Читать книгу Jenkkejä maailmalla I - Марк Твен, ReadOn Classics, Charles Dudley Warner - Страница 8

I OSA
VII LUKU

Оглавление

Myrsky-yö – Espanja ja Afrikka näytteillä – Tervehdimme majesteetillista vierasta – Herkuleen patsaat – Gibraltarin kallio – Väsyttäviä toisteluita – "Kuningattaren tuoli" – Voitettu tyyneys – Salaisen luolan kummia – Gibraltarin ihmiset – Eräitä kummia luonteita – Yksityishuvit Afrikassa: Maurilaista linnaväkeä revitään parrasta (ilman ihmishengen hukkaa) – Kuritettu turhamaisuus – Maihintulo Marokon keisarikunnassa.

Viikko myrskyisen, säälimättömän meren paiskeltavina; viikko meritautia ja salonkien tyhjyyttä; yksinäisiä tyrskyn huuhtomia yläkansia – niin uhmailevan tyrskyn, että se silasi paksulla valkoisella suolakuorella savutorvemmekin hamaan päähän saakka; viikon värjöttelyä pelastusveneiden ja kansihyttien suojassa päivällä, ja tukahuttavien savupilvien pöllyyttelyä ja isoäänistä dominon pelaamista tupakkahuoneessa iltaisin.

Ja viimeinen näistä seitsemästä yöstä oli myrskyisin kaikista. Ukkosta ei ollut, ei muuta meteliä kuin laivan jyskivä keula, myrskyn kimakka vihellys köysistössä ja sihiseväin vetten pauhu. Ja laiva se kiipesi korkeuteen, ikäänkuin aikoen kiivetä taivaaseen – sitten herkesi hetkeksi, joka oli kuin vuosisata, ja sukelsi taas päistikkaa alas kuin äkkijyrkänteen partaalta. Täysinä läikkinä huuhtoi tyrsky kansia. Pimeyden mustuus oli kaikkialla. Pitkin väliajoin repäisi sen salaman leimaus värisevällä tulijuovalla, joka paljasti kohoovan ja laskevan vesimaailman siinä, missä ei ollut mitään ennen, sytytti pimeihin köysiin hopean kiiltoa ja valaisi ihmisten kasvot aavemaisella hohteella!

Pelko ajoi kannelle monenkin, jonka tapana oli ollut karttaa yötuulia ja tyrskyjä. Toisten mielestä laiva ei voisi säilyä aamuun asti, ja tuntui vähemmän kamalalta seisoa hurjan myrskyn keskellä ja nähdä uhkaava vaara kuin olla kaameaan hyttiin suljettuna himmeitten lamppujen alla ja kuvitella hirmuja, jotka raivosivat ulkona valtamerellä. Ja kerran ulos tultuaan – tultuaan ja nähtyään laivan taistelun myrskyn kovassa kouristuksessa – kuultuaan tuulten kiljunan ja koettuaan lentävän tyrskyn ja nähtyään majesteetillisen kuvan, jonka salamat paljastivat katseelle, he joutuivat vastustamattoman julman lumouksen kahleihin ja jäivät ulos. Se oli kurja yö – ja sangen, sangen pitkä.

Jokainen kompuroi kiireellä kannelle kello seitsemän tänä kesäkuun 30 päivän ihanana aamuna, sillä oli kuultu iloinen uutinen, että maa oli näkyvissä! Oli aivan harvinaista ja riemastuttavaa nähdä, että laivaperheen jäsenet kaikki jälleen olivat ulkona, vaikkapa kaikilla kasvoilla asuva onnen tunne saattoikin vain osaksi peittää ne hävitykset, jotka tuo pitkä myrskypiiritys oli niin monessa saanut aikaan. Mutta rauenneet silmät alkoivat taas säteillä mielihyvästä, kalpeat posket jälleen punoittaa, ja taudin heikontamat vartalot saivat uutta eloa säteilevän raikkaan aamun virkistävästä vaikutuksesta. Niin, ja vielä voimallisemmastakin vaikutuksesta: näiden riutuneitten, murtuneitten raukkain piti taas saada nähdä siunattu maa! – ja sen näkeminen palautti kaikille maaäidin, joka oli jokaisen ajatuksissa.

