Читать книгу Kuolleista herännyt - Maiju Lassila - Страница 5

Sisällysluettelo

Nyt oli Jönni jo ensi ilon humalasta selvä. Olikin jo kulunut päivä välillä.

Ja nyt hän hoksasi, että hänen on jotenkuten käytävä kiittämässä kauppaneuvos Jöns Lundbergia tuhansista. Tavallista juhlallisempana, rokki yllä ja silinteri päässä ja ainoastaan housut ja kengät jätkä-oloista muistuttamassa, jutkutteli hän Lundbergin konttoriin, pääsi ukon puheille ja alkoi kiitellä. Hänestä tuntui koko toimitus niin juhlalliselta, että ei ollut alkuun päästä, vaan pani vain mulkoilemaan, vaikka kauppaneuvos oli jo kysynyt että: "Mitäs Jönni nyt?"

Mutta kun hän oli käynyt uunin edessä astiaan sylkäisemässä, niin hän rohkaistui, muljautti kulmiensa alta jykevän katseen ja ilmoitti:

"Siitä kauppaneuvoksen antamasta arvasta tulin puhumaan", pyyhkäisi suunsa hihalla ja selitti:

"Se oli aika laaki! Lykkäsi kaksi tuhannen seteliä!"

Mutta Jöns Lundberg tiesi jo asian. Hänenkin mielensä aivan kuin heltyi kaimansa Jönnin onnesta.

"Se oli hyvä lotti… yksi hyvä lotti", vastaili hän tilikirjojensa äärestä, niitä selaillen. Ja kun hän nyt toivoi Jönnille kaikkea hyvää, niin eikös alkanut ihan neuvoa miten rahoja käyttää. Peläten Jönnin ne juovan, jos jää kaupunkiin, hän neuvoi häntä muuttamaan maalle, ostamaan siellä mökin ja alottamaan uuden elämän.

"Muutoin sinusta tule yksi hunsvotti. Yksi suuri rötko ja hunsvotti", tiukkasi hän. Hän puhui jo omasta itsestään, selitti kuinka hänkin oli kymmenvuotiaana alkanut juoksupojasta, ainoastaan kymmenen penniä taskussa. Hän kehaisi:

"Mutta nyt minulla jo on miljoona… Ja enemmänkin on!"

"Sappernaakeli!" pääsi mulkoilevalta Jönniltä sitä rahan paljoutta ajatellessa huudahdus, ja hän lisäili:

"Siinä sitä on jo rahaa! Miljoonassa!"

Ei hän sen paljoutta käsittänyt, säesti vain.

Mutta Jöns Lundberg oli nyt aivan toverilliselle tuulelle heltynyt ja selitti:

"Yksi miljoona on yksi niin iso raha, että sillä voi ostaa yksi iso kivimuuri… Tuo Grönqvistin iso kivimuuri sillä voi ostaa."

Jönnin ajatukset ja mieli sekoittuvat yhdeksi ainoaksi olemukseksi. Ei tiennyt mitä sanoa, sillä heikkeni siinä jo ajatus, ja siinä pulassa hän tajusi vain sen, että häntä taaskin sylettää. Ukko jatkoi työtään ja ennusti:

"Sinustakin, Jönni, voi tulla yksi miljonääri. Yksi iso rahamies. Jos sinä vaan spekuleeraat ja et juo."

Hän katsoa tuijotti erästä tilikirjan kohtaa kuin olisi tahtonut paperin puhki katsoa ja vahvisti:

"Sinä, Jönni, et kuole, ennenkuin on miljoona, jos sinä spekuleeraat ja et juo. Yksi miljoona sinulla on."

Jönni kuunteli kuin härkä ja katsoa mulkoili vain ukkoon.

"Vai mitä, Jönni?" jatkoi ukko Lundberg, kun Jönni vaikeni.

