Читать книгу Jenkkejä maailmalla I - Марк Твен, ReadOn Classics, Charles Dudley Warner - Страница 7

Kiinteitä tosiasioita – Fossiilinen yhteiskunta – Ihmeellisiä teitä ja tapoja – Jesuiitta-humpuukia – Haaveellista pyhiinvaellusta – Erään kivityksen alkuperä – Tilinteko fossiilien keralla – Jälleen merellä.

Azorit luullakseni ovat Amerikassa sangen vähän tunnetut. Ei koko laivassa ollut ainoatakaan, joka olisi niistä mitään tiennyt. Jotkut seuramme jäsenistä, jotka olivat paljon lukeneet useimmista muista maista, tiesivät Azoreista sen verran, että niihin kuului yhdeksän tai kymmenen pientä saarta ja että ne olivat kaukana Atlantin meren keskellä, vähän enemmän kuin puolitiessä New Yorkista Gibraltariin mentäissä. Siinä kaikki. Tämän seikan huomioon ottaen pistän juuri tähän väliin pykälän kuivia tosiasioita.

Tämä yhteiskunta on silmäänpistävän portugalilainen – se toisin sanoen on hidas, köyhä, kykenemätön, uninen ja laiska. Siellä on sivilikuvernööri, jonka Portugalin kuningas nimittää, ja on sotilaskuvernöörikin, joka voi ottaa ylijohdon käsiinsä ja antaa sivilikuvernöörille virkavapautta, koska hyväksi näkee. Saarilla asuu 200.000 ihmistä, melkein paljaita portugalilaisia. Kaikki on asuttua ja vakaantunutta, sillä maa oli sadan vuoden vanha jo silloin kun Columbus löysi Amerikan. Tärkein vilja on vehnä, ja sitä viljellään ja jauhetaan aivan samoin kuin iso-iso-iso-isoisän aikana. He kyntävät laudalla, joka on vähään matkaan raudoitettu; heidän mitättömiä piskuisia karhejaan vetävät miehet ja naiset; pienet tuulimyllyt jauhavat viljan, kymmenen bushelia päivässä, ja erikoinen superintendentin apulainen syöttää viljaa tuuttiin ja kenraalisuperintendentti seisoo vieressä ja pitää huolta siitä, että hän pysyy hereillä. Kun tuuli kääntyy, valjastetaan myllyn eteen moniaita aaseja ja käännetään ympäri myllyn koko yläosa, kunnes siivet ovat oikeassa asennossa, sen sijaan että juttu järjestettäisiin sillä tavalla, että käännettäisiin siipiä, ei myllyä. Härät tallaavat vehnän irti tähkistä sen mallin mukaan, joka oli yleinen Methusalemin aikana. Ei ainoitakaan työntörattaita ole koko maassa – kaikki kannetaan pään päällä, tai aasin selässä, tai vasukärryillä, joiden pyörinä ovat täysinäiset puunkappaleet ja akselit pyörivät pyöräin keralla. Ei ole koko saaristossa ajanmukaista auraa eikä puimakonetta. Kaikki yritykset tuoda niitä maahan ovat menneet myttyyn. Katolinuskoinen harras portugalilainen teki ristinmerkin ja rukoili Jumalaa varjelemaan häntä kaikelta jumalaapilkkaavalta halulta tietää enemmän kuin mitä hänen isänsä tiesi ennen häntä. Ilmasto on lauhkeata; siellä ei koskaan jäädy eikä sada lunta, enkä nähnyt kaupungissa savupiippuja. Aasit ja miehet, vaimot ja perheen lapset, kaikki syövät ja nukkuvat samassa huoneessa ja ovat likaisia, syöpäläisten raatelemia ja todellisesti onnellisia. Kansa valehtelee ja pettää vierasta ja on toivottoman tietämätöntä, ja vainajiaan kohtaan sillä tuskin on mitään kunnioitusta. Viimeksimainittu piirre osoittaa, kuinka vähän parempia he ovat kuin aasit, joiden kanssa he syövät ja nukkuvat. Ainoat hyvin puetut portugalilaiset koko yhteiskunnassa ovat puolenkymmentä varakasta perhettä, jesuiittapapit ja pienen varusväen sotamiehet. Työmiehelle maksetaan kahdestakymmenestä kahteenkymmeneenneljään senttiin päivässä ja niille, joiden koneisto toimii tavallista paremmin, kaksi sen vertaa. Kaikki he laskevat reissä, joita menee tuhat dollariin, ja se tekee heidät rikkaiksi ja onnellisiksi. Oivallisia rypäleitä kasvoi näillä saarilla ja niistä puserrettiin mainiota viiniä, jota vietiin maasta. Mutta viisitoista vuotta takaperin tauti tappoi kaikki köynnökset eikä viiniä ole sen koommin tehty. Kun saaret ovat kokonaan tulivuorien tuotteita, niin on maanlaatukin tietenkin sangen lihavaa. Melkein joka jalanleveys maata on viljelyksessä ja kustakin kasvajasta saadaan vuodessa pari kolme satoa, mutta maasta ei viedä mitään, paitsi vähän oransseja – pääasiallisesti Englantiin. Ei ketään käy täällä, ei ketään täältä lähde. Uutinen on Fayalissa tuntematon asia. Ja yhtä tuntematon intohimo on niiden jano. Muuan portugalilainen, jonka äly näytti edustavan keskitasoa, kysyi meiltä, oliko sisällinen sotamme jo päättynyt, joku kun oli, hän sanoi, maininnut sen päättyneen – taikka ainakin hänen mieleensä johtui, että joku oli hänelle maininnut jotain sen tapaista! Ja kun eräs matkustajista antoi muutamalle varusväen upseereista "Tribunen", "Heraldin" ja "Timesin" numeroita, hämmästyi tämä siitä, kun niistä luki myöhempiä Lissabonin uutisia kuin mitä hän vast'ikää oli saanut pienellä, kuukausivuorollaan poikenneella höyrylaivalla. Hänelle kerrottiin, että ne oli saatu kaabelilla. Hän sanoi tietävänsä, että kymmenen vuotta takaperin oli yritetty laskea kaabeli, mutta hänen mieleensä oli jäänyt, ettei siitä syystä tai toisesta tullut mitään!