Tunnin kuluttua me olimme aivan Gibraltarin salmessa, oikealla kädellämme Afrikan korkeat keltaläikkäiset kukkulat, joiden liepeet olivat sinisissä auerharsoissa, kukkulat pilvikääreissä, mikä käykin yhteen piplian sanain kanssa että "pilvet ja pimeys ovat maan päällä". Luullakseni sanottu juuri tästä Afrikan osasta. Vasemmalla puolella olivat vanhan Espanjan graniittisärmäiset vuoritemppelit. Salmen leveys on kapeimmalta kohdalta vain kolmetoista mailia.

Espanjan rannalla oli aina vähän matkan päässä omituisen näköisiä vanhoja kivitorneja – maurilaisiksi luulimme niitä – mutta saimme myöhemmin oikeamman tiedon. Marokon merirosvojen tapana oli ennen vanhaan aluksineen purjehtia pitkin Espanjan rantaa, kunnes tarjoutui hyvä tilaisuus ja he saattoivat hyökätä jonkun espanjalaisen kylän kimppuun, valloittaa sen ja viedä mukanaan kaikki kauniit naiset, mitä siitä löysivät. Se oli hauskaa bisnessiä ja sangen suosittua. Espanjalaiset rakensivat siksi kukkuloilleen vahtitorneja voidakseen pitää marokkolaisia bisnessmiehiä tarkemmin silmällä.

Näköala tuntui kovin kauniilta alati kaltaisensa meren uuvuttamista silmistä, ja laivassa oleva seurue muuttui vähitellen aivan ihmeteltävän rattoisaksi. Mutta meidän siinä seisoessa ja ihmetellessä pilvihatullisia kukkuloita ja autereisen hämäryyden verhoamia alamaita ilmestyi äkkiä eteemme vielä ihanampi näky, joka lumosi Puoleensa joka silmän kuin magneetti – uljas laiva, johon oli kasattu purjetta purjeen päälle, niin että se oli yhtenä pullistuvana valtavana purjepaljoutena! Se tuli meren poikki kiitäen kuin suuri lintu. Afrikka ja Espanja unohtuivat. Kaikkien ihailu kääntyi kauniin vieraan puoleen. Ja jokaisen sitä katsellessa se suurenmoisena pyyhkäisi ohi ja "tähdet ja raidat" lensivät sen kahvelin nokkaan! Nopeammin kuin ajatus välähtivät nenäliinat ja hatut ilmaan ja puhkesimme hurraa-huutoon! Se oli ollut ennen kaunis – nyt se oli säteilevä. Kannellamme monikin silloin ensi kerran tunsi, kuinka vähän merkitsevä oman maan lippu on kotona sen rinnalla, mitä se on vieraassa maassa. Sen nähdessään on näkevinään sielussaan kodin itse ja kaikki mitä siinä on pyhää ja tuntee tunnesykähdyksen, joka panisi sykkimään kokonaisen virran hidasta verta!

Lähestyimme kuuluja Herkuleen patsaita, Afrikan puoleinen, "Apinavuori", oli jo näkyvissä, jyhkeä vanha vuori, kukkula graniittiportaista juovaisena. Toinen, Gibraltarin suuri kallio, oli vielä näkymättömissä. Vanhalla ajalla pidettiin Herkuleen patsaita purjehduksen päätekohtana ja maailman loppuna. Se tieto, mitä vanhoilla ei ollut, oli sentään sangen laaja. Profeetatkin kirjoittivat kirjan toisensa jälkeen, mutta eivät kertaakaan hiiskahtaneetkaan siitä, että meidän puolellamme vettä oli suuri maanosa; mutta luultavasti he kuitenkin tiesivät, että se oli olemassa, kuinkas muutoin.

Tuota pikaa kohosi uljaasti näkyviin yksinäinen, suunnaton kallioröykkiö, joka näytti seisovan aivan leveän salmen keskellä, meren huuhtelemana joka puolelta, eikä kenenkään ikävystyttävän, paljon matkustaneen papukaijan tarvinnut tulla meille sanomaan, että se oli Gibraltar. Yhdessä kuningaskunnassa ei voi olla kahta semmoista kalliota.