Ja silloin täytyi Jönnin hakea sanat. Hän käväisi sylkäisemässä, ja kun ei kyennyt käsittämään, mitä se ukko Lundberg häneltä sillä kysyi, niin hän siinä, kuten pulassa, sen Grönqvistin talon suuruutta kehuskellen vastaili:

"Ka sitä minä tässä vain arvelin… Kun kauppaneuvos siitä Rönkvistin talosta puhui… että siinä talossa se on tiili toisensa päällä."

Mutta miten ollakaan, niin hän lähti ukon luota kuin uutena ihmisenä. Hän päätti noudattaa sen neuvoa, ostaa maalta maatilan. Hänessä sai vallan ahneus, rikastumisen himo, ja se himo kiihtyi sitä mukaa kuin hän koki ja yritti arvostella, miten paljon rahaa on miljoonassa. Ensin hän tosin aikoi ostaa torpan, kuten ukko Lundberg oli kehoittanut, mutta sikäli kuin miljoona-ajatus hänessä paisui, paisui myös halu. Hän ei enää tyytynyt pelkkään torppaan, vaan haaveili taloa, ensin pientä, sitten suurta, lopulta jo uneksien hyvin isosta. Hän alkoi jo kitsastella toisten jätkien suhteen, kartella etteivät ne pääsisi häneltä ryyppyjä tiukkaamaan.

Ja niinpä nytkin, kun hän istuksi satamassa tavarapakalla, saapui

Riekki jätkä, rupesi viinojen toivossa hyväksi ystäväksi ja hellitteli:

"Pistoovaatko, Jönni? Häh?"

Mutta Jönni tekeytyi kuin ei olisi kuullut, kaivoi makkaran taskustaan ja varustautuen sitä haukkailemaan puheli muka viattomana, asiasta päästäksensä:

"Ostin hallin makkaraa vaihteeksi, niin… sattui hallissa Pollarin

Jori ja kysyi että tiedätkö sinä, Jönni, että Ramperin Kössi otti

Polarikseen pestin Marseljeesiin ja niin se poika meni?"

Ja niin onnistui hän sotkemaan ryyppyasiat, haukkaili makkaraa tukevasti, ja kun Nikolainkirkon kello jymähteli ja sen jymy levisi raskaana tyynessä, kuumassa poutailmassa, alkoi hän vielä varmuuden vuoksi puhua siitä, arvellen:

"Kylläpä moikaa nyt ja mötkähtelee kello. Kukahan lie sitten kutsuttukin."

* * * * *

Ja nopeasti se kehittyi nyt Makkara-Liisassakin se rakkauden asia. Nyt oli hän — tosin vieläkin väärin — kuullut muiltakin, että Jönni muka on todellakin voittanut päävoiton, kaksikymmentätuhatta. Omituinen sattuma oli myös se, että hänellä itsellään oli omaisuutta tasan kahdentuhannen arvosta, mutta jätkien kesken uskottiin yleensä, että hänellä on kaksikymmentätuhatta.

Ja niinpä oli hän alkanut yhä mieluisammin hautoa ajatusta mennä Jönnille muijaksi. Voisi sitä kahdellakymmenelläkahdella tuhannella jo avata oikean kaupan ja hylätä tämän torikaupustelun. Olihan hän jo saanut talvipakkasissa torilla aivan kylliksi värjötellä ja koko ikänsä oli hän uneksinut oikeasta kaupasta.

Ja niinpä hän alkoikin kohta jo asiaa valmistella. Kun Jönni osui nyt taas astua jätkyttämään torin halki siitä hänen myöntilautansa editse, niin hän ei malttanut olla, vaan alkoi oitis kuherrella. Kun Jönni näytti aivan siihen pysähtyvän, niin hän sille suu maireana mielisteli:

"Sanoo… Että ota tuosta tuhatmarkkasesta, sanoo."

Hän sanoi sen niin maireasti ja hymyilevänä, kuin vain kiehtova, viekoitteleva vaimo voi. Se oli oikeastaan jo suoraa kosimista. Mutta Jönni ei sitä kuitenkaan vielä siksi eikä miksikään erikoiseksi arvannut, vaan oudosteli:

"Mitä se Liisa nyt niin luisusti lempeilee?"

