Читать книгу Havahtuneita - Pierre Loti - Страница 4

Sisällysluettelo

Huhtikuun aurinko, — yhä saman kuun, mutta viikkoa myöhemmin — seuloutui kiertokaihtimien ja musliiniverhojen lomitse sisälle uneen vaipuneen nuoren naisen huoneeseen. Se oli aamuaurinko, joka toi mukanaan uudinten, säleluukkujen ja rautaristikkojen läpi tuon lyhytaikaisen ilon ja maallisen keväimen ainaisen harhalumon, joka maailman alusta on kiehtonut olentojen sekä monimutkaiset että yksinkertaiset sielut, ihmisten, eläinten, pienten laululintujen sielut.

Ulkoa kuului äsken saapuneiden pääskyjen viserrys ja itämaalaiseen tahtiin lyödyn käsirummun kumea pärrytys. Ajoittain kajahti ilmoille mylvinän tapaisia huutoja, ikäänkuin hirviömäisten eläinten päästämiä: kiireellisten matkustajalaivojen toitotuksia, höyryviheltimien kiljuntaa, joista saattoi päättää, että lähellä oli satama, suuri, huumaavan liikenteen vilkastuttama satama; mutta nämä laivojen merkki-äänet tuntuivat tulevan hyvin kaukaa ja alhaalta, mikä viittasi siihen, että tämä talo oli jossakin turvallisessa, meren tasoa ylempänä olevassa paikassa.

Hieno ja valkoinen tuo huone, johon aurinko tunki ja jossa nukkui tuo nuori nainen; hyvin uudenaikainen, mutta kalustettu siihen epäonnistuneen yksinkertaiseen ja teennäisen vanhanaikuiseen tyyliin, joka vielä tuona vuonna (1901) edusti meidän dekadenssimme viimeistä hienostuneisuutta, ja jota mainittiin "uudeksi taiteeksi".

Valkealla lakkavärillä sivellyssä vuoteessa, — johon joku Lontoon tai Parisin suosittu koristemaalaaja alkuperäisen kömpelösti ja siroon japanilaiseen tapaan oli luonnistellut epämääräisiä kukkaskuvioita — tuo nuori nainen yhä nukkui. Sotkuisten vaaleiden hiuksien keskeltä pilkoittivat esiin pienet, sievän soikeat kasvot, niin puhdasviivaiset, että luuli näkevänsä melkein luonnottoman kauniin vahakuvan, pieni, hieman kotkankaareva nenä melkein liian ohuine sieramineen; suuret madonnasilmät ja hyvin pitkät ripset, kääntyneinä ohimoihin päin kuin Surevalla Neitsyellä. Runsaasti pitsejä vuodeliinoissa ja pieluspäällisissä, runsaasti sormuksia hennoissa sormissa, jotka lepäsivät silkkipeitteellä, meidän makumme mukaan liikaa loisteliaisuutta tämänikäisellä nuorella neitosella. Mutta muuten kaikki hänen ympärillään täysin vastasi länsimaalaisen ylellisyytemme viime vaatimuksia. Mutta ikkunoiden edessä olivat nuo aukenemattomat rautaristikot ja puiset häkit, — jotka loivat tähän valoisaan ja hienoon ympäristöön lamauttavan, melkeinpä ahdistavan vankila-tunnelman.

Huolimatta säteilevästä auringonpaisteesta ja pääskysten meluavasta riemusta, tuo nuori nainen nukkui ylen pitkään, vaipuneena tuollaiseen sikeään uneen, joka äkkiä aamupuolella yötä valtaa valvoneen, ja hänen silmiänsä ympäröivät tummat kehät, kuin olisi hän itkenyt paljon edellisenä päivänä.

Valkeaksi lakatulla pienellä kirjoituspöydällä paloi vielä unhotettu kynttilä keskellä täyteen kirjoitettuja paperilehtiä ja valmiita kirjeitä, jotka oli suljettu kultaisilla nimikuvioilla koristettuihin kuoriin. Siinä oli lisäksi nuottipaperia, johon oli töherretty nuotteja ikäänkuin keskellä sävellyskuumeen touhua. Muutamia kirjoja oli heitetty sikin sokin keskelle hauraita saksilaisesta posliinista tehtyjä koruleluja: kreivitär de Noailles'en viime runokokoelma Baudelairen ja Verlainen runojen, Kantin ja Nietzschen filosofian seurassa… Ilmeisesti puuttui tästä talosta äiti, joka olisi valvonut luettavan kirjallisuuden laatua ja lieventänyt näiden nuorten aivojen liikaa kiihotusta.