Gibraltarin kallio on noin puolitoista mailia pitkä, ja luullakseni 1,400 tai 1,500 jalkaa korkea ja tyvestä neljännesmailia leveä. Toinen kylki ja toinen pää nousee merestä jotakuinkin yhtä suoraan kuin huoneen seinä, toinen pää on epäsäännöllinen ja toinen kylki jyrkkä rinne, jota armeijan olisi sangen työläs kiivetä. Tämän rinteen juurella on Gibraltarin kaupunki, muurin ympäröimänä – taikka oikeammin sanoen kaupunki jo on itse rinteellä. Kaikkialla, mille suunnalle vain katseenne luottekin – rinteillään, jyrkänteillään meren reunassa, kukkuloillaan – Gibraltar on muurauksella verhottu, kaikkialta pistää esiin tykkejä. Se on mieleen painuva, eloisa näky, miltä suunnalta sitä katsookin. Se on mereen työnnettynä matalan kapean maankielekkeen päässä ikäänkuin kattopäreen päässä savikokkare. Muutama satakunta askelta vain tätä matalaa maata sen juurelta kuuluu Englannille ja sen perästä tulee "puolueeton maa", joka ulottuu kannaksen poikki – matkaa neljännes mailia – Atlantin merestä Välimereen ja on pari kolmesataa askelta leveä ja kummallekin puolelle vapaa.

"Aiotteko lähteä Espanjan kautta Pariisiin?" Tätä kysymystä nakeltiin laivassa edes ja takaisin yöt ja päivät Fayalista Gibraltariin saakka, enkä mielestäni ollut koskaan siihen määrään kyllästynyt kuulemaan aina vain samaa sanayhdistelmää tai siihen määrään väsynyt vastaamaan "enkä tiedä". Viime hetkessä oli sitten kuudella tai seitsemällä riittävästi luonteen lujuutta lähtöpäätöksen tekoon ja lähtöön, ja minusta se paikalla tuntui huojennukselta – nythän se oli auttamattomasti liian myöhäistä ja minä saatoin kaikessa rauhassa päättää, etten lähtisi. Minulla mahtaa olla mahdoton määrä mieltä; toisinaan sen malttamiseen voi kulua kokonainen viikko.

Mutta nähkääs, kuinka kiusat uudistuvat. Tuskin olimme tästä Espanjan-murheesta päässeet erillemme, kun Gibraltarin oppaat panivat liikkeelle uuden – alkoivat tuskastuttavasti hokea erästä juttua, joka ei itsessään ollut kovin merkillinen, ei edes ensi kädessäkään: "Tuota kukkulaa tuolla sanotaan 'Kuningattaren tuoliksi'; sinne nimittäin eräs Espanjan kuningatar antoi viedä tuolinsa, kun Ranskan ja Espanjan armeijat piirittivät Gibraltaria, ja lupasi istua siinä siksi, kunnes Englannin lippu oli laskettu linnasta alas. Elleivät englantilaiset olisi olleet niin kohteliaita, että olisivat eräänä päivänä laskeneet lippunsa alas muutamaksi tunniksi, olisi kuningattaren joko täytynyt valansa rikkoa tai sinne vuorelle kuolla."

Ratsastimme aaseilla ja muuleilla jyrkkiä kapeita katuja vuorelle ja menimme niihin maanalaisiin käytäviin, joita englantilaiset ovat kallioon ampuneet. Nämä käytävät ovat kuin avaria rautatietunneleita, ja tuon tuostakin katselee niistä merelle ja kaupungin yli suuria julmia tykkejä aukoistaan, jotka ovat viisi tai kuusisataa jalkaa merta korkeammalla. Näitä maanalaisia laitoksia on mailin verta tai sille vaiheille ja varmaan ne ovat maksaneet paljon rahaa ja työtä. Näitten käytävien tykit vallitsevat niemimaata ja molempain merten satamia, mutta yhtä hyvin, luulisin, tultaisiin toimeen ilmankin niitä, sillä ei mikään armeija sittenkään voisi kiivetä näitä äkkijyrkkiä vuorenseinämiä. Mutta suurenmoisia näköaloja merelle on näistä korkeista tykinrei'istä. Eräässä paikassa oli ulos pistävään kallionpolvekkeeseen koverrettu huone, jossa sisustuksena oli valtava tykki ja akkunoina ampumareiät, ja sinne näkyi eräs läheinen kukkula ja muuan sotamies sanoi —

"Tuota kukkulaa tuolla sanotaan 'Kuningattaren tuoliksi'; sinne nimittäin Espanjan kuningatar antoi kantaa tuolinsa kerran, kun Ranskan ja Espanjan armeijat piirittivät Gibraltaria, ja lupasi istua siinä siksi, kunnes Englannin lippu oli laskettu linnasta alas. Elleivät englantilaiset olisi olleet niin kohteliaita, että olisivat eräänä päivänä laskeneet lippunsa alas muutamaksi tunniksi, olisi kuningattaren täytynyt joko rikkoa valansa tai sinne vuorelle kuolla."