Mutta Liisa jatkoi yhä kuhertelevammin. Myöntiä pyylevänä puuhaten hän yhäkin hymyilevämmin mairitteli:

"Mhyy… Vai mitä se Liisa…"

Luuli hän Jönnin jo hoksaavan ja jatkoi, mielisteli, toistaen kuhertelevan:

"Mutta Jönni se vain sanoo… Panee vielä toisen tuhatmarkkasen pöytään ja sanoo että jos tuo on jämptimpi. Sanoo."

Mutta ei Jönni vieläkään mitä erikoista hoksannut, vaikka nyt Liisan lempeydestä sulikin. Poislähtöä hän varasi ja samalla Liisan kuherrukseen vastaukseksi puheli:

"Sinä, Liisa, vain räpiset."

Mutta poistuttuaan hän alkoi oudostella, miksikä se Liisa hänelle nyt niin mairea ja makea oli. Ei hän sitä syytä hoksannut. Hän istahti satamassa eräälle laatikolle ja alkoi tapansa mukaan leivänmuruilla ruokkia ainaisia ystäviään, puluja, Siinäkin hän vielä yritti miettiä sitä Liisan outoa maireutta, ja kun Hankku sitten tallusteli ja kysyi että: "Kyyhkysiäkö sinä ruokit?" niin hän vain vastaili että:

"Eipä tässä mitä."

Ja ruokkimisen lopettaen hän Hankullekin vielä lisäsi:

"Arvelin vain sitä, että mitähän se Makkara-Liisa nyt meinaa, kun sillä oli suu taannoin niin lempeässä naurussa ja hymyssä kuin veräjä."

Mutta ei Hankkukaan sitä arvata osannut, vaan puheli vain että:

"Se on akkaväen tapa semmoinen… Että suu on aina niinkuin viekoitteleva veräjä."

Ja he olivat siinä Pollux laivan tuloa odotellessaan painuakin puhumaan Liisasta, mutta laiskotti. Aurinko paistoi kuumasti. Merilinnut lennellä suikailivat kirkkaassa valossa sataman yllä. Sai toki Hankku raukean haukotuksen jälkeen vielä Liisasta arvelluksi:

"Onhan siinä muijaa… Rahaakin kaksikymmentätuhatta! Sappernaakeli!"

Ja siitä rahan paljoudesta aikoi Jönnikin jotain sanoa, mutta kankea ja hidas ajatus ei saanut oikeaa, tarkoitettua otetta, ja niin joutui hän sitä rahan paljoutta tunnustamaan Liisan lihavuudella, pulujensyottöpuuhissaan puhellen:

"Onhan siinä Liisassa akkaa… Kokonainen valtakunta!"

* * * * *

Ja sitä menoaan ne asiat sitten alkoivat mennä. Liisa toivoi Jönnistä puolisoa, ja ammattitoverit kiintyivät nyt samaiseen juttuun yhäkin läheisemmin. Jollekulle heistä tietysti kangasti alkavan nyt joksikin aikaa oikeat makean leivän päivät niiden Jönnin tuhansien turvissa.

Mutta Jönni alkoikin nyt ylvästyä ja pullistua. Ukko Lundbergin puheesta herättyään, uudestisynnyttyään, hän hautoi vain sitä miljoonaa mielessään. Olihan ukolle se miljoona itänyt kymmenpennisestä. Miksi ei se hänelle voisi orastaa kahdestatuhannesta markasta.

Ja niinpä alkoi hän nyt ensiksi kaihtaa ja vieroa tovereitaan, ammattikuntaansa. Hän varoi ja pelkäsi, että ne tulevat tahtomaan ja vaatimaan häneltä olutta ja viinaa ja siten juovat häneltä rahat, ne miljoonan siemenet. Varsinkin Hankkua, pelastajaansa, hän nyt varoi ja ihan pelkäsi. Hän pelkäsi sen rupeavan nyt, hänen rikastuttuansa, häneltä odottamaan pelastuspalkkiota, joskaan nyt ei järkiään rahassa, niin ainakin oluessa ja viinassa ja makkarassa.

Ja niinpä alkoikin hän aivan kartella ja kiertää Hankkua. Joka hetki hän pelkäsi sen tulevan ja alkavan odottaa, jopa puheilla vihjailla siitä palkkio-asiasta. Hän aivan jo vihastui Hankulle.

* * * * *

Ja nyt se Hankku tulla kömpikin hänen luoksensa. Hän oli huoneessaan paraillaan syömässä perunoita ja silakkaa, kun ovi avautui ja pelätty pelastaja työntyi sisälle. Hän ei ollut sen tuloa ensin huomaavinansakaan. Koki vain ahtaa ruokaa suuhunsa. Perunat olivatkin uusia ja silakat oivallisia. Hankku istahti, alkoi oleilla. Jönni aavisti jo pahaa ja häntä harmitti. Ei hän halunnut sitä harmiaan näyttää, mutta jos Hankku olisi hoksannut, kuinka hänen silmämuniensa valkuaiset siinä suuhunahtamispuuhassa vähäväliin häneen epäluuloisina vilahtivat, niin hän olisi arvannut asian sanomattakin.

Ja äkkiä sitten välähti Jönnin päässä juoni, millä pelastua koko miehestä. Hän varustautui muilla puheilla johtamaan Hankun mielen ja ajatukset muihin asioihin, pois palkkio- ja ryyppyasioista. Ei hän tiennyt mistä alkaa sille puhua.

Mutta Hankku puolestaan jo silmäili nurkassa töröttävää tyhjää pulloa. Jönni huomasi sen. Hänelle tuli jo kiire sopivaa puhetta löytää. Siinä puheenajattelutouhussa, ja kun sitä sopivaa ei ollut nyt löytää, hän jo alkoi kiihtyä, niin että ahtoi ison perunan ihan ahtamalla suuhunsa. Peruna oli tuketa kurkun. Aika oli täpärällä. Hän oli jo huomaavinaan Hankun suun olevan valmiin sanomaan sanansa.

* * * * *

Ja silloin hän aivan kuin hätäytyneenä nielaisi tuon jumalattoman ison perunan kokonaan kurkkuunsa, saadakseen suunsa vapaaksi puhetta varten, ja sitä menoaan, perunan vielä kurkkutorvea pullistaessa, niin eikös ottanut ja siepannut puheenaihetta niistä silloisista juopottelupuheista, arvellen Hankulle äkkiä:

"On siinä todellakin Turkin sulttaanilla emäntää… Kun on kolmetuhatta."

Hän oli jo kuin pelastettu, puraisi silakan perunan seuraajaksi ja sitä kaikkea pureksien jatkaa jötkötti:

"Se ukko ei jouda enää kuhnimaan… Ja pitää olla leveä sänky… jos mieli kaikki muijat viereensä latoa."

Ja hän onnistuikin sillä kavaluudella kääntämään Hankun katseen pois pullosta ja tietysti myös ajatukset ryypyistä. Yhä rauhallisemmin hän sen vuoksi jo jatkoikin, puhua jötkötti kuten tavallista asiaa, ruoka suussa kavalasti arvella jysäyttäen:

"Niin että se näkyy olevan se muhametin usko jymy usko."

Ja hänen onnistui jo tartuttaa Hankku puheeseen. Se myönteli todeksi sen, mitä Jönni äsken arveli. Asia näytti onnistuneen oivallisesti. Estääkseen Hankun sittenkin vielä pääsemästä koukusta irti ja viina-asioihin pyörähtämästä hän ruokaa sekä kurkun että suun täydeltä haukaten pureksimisen lomassa rauhallisena jatkoi:

"Ismaelista minun nuorena ollessani se kuulu Saara-Pakarinen saarnasi, mutta nyt on hänkin jo yli kaksikymmentä vuotta ollut vainaana."

Sen Ismaelin hän johtui ottamaan nyt aseeksensa kiireessä, kun ei muuta sopivampaa siinä pelastautumispuheen jatkoksi voinut löytää.