Tämänkaltaisissa yhteiskunnissa rehoittaa jesuiittapetos. Kävimme eräässä jesuiittakatedraalissa, joka oli lähes kahdensadan vuoden vanha, ja näimme siinä kappaleen siitä samaisesta rististä, jolle Vapahtajamme ristiinnaulittiin. Se oli kiilloitettu ja kova ja erinomaisesti säilynyt, ikäänkuin Golgathan synkkä surunäytelmä olisi tapahtunut eilen, eikä kahdeksantoista vuosisataa takaperin. Mutta nämä luottavat ihmiset uskovat arvelematta tuohon puupalaan.

Eräässä katedraalin kappelissa on alttari, jonka sivut ovat selvää hopeaa – ainakin niin sanotaan, ja minä itse luulen, että sitä olisi ainakin parisataa tonnia (puhuakseni hopeakaivosmalliin) ja sen edessä palaa aina pieni lamppu. Eräs hurskas rouva jätti jälkeensä rahoja ja tilasi niillä loppumattomat määrät messuja sielunsa autuudeksi ja sääti samalla, että tämän lampun piti aina palaa yöt, päivät. Se on sangen pieni lamppu ja sangen himmeäkin, enkä luulisi hänen ikuista lepoaan paljoakaan häiritsevän, vaikka se saisi aivan sammuakin. Katedraalin suuri pääalttari ja kolme tai neljä pienempääkin alttaria ovat paljasta kullattua joulukuusikorua. Ja sitten siellä oli koko liuta ränstyneitä, pölyttyneitä, koin syömiä apostoleita tämän rihkaman ympärillä seisomassa, toisilla vain toinen jalka, toisilta toinen silmä poissa, mutta toisessa pönäkkä ilme, ja toisilta oli katkennut pari kolme sormea, ja kaikkikin olivat raajarikkoisia ja rempallaan ja olisivat paljon paremmin olleet paikallaan jossain lasaretissa kuin tuomiokirkossa.

Saarnastuolin seinät ovat posliinia, maalattu täyteen henkilökuvia, jotka ovat melkein luonnollista kokoa. Puvut ovat sitä haaveellista kuosia, joka oli pari vuosisataa takaperin vallalla, suoritus sangen taiteellista. Juoni oli kertomusta jostain tai jostakusta, mutta meidän joukossamme ei ollut ainoatakaan niin oppinutta, että olisi sen perille päässyt.