Ja hyvin omituista ja odottamatonta tässä huoneessa, jossa mikä hemmoiteltu pikku parisitar tahansa olisi ollut kuin kotonaan, oli, että valkoisen vuoteen yläpuolella, juuri siinä paikassa, johon katolinuskoiset kenties vielä kiinnittävät ristiinnaulitun kuvan, koreili arapiankielinen kirjoitus, ommeltuna kultakirjaimin emirin-vihreälle sametille; se oli säkeistö Muhammedin kirjasta, ja kirjaimet olivat väännetyt vanhanaikuisiksi siroiksi koukeroiksi.

Äskeistä äänekkäämpi visertely kahden pääskyn virittämänä, jotka rohkeasti olivat istuutuneet itse ikkunapienalle, sai äkkiä noiden pienten ja nuorten kasvojen silmät puoleksi aukenemaan; suuret ruskeanvihreät silmät, jotka ensin epäröivinä ja säikähtyneinä näyttivät anovan elämältä armoa, rukoilevan todellisuutta mitä pikimmin karkoittamaan jotakin sietämätöntä unta.

Mutta epäilemättä todellisuus liiaksikin vastasi pahaa unta, sillä katse kävi yhä synkemmäksi, mikäli muisti ja ajatukset selkenivät, ja se vaipui vallan alas, ikäänkuin toivottomana mukautuen välttämättömyyteen, kohdattuaan luultavasti todiste-esineitä: avoimessa lippaassa oli jalokivistä säihkyvä otsahely, ja tuoleille oli levitetty valkosilkkinen morsiushame, jota koristivat oranzhi-kukat aina pitkän laahuksen päähän asti…

Tuulispäänä syöksähti huoneeseen ovelle naputtamatta vanha nainen, hehkuvat ja pettyneet silmät kiiluen. Musta hame, iso musta hattu, sävyltään yksinkertaisen hieno, ja samalla jonkunverran huomiota herättävä ja eriskummainen; hän oli saapunut vanhojen impien valtakunnan rajalle. Epäilemättä hän oli opettajatar, jolla oli hyvät todistukset, mutta joka oli lähtenyt köyhästä perheestä.

— Tässä se on!… Se on nyt hallussamme, pikku lemmikkini!… hän sanoi ranskaksi, osoittaen lapsellisen riemuitsevana avaamatonta kirjettä, jonka oli käynyt perimässä postista.

Ja vuoteessa lepäävä pieni prinsessa vastasi samalla kielellä, ilman vähintäkään vieraanvoittoisuutta:

— Todellako, onko se mahdollista?

— Totta kai!… Keneltä muulta luulettekaan sen olevan, kuin häneltä? Onhan kuoreen kirjoitettu Zahidé Hanum? Siinä nyt näette! Niin, jos olette ilmaissut tämän tunnussanan toisellekin, se on eri asia…

— Tiedättehän, etten sitä ole tehnyt.

— No niin, siis…

Nuori nainen oli kavahtanut istumaan, silmät nyt apoauki, poskilla punoittava hohde — vallan kuin lapsi, jolla on ollut suuri suru, mutta jolle on tuotu niin eriskummainen lelu, että hetkiseksi kaikki unhottuu. Tämä lelu oli kirje; nuori nainen käänteli sitä käsissään, halukkaana kosketellen sitä, mutta samalla säikähtyneenä, ikäänkuin pelkkä kosketteleminen olisi ollut rikos. Ja juuri kun hän oli avaamaisillaan kuoren hän pysähtyi ja rukoili mielistellen:

— Neitiseni, hyvä kulta neitiseni, älkää suuttuko oikustani, mutta tahtoisin olla aivan yksin, kun luen sen.

— Totta puhuen, olettepa hullunkurisista pikku olennoista kaikkein hullunkurisin, sydänkäpyseni!… Mutta annattehan minun sitten jälestäpäin lukea sen, eikö totta? Sen olen kai ainakin ansainnut… Kas niin. Menenpä riisumaan hattuni ja harsoni, ja palaan sitten…

Todella hän oli "hullunkurinen" pikku olento, ja lisäksi kovin tunnollinen, sillä hän katsoi säädyllisyyden vaativan, että nousi vuoteesta, pukeutui ja peitti tukkansa, ennenkuin ensi kertaa elämässään aukaisi mieheltä saamansa kirjeen. Puettuaan siis kiireessä yllensä pastellin-sinisen aamuhameen, joka oli tilattu Rue de la Paix'n varrella sijaitsevasta hienosta muotiliikkeestä, ja verhottuaan vaaleat hiuksensa harsoon, joka oli muinaista tsherkessiläistä korutekoa, hän avasi vavisten kirjekuoren.

