Читать книгу Jenkkejä maailmalla I - Марк Твен, ReadOn Classics, Charles Dudley Warner - Страница 6

Kesä Keski-Atlantilla – Oikullinen kuu – Mr Blucher menettää luottamuksensa – "Laiva-ajan" salaisuus – Syvyyden asukkaat – "Maata!" – Ensimmäinen maihinmeno vieraalle rannalle – Alkuasukkaitten yllätys – Vähän Azorien saarista – Blucherin tuhoisa juhlapäivällinen – Sen onnellinen päättyminen.

Kaiken kaikkiaan meillä oli miellyttävä kymmenen päivän matka New Yorkista Azorien saarille – ei tosin nopea, sillä väliä on vain kaksituhattaneljäsataa mailia – mutta pääasiassa aika miellyttävä. Tosin meillä oli vastatuuli koko ajan ja useita myrskykokemuksia, jotka ajoivat viisikymmentä prosenttia matkustajista kannen alle sairastamaan ja saivat laivan näyttämään kaamealta ja hylätyltä – myrskykokemuksia, jotka jokainen muistaa, joka ne koki alati kaatuvalla kannella ja sai osansa niistä mahtavista tyrskyläikistä, joita tuon tuostakin syöksähti korkealle ilmaan keulan tuulen päälliseltä puolelta ja huuhtoi laivaa kuin ukkosvaaru; mutta enimmäkseen meillä oli virkistävää kesäilmaa ja yöt olivat vielä päiviäkin kauniimmat. Saimme nähdä sen kumman, että täysikuu joka yö samalla hetkellä oli aivan samalla paikalla taivaalla. Ensin emme älynneet syytä tähän kuun omituiseen käytökseen, mutta se selvisi perästäpäin, kun ajattelimme, että joka päivä voitimme aikaa parikymmentä minuuttia, me kun niin nopeaan kuljimme itää kohti – voitimme joka päivä juuri sen verran, että pysyimme kuun rinnalla. Se oli muuttunut vanhaksi kuuksi ystäville, jotka olivat rannalle jääneet, mutta meille Joosuoille se seisoi alallaan samalla paikalla ja pysyi aina samana.

Nuorelle mr Blucherille, joka on Kaukaisesta Lännestä ja ensi matkallaan, tuotti muuttumistaan muuttuva "laiva-aika" paljon päänvaivaa. Hän oli alussa ylpeä uudesta kellostaan ja veti sen taskustaan paikalla, kun puolenpäivän aikaan soitettiin kahdeksan lasia, mutta jonkun ajan kuluttua hän alkoi näyttää siltä kuin olisi hän menettänyt luottamuksensa siihen. Kun oli oltu matkalla New Yorkista seitsemän päivää, tuli hän kannelle ja sanoi jyrkästi ja varmasti:

"Tämä on petoskauppa!"

"Mikä on petoskauppa?"

"Mikä, tämä kello tietysti. Ostin sen Illinoisissa – annoin siitä 150 dollaria – ja otaksuin, että se oli hyvä. Ja Yrjön nimessä, se on hyvä maalla, mutta mikä lienee kun se ei pidä kutiaan veden päällä – taitaa tulla merikipeäksi. Se hyppää; käy ensin kylläkin säännöllisesti siksi kuin kello on puoli kaksitoista, mutta sitten aivan äkkiä laskee takaperoa. Olen kääntänyt rukkuuvartta yhä nopeampaan ja lopulta aivan ympäri koko kehän, mutta siitä ei ole apua; se jättää nyt jälkeensä joka kellon mitä on koko laivalla ja mennä huristaa ihmeteltävää luikua puoleenpäivään asti, mutta ne kahdeksan lasia vain aina pääsevät siitä kymmenkunnan minuuttia edelle. En ymmärrä, mitä sille tekisin. Se koettaa parastaan – käy kaikkein parasta luikuaan, mutta siitä ei pelastusta. Tiedättekös, ei ole koko laivassa kelloa, joka joutuisi paremmin kuin tämä: mutta mitä se merkitsee? Kun kahdeksan lasia soitetaan, niin aina siltä puuttuu melkein tarkkaan kymmenen minuuttia oikeasta ajasta."

