Читать книгу Jenkkejä maailmalla I - Марк Твен, ReadOn Classics, Charles Dudley Warner - Страница 3

Suuria valmistuksia – Kunnioitusta herättävä suuruus – Kaikki lähtevät Eurooppaan – Mr Blucherin mielipide – Hytti n: o 10 – Nurkkakuntain kokoontuminen – Vihdoinkin merellä.

Silloin tällöin poikkesin seuraavan kuun kuluessa Wallstreetin 117:ään kysymään, miten laivan korjaus ja varustelu edistyivät; miten matkustajaluettelo täyttyi; kuinka monta pyrkijää komitea päivittäin oli hylännyt "epävalioina" ja täten jättänyt surun ja mieliapean omaksi. (Pian kyllä tuli ilmi, että jokainen oli riittävästi "valittu", joka vain kykeni matkan maksamaan.). Ilokseni sain kuulla, että meidän piti saada matkaan pieni kirjapaino, jotta voisimme painaa joka päivä oman sanomalehden. Ja ilolla kuulin, että pianomme, harmoniomme ja melodeonimme olivat parasta, mitä yleensä rahalla sai. Ja ylpeänä totesin, että retkeilijöihimme kuului kolme sanan julistajaa, kahdeksan tohtoria, kuusi- tai kahdeksantoista naista, monta sotilas- ja meriylhäisyyttä kauniisti helähtävine arvonimineen ja runsas sato erilaisia "professoreja" ja eräs herra, jonka nimen perässä jyrisi "AMERIKAN YHDYSVALTAIN ASIAMIES EUROOPPAA, AASIAA JA AFRIKKAA VARTEN" kammottavan mahtavasti! Olin varovasti aikonut tyytyä laivassa syrjäiseen paikkaan sen seuran erikoisen valittuun laatuun nähden, joka suosituksineen kykenisi kulkemaan tuon mainitun komitean kameelinsilmän läpi; olin totutellut itseäni näkemään peloittavan valikoiman sotilas- ja merisankareita, minkä vuoksi minun täytyisi syrjäisestä paikastani ehkä siirtyä vieläkin syrjemmäksi, mutta minun täytyy suoraan tunnustaa, että tämmöistä moukarin iskua minä en osannut odottaa.

Tämä arvonimivyöry nujersi minut aivan maan tasalle. Minä sanoin, että jos moisen mahtimiehen täytyy kulkea meidän laivassamme meren yli – varmaan hänen todella täytyi – että jos Yhdysvallat näkivät tarpeelliseksi lähettää meren poikki moisen tonniston virka-arvoa, niin olisi ollut hienotunteisempaa ja varmempaa hajoittaa hänet osiin ja kuljettaa osat erikseen, monella laivalla.

Ah, olisinpa vain silloin tiennyt, että hän oli vain tavallinen kuolevainen ja ettei hänen tehtävänsä ollut sen valtavampi kuin koota siemeniä ja tuntemattomia juuria ja erinomaisia kaaliksia ja kummia ojakonnia tuolle köyhälle, hyödyttömälle, viattomalle, homehtuneelle vanhalle kivettymälle Smithsonian Institutille (Washingtonin kansalliselle tieteelliselle laitokselle), niin olisi se tuntunut hyvin keventävältä.

Tämän ikimuistettavan kuukauden kuluessa paistattelin itseäni siinä onnen tunteessa, että kerrankin elämässäni olin päässyt uimaan suuren kansallisen liikkeen kantamana. Jokainen aikoi matkustaa Eurooppaan – ja minä, minä myös aioin matkustaa Eurooppaan. Jokainen aikoi matkustaa Pariisin kuuluun maailmannäyttelyyn – ja minäkin aioin matkustaa Pariisin näyttelyyn. Höyrylaivalinjat veivät amerikkalaisia maan eri satamista summassa sanoen neljä tai viisi tuhatta viikossa. Mahdoinko koko kuukauden kuluessa tavata kahtatoistakaan ihmistä, jotka eivät aikoneet piakkoin matkustaa Eurooppaan, en varmaan muista. Kuljeskelin paljon kaupungilla erään nuoren mr Blucherin kanssa, joka niinikään oli lunastanut paikan. Hän oli luottavainen, hyväluontoinen, mutkaton ja seurasopuinen mies; mutta hän ei ollut niitä miehiä, joita mainitaan ruudin keksijöinä. Hänellä oli mitä liioitelluimmat käsitykset tästä kansainvaelluksesta Eurooppaan ja luuli lopulta koko Amerikan kansan säälivän kapineitaan kapsäkkiin Ranskaan muuttaakseen. Poikkesimme kerrankin erääseen puotiin Broadwayn varrella, josta hän osti kaulaliinan, ja kun myyjällä ei ollut antaa takaisin, sanoi mr B.:

"Ei tee mitään, maksan sen teille Pariisissa."

"Mutta en minä aio lähteä Pariisiin."

"Mitä – kuinka te sanoittekaan?"

"Minä sanoin, etten minä aio lähteä Pariisiin."

"Ette aio lähteä Pariisiin! Ette läh… – no hyvä, mutta minne ihmeeseen te sitten aiotte lähteä?"

"En minnekään."

"Ette ihan minnekään? – ette minnekään muuanne kuin tänne?"

"En minnekään muuanne kuin juuri tänne – olen täällä koko kesän."

Toverini otti ostoksensa ja sanaakaan sanomatta lähti puodista – lähti loukkaantunut ilme kasvoillaan. Kun oli katua vähän matkaa astuttu, katkaisi hän äänettömyyden ja sanoi vaikuttavasti: "Se oli vale – se on minun vakaumukseni!"

