Читать книгу Kuolleista herännyt - Maiju Lassila - Страница 4

Sisällysluettelo

Kauppaneuvos Lundbergin, eli Lumperin ukon, ja poliisi Nuutisen lisäksi oli Jönnillä kolmaskin vanha tuttu ulkopuolella ammattikunnan. Se oli jätkien kesken tunnettu Makkara-Liisan nimellä. Hän oli torimatami, makkarakauppias. Häneltä ostivat jätkät aina makkaransa. Hän oli lihava, pyylevä muija, oikea emäntä matamiksi.

Mutta hänen ja Jönnin välillä oli iäti ollut kinaa, josta ei tiennyt, oliko se rakkautta vaiko vihaa. Jönni kun hänelle päästi aina väliin jonkun jätkäsukkeluuden, niin hän siitä harmistui ja haukkui Jönniä, ja niin oli heidän välillään pysynyt vireillä tuo omituinen "suhde" ties herra jo kuinka monet vuodet. Toiset jätkät kun sitten vielä leikkiä laskeakseen Liisalle vihjasivat, että Jönni on hänen sulhasensa, niin hän siitä joskus ihan myrtyi.

Mutta Jönni oli tunnettu siitä, että hän oli, kuten virressä lauletaan, "hidas vihaan" eikä halukas vaivaamaan itseään muistossa pitämisellä. Nytkin hän poliisikamarista pääsynsä jälkeen niihin ukko Lundbergin lahjoittamiin herrastamineihin, silinteriin ja rokkiin puettuna jätkytteli Liisan myöntipöydän luo makkaraa ostamaan. Ei Liisa ollut häntä koskaan moisessa puvussa nähnyt ja niinpä oitis siinä toisille jätkille Jönniä haukkuakseen tuosta näystä ihan vihoissaan ja tosissaan äkäili:

"Kehnoakohan se nyt kujeilee!"

Mutta Jönni kotiutui, lausui jo Liisalle jätkäkohteliaisuudenkin, sen lihavuudesta, imarrellen:

"Sinä, Liisa, sitä olet oikea emäakka… Ihan kuin ruustinna."

Vilpittömänä imarteluna hän sen leikin lojautti, mutta Liisa suuttui siitä silmittömäksi. Hän siinä toisten jätkien kuullen haukkui Jönniä nyt suut ja sieraimet täyteen, riidellen:

"Mikäs sinä sitten luulet olevasi Herran edessä… Jos taivaallisista asioista kerran puhe tulee", kiivastui hän alkamaan ihan raamatullisesta alusta, kuohtui ja haukkumalla kinasi äkäisesti:

"Jätkä sinä olet, etkä mikään ihminen", haukkui hän, aherti myyntiä vihaisesti, myrtyi ja lisäili ynseästi:

"Ei jätkällä ole ylösnousemustakaan, sillä jätkällä ei ole sielua."

Ja miten olikaan, niin hän tuli tällä kertaa haukkuneeksi Jönniä niin pahasti, että Jönni alkoi jo pahastua. Hän jo alkoi sanoa vastaan, hidasteli ja aivan kuin torasi:

"Kehnoako sinä Liisa tuolla tavalla leikittelet! Kiellät koko olemuksen!"

Mutta Liisa vain kiihtyi ja haukkui:

"Sonni sinä olet!… Simpsonni ja härkä sinä olet", pisteli hän jo vihan vallassa, ärtyisästi, sillä Jönnin Simpson-nimelläkin.

Ja niinpä he erosivatkin nyt suorastaan vihamielisinä, aavistamattakaan, että heidän välillensä oli kohtalo pian punova lemmenpaulan.

Mutta jo seuraavana päivänä ehti hidasajatuksinen Jönni muistelemaan Liisan riitaa, ja häntä ihmetytti se. Ja kun hän silloin istuksi ja ruokki taas pululintujaan leivänmurusilla ja siihen osui tulemaan Hankku jätkä ja kysäisi että "pulujako sinä, Jönni, syötät?" niin Jönni sen myönnettyään arveli:

"Ja sitä minä tässä mietin, että mistähän se Makkara-Liisa minuun eilen niin pahasti torautui, että kielsi ylösnousemuksenkin ja sielun."