Laiva voitti aikaa täyden tunnin aina kolmessa päivässä, ja tämä mies koetti saada kellonsa kulkemaan siksi, nopeaan, että pysyisi rinnalla. Mutta hän oli nyt työntänyt rukkuuviisarin niin pitkälle kuin se meni ja kello kulki "parasta luikuaan", eikä hänellä nyt sen vuoksi ollut muuta neuvoa kuin panna kätensä ristiin ja antaa laivan voittaa kilpailussa. Lähetimme hänet kapteenin luo, joka hänelle selitti "laiva-ajan" salaisuuden ja rauhoitti hänen häiriintynyttä mieltään. Tämä nuori mies kyseli koko joukon meritaudista, ennenkuin matkaan lähdettiin, ja halusi saada tietää, mitkä sen luonnepiirteet olivat, ja mistä hän saattoi tietää, koska hän oli sen saanut. Ei hänen tarvitse enää kysyä.

Näimme tavanmukaiset haikalat, mustekalat, delfiinit y.m., tietysti, ja vähitellen liitettiin suuret parvet portugalilaisia "manuvaarejakin" säännöllisten meri-ihmeitten luetteloon. Toiset olivat valkoisia, toiset kirkkaan veripunaisia. Nautilus ei ole muuta kuin läpikuultava hyytelökudos, joka levittää itsensä tuulen kannettavaksi ja perässään uittelee jalan tai parin mittaisia hilamaisilta näyttäviä nauhoja, jotka pitävät sitä vedessä vakavana. Se on täysin oppinut merimies ja sillä on hyvä merimiehen älli. Kun myrsky uhkaa tai käy navakankinlainen tuuli, reivaa se purjeensa ja käärii ne aivan kokoon täyden myrskyn raivotessa ja sukeltaa syvyyteen. Tavallisesti se kasteleekin purjeensa kääntymällä ympäri ja upottamalla sen hetkeksi veteen. Merimiehet sanovat, että nautilusta on vain näissä vesissä 35: nnen 45: nnen leveysasteen välillä.

Kello kolmen aikaan aamulla kesäkuun 21 p: nä meidät herätettiin sillä tiedolla, että Azorit olivat näkyvissä. Minä sanoin, etteivät minua huvittaneet mitkään saaret kello kolmen aikaan aamulla. Mutta sitten tuli toinen kiusaaja ja sitten taas yksi ja lopulta tultuani vakuutetuksi siitä, ettei yleinen innostus sallisi kenenkään nukkua, pääsin minäkin jalkeilleni ja lähdin unisena kannelle. Kello oli nyt puoli kuusi; raaka, pauhaava aamu. Matkustajat olivat sulloutuneet savupiippujen luo ja varustautuneet ilmatorvien taa ja kaikki olivat pukeutuneet talvivaatteisiin ja näyttivät unisilta ja onnettomilta armottomassa myrskyssä ja kastavassa roiskeessa.

Näkyvissä oleva saari oli Flores. Se ei näyttänyt sen kummemmalta kuin kuraläjältä siellä meren kolkkojen huurujen keskellä. Mutta kun ajoimme päin sitä, tuli aurinko näkyviin ja teki siitä kauniin taulun – kaikki vihantina viljelyksinä ja niittyinä, jotka kumpusivat viidentoista sadan jalan korkeuteen ja yläreunallaan sekaantuivat pilviin. Teräviä, jyrkkiä harjanteita kaartoi rinteillä, kapeat rotkot halkoilivat niitä, ja siellä täällä kukkuloilla matkivat ilmaan pistävät kallioryhmät linnoja ja muureja; ja pilvien repeämistä syyti päivä leveitä valosääriä, jotka kirkastivat kukkulat ja kaltaat ja syvät notkot tulivyöhykkeihin, jättäen väliin syviä varjovöitä. Ikäänkuin olisi hyisen navan revontulet karkoitettu tänne kesän maahan!

Kiersimme kaksi kolmannesta saaren ympäryksestä neljän mailin päässä rannasta, ja kaikkia teatterikiikareita, mitä laivalla oli, vaadittiin nyt ratkaisemaan semmoisia kiistan alaisia asioita kuin olivatko ylämaan sammalen tapaiset pälvet lehtoja vai rikkaruohoa, taikka olivatko nuo valkoiset kylät alhaalla meren paarteessa todella kyliä, vaiko vain kalmistojen hautapatsasrykelmiä! Lopulta taas käännettiin kokka ulos merelle ja suunnattiin San Migueliin, ja Flores tuota pikaa taas oli vain kurakeko ja vaipui huuruihin ja katosi. Mutta monesta merikipeästä matkustajasta tuntui kovin hyvältä taas katsella vihantia mäkiä ja kaikki olivat tämän välikohtauksen jälkeen taas rattoisemmalla päällä kuin kukaan olisi osannut odottaa heidän olevan siihen nähden, miten syntisen varhain oli noustu ylös.