Kun aika oli täytetty, oli laivakin valmiina ottamaan vastaan matkustajansa. Minut esitettiin sille nuorelle herralle, jonka olin saanut hyttitoverikseni, ja huomasin hänet älykkääksi, rattoisaksi, epäitsekkääksi, kaikin puolin jalomieliseksi, kärsivälliseksi ja ihmeteltävän hyväntahtoiseksi nuoreksi mieheksi. Ei ainoakaan niistä matkustajista, jotka seurasivat mukana "Quaker Cityllä", kieltäne näiden sanaini oikeutusta. Valitsimme hytin, joka oli tyyrpuurin puolella, siipien etupuolella, välikannella. Siinä oli kaksi vuodetta, murheellinen paksulasinen akkuna, pesukaappi astioineen ja pitkä, ylellisesti pehmustettu kaappi, joka samalla teki sohvan virkaa – ja osaksi oli kamssujemme säilytyspaikkana. Huolimatta kaikista näistä huonekaluista mahtui siinä vielä kääntymään, vaikka ei kissaa olisi mahtunut kieputtamaan, ei ainakaan isoa kissaa. Mutta olihan tuo kuitenkin melkoinen hytti laivan hytiksi ja kaikin puolin tyydyttävä.

Laivan lähtöpäiväksi oli määrätty eräs lauantai kesäkuun alkupuolella.

Vähän puolenpäivän jälkeen minä tänä merkillisenä lauantaina saavuin satamaan ja lähdin laivaan. Pelkkää kiirettä ja sekamelskaa. (Olen nähnyt tämän huomautuksen jossain muualla.) Rantasilta oli täynnään ajoneuvoja ja ihmisiä; matkustajia saapui ja kiirehti laivaan; laivan kansi oli täynnään arkkuja ja kapsäkkejä. Vihmasateessa kulki ja töllisteli retkeilijäryhmiä huomiota herättämättömiin matkapukuihin puettuina, ja he näyttivät niin lakastuneilta ja surkeilta kuin kananpoikaset sulkasadossaan. Uljas lippumme, saman surkeuden uhri, riippui märkänä ja alakuloisena pitkin mastoa. Se kaiken kaikkiaan oli noloin näky, mitä ajatella saattoi. Tämä oli huvimatka – sitä ei käynyt kieltäminen, seisoihan se ohjelmassa – olihan se piletissäkin mainittu – mutta ei totisesti se ylimalkaan siltä näyttänyt.

Kaiken tämän mäiskeen ja jyryn ja pauhun ja huudon ja höyryn pihinän jälkeen kajahti vihdoinkin käsky "irti maasta!" – äkillinen hyökkäys porrassillakkeille – saattajat purkautuvat maalle – siivet alkavat pyöriä ja olemme liikkeellä – matka on alkanut! Kaksi sangen mietoa hurraata kohosi rantasillalta vettä tiukkuvasta yleisöstä; me vastasimme yhtä siivosti livettävältä kannelta; lippu teki yrityksen liehua, mutta siitä ei tullut mitään; ja "tykkipatteri" vaikeni – ei ollut ruutia. Keksimme nyt, että tähän "patteriin", josta olimme niin riemuinneet, kuuluikin tarkalleen yksi tykki, kun kaikki luettiin, ja minä luin ne itse – yksi tykki, joka oli liian pieni kenttätykiksi, mutta kyllin pieni kynttilänjalaksi.

Ajoimme alas sataman suuhun ja kävimme siellä ankkuriin. Satoi yhä. Eikä vain satanut, vaan vielä myrskysikin. "Ulkopuolella", sen näimme itse, oli kauhea aallokko. Meidän täytyy pysyä alallamme tyynessä satamassa, kunnes myrsky asettuu. Matkustajia on viidestätoista valtiosta; vain harvat heistä ovat ennen olleet merellä; ilmeisestikin olisi varomatonta usuttaa heidät rintansa täydeltä puhaltavaa myrskyä vastaan, ennenkuin ovat ennättäneet päästä merijaloilleen. Meitä oli saatellut kaksi höyryhinaajaa, sillä laivalla oli vielä iloinen nuori newyorkilainen samppanjaseurue, joka oli lähtenyt mukaan asianmukaisesti ja vanhan kansan tapaan hyvästelläkseen erään heikäläisensä, ja nämä palasivat iltapuoleen takaisin ja nyt olimme yksinämme syvyyksillä. Viiden sylen vedellä vain ja pohjaan lujasti ankkuroituina. Ja kaiken lisäksi juhlallisessa sateessa. Huvia ettei paremmasta väliä.

Tuntui kerrassaan huojennukselta, kun malmirumpu kutsui rukouskokoukseen. Jonkun toisen huviretken ensimmäinen lauantai-ilta olisi varmaan omistettu kortinpeluulle ja tanssille; mutta jätän ennakkoluulottoman mielen päätettäväksi, olisiko meille sopinut tämmöinen kevytmielisyys, siihen nähden mitä olimme kokeneet ja missä mielentilassa olimme. Hautajaistilaisuudessa olisimme loistaneet, mutta emme missään sen juhlallisemmassa.

Merellä kuitenkin aina on reipastuttava vaikutuksensa, ja yöllä, nukkuessani liekkuuni aaltojen tahdikkaaseen tuuditteluun ja etäisten hyökyjen pauhuun, vaivuin rauhallisesti täydelliseen tiedottomuuteen päivän ikävystyttävistä kokemuksista ja rankaisevista tulevaisuuden varoituksista.