* * * * *

Hankku jätkä oli Jönnin paras ystävä. Se oli kahdestikin pelastanut Jönnin varmasta kuolemasta. Jönni oli juovuspäissään horjahtanut sataman laiturilta mereen, ja Hankku oli silloin oman henkensä uhalla vetänyt hänet kuiville. Siitä oli Jönni tullut hänelle kiitolliseksi kuten altis lapsi, ja heidän ystävyytensä oli vilpitön.

"Sinä, Hankku, olet kahdesti vetänyt minut kuivalle telakalle", puheli hän siitä aina satamamiehen vertauksella, eikä hän ollut koskaan jättänyt Hankkua kuivin suin, jos hänellä itsellään sattui ryyppy olemaan.

Ja siitä ukko Lundbergin lahjoittamasta arpalipusta hän oli jo jutellut toisille jätkille, ja he olivat sen johdosta nyt johtuneet puhumaan jo rikkaudesta. Oli helteinen satamapäivä. He istuksivat rannassa tavaraläjän reunassa laatikoilla ja tavarapakoilla ja pohtivat rikkauden arvoa. Ei Jönni luottanut erin onneensa, mutta viehättyi kuitenkin rikkaudesta ja puheli:

"Miljuneerina se olisi jo lysti elää."

Sen myönsivät toiset ja he ihastuivat niin, että jo milteipä kadehtivat Jönniä sen tulevan suuren voiton, kahdenkymmenentuhannen vuoksi. Joku jo tiesi ilmoittaa rohkaisevan:

"Lotterissahan se kuuluu tää rikas Härkmannikin ensimäisen miljuunansa voittaneen."

Ja se innostutti Jönniä.

"Minä eläisin miljuunalla jo ihan kehvelisti", viehättyi hän kehaisemaan. Ja kun hän sitten itsensä hyvätuuliseksi ryypiskeltyänsä johtui taas Hankulle siitä sen pelastustyöstä puhelemaan, niin hän lupasi:

"Mutta jos lotterissa onnistaa, niin et tarvitse sinäkään, Hankku, kuivin suin kitua."

Ja Hankku uskoi sen. Hänestä tuntui, kuin olisivat jo nuo ryypyt varmat, aivan suussa. Hän aivan esteli:

"Mitä sinä minusta rupeaisit juottamaan… Pane vain rahat pankkiin ja anna kasvaa korkoa."

Mutta hän oli hyvillään, kun Jönni sittenkin lupasi ja aivan kuin vannoi jakavansa tasan.

"Mikä kerran lotterissa tulee, niin antaa sen myös mennä", hän aivan tenäten ja jykevästi vahvisti, ja he tulivat yhäkin läheisemmiksi ystävyksiksi.

* * * * *

Mutta sitten tapahtui odottamattomia.

Sillä se Lundbergin ukon lahjoittama Jönnin arpalippu oli nyt voittanut kahdentuhannen markan pankkitalletustodistuksen. Pösön eukko, joka oli sanomalehdestä asian tarkastanut, oli ilmoittanut sen Jönnille.

Mutta silloin alkoi Jönni epäillä koko juttua. Hän ei jaksanut uskoa, että hänestä olisi tullut mies, jolla on kaksituhatta markkaa. Hän alkoi epäillä ukko Lundbergia, luuli sen tehneen hänestä pilaa koko tuolla arpalippuasialla. Hän hautoi asiaa vaitiololla, kävi aivan epäluuloisen näköiseksi. Varsinkin kun se ukko Lundberg oli semmoinen kitupiikki.

Ja lopulta se epäluulo vaivasi häntä niin, että hän ei voinut olla menemättä Lundbergin konttoriin asiaa peräämään. Varovasti pysähtyi hän siellä miltei ovipieleen, vaikka aina ennen oli rohkeasti kuten omaan liikkeeseen tullut, yskähteli ja mulkoili epäluuloisena, kuten aina se, joka varoo ettei häntä enää petettäisi.

Sillä sitä hän todellakin aivan huomaamattansa varoi ja oli varuillaan ja siksi yskähteli ja mulkoili. Konttoriväkikin sen huomasi.

"Mitäs se Jönni nyt noin mulkoilee?" tervehti häntä sen johdosta jo konttoristi, työssään tilikirjoineen ahkerasti puuhaten.

Ja silloin Jönni yhäkin epäluuloisempana varoen ilmoitteli:

"Sitä minä tässä vain että … eiköhän se teidän patruuna minua jutkauttanut?"

