tutustuakseen ja nähdäkseen onko mies toimeen sovelias. Ja sitä hän nyt odotti.

Mutta poliisikamarissa oli Jönni jokaisen tuommoisen sinne yöpymisen jälkeen poliisiasetuksen mukaan joka kerta pois lähtiessä, kuten asetus sääsi, valokuvattu ja punnittu ja mitattu pituus ja paksuus ja merkitty ne kaikki kirjaan, johon merkitään rikollisten tuntomerkit, että rikoksen sattuessa voitaisiin niiden mukaan kuuluttaa ja etsiä, vaikka Jönni kyllä oli joka lauvantai etsimättäkin löydetty. Joka kerta, punnitessa ja mitatessa, oli Jönni myös itse uteliaana mittaajilta painostaan ja mitoistaan vilpittömästi kysynyt:

"Paljonko on nyt?"

* * * * *

Se siitä.

Jönnin paras tuttu Helsingin suurporvarien keskuudessa oli kauppaneuvos Jöns Lundberg. Niin supisuomalaisen miehen kuin Jönnin suulla lausuttuna kuului hänenkin nimensä tietysti Lumperi eli ristimänimineen Jönni Lumperi. Ja ei siis ihme, että Jönni Lumperi piti häntä kaimanaan.

Siitäkin se erityinen yhteys ja tuttavuus. He olivat tunteneet toisensa koko Jönnin jätkäkauden ajan. Kauppaneuvos Lundberg oli kuiva ukko, kova kiroilemaan ja oikea kitupiikki. Vaatteensa hän piti kuluiksi. Oli siitä itaruudestaan tunnettu laajalti yli maan.

Mutta Jönnistä hänkin piti. Se tuntui hänestä oikealta, vanhojen hyvien aikojen vanhalta helsinkiläiseltä. Lisäksi oli Jönni vanhapoika kuten hänkin. Hän tosin sillekin kiroili ja äsysi ja haukkui, mutta häntä miellytti se, kun Jönni kuunteli sitä kaikkea tyynenä, purki hänen lastejansa laivoista uskollisesti, saapui aina — tietysti juomarahan toivossa — ilmoittamaan milloin oli ukon lasti saapunut, ja mulkoili tyynenä hänen kiroilujaan kuunnellessaan ja oli karahteerannut häntä kauppaneuvokseksi jo aikoja ennen tuon arvonimen saamista.

"Sinä, Jönni saatans, olet suuri halunkki", haukkui hän usein kuin kiihtyneenä, harmistuneena, ihan tosissaan.

Mutta Jönni nieli sen aina ihan tavallisena puhutteluna, muljoili vain kuin arkaileva ja vastaili:

"Ka… Miten vaan herra komersrootti tykkää."

Ja niinpä heltisikin ukolta aina juomaraha, ja niillä juomarahoilla se Jönni enimmäkseen kannatutti itseään poliisilla, varsinkin sillä häneen myrtyneellä konstaapeli Nuutisella.

* * * * *

Mutta nyt oli Jönniä kohdannut iso onni: Kauppaneuvos täytti tänään kuusikymmentä vuotta, ja siksipä Jönni jo anivarhain aamusella riensi konttoriin ilmoittamaan ukolle, että Polaris laiva on yöllä saapunut.

"Jos siinä saattaa olla komersrootille tavaroita, niin tulin ilmoittamaan", kierteli hän tulonsa oikeata syytä.

Mutta ukko arvasi sen oikean syyn. Hän olikin nyt merkkipäivänsä johdosta tavallista anteliaampi ja niinpä lahjoittikin Jönnille vanhan mustan rokkinsa, liivit, korkean silinterihattunsa, oikean silkkistormin, eikä kironnutkaan nyt yhtään kertaa, vaan puheli hänelle aivan heltyneenä, liikutettuna:

"Mutta Jönni vain katsoo nyt eteensä, että ei näitä juo."

Ja Jönni lupasi ja oli liikutettu lahjasta, sillä ei hän ollut koskaan näin suuria saanut. Aivan hän, siinä mieli liikutettuna ollen, koki salaa kääntää mälliä poskesta toiseen ja yritteli puhua.

"Komersrootti on oikea mies", tapaili hän. Ja ukko siitä yhä herkkyi. Hän aikoi antaa Jönnille vielä markan, aivan rahassa, mutta kun pelkäsi rahan saattavan Jönnin kiusaukseen, ja kun hänellä oli agenttien tyrkyttämiä arpalippuja kaksi, niin hän lahjoitti niistä toisen Jönnille. Sitä ainakaan ei voisi juoda ja niin joutua selkkauksiin.

"Se voi voittaa aina kahteenkymmeneentuhanteen", ilahdutti hän tuon lipun johdosta Jönniä tiedolla, ja juuri tämä arpalippu, jolla Lundberg luuli pelastaneensa Jönnin rahaan aina oleellisesti yhdistetystä kiusauksesta, juuri se lippu tulikin sitten Jönnin elämässä kohtalokkaaksi ja saattoi hänet, jopa itsensä ukko Lundberginkin, suorastaan iäisyysselkkauksiin ja haudantakaisen maailman seikkailuihin, joihin ei puhdas raha ollut häntä vielä koskaan saattanut.

Mutta oli miten oli. Päivä oli Jönnille ilon ja riemun päivä, ei sen arpalipun takia, vaan niiden vaatteiden: mustan rokin, liivien ja silkkihatun takia. Ei hän olisi vielä eilen uskaltanut moista uneksiakaan. Hän oli nyt kuin lapsi.

Ei siis ihme, että hän riemastui ja piti itsekseen kestit. Hän pukeutui tuohon herrasrokkiin ja liiveihin ja otti ryypyt, ja lopulta ihastui niin, että joi itsensä humalaan, vaikka ei ollutkaan lauvantai. Rokkiin puettuna ja silinteri päässä lähti hän siinä kunnossa astelemaan juhlallisesti keskikatua pitkin, unohti koko maailman, ei huomannut ihmisten häntä ihmeissään katsovan. Passissa seisoi nytkin se ainainen Nuutinen. Se odotti nyt sitä Tampereen poliisikomisarius Nepasta. Oli pukeutunut ihan uuteen juhlapukuun, sillä passista päästyä oli määrä mennä suoraan sitä tapaamaan.

Mutta katua pitkin humalaisena horjuva Jönni huomasi hänet jo kaukaa.

Ei tosin tajuisesti, vaan epäselvänä hahmona, vanhasta tottumuksesta.

"Nuutinen!… Nuutinen hoi!" hoihki hän sille jo etäältä.

Nuutista alkoi harmittaa. Ryvettyy sitä isoa likaista jätkää raahatessa taas juhlapuku, harmitteli hän itsekseen. Nyt se oli vielä ihmeellisissä tamineissa: silinteri päässä ja yllä rokki. Kiusanteoksi hän jo näkyä arveli eikä ollut kuulevinaankaan hoihketta.

Mutta Jönni hoipertaa jätkytti edelleen jykevänä ja saapui luo, aikoi ruveta puheisille, mutta harmistunut Nuutinen väitteli, ujoilikin moisen seuraa siinä uudessa puvussa, ujoili virka-arvonsa takia, ei ollut huomaavinaankaan.

"Nuutinen hoi!" koki horjuva Jönni lähennellä.

"Mene hiiteen!" ärähti Nuutinen, mutta salavihkaa, äkeästi, ja koki arvokkaasti pysytellä selin. Jönnin silmissä sumeni maailma. Hän alkoi umpimähkään, kuin toraileva, tenätä:

"Elä sinä ylpeile, Nuutinen… Häh… Nuuuu-tinen."

Mutta sitten alkoi maailma silmissä lopen sammua. Väsytti ja hän nukahti keskelle katua. Silkkisilinteri vierähti pohjalleen pystyyn siihen ihan korvallisen viereen, ja hän heräsi vasta seuraavana aamuna, kun pukunsa ryvettymisestä ärtynyt Nuutinen kiroillen potki häntä putkassa hereille kuin hirttä. Hän raotti silloin silmiänsä ja arveli rauhallisesti:

"Ka… Nuutinenko sinä olet?"

Nuutinen alkoi haukkua. Hän oli sittenkin saanut nyt paikan Tampereelle. Huomenna oli määrä jo erota täältä virasta. Ja eilisestä harmistuneena hän manaili Jönnille äkäistä:

"Nyt sinä, kehno, et minulla enää itseäsi kannatuta!" Se oli tosi harmia. Nyt hän uskoi toki lopultakin päässeensä rauhaan. Jönnikin oli jo valmis taas mitattavaksi ja punnittavaksi ja muita virallisia loppumenoja varten. Poliisikomisarius puuhaili niissä menoissa poliisi Nuutisen apuna. Molemmat olivat äreällä päällä. Nyt ne jo punnitsivat häntä. Siinä vaakalaudalla vielä seisten hän silloin taas siitä painostaan peräsi:

"Paljonko on nyt?"

Mutta eivät ne hänelle vastanneet. Halveksivat koko jätkää. Nuutinen vain ilmoitti komisariukselle, kirjaan merkittäväksi, lyhyen:

"Sama kuin ennen."

Hän ilmoitti sen ynseän ylenkatseellisella äänellä, kiukuissaan Jönnille, varoen häneen katsahtaakaan. Huoneeseen astui nyt uusi poliisimestari. Oli ensi päivää virassansa ja oli ottanut käytäntöön tavan painattaa pidätettyjen sormenjälet paperille, vastaista tuntemista varten. Hän silmäili outopukuista jätkää ja antoi määräyksen painatuttaa nuo sormimerkit.

Mutta kun Nuutinen nyt vaati Jönniä ne merkit painamaan, niin Jönni alkoi arkailla. Asia oli hänelle outo. Ensi kertaa hän moisesta kuulikaan. Hän kävi epäluuloiseksi ja vitkasteli.

"Tuohon!" komensi silloin harmistunut Nuutinen hyvin vihaisesti, tiukasti. Jönni mulkoili epäilevänä kuin härkä.

"Onkohan se mikä paperi?" yritteli hän perätä. Mutta Nuutinen kävi kerrassaan kopeaksi ja äkäiseksi ja komensi:

"Ei se sormiasi syö."

Tuli jo pakko. Poliisi jo uhkaili. Jönni raapasi niskaansa epäluuloisena ja pelkäsi paperia kuin lapsi jotakin epäiltävää. Lopulta väänsi Nuutinen häneltä käden väkisin, painoi sen hyppyset paperiin ja äyhkäsi vihaisesti, kuivasti ja lyhyen virallisesti:

"Nyt saat mennä!"

Jönni lähti. Eteisessä hän hidasteli, aikoi palata vieläkin tiedustamaan, mikä paperi se oli, johon häneltä oli tuo outo puumerkki otettu, mutta paikalle saapunut poliisimestari, nähtyään hänen eteisessä viivyttelevän, kehoitti poistumaan, ilmoittaen:

"Ei sine saa teelle lurkki!"

Ja niin täytyi epäluuloisen Jönnin poistua epätietoisena asiastansa.

* * * * *

Mutta ei se poliisi Nuutinen ollut itse asiassa sydämensä pohjasta Jönnille vihastunut, sillä hän oli oikeastaan hyväsydäminen mies. Itse asiassa Jönnistä pidettiinkin poliisikamarissa ja hänestä kerrottiin siellä ajan ratoksi tuhansia juttuja. Nuutista vain harmitti nyt yhäkin se, että täytyi humalaista jätkää aina ja aina vain kantaa. Jönnin poistuttua hän nyt aivan katui, että oli sitä haukkunut.

Ja niinpä hän, kun vielä tapasi Jönnin porttikäytävässä, alkoikin sille puhua sovintoa, Erojaisilta tämä hetki tuntui. Siitäkin heltyminen. Hän puheli tosissaan, erosta heltyneenä:

"En minä sinua, Jönni, silti", puheli hän heltyneenä, "en minä sinua silti sorra, mutta se vain harmittaa, kun on täytynyt sinua, kehnoa, aina kantaa".

Se oli eroamisheltymyksen aiheuttamaa vilpitöntä anteeksipyyntöä, äskeisen vihastumisen katumista. Ja oitis tajusi Jönni sen sovittavan äänen, ja hänen mielensä liikahti siitä. Aivanpa oli sanattomaksi painua, varsinkin kun heltynyt Nuutinen vielä ihan sikarin tarjosi, puhellen samalla puolustuksekseen:

"Sinä et tiedä, miten se harmittaa, kun täytyy humalaista jätkää kanneksia."

Jönni heltyi lopen.

"Elä nyt, Nuutinen, tykkää pahaa", puheli hän ja lisäili:

"Se tuo maailma tahtoo meitä itsekutakin horjauttaa."

He joutuivat jo juttusille, puhelivat sopua. Lopulta Jönni siitä rohkaistui niin, että epäluuloaan tyydyttääkseen peräsi:

"Mutta sitä minä vain arvelin, että mitä varten se poliisimestari tahtoi sormet paperin päälle?"

Nuutinen koki nyt rauhoittaa, sovittaa:

"Noo… Se nyt on vain niitä uusia keksinnöitä… Se poliisilaitoskin yhä vain kehittyy ja pyrkii olemaan ajan tasalla", innostui hän aivan selittämään.

Ja niin he erosivat, molempien mieli liikutettuna, ja Nuutinen oli varma siitä, että hänen ei tarvitse enää Jönniä kantaa.

Mutta jätkäjoukon löydettyänsä kertoili nyt Jönni aivan lapsen alttiudella, innostuneena, niistä sormenpää-asioista, ja toiset kuuntelivat sitä kuin alttiit isot lapset, ja Jönni todisti heille lopuksi Nuutisesta:

"Se Nuutinen on oikea ja hyvä mies."