* * * * *

Mutta sittenkin hän näytti laskeneen väärin. Hän näytti erehtyneen juuri siinä, että Hankkua puheella pettääksensä oli siinä hitaassa kiireessä erehtynyt puhumaan Turkin sulttaanin kuhnimisesta. Se näet johtikin Hankun ajatukset niihin Jönnin omiin merikuhnimisiin, silloin kun hän sen pelasti.

Ja silloin alkoivatkin Hankulle kangastaa ne pelastusryypyt. Sitä houkuttelevaa tyhjää pulloa yhä silmällä pitäen hän valmistautui jo vetämään puhetta sinnepäin. Hän jo alkoikin puhella:

"Ei se todellakaan jouda se ukko kuhnimaan, kun on semmoinen muijarivi huollettavana."

Ja hän longottautui syrjin, kopasi sen tyhjän pullon, tarkastaa tirkisteli sitä heilutellen, kuin ei muka olisi tiennyt, että se on tyhjä, ja ikäänkuin ei muka olisi mitään mielessä, lisäili:

"Mutta sinä sitä kun silloin meressä kuhnit, niin se oli aika ryöppy."

Siinä sitä siis oltiin. Jönniä alkoi harmittaa, mutta hän koki sitä harmia niellä perunan muodossa. Aivan hänen hahmonsa pimeni.

"Minähän sinut silloin pelastin ja kuiville telakoille vedin", jatkoi

Hankku sikarin pätkästä savut imaisten.

Ja silloin purkautui Jönnin harmi jo sanoiksi, tosin hillityiksi. Tekeytyen kuin puhuisi noin-vain hän jo, muka viattomasti, tuon Hankun ansion epäsi, kieltäen:

"Kukas sinun käski vetää!"

Ja saatuaan nielun tyhjäksi hän kuin muina miehinä puhuen lisäsi ynseän:

"Kun jätkä kerran putoaa mereen, niin ann' mennä."

Ei Hankku siitä vielä mitään erin outoa haistanut. Kokien rikkaalle Jönnille kelvata hän sen ynseän puheen johdosta ihan hanakasti puolusti:

"Elä helkkarissa, Jönni!… Kuka nyt ei sinua pelastaisi! Parasta miestä!"

Mutta se vain ärsytti Jönniä, sillä nyt hän oli entistä varmempi siitä, että Hankku tahtoo ryyppyjä. Hän lopetti syönnin, työnsi puukon tuppeen, nousi, kiinnitti remelin tiukemma ja entistä ylimielisemmin Hankkua vastaan puheli, alkaen:

"Sinä vain loriset."

Ja saatuaan remelin tiukalle hän jatkoi ynseänä:

"Ei jätkää maksa merestä vetää."

Ja ennenkuin Hankku ehti vastaan sanoa, hän jo yhäkin ylimielisemmin jatkoi:

"Niin että jos kerran jätkä laiturilta tipahtaa, niin sano vain että: lykkyä tykö… Ja anna maata rauhassa meren pohjassa!"

Hankku oli ihan oudostuvinaan moista jumalattomuutta. Siinä mielessä hän niinkuin nuhdellen jo alkoi, yritti:

"Elä helkkarissa, Jönni! Tuolla tavalla!… Eihän sinulla ole enää sieluakaan!".

Mutta Jönni harmistui lopen. Asiasta eroon päästäkseen hän ei ollut Hankun puhetta kuulevinaan, tekeytyi lähtevänsä ulkona käväisylle, koppoi lakkinsa ja ollen jo ulos menossa toisteli ylimielistä, aivan ilkkuvaa:

"Ann', anna mennä vaan!… Kun jätkä tahtoo meressä kuhnia, niin sano vain että lykkatil!"

Ja sitä tietään hän hävisi, jättäen pelastajansa turhaan odottamaan pelastusryyppyjä. Hän pujahti portista aivan kuin varkain ja päästyään kadulle, jossa tunsi jo olevansa turvassa, hän itsekseen toistamiseen ilkkui:

"Lykkatil!… Lykkatil vain sano, Hankku, jos jätkä meressä kuhnii!"