Ja kun konttoristi peräsi asiaa, niin hän selitti:

"Kun se antoi arpalipun ja se nyt voitti kaksituhatta markkaa… Niin kyllä kai se häjyyksissään sen eikä oikeassa pelissä?"

Ja ne saivat hänelle moneen kertaan vakuuttaa ja selittää, että asia on oikea, että arpa on voittanut ja hänellä on kaksituhatta markkaa ja että asia ei siis ole kuria ja narria. Vielä poistuessaankin hän epäluuloisena jäähyväisiksensä puheli:

"Jos tuo sitten lie…"

Ja yhäkin puoli-epäluuloisena silmäyksiä muljautellen hän lisäsi:

"Minä vain sitä epäröin, että kurillaankohan tuo kauppaneuvos jymäytti… Sillä ei se kai tosissaan jätkämiehelle kahdentuhannen laakia lykännyt."

* * * * *

Mutta nyt hän jo uskoi. Oli saanut ne kaksituhattansa pankista ja puheli itsekseen:

"Uskoo tään jo nyt?"

Ja oitis alkoi hän aivan tietämättään pullistua. Hän oli menossa satamaan, etsimään ammattikuntaansa, sillä hän aikoi sitä kestitä. Oli toriaika.

Ja silloin hän muisti taas sen tuonnoisen kinansa Makkara-Liisan kanssa ja ihan kostaakseen, näyttääkseen, että on sitä hänelläkin, hän nyt kiersi siltä ostamaan makkaraa, valitsi ääneti, Liisan ynseydestä mitään välittämättä palan, viskasi sen punnittavaksi ja äänsi käskevästi:

"Mittaa tuo!"

Markka kymmenen penniä se maksoi. Ääneti työnsi Jönni, tavaran saatuaan, tuhatmarkkasen Liisan myöntilaudalle ja odotti vaikutusta, tekeytyen kuin asia olisi aivan tavallinen.

Liisa oli ällistyä. Ei tiennyt aluksi mitä ajatella, mutta sitten hoksasi hän kuulleensa jotain huhua Jönnin voitosta, huomasi nyt joutuneensa siinä silloisessa riidassa tappiolle, katsoi Jönnin isoon rahaan pitkään, neuvottomana ja voitettuna ja lopulta, tappiostaan lopen harmistuneena, vihaisesti äsähti:

"Mikäs sinä luulet olevasi! Kun siinä ylpeilet!"

Sillä arvasi hän, että Jönni nyt tällä ylpeilyllään kostaa siitä riidasta. Mutta Jönni nautti asiasta jätkän tyyneydellä. Liisa äsyili, harmistui yhä enemmän ja siinä äkeänä touhutessaan jo odottavalle Jönnille aivan kiukuissaan rähähti:

"Eikö sinulla enää sopivampaa ja jämptiä rahaa ole?"

"Ka", oleili Jönni tyynenä, rahan turviin päässeenä, kaivoi toisen tuhatmarkkasen myöntilaudalle ja lisäili:

"Jos sitten tämä on sopivampi… Ja jämptimpi."

Liisan harmi syveni.

"Et sillä vielä lennä… Rikkauksillasi et taivaaseen lennä. Ei sitä niin ylettömästi ole", riiteli hän tappiostaan ja Jönnin ylpeydestä harmistuneena. Ja touhuten rahan vaihtoon lähtöä hän tyynenä muljoilevalle Jönnille ynseästi jatkoi, torasi uhittelevaa:

"On niitä nyt suurempiakin rikkaita nähty, mutta eivät ne rahan päältä ylpisty. Mutta jätkästä tulee jo tuhannen takia öykkäri."

Hidaspuheinen Jönni ei nyt olisi viitsinytkään hänen kanssaan tavallisesta asiasta suoranaisesti riitasille ruveta. Raha paisutti. Sen sijaan hän riiteli kautta rantain, kuin toisesta asiasta toraten. Kun näet Liisa viipyi rahanvaihtomatkalla, niin hän palattua sille ihan kuin tosi harmissa torasi:

"Se on kehnoa", riiteli hän, "että ei saa kontanttiaan rikotuksi, vaan pitää odottaa ja aikaa hukata!"

Se oli sitä heidän välillään jo vuosikausia jatkuneen omituisen kinan jatkoa. Molemmilla oli nyt jo tosi torat käsillä:

"Kuolla sitä rikkaankin pitää!" rähähti Liisa jo, taas siihen asiaan johtuen — ties miten.