Mutta San Migueliin nähden meidän täytyi luopua aikomuksestamme, sillä puolenpäivän aikaan puhkesi myrsky, joka siihen määrään heitteli ja reutoi alusta, että tavallinen järki vaatimalla vaati suojaa etsimään. Käänsimme sen vuoksi saariston lähintä maata – Fauyalia kohti. Kävimme ankkuriin Hortan avoimelle redille, puolen mailin päähän rannasta. Kaupungissa on kahdeksasta kymmeneentuhanteen asukkaaseen. Lumivalkoiset talot kurkistelevat somasti raikkaan vihannan kasvuvaipan poimuista, eikä voisi kylä näyttää somemmalta eikä puoleensa vetävämmältä. Amfiteatteri kukkuloita sulkee sen helmaansa ja näiden rinteet kohoavat mikä kolme, mikä seitsemän sataa jalkaa korkeuteen ja ovat huolellisesti viljellyt laelle saakka – ei jalan vertaakaan maata ole vapaata. Jokainen tila, joka tynnörinala maata on jaettu pieniin nelikulmaisiin lokeroihin kiviaidoilla, joiden tehtävä on suojella kasvajia täällä puhaltavilta tuhoisilta myrskyiltä. Nämä sadat viheriöitsevät, mustilla laava-aidoilla piirretyt ruudut saavat rinteet muistuttamaan suuria sakkilautoja.

Saaristo kuuluu Portugalille ja Fayalissa onkin kaikessa portugalilaisuuden leima. Siitä kohta enemmän. Parvi mustanpuhuvia, meluavia, valehtelevia, olkapäitään kohottelevia, käsillään viittovia portugalilaisia venemiehiä, messinkirenkaat korvissaan ja petos sydämessään, kapusi laivaan ja meikäläisiä joukolla heidän kanssaan kauppoja tekemään maihin pääsystä, sopien hinnan päätä myöden, minkä maan hopearahassa tahansa. Siinä paikassa, jossa meidät vietiin maihin, oli pieni linna muurineen ja patterineen, joita Horta kahdentoista ja kolmenkymmenen naulan tykkineen piti sangen hirmuisena laitoksena, mutta jos meidän joskus pitäisi lähteä sitä tunnustelemaan jollain torniniekalla monitorillamme, niin saisivat varmaan muuttaa sen pois jonnekin maaseudulle, jos tahtoisivat viedä sen semmoiseen paikkaan, mistä löytäisivät, kun taas tarvitsisivat. Se joukko, joka oli rantasillalla, oli ruostunutta romua – miehiä ja vaimoja, poikia ja tyttöjä, kaikki repaleisia, paljain jaloin, kampaamattomia ja likaisia, ja vaistoltaan, kasvatukseltaan ja ammatiltaan kerjäläisiä. Ne parveilivat perässämme, emmekä sen koommin päässeet heistä erillemme, niin kauan kuin Fayalissa viivyimme. Lähdimme nousemaan pääkadun keskustaa, ja ne piirittivät meidät joka puolelta ja mulkoilivat meitä; ja vähän väliä ampui kiihtyneitä pareja tämän jonon edelle nähdäkseen paremmin taakseen, aivan samoin kuin meillä kylän pojat tekevät saatellessaan elefanttia sen reklaamikävelyllä kadulta kadulle. Minusta tuntui erikoisen mairittelevalta, kun kuuluin näin suurta huomiota herättävään kokoelmaan. Siellä täällä näimme ovissa naisia, joilla oli päässään muodin mukainen portugalilainen myssynsä. Tämä myssy on tehty paksusta sinisestä vaatteesta, kiinnitetty samasta vaatteesta tehtyyn kaapuun, ja se on rumuuden ihme. Se törröttää korkeana ja rehentelee leveänä ja on mittaamattoman syvä. Se sopii kuin sirkusteltta ja naisen pää katoo siihen samalla tavalla kuin teatterissa kuiskaajan pää koppiinsa. Tässä luonnottomassa kapotissa, joksi sitä sanotaan, ei ole ainoatakaan somaa kohtaa – se ei ole muuta kuin koruton ruma kuolleensininen paljous purjetta, ja kun naisella on semmoinen päässään, niin voineeko poiketa kahdeksaakaan viivaa tuulen suunnasta; hänen täytyy kulkea myötätuuleen tai olla kokonaan kulkematta. Kapotin yleinen malli on kaikilla saarilla sama ja jää siksi seuraavaksi vuosikymmeneksi, mutta joka saari muodostaa kapottinsa kuitenkin sen verran erikoiseksi, että katsoja yhdellä silmäyksellä huomaa, mikä erikoinen saari saa hienohelman omakseen sanoa.