Palatessamme takaisin rantaan tapasimme lauman pieniä, valmiiksi satuloituja aaseja. Satulat olivat lievimmin sanoen omituiset. Ne olivat jonkunlaisia sahapukkeja, joilla oli pieni patja, ja tämä huonekalu peitti melkein puolet aasista. Jalustimia ei ollut, mutta semmoista tukea ei toden teolla tarvittukaan – moisessa satulassa istuminen oli kuin olisi ratsastanut ruokapöydällä – tukea oli siinä yllin kyllin aina polvitaipeisiin saakka. Ympärillämme tunkeili liuta repaleisia portugalilaisia muulin ajajia, jotka tarjoilivat elukoitaan puolesta dollarista tunti – siinäkin kehveltäen ulkomaalaiselta, sillä käypä hinta on kuusitoista senttiä. Puolentusinaa meikäläisistä kiipesi näihin kömpelöihin laitoksiin ja antautui siihen häpeään, että kymmentuhantisen kaupungin valtakatu sai meistä maksuttoman ilveilyn.

Lähdettiin matkaan. Se ei ollut ravia, ei nelistämistä, ei pikku laukkaa, vaan ryöstökarkua, jossa kaikki mahdolliset menon tyylit olivat edustettuina. Kannuksia ei siinä tarvittu. Jokaisella aasilla oli oma ajajansa ja molemmin puolin vielä tusina vapaaehtoisia, ja nämä takoivat aaseja sauvoillaan ja tuikkivat niitä rautapiikeillä ja huusivat jotain sen tapaista kuin "Sekki-jah!" pitäen melua ja elämää kuin olisi kokonainen hulluinhuone päässyt valloilleen. Kaikki nämä masinistit kulkivat jalan, mutta mitäs siitä, eivät kertaakaan ne myöhästyneet aikataulusta – ne voittavat juoksussa ja kestävyydessä aasinkin. Niin että prosessionimme oli kaiken kaikkiaan sangen vilkas ja maalauksellinen.

Blucher ei voinut kerrassaan mitään muulilleen. Elukka mennä porhalsi tien poikki ristiin rastiin ja toiset törmäsivät hänen päälleen; se hankasi Blucheria kärryihin ja nurkkiin; tien kahden puolen oli korkeat kiviaidat ja elukka antoi vähän poleerausta ensin hänen toiselle ja sitten toiselle kyljelleen, mutta ei vahingossakaan hairahtunut keskeä kulkemaan; lopulta se saapui siihen taloon, jossa se oli syntynyt, ja törmäsi oikopäätä vierashuoneeseen, raapaisten ovipielen avulla Blucherin selästään. Noustuaan uudelleen satulaan Blucher sanoi ajajalle: "Kas niin, tämä jo riittää; nyt kuljette siivolla." Mutta eihän mies englannin kieltä osannut eikä ymmärtänyt, hän vain huutamaan "Sekki-jakia" ja aasi oikaisi taas matkaan suinpäin. Eräässä mutkassa se teki äkkikäännöksen, ja Blucher putosi päistikkaa sen pään yli tielle. Ja totta puhumakseni kompastui joka muuli näihin molempiin ja koko ratsuseuramme purkautui siihen yhteen kasaan. Vahinkoa ei minkäänlaista. Kun putoo näiden aasien selästä, ei siitä juuri ole arveluttavampia seurauksia kuin sohvalta kierähtäessä. Aasit seisoivat kaikki siivosti alallaan tuhoturmion jälkeen ja odottivat, elämöivien ajomiesten paikatessa hajonneita satuloita ja pannessa ne uudelleen selkään. Blucher oli aika lailla äkeissään ja tahtoi kirota, mutta joka kerta kun hän avasi suunsa, teki hänen elukkansakin samoin ja päästi jakson kiljahduksia, joihin kaikki muut äänet hukkuivat.

Se oli hauskaa se rientelemisemme vilppailla kukkuloilla ja kauniissa rotkoissa. Siinä oli kaikessa uutuuden harvinaista nautintoa; tämä aasinratsastuksemme oli raikas, uusi, ilostuttava kokemus, parempi kuin sata kulunutta, nukkavierua kotoista huvia.

Tiet olivat kerrassaan ihmeteltävät, se täytyy tunnustaa. Tässä saaressa, jossa oli vain kourallinen asukkaita – 25.000 – oli siitä huolimatta semmoiset tiet, ettei Yhdysvalloissa missään Central Parkin ulkopuolella. Minne, mille suunnalle vain lähdettekin, kaikkialla tapaatte joko kovan, sileän, tasaisen valtatien, jolle on vast'ikään siroteltu mustaa laavahiekkaa, kahden puolen pienet, vähäisillä mukulakivillä somasti kivetyt katuojat, taikka sitten sileät kivitykset kuin New Yorkin Broadwaylla. New Yorkissa puhutaan niin paljon venäläisestä kivityksestä ja sanotaan sitä uudeksi keksinnöksi – mutta tässä etäisessä meren keskellisessä saaressa sitä on käytetty kaksisataa vuotta! Hortassa on joka katu somasti laskettu noilla isoilla venäläisillä paasilla, ja pinta on tarkka ja tasainen kuin permanto, eikä reikiä täynnään kuten Broadway. Ja joka tie on aidattu korkeilla vankoilla laavamureilla, jotka tässä maassa, missä pakkanen on tuntematon, kestävät tuhannen vuotta. Ne ovat sangen paksut ja usein rapatut ja liidulla valkaistut, selkä hakatuilla, ulos pistävillä laakakivillä katettu. Takana olevista puutarhoista puut soutelevat häälyviä riipuksiaan, joiden kirkas vihannuus raikkaasti eroaa valkaistuista tai laavamustista muureista ja tekevät ne kauneiksi. Toisin paikoin puut ja köynnökset kokonaan kattavat nämä kapeat tiet ja pidättävät päiväpaisteen, ikäänkuin ratsastaisi tunnelissa. Kivitykset, tiet, sillat, kaikki on hallituksen työtä.

Silloissa on vain yksi tukematon kaari, hakatusta kivestä tehty, selkä laavapaasilla laskettu ja mukulasommitteluilla koristettu. Joka puolella on muureja, muureja, muureja – aistikkaita ja somia kaikki – ja iankaikkisen kestäviä; ja kaikkialla on noita ihmeteltäviä kivityksiä, jotka ovat niin siroja, sileitä ja häviämättömiä. Ja jos missään tiet ja kadut ja talojen ulkopuolet ovat täydelleen vapaat kaikesta mikä vähänkään vivahtaa likaan tai pölyyn tai kuraan tai minkäänlaiseen törkeyteen, niin on Horta, on Fayal se paikka. Alemman rahvaan kodit eivät ole siistit, sen enempää kuin he itsekään – mutta siinä onkin raja: kaupunki ja saaret ovat puhtauden ihmeitä.

Saavuimme lopulta taas kotiin kymmenen mailia samoiltuamme ja parantumattomat aasinajajamme ravasivat kantapäillämme pitkin pääkatua, pistellen aaseja ja huutaen ainaista "Sekki-jahiaan" ja laulaen "John Brown's Bodya" murhaavalla englannin kielellä.

Kun olimme maahan astuneet ja ryhdyttiin tilintekoon, niin syntyi siitä huuto ja jankutus, kiroileminen ja riiteleminen aasinajajain ja meidän keskemme, että korvat olivat mennä lukkoon. Yksi pyysi dollaria tunnilta aasistaan, toinen vaati puolta dollaria siitä että oli sitä pistellyt, toinen neljännesdollaria siitä, että oli ollut tässä työssä avullisena, ja osapuilleen neljätoista opasta esitti meille laskuja siitä, että olivat näyttäneet meille tietä kaupungissa ja sen ympäristössä. Ja jokainen kadunkuljeksija kirkui, pauhasi, viittoi riivatummin kuin hänen naapurinsa.

Muutamilla näistä saarista on sangen korkeita vuoria. Laskimme pitkin Pico saaren rantaa, komean vihannan pyramidin alle, joka aivan jalkaimme juuresta katkeamatta, yhdellä rupeamalla nousi 7,613 jalan korkeuteen ja pisti kukkulansa valkopilvien yläpuolelle, josta se näkyi kuin sumussa uiskenteleva saari!

Saimme näillä Azoreilla tietenkin yllin kyllin tuoreita oransseja, limooneja, aprikooseja, viikunoita y.m. Mutta jääköön tuo. En minä ole tähän ryhtynyt patenttiselostuksia kirjoittaakseni.

Olemme matkalla Gibraltariin ja saavumme sinne viiden tai kuuden päivän kuluttua Azoreilta lähdettyämme.