Mutta Jönnikin oli pisteliäällä päällä. Makkaraa rikkaan miehen eleillä taskuunsa työntäen hän siitä Liisan kuolemapuheesta johtui häntä pistelemään makkarakaupalla, sillä, että Liisa möi härän lihasta ja härän suolista tehtyä n.s. härkämakkaraa, jota itse valmisti.

"Se on rikkaan kuolema toista", alkoi hän verkkaan ja jatkaa jätkytti:

"Makkarakauppa, Liisa veikkonen, on vasta pikku kauppaa. Niin että siinä kaupassa on porvari ainoastaan se joka syö, vaan ei se joka myö."

Liisa oli harmista haleta. Kasvot vihasta punaisina hän rähähti kiivaasti:

"Luuletkos sinä sitten ylösnousemisessa tuhansien auttavan!"

Ja niin erosivat he nyt aivan vihamiehinä. Vielä Jönnin poistuttuakin Liisa siinä makkaroitaan läjään kasaillessaan Jönnin ylpeydestä ja tuhatmarkkasmahtavuudesta harmistuneena itsekseen ääneen ynseili:

"Lossaa olla… Vaikka ei vielä rikas eikä mikään, niin jo lossaa!"

Mutta sitten alkoi hän ajatella ja muistella. Hän oli kuullut Jönnillä olevan arpalipun, joka voi voittaa kaksikymmentätuhatta, ja oitis alkoi nyt mieli muuttua. Ensin hän tuli uteliaaksi, lähti peräämään asiaa toiselta, läheiseltä torieukolta, jonka piti tietää Jönnin asiat. Hän urkki asian viekkaasti, kierrellen, tekeytyi ja ynseili eukolle:

"Ylpeilee Jönni jätkä rikkauksillaan, vaikka ei ole miehellä markkaa taskussa."

Ja eukko tarttui koukkuun. Oli väärin kuullut Jönnin voittaneen ei kaksi, vaan kaksikymmentä tuhatta ja ilmoitti tuon liioitellun tietonsa. Mutta Liisa masentui tappiostaan, kävi sitten kateelliseksi ja ynseili halveksien:

"No ei hän sillä vielä miljoonia keri."

Kateellisuuttansa peittääksensä hän niin ynseästi vihoitteli ja halveksui. Mutta kohta alkoi mieli muuttua. Hän muisti jo kuinka jätkät olivat häntä aina piruuttaneet Jönnillä, sanoneet sen morsiameksi, ja kuinka Jönni oli siihen aina hymyillyt, niin että suu venyi aivan yli naaman.

Ja eikös ollakaan, niin hän alkoi nyt lauhtua Jönnille ja arvella, että jospa tuo nyt niin kävisikin. Ei tuo kaksikymmentätuhatta olisi pahitteeksi, ja Jönni oli hyväluontoinen mies. Sitä asiaa hän siinä kauppapuuhissaan jo vakavana hautoi.

* * * * *

Mutta Jönni oli löytänyt ammattikuntansa ja kestitsi sitä oluella ja makkaralla. Hänen asuntonsa oli kaupungin äärimmäisillä liepeillä. Se oli yksinäinen huone, tai oikeammin huone-vainaja, kaikissa suhteissa hänelle sopiva. Kun ei kukaan muu siitä huolinut, niin talonomistaja oli vuokrannut sen Jönnille viidestä markasta kuussa, vaikka siinä oli ihan erityinen eteinenkin, laudoista kyhätty vanha suojus. Laatikko pöytänä, pari pölkkyä istuimina — siinä huonekalusto.

Mutta iloa ja riemua siellä nyt oli. Erityisesti halusi Jönni nyt kestitä vanhaa ammattitoveriaan, sitä pelastajaansa, Hankku nimistä jätkää.

Niin iloittiin ja meluttiin Jönnin onnesta ja Jönniä ylistettiin jo humaltumisen alussa.