Portugalin pennit eli reit ovat oikeita tuhlaripojan rahoja. Niitä menee tuhannen reitä yhteen dollariin, ja kaikki kustannusarviot lasketaan reissä. Me emme tästä tienneet, ennenkuin Blucherin toimesta pääsimme asian perille. Blucher sanoi olevansa niin mielissään ja kiitollisuutta täynnään, kun taas oli päässyt kovalle maalle, että hän halusi sitä juhlia – sanoi kuulleensa, että tämä oli halpa maa, minkä vuoksi hänen täytyi panna toimeen suuret pidot. Hän kutsui niihin kymmenen miestä, ja me söimme parhaassa hotellissa erinomaisen päivällisen. Kesken hyväin sikarien, hyvän viinin ja mukiin menevien kaskujen synnyttämää iloisuutta isäntä toi laskun. Blucher vilkaisi siihen ja hänen naamansa piteni. Hän silmäsi siihen toisenkin kerran vakuuttaaksensa itsensä siitä, etteivät hänen aistimensa olleet pettäneet, ja sitten luki ääneensä postit, äänen pettäessä ja ruusujen muuttuessa tuhkaksi hänen poskillaan.

"'Kymmenen päivällistä à 600 reitä, 6000 reitä!' Tuho ja hävitys!

"'Viisikolmatta sikaria, à 100 reitä, 2,500 reitä!' Voi pyhä äiti!

"'Yksitoista pulloa viiniä, à 1,200 reitä, 13,200 reitä!' Ole meidän kaikkien kanssamme!

"'YHTEENSÄ, KAKSIKYMMENTÄYKSI TUHATTA SEITSEMÄN SATAA REITÄ!' Voi kärsivä Mooses! – Koko laivassa ei ole niin paljon rahaa, että tämä lasku voitaisiin maksaa! Menkää – jättäkää minut, pojat, kurjuuteeni, minä olen kukistunut yhteiskunta."

Se oli luullakseni kalpeanaamaisin seura, mitä olen koskaan nähnyt. Ei kukaan saanut sanaa suustaan. Oli kuin olisi joka sielu halvaantunut mykäksi. Viinilasit laskettiin hitaasti pöydälle, sisällystä maistamatta. Sikarit putosivat huomaamatta hervottomista sormista. Joka mies etsi naapurinsa silmää, mutta ei siitä löytänyt ainoatakaan toivon, ei rohkaisun sädettä. Vihdoin tämä kamala vaitiolo keskeytettiin. Kuin pilvi vaipui Blucherin kasvoille epätoivoisen päättäväisyyden varjo ja hän nousi ja sanoi: —

"Isäntä, tämä on alhaista, halpamaista petosta, minä en koskaan, koskaan myönny siihen. Tässä on sataviisikymmentä dollaria, hyvä herra, enempää ette saa – minä uin veressä, ennenkuin maksan senttiäkään enempää."

Meidän rohkeutemme nousi ja isännän laski – ainakin meistä näytti siltä; ainakin hän oli ymmällään, vaikk'ei hän ymmärtänyt sanaakaan siitä, mitä oli sanottu. Hän vilkaisi pienestä kultakasasta Blucheriin moneen kertaan ja lähti sitten ulos. Varmaankin hän oli käynyt jonkun amerikkalaisen luona, sillä hän toi takaisin laskunsa käännettynä kielelle, jota kristitty ymmärsi – näin: —

10 päivällistä, 6000 reitä, eli...... Doll. 6.00

25 sikaria, 2500 reitä, eli ......... " .. 2.50

11 pulloa viiniä, 13,200 reitä, eli ..... ". 13,20

Yhteensä, 21,700 reitä, eli Doll. 21.70

Taas vallitsi ilo Blucherin päivällisseurassa. Tilattiin lisää virvoituksia.