Gibraltarin ylimmällä huipulla viivyimme hyvän aikaa, epäilemättä muulit olivat uupuneet. Siihen niillä olikin oikeus. Sotilastie oli hyvä, mutta jotenkin jyrkkä, ja sitä oli jommoinenkin matka. Kapealta kallioportaalta oli suurenmoinen näköala; kun sieltä teleskoopilla katselimme aluksia, jotka näyttivät kaikkein piskuisimmilta leikkiveneiltä, muuttuivatkin ne uljaiksi laivoiksi; ja näillä samoilla kaukoputkilla selvään erotti muita laivoja, joitten sanottiin olevan viidenkymmenen ja kuudenkymmenen mailin päässä ja joita ei paljaalla silmällä vähääkään nähnyt. Allamme näimme toisella puolella päättömän paljon pattereita ja toisella puolella katselimme suoraan alas mereen.

Minun siinä istuessani kaikessa rauhassa ja mukavuudessa vallilla ja jäähdytellessä suloisessa tuulahduksessa kiehuvan kuumaa päätäni, lähestyi toiselle joukolle kuuluva virallinen opas ja sanoi:

"Senor, tuota korkeata kukkulata tuolla sanotaan 'Kuningattaren tuoliksi'" —

"Hyvä herra, minä olen turvaton orpo vieraassa maassa. Armahtakaa minua. Älkää – älkää kiduttako minua tuolla kirotulla vanhalla jutulla enää tänäpäivänä!"

Siinä se – minä olin käyttänyt voimakkaita sanoja, luvattuani ensin, että se olisi viimeinen kerta; mutta kiusaus oli niin suuri, ettei sitä ihmisluonto enää kestänyt. Jos teitä olisi sillä tavalla ikävystytetty, juuri kun Espanja ja Afrikka ja sininen Välimeri jalona panoraamana levisi jalkainne juuressa ja te tahdoitte vain katsella ja nauttia, hiljaisuudessa ahmia sen ihanuutta, niin teistä ehkä olisi puhjennut voimakkaampiakin sanoja kuin minusta.

Gibraltar on kestänyt monta pitkällistä piiritystä, joista yksi kesti lähes neljä vuotta (epäonnistuen) ja englantilaiset saivat sen haltuunsa vain sotajuonella. Ihmettä, kuinka kukaan voi uneksiakaan mitään niin mahdotonta kuin sen valloittamista väkirynnäköllä – ja sitäkin on kuitenkin koetettu enemmän kuin yhden kerran.

Paikka oli maurien hallussa tuhatkaksisataa vuotta takaperin, ja kaupungin keskellä seisoo vielä kulmiaan rypistellen heikäläinen jäykkä vanha linna sammalta kasvavine sakaroineen ja seinineen, jotka ammoin unhotetuissa taisteluissa ja piirityksissä ammutuista laukauksista ovat arpia täynnään. Joku aika takaperin löydettiin sen takaa kalliosta salakammio, jossa oli erinomaisen hienotekoinen miekka ja vanha haarniska muinaistutkijoille tuntematonta mallia, ehkä roomalaisajalta. Gibraltarin merenpuoleisesta päästä on eräästä luolasta löydetty Rooman aikaisia haarniskoita ja monenlaisia muita esineitä. Historia kertoo, että Rooma ajanlaskumme alussa piti tätä maata hallussaan, ja nämä esineet näyttävät vahvistavan tuon tiedon oikeaksi.

Luolasta on niinikään löydetty sangen paksun kivettymäsilauksen verhoomia ihmisluita, ja tietoviisaat ovat uskaltaneet väittää, että nuo ihmiset elivät ennen vedenpaisumusta, vieläpä kymmenentuhatta vuotta ennen sitä. Voi olla totta – tuntuu kylläkin otaksuttavalta – mutta kun asianomaiset eivät enää pysty äänestämään, ei asialla näytä olevan sen enempää yleistä merkitystä. Ja vielä tuosta samasta luolasta löydettiin semmoisten eläinten kivettyneitä luurankoja ja muita fossiilijäännöksiä, joita on Afrikassa kaikkialla, mutta joita ei muiston ja perintätiedon mukaan ole ollut Espanjassa missään muualla kuin tällä Gibraltarin yksinäisellä kukkulalla! Ja siitä on päätetty, että Gibraltarin ja Afrikan välinen salmi on kerran ollut kuivaa maata ja että tuo matala, asiaankuulumaton kannas Gibraltarin ja takana kohoavien kukkulain välillä kerran on ollut merta, ja tietenkin että nämä afrikkalaiset eläimet suuren mullistuksen tapahtuessa tulivat erotetuiksi ja jäivät tälle kalliolle. Salmen toisella puolella ovat Afrikan mäet täynnään apinoita ja samoin Gibraltarin kalliolla on apinoita ja on aina ollut – mutta muualla Espanjassa ei missään! Asia on mieltäkiinnittävä. Apinat tietysti voisivat matkustaa pitkin Espanjaa, jos mieli tekisi, ja epäilemättä niiden tekee mieli; kuinka kilttiä, kuinka kieltäytyvää niiden puolelta on se, että ne kaikesta huolimatta pysyvät tällä ikävällä kalliolla, tuli mikä tuli, ei muuta kuin tieteellistä teoriaa tukeakseen. Missä maailmassa on moista puhdasta laimentamatonta epäitsekkäisyyttä ja uskollisuutta kristinuskon periaatteita kohtaan kuin Gibraltarin apinoissa.

Gibraltarissa on englantilaista sotaväkeä 6000 tai 7000 miestä, ja niinpä on siellä paljon tulipunaisia univormuja; ja punaisia ja sinisiä; ja lumivalkoisia sivilipukuja; ja paljaspolvisten Skotlannin ylämaalaisten omituisia univormuja; ja siellä näkee sulosilmäisiä San Roquen espanjattaria ja Tarifan hunnullisia maurilaisia kaunottaria (minä otaksun, että ne ovat kaunottaria) ja Fezistä turbaanipäisiä, kirjovöisiä, roimahousuisia maurilaisia kauppiaita, ja pitkäkauhtanallisia, paljassäärisiä, repaleisia muhamettilaisia maankulkureita Tetuanista ja Tangerista, toiset ruskeita, toiset keltaisia, toiset mustia kuin veres kirjoitusmuste – ja juutalaisia jos jostain, päässään gabardini-patalakki, jalassa tohvelit, aivan kuin kuvissa ja teatterissa ja kuten heillä epäilemättä oli jo kolmetuhatta vuotta takaperin. Helposti ymmärrätte, että semmoinen heimo kuin meidän on (pyhiinvaeltajistamme syystä tai toisesta tekee mieli käyttää tuota sanaa, ehkä sen vuoksi, että he näiden ulkomaisten paikkain kautta kulkevat hajanaisessa jonossa muodossaan semmoinen intiaaninen tyytyväisyys ja suositteleva tietämättömyys), joka on viidestä- tai kuudestatoista unionivaltiosta koottu, tapasi jos kuinka paljon töllistelemisen aihetta tässä vaihtelevassa muotipanoraamassa.

Pyhiinvaeltajista puhuessani johtuu mieleeni, että meillä joukossamme on yksi tai kaksi, joista toisinaan on todellista harmia. Oraakkelia en kuitenkaan lue näitten joukkoon. Sallittakoon minun selittää, että oraakkeli on viaton vanha aasi, joka syö yhtä paljon kuin neljä muuta ja näyttää viisaammalta kuin koko Ranskan akatemialla olisi oikeutta näyttää, eikä koskaan käytä yksitavuista sanaa, kun muistaa pitemmän, eikä milloinkaan sattumaltakaan tiedä minkään pitkän sanan merkitystä, mitä hän käyttää, taikka milloinkaan osaa sitä oikeaan paikkaan: mutta siitä huolimatta hän rauhallisesti tokaisee mielipiteensä mitä oudoimmistakin asioista ja itse tyytyväisenä tukee sitä sitaateilla auktoreista, joita ei ole milloinkaan ollut olemassakaan, ja lopulta ahtaalle pantuna luiskahtaa asian päinvastaiselle puolelle ja sanoo olleensa sillä puolella koko ajan, ja käy sitten uudelleen kimppuunne teidän omilla vastikään lausumillanne argumenteilla, suuret sanat vain kaikki yhtenä sekasotkuna, ja heittää ne vasten naamaanne omina alkuperäisinä mielipiteinään. Hän lukee matkaoppaista luvun, sekoittaa huonossa muistissaan kaikki asiat ja lähtee sitten rankaisemaan jotakuta koko tällä sekasotkulla, esittäen sen viisautena, joka on vuosikausia hänen aivoissaan märkinyt, jonka hän muka on yliopistossa koonnut oppineista, nykyään jo kuolleista ja loppuunmyydyistä auktoreista. Tänä aamuna hän aamiaista syötäessä viittasi akkunasta ja sanoi:

"Näettekö te tuota mäkeä tuolla Afrikan rannalla? – It's one of them Pillows of Herkeleus, I should say – ja tuolla on äärimmäinen sen vieressä."

"Äärimmäinen – hyvä sana kyllä – but the Pillars are not both on the same side of the strait." (Minä huomasin, että matkaoppaan huolimattomasti kirjoitettu lause oli vienyt hänet harhaan.)

"Well, sitä ette voi sanoa te, sen enempää kuin minäkään. Muutamat auktorit sanovat niin, toiset näin. Vanha Gibbons ei sano siitä mitään – kiertää koko jutun – Gibbons aina tekee niin, kun takertuu kiinni – mutta onhan Rolampton, mitä hän sanoo? Hän sanoo, että ne olivat molemmat samalla puolella, ja samoin tekee Trinculian ja Sobaster ja Syraccus ja Langomargaubl – "

"So so, jo riittää – . Jos teidän täytyy tässä ruveta auktoreita ja todistuksia keksimään, ei minulla ole enää mitään sanottavaa – olkoot vaan samalla puolella."

Emme ole oraakkelista millämmekään. Paremminkin pidämme hänestä. Suvaitsemme oraakkelia vallan helposti; mutta laivallamme on eräs runoilija ja eräs hyvänluontoinen toimihaluinen idiootti ja nämä ne tuottavat harmia seuralle. Toinen antaa runojensa jäljennöksiä konsuleille, upseereille, hotellinisännille, arabialaisille, alamaalaisille – sanalla sanoen vaikka kenelle, ken vain antautuu mitä ystävällisimmin tarkoitetun kidutuksen alaiseksi. Hänen runoilunsa käy vallan hyvin laatuun laivalla, vaikka aiheiden valintaa pidettiinkin vähän liian jyrkkänä, kun hän ensin kirjoitti "oodin myrskyävälle merelle" ja sitten ennen puolen tunnin kulumista "apostrofin kukolle, joka on laivan vyötärössä", mutta kun hän lähettää otteen runojaan Fayalin kuvernöörille ja toisen Gibraltarin ylipäällikölle ja muille arvon miehille ja vielä laivan "poeta lauraetuksen" terveisin, ei tämä saavuta matkustajain suosiota.

Se toinen mainitsemani on nuori ja keltainen, vailla sukkeluutta, oppia ja järjen paljouttakin. Mutta varmaan hänessä vielä on näitä avuja viljaltakin, jos hän muistaa kaikki kysymyksiinsä saamansa vastaukset. Laivalla häntä sanotaan "kysymysmerkiksi", joka paljossa käytännössä on kulunut "kysymykseksi." Jo kahdesti hän on kunnostanut itseään. Fayalissa näyttivät hänelle kukkulaa ja sanoivat, että se oli kahdeksansataa jalkaa korkea ja tuhat ja sata jalkaa pitkä. Ja he kertoivat hänelle, että kukkulan päästä päähän kulki tunneli, joka oli kaksituhatta jalkaa pitkä ja tuhat korkea. Hän uskoi sen. Kertoi sitä sitten jokaiselle ja luki taskukirjastaan. Lopulta hän otti oppia seuraavasta huomautuksesta, jonka eräs ajatteleva vanha pyhiinvaeltaja sanoi:

"Well, yes, se on hieman merkillistä – tosiaan ihmeellinen tunneli – kohoo kukkulan laesta ilmaan parisataa jalkaa ja toinen pää pistää kukkulasta ulos yhdeksänsataa jalkaa!"

Täällä Gibraltarissa hän ahdistelee näitä valistuneita brittiläisiä upseereja ja pommittaa heitä kaikenlaisella kerskauksella Amerikasta ja siitä, mitä ihmeitä se kykenisi tekemään. Eräälle heistä hän sanoi, että jos tänne lähetettäisiin pari meikäläistä tykkivenettä, niin ne läimäyttäisivät koko Gibraltarin Välimereen!

Juuri nyt on meitä puolisen tusinaa lähtenyt yksityiselle itse keksimällemme huviretkelle. Pieni höyrylaiva potkii salmen poikki Afrikan puolelle, Tangerin kunnioitettavan vanhaan maurilaiseen kaupunkiin. Valkoisista matkustajista olemme me enemmistönä. Ei mikään voisi olla ehdottomasti varmempaa kuin että me olemme yritykseemme tyytyväiset. Ei kukaan voisikaan muuta olla rientäessään näiden kimaltelevien vesien poikki ja hengittäessään tämän päiväpaisteisen maan leutoa ilmaa. Huoli on meitä vastaan täällä voimaton. Olemme sen tuomiovallan ulkopuolella.

Ja uhkarohkeasti me ajoimme Malabatin ankaran linnan ohi (se on Marokon keisarin varustuksia) tuntematta hitustakaan pelkoa. Koko linnaväki marssi aseineen esiin ja asettui uhkaavaan asentoon – me vaan emme pelänneet. Koko linnaväki marssi vallilla eteenpäin ja marssi takaisin, täydelleen näkyvissä – mutta kaikesta tästä huolimatta emme silmääkään räpäyttäneet.

Minä luulen, ettemme oikeastaan tiedä, mitä pelko onkaan. Minä tiedustelin Malabatin linnoituksen karnisuunin nimeä ja sanottiin sen olevan Mehemet Ali Ben Sancom. Minä sanoin, ettei olisi hullumpaa hankkia vähän enemmänkin karnisuuneja häntä auttamaan; mutta minulle vastattiin, että ei; hänellä ei ollut mitään muuta tehtävää kuin pitää paikka hallussaan, ja siihen hän oli pätevä; oli jo kaksi vuotta tehnyt niin. Se oli todistus, jota vastaan en voinut keksiä juuri mitään. Ei ole mitään, joka olisi maineeseen verrattavissa.

Vähän väliä tunkee aina mieleeni eilisiltainen hansikaskauppani Gibraltarissa. Dan ja laivan lääkäri ja minä olimme olleet suurella torilla kuulemassa mainioiden sotilassoittokuntien soitantoa ja katselemassa englantilaista ja espanjalaista naissuloa ja muoteja ja olimme kello 9 aikaan menossa teatteriin, kun vastaamme tuli kenraali, tuomari, kommodööri, eversti ja Yhdysvaltain kommissionari Eurooppaa, Aasiaa ja Afrikkaa varten, jotka olivat olleet klubitalossa rekisteröimässä arvonimensä ja ruokalistaan aukkoja tekemässä; ja nämä kehoittivat meitä käymään pienessä pukuesine-kaupassa oikeustalon vieressä ostamassa silohansikkaita. Ne olivat perin hienoja, he sanoivat, ja sangen halpoja. Tuntui sangen tyylikkäältä lähteä teatteriin silohansikkaissa, minkä vuoksi otimme neuvon onkeemme. Myymälässä oli sangen soma nuori nainen, joka tarjosi minulle parin sinisiä hansikkaita. Minä en olisi sinisistä huolinut, mutta hän sanoi, että ne minun käsiini sopisivat kovin hyvin. Huomautus koski hellimpiin tunteisiini. Vilkaisin salavihkaa käteeni, ja miten ollakaan, se näyttikin sangen somalta jäseneltä. Koetin hansikasta vasempaan käteeni ja punastuin hiukan. Ilmeisestikin koko oli minulle liian pieni. Mutta sitä suurempi oli mielihyväni, kun hän sanoi:

"Ah, ne ovat juuri parhaan kokoiset!" – mutta tiesinhän minä, ettei siinä ollut perää.

Minä kiskoin uutteraan, mutta se oli masentavaa työtä. Hän sanoi:

"Ah! Näkee, että kyllä te olette tottunut käyttämään silohansikkaita – mutta toiset herrat ovat niin kömpelöitä hansikkaita käteensä pannessaan."