Kirje oli hyvin lyhyt; kymmenkunta vallan yksinkertaista riviä — ja niissä odottamaton käänne, joka sai hänet hymyilemään, huolimatta hänen pettymyksestään, kun ei siitä löytänyt mitään tuttavallisempaa ja syvempää — kohtelias ja ystävällinen vastaus, kiitos, josta pilkoitti esiin väsymystä, siinä kaikki. Mutta joka tapauksessa siinä oli ilmeisen selvänä nimikirjoitus André Lhéry. Tämä nimi, tuon miehen käden kirjoittamana, herätti nuoressa naisessa pyörrytyksen kaltaisen tunteen. Ja samoin kuin tuo mies siellä kaukana vastaanottaessaan Stambulin postimerkillä varustetun kirjeen oli tuntenut, että jotain alkoi, samoin tuo nainen täällä aavisti jotain suloista ja samalla surullista sen tähden, että tuo kirje saapui juuri sellaisena päivänä, hänen elämänsä suurimman tapauksen aattona. Tuo mies, joka niin kauan oli hallinnut hänen unelmiaan, ja joka oli yhtä erotettu hänestä ja yhtä saavuttamaton, kuin jos kumpikin olisi elänyt eri taivaankappaleella, oli sinä aamuna käynyt sisälle hänen elämäänsä yksistään noiden harvojen sanojen muodossa, jotka tuo mies oli häntä varten kirjoittanut ja nimellään merkinnyt.

Eikä hän koskaan ollut tuntenut itseään niin vangituksi ja kapinalliseksi eikä koskaan niin suuresti kaihoavansa riippumattomuutta, avaraa liikkuma-alaa ja retkeilyä tuntemattomassa maailmassa… Hän lähestyi ikkunaa, jonka pieleen usein nojasi katsoessaan ulos: — mutta ei, sen ulkopuolellahan olivat nuo suuret häkit ja nuo rautaristikot, jotka saivat hänet epätoivoiseksi. Hän kääntyi ja kulki raoitettua ovea kohti ja potkaisi syrjään morsiushameen laahuksen, joka oli levitetty komealle matolle; ovi johti hänen pukuhuoneeseensa, joka oli kauttaaltaan valkeata marmoria ja isompi kuin makuuhuone leveine ristikoista vapaine ikkunoineen, jotka olivat satavuotisia plataneja kasvavan puutarhan puolella. Yhä pitäen kädessään auki käärittyä kirjettä hän nojasi kyynärpäätään ikkunaan, nähdäkseen vapaasti taivaan ja puut, komeat ensi ruusut, tarjotakseen poskensa ilman ja auringon hyväilylle… Ja mitkä jykevät muurit kuitenkin ympäröivät tuota puutarhaa! Miksi ne olivatkaan yhtä korkeat kuin vankilapihan muurit? Sinne tänne oli pystytetty tukipatsaita niitä vahvistamaan, ne kun olivat niin suunnattoman kookkaat. Tarkotus oli, ettei korkeimmistakaan lähistön taloista voisi nähdä niitä, jotka kävelivät aitauksen sulkemassa puutarhassa…

Huolimatta tämän pakko-teljennän aiheuttamasta alakuloisuudesta, tästä puutarhasta pidettiin, se kun oli hyvin vanha sammalen ja jäkälän peittämine kivineen, siinä kun oli ruohottuneita käytäviä puksipuiden reunustamilla puistokujilla, suihkukaivo vanhanaikuisessa marmorialtaassa ja vanhuuttaan kaltevaksi kumartunut pieni huvimaja, missä saattoi haaveilla ryhmyisten ja vääntyneiden platanien varjossa, jotka olivat täynnä linnunpesiä. Kaikkea tätä oli tuossa vanhanaikaisessa puutarhassa, ja lisäksi ikäänkuin kaihomielinen ja lempeä sielu, jonka se vuosien kuluessa oli saanut, imettyään salpojen taakse suljettujen lievässä vankeudessa olevien nuorten naisten kaihoja.

Tänä aamuna oli puutarhassa neljä tai viisi miestä -parrattomia neekereitä, jotka paitahihasillaan valmistelivat seuraavan päivän juhlaviettoa: yksi heistä pingotti telttakatosta oksien väliin, toinen levitti maahan ihmeen upeita aasialaisia mattoja. Huomattuaan nuoren naisen ylhäