Читать книгу Kuolleista herännyt - Maiju Lassila - Страница 6
IV.
ОглавлениеKiusalliseksi käynyttä pelastajaansa Hankkua paettuaan Jönni kahlaili asioitsija Naukkarisen luo tiedustamaan, olisiko sillä tiedossa sopiva maatila.
Ja olikin sillä. Oli ilmoituksista saanut tietoon, että Tampereen puolella on myötävänä Punturin maatila. Sen hinnaksi oli ilmoitettu viisikymmentätuhatta markkaa, mutta kun tilaa rasitti kolmenkymmenentuhannen markan suuruinen kiinnityslaina, niin vaadittiin ostajalta käteistä ainoastaan kaksikymmentätuhatta.
Ja niinpä tuntuikin Naukkarisesta tuo tila olevan kuin Jönniä varten varattu, kun kerran Jönnillä, kuten hän väärin uskoi, oli tasan nuo kaksikymmentätuhatta. Siitä hän nyt Jönnille puhui, kehui tilaa, valehteli ilmoituksen lisäksi omiaan.
Varsinkin tilan metsää hän kehui. Ilmoituksessa oli vain ylimalkain sanottu, että "metsä on hyvä", mutta Naukkarinen innokkaana ja taitavana asiamiehenä lisäsi siihen nyt Jönnille omasta päästään arviolta seuraavan, täsmällisen tiedon:
"Ja paljaalla metsällä, kun sen rahaksi muuttaa, maksaa koko tilan hinnan ja jää vielä toinen puoli. Niin että siinä kaupassa jää satatuhatta puhdasta voittoa niinkuin ei mitään."
Hän hymyili silmät tihrullaan, odotteli tehoa. Jönni istuksi, kuunteli vakavana, mietiksien asiaa —. varsinkin juuri sitä metsäasiaa — jykevänä kuin hirsi. Naukkarinen ei kuitenkaan suostunut ilmoittamaan tuon ihmetalon osoitetta, ennenkuin Jönni suorittaa hänelle sovitut käsirahat, viisikymmentä markkaa. Kun Jönni hidasteli, niin hän viattomaksi tekeytyen alkoi kuin tavallista asiaa jutellen puhua:
"Metsäkaupallahan se tääkin rikas Lundberg, tää kauppaneuvos, rikastui."
Ihan hän heittäytyi sikarinpätkää polttelemaan, kuin muka se, eikä tuo kavala puhe, olisi hänen työnään. Suu supulla pätkästä köyhiä haikuja imien hän kuin noinkatuonaan jatkoi:
"Tehdä rylläsi niitä metsäkauppoja Muolan Pölläkkälää ja aina
Rovanientä myöten ja kasasi vain miljoonia miljoonain niskaan."
Se meni ääneti kuuntelevaan Jönniin. Naukkarinen yskiksi tekoyskän, puhalteli savuja, vaikka ei niitä pätkästä suuhun herunut, ja alentaen ääntään vieläkin tavallisemmaksi ja pätkää sormin laitellen hän jatkoi, valehteli:
"Senkin Tiippanaisen talon osti… Maksoi vajaan kolmekymmentätuhatta, mutta paljaalla metsällä korjasi ensimäisen miljoonansa."
* * * * *
Ja silloin Jönni alkoi höltyä. Hänelle kangastivat vain isot metsät ja miljoonat.
"Ka", puheli hän jo, jatkaen:
"Pianhan se miljoona karttuu, kun se kerran vyörymään rupeaa…
Niinkuin nyt tällekin kauppaneuvos Lumperille."
Niin oli siis asia valmis. Hän maksoi käsirahan, ja nyt Naukkarinen antoi talon osoitteen. Rahat saatuansa hän sitä yhäkin ylisti.
"Siitä sinäkin korjaat vain rahaa!" oli hän aivan innostuvinaan ja nyt jo ilmaisi senkin miten vähän tarvitaan käteistä.
"Ainoastaan kaksikymmentätuhatta kontanttia", kehaisi hän.
Mutta Jönni raapaisi silloin niskaansa ihan vaistomaisesti. Hän jaksoi käsittää, että hänellä oli ainoastaan kaksituhatta ja nyt oli jo niissäkin aimo lovi. Miljoonat tuntuivat jo himmenevän. Hän jo peräsi:
"Miten? Niin että sanoiko se komersrootti, että ainoastaan kaksikymmentätuhatta kontanttia?"
Ja saatuaan myöntävän vastauksen hän tuntui aivanpa vain painuvan entistäkin jykevämmäksi, istui, vaikeni. Hänestä tuntui, kuin olisi hän jo menettänyt ne miljoonat, jotka juur'ikään niin lähellä helisivät. Käsirahatkin, viisikymmentä markkaa, tuntuivat menneen turhaan, kuten veteen viskatut.
Naukkarinen koki vielä yksin puhella puhetta vireille, mutta alkoi lopulta siihen väsyä ja toivoi jo Jönnin lähtevän, että pääsisi hänestä eroon.
Niin jatkui Jönnin pitkä ja jymeä äänettömyys hyvät ajat. Lopulta Naukkarinen ikäänkuin häntä puheeseen, poislähtöönkin herättääkseen äkkiä muun puheensa lopuksi kysäisi:
"No?… Mitäs nyt arvelette kaupasta?"
Ja Jönni heräsikin siihen, tajusi tilansa, mutta salasi raha-asiansa ja vastaili:
"Eipä tässä erikoista."
Sitä sanoessaan hän virkistyi poislähtöpuuhiinkin ja samalla lopetti, arvellen:
"Arvelin vain sitä, että ei se olisi hätäkään elää ja rikastua, jos olisi kylliksi sitä kontanttia."
* * * * *
Mutta Jönnissä ne nyt ahertelivat Makkara-Liisankin ajatukset. Hän oli alkanut yhä vakavammin ajatella sitä Jönnille vaimoksi menoa. Oli ryhtynyt jo asiaa valmistamaankin: palkannut Nukurin Kaisan siitä Jönnille puhumaan.
Ei tosin vielä ihan suoraan, sillä ei se tuntunut aivan soveliaalta, se että morsiamen puolelta kosia ja jo alunpitäen suoraan. Kiertoteitä kaarrellen hän neuvoi Kaisaa pitämään asiaa vireillä ja vihjepuheilla Jönniä taivuttamaan.
Mutta Liisan sisar Mari oli vastaan. Hän oli naimisissa toisen luokan räätäliinestarin kanssa, ja siksi ei hänen mielestänsä soveltunut, että sukulaiseksi olisi tullut jätkä.
"Mitä sinä nyt jätkälle!" torui hän ja halveksui siitä Jönnille menosta.
Mutta Liisa siitä jo ihan kimpaantui. Hän rähähti siskolleen äkäisesti:
"Onko se sitten jätkä sen pahempi kuin muu mies!… Sielu se silläkin on!"
Ja myöhemmin, kun hän tapasi puhemiehensä Nukurin Kaisan ja sille asiastaan taas puhui, niin hän, ikäänkuin sisarelleen riitelyä jatkaen, ynseili:
"Kahdenkymmenentuhannen jätkä vastaa tusinan semmoisia herroja, joilla on kukkaro aina nurin."
Sillä yhäkin hän uskoi väärin ne Jönnin jo lovilaitaiset kaksituhatta kahdeksikymmeneksituhanneksi. Hän puuhaili makkaroiden keittämistouhussa ja aivan kuin harmissaan nurkui, jopa toraten ja riidellen jatkoi:
"Hyvä kun edes jätkänkään saa tällä iällä!… Vanha toriakka, joka on jo lihonutkin ja levennyt, niin että on kuin hyvä läjä!"
Ihan hän halveksui itseään, tuli itselleen ja olemukselleen katkeraksikin, sieppasi äkeästi makkarakattilan tulelta, kaataakseen siitä keittoveden pois, ja sitä vihaansa ynseänä ja katkerana halveksuen jatkoi:
"Kuku tässä enää tai kalise, niin et sillä viserryksellä enää jätkää parempaa paulaasi puno."
Nukurin Kaisa myönteli sen todeksi, imeksi nysästä savuja ja lopulta aivan ynsäsi:
"Ja kunhan on mies."
* * * * *
Ja niinpä puhuikin hän nyt jo Liisan puolesta kautta rantain Jönnille asiasta. Oli tullut sen asuntoon, juuri Jönnin murkinoidessa, tupakoi ja kehui kavalasti Liisaa. Jönni ei alussa arvannut mitään. Aika menikin pureksiessa.
"Onhan se Liisa leveä laitos", myönteli hän toki, suu muonaa täynnä.
Kaisasta se tuntui hyvältä enteeltä. Hän alkoi puhella yhä rohkeammin.
Lopulta hän jo, sakeat savut imaistuaan, miltei järkiään meni asiaan,
arvellen:
"Ja menisi tuo sinullakin, Jönni, jo akka… Kun on rikkauttakin siunannut, niin menisi."
Jönni murti ruokaa yhä ahnaammin, hitaasti tosin. Mutta kun Kaisa yhä vain jatkoi, niin hän jo aterian lopulla alkoi aavistaa asiassa olevan rakkauden vireillä ja peräsi:
"Niin että mitä sinä, Kaisa, sillä oikeastaan meinaat? Kun sitä Liisaa nyt noin tunnustat?" Kaisasta tuntui asia silloin jo olevan niin hyvällä tolalla, Jönni siksi valmis, että hän voi ruveta jo suorastaan muka estelemään.
"En mä hänestä mitään", kierteli hän, lapautti huulin savut ja lisäili viekasta:
"Minä vain sitä arvelin, että jos tuo on ollakseen, niin olkoon!…
Naimisiin meno… jos on ollakseen, niin olkoon!"
Ja silloin selvisi asia Jönnille lopullisesti. Hän lopetti suurustelun, työnsi puukon tuppeen, nousi hitaasti, puuhaili ja lopulta sanan alkuun hitaasti ehdittyään puheli Kaisalle:
"Sitähän minä jo siitä Liisasta arvelin, kun se niin suu veräjällään silloin torilla siitä tuhatmarkkasesta hymyili, että sillä on, eukolla, jo vähän toisenlaiset kotkotukset."
Ja kuinka ollakaan, niin välähti hänen päässään oitis se vanha jätkien kesken yleinen usko, että Liisalla on muka kaksikymmentätuhatta, ja silloin alkoi hänelle taas uudestaan maailma kirkastua. Sen Naukkarisen neuvoman tilan osto käy siis kuitenkin mahdolliseksi, ja Jöns Lundbergin miljoneerikohtalo on siis hänellekin nyt sittenkin avoinna.
* * * * *
Niin alkoi asia edistyä. Liisa puuhasi nyt jo kuin olisi kaikki ollut päätetty. Nyt hän oli vartavasten tullut Jönnin luo, oli tullut suorastaan hellyttämään Jönniä ja kiirehtimään lopullista päätöstä.
Ja kuten silloin torilla, niin turvautui hän nytkin hempeyteensä, maireuteensa, kuten aina nainen miestä hellyttäessään. Jönni puuhasi taas Naukkarisen puheille lähtöä, pukeutui ja valmistautui, ja Liisa alkoi nytkin sillä silloisella torihempeydellä toistellen sitä leikkisänä, maireasti hymyillen:
"Niin… Sa-anoo vain Jönni… että ota tuosta tuhatmarkkasista — sa-anoo…!"
Mutta Jönni menikin nyt rutosti aivan asian ytimiin. Aikaakaan siinä kun ei nyt liikoja ollut. Sitä Jöns Lundbergin rokkia ylleen kiskoen hän äkkiä puheli:
"Sano vain, Liisa, suoraan että…"
Että mennään naimisiin — aikoi hän sanoa, mutta hoksasikin siinä olla varova, käänsi puheen äkkiä toiseksi, kysäisten:
"Niin että kuinkas paljon sinulla on sitä kontanttia?"
Liisa aivan kainosteli köyhyyttänsä. Mutta laskien Jönnin rahat kaksituhatta kymmenkertaiseksi sai hän, niihin omat kaksituhattansa lisäämällä, sievoisen summan, selittäen:
"Paljonkos niitä nyt minulla on!"
Aivan hänen äänensä aleni. Hän lisäsi:
"Sinun rahojesi kanssa tulisi kuitenkin hyvästi kaksikymmentäkaksi tuhatta."
Ja se varmisti Jönnissä sen väärän luulon, että Liisalla on kaksikymmentätuhatta. Tyytyväisenä hän siis nyt kuin Liisaa lohduttaakseen puheli:
"No… Kontanttiahan se on jo sekin."
Ja ilman sen enempiä oli siinä kauppa päätetty. Jönni nyt jo aivan varoitti:
"Mutta sinä, Liisa, et saa nyt enää huikennella ja olla toisen perään."
Ja Liisa aivan kimpaantui ja vannoi:
"Kun kerran tälle iälle olen jo kiusaukset kiertänyt, niin elä luule, että nyt lankean."
Hän aivan ylpistyi siveellisyydestänsä ja kehui, tenäsi:
"En ole horjahtanut… Yli neljäkymmentä vuotta olen jo Herran avulla tanakasti seissyt kaikkia viettelyksiä vastaan."
Jönnikin siitä jo sai halun todistaa siveellisyydestään. Yhä lähtöä puuhaten hän puheli:
"Mutta enpä sitä minäkään horju."
Hän kuraisi vyöremelin tiukemma ja lisäsi:
"Leskeksikin jos milloin jään, niitä siitä saat olla huoleti, että toista en enää sinun virkaasi hoitamaan ota!"
Ja hän aivan heltyi, kuten aina rakkauden asiassa. Kun Liisa siinä hymyili ja hempeili ja puheli sitä ainaista "sanoo", niin hän ruokakuppejaan korjaillessaan puheli:
"Me, Liisa, olemme niinkuin pulukyyhkyset."