Tuota kohteliaisuutta kaikkein vähimmin osasin odottaa. Mutta sitä kiihkeämmin minä koetin saada vuohennahkaisen vaatekappaleen parhaani mukaan käteeni. Tein uuden yrityksen – hansikas repesi peukalon juuresta keskelle kämmentä – minä koetin salata repeämän. Nainen yhä sanoi kohteliaisuuksia ja minä päätin myös ansaita ne tai kuolla siihen paikkaan:

"Ah, teillä tosiaan on tottumusta!" (Ratkesivat pitkin selkää.) "Ne ovat teille aivan parhaan kokoiset – teillä on sangen pieni käsi – jos ne repeävät, ei teidän tarvitse maksaa niitä." (Repesivät keskeä halki.) "Minä heti huomaan, kuka herra osaa panna silohansikkaat käteensä. Siinä näkyy hienous, jota ei saavuteta muuta kuin pitkällä kokemuksella." (Koko peräpuoli repesi pois, rystäillä saumat ratkesivat auki eikä hansikkaasta jäänyt muuta kuin surkea raunio.)

Olin imartelusta liian hyvilläni näyttääkseni, mitä oli tapahtunut, ja nakatakseni kauppatavaran enkelin käsiin. Olin kiihtynyt, tuskissani, hämilläni, mutta siltä mielissäni; mutta minua suututti, että toiset pojat niin syvällä mielenkiinnolla seurasivat tapausta. Olisivat saaneet mennä vaikka Jerikoon. Minusta tuntui kerrassaan erikoisen ilkeältä reippaasti sanoessani:

"Tämä sopii sangen hyvin – mainiosti. Minun hansikkaitteni todella pitää sopia. Ei, ei, rouvani, ei tarvitse, panen toisen kadulla käteeni. Täällä on hyvin lämmin."

Siellä oli lämmin. Se oli lämpöisin paikka, missä olen milloinkaan ollut. Maksoin laskun ja lähtiessäni puodista lumoavasti kumartaen olin huomaavinani naisen silmissä välähdyksen, joka oli lievästi pilkallinen; ja kun katsoin kadulta taakseni ja hän itsekseen nauroi ja nauroi, mitä lienee nauranut, niin sanoin itselleni murhaavan ivallisesti: "Oo, epäilemättä; sinä tiedät, kuinka silohansikkaita käteen pannaan, eikö totta? – itserakas aasi, jolta vaikka mikä hienohelma imartelullaan vie järjen, kun vain viitsii sen vaivan nähdä!"

Poikain hiljaisuus harmitti minua. Vihdoin Dan sanoi miettiväisenä:

"Toiset herrat eivät osaa panna käteensä silohansikkaita; mutta toiset osaavat."

Ja tohtori sanoi (kuulle, kuten minusta näytti):

"Mutta sen aina paikalla huomaa, kuka herra on tottunut panemaan käteensä silohansikkaita."

Dan, pienen paussin jälkeen, jatkoi yksinpuheluaan:

"Ah, niin; siinä näkyy hienous, joka tulee vain pitkästä, sangen pitkästä tottumuksesta."

"Niin todellakin, minä olen huomannut, että kun mies kiskoo käteensä silohansikasta, ikäänkuin kiskoisi hännästä tuhkatorveen mennyttä kissaa, niin hän ymmärtää, kuinka silohansikkaita pannaan käteen; hänellä on – "

"Pojat, tämä jo riittää tästä asiasta! Te pidätte Itseänne kovin sukkelina, mutta minä olen toista mieltä. Ja jos te hiiskutte tästä mitään laivan vanhoille lörpöille, niin en koskaan anna sitä anteeksi; siinä kaikki."

He jättivät minut rauhaan siksi kertaa. Me noudatimme aina sitä, että jätimme toisemme ajoissa rauhaan, ettei suuttumus päässyt leikkiä turmelemaan. Mutta hekin olivat ostaneet hansikkaita. Tänä aamuna nakkasimme kaikki ostoksemme hiiteen. Ne olivat karkeata, heikkoa lajia, täynnään keltaisia leveitä länttejä, eivät ne kestäneet kädessä eikä niitä kehdannut julkisesti käyttää. Olimme huomaamattamme huvittaneet enkeliä, emmekä osanneet häntä narrata. Hänpä osasi.

Tanger! Heimokunta jänteviä maureja kahlaa ulos mereen kantamaan meidät pienistä veneistä selässään maihin.

Jenkkejä maailmalla I

Подняться наверх