"Jönni on oikea toveri eikä kuten porvari", kehuivat miehet. He humaltuivat. Alettiin jo puhua n.s. syvällisiä. Ensin he, siitä Jönnin Simpson-nimestä johtuen, puhuivat kaikille humalaisille miehille — niin herroille kuin jätkillekin — omituista laskettelua raamatun pyhistä miehistä, ensin Simpsonista, sitten Bileamista ja ukko Noaakista ja lopulta jo tietysti Batseebasta. Siitä johti yhä hämärtyvä ja suloisesti raukeava ajatus muihin pyhimyksiin. Hankku näet jo arveli:

"Mutta oli se profeetta Muhamettikin viisas mies."

Puhuttiin nyt siitä suut hymyssä. Kaikki he olivat omalla tavallaan perillä senkin opista. Siitä opista hyvätuuliseksi tulleen Hankun kieli jo hieman sammalsi, kun hän selitykseksi ihmetteli:

"Kun Turkin sulttaanillekin näet määräsi kolmetuhatta emäntää. Niin että siinä joukossa on miehelle leipomista jos leipojaakin!"

Jönni innostui moisesta. Oitis johtui hän asian johdosta muistamaan Makkara-Liisan, jopa kinansakin sen kanssa. Se asia heräsi hänen sielussaan hereille kuin loikoileva jätkä, ja hän jo väänsi sukkeluudeksi, arveli:

"Mutta Makkara-Liisan se sulttaani jos vielä naisi, niin silloin olisi ukolla jo muija."

Ei hän tajunnut, laskiko tuon jätkäsukkeluuden kostoksi Liisalle sen riitelystä vaiko tehdäkseen sulttaanista pilaa näin selän takana. Viinoja oli jo päässä. Hän lisäsi:

"Siinä eukossa on läjä akkaa."

Ja he innostuivat kuin pienoiset, ryypiksivät, tekivät Liisasta pilaa ja sulttaanista vieläkin enemmän. Huone-vainaja oli savua sakeana. Jönnin humaltuneessa päässä elähtelivät jo oudot ajatukset, jätkämäisinä tosin, s.o. verkkaisina ja hitaina kuten makuulta herätessään sorkkiaan oikoileva laiska jätkä. Hänen mieltänsä alkoi kiinnittää se sulttaanin vaimojen paljous, profeetta Muhametin oppi, josta hän vasta nyt ensi kertaa kuuli. Sitä sulttaanin emäntäpaljoutta hän jo siinä ihasteli, lausua lätkäytti toisille:

"Mutta on siinä silloin todellakin jo miehellä muijaa. Kun on kolmetuhatta… Sappermentti!"

Ja he innostuivat ja ihastuivat sitä mukaa kuin kemut jatkuivat. He puhuivat Turkin sulttaanin kustannuksella monta rasvaista viisautta ja nauttivat siitä, että saivat tuon ison herran kustannuksella hänestä nyt niin lasketella. He nauttivat siitä kuten aina viattomat lapset, jopa niin, että heille itselleen oli jo itse asiassa tulla surku tuota sulttaani parkaa, jonka nyt täytyi niin kovasti heidän hampaissaan kärsiä. Välillä he toki aina, varsinkin ryypätessä, muistivat ylistää Jönniä. Hankku puheli nytkin silmää lipaten:

"Jönnistä voi vielä vääntyä miljoonamies."

Se todistettiin todeksi. Tosin juomapuheilla, ilolla, hälyllä. Hankku jatkoi:

"Ja silloin sitä jo kelpaa elää! Voi ihan Turkin sulttaanin tavoin rehkimään ruveta."

Näin jatkui yli puoliyön. Jönniä alkoi juominen jo väsyttää. Kaikki sekoittui päässä. Hän alkoi jo torkkua ja painui nukuksiin. Hankku koki repiä häntä hereille, tolkuttaen:

"Jönni!… Elä hiivatissa, Jönni!… Nukutko sinä jo?"

Ja Jönni virkosikin vielä puoleksi, nosti päätä, koki päästä tajuihinsa ja tapaili:

"Sitä minä vain siitä Nuutisesta… Kun se paperille… puumerkin."

Mutta siinä hän jo lopen väsyi ja nukahti. Seuruekin oli tyyten väsynyt. Ken hiipi ulos ja huilaili kadulla, ken sisälle nukahti. Jönni kuorsasi jo sikeänä kuin hirsi. Alussa hän yritti nähdä unia Muhametista, mutta sekin loppui alkuunsa, ja pian hän nukkui saman Simpsonin voimalla, jonka voimalla hän hereillä ollessansa — edellyttäen että ruokaa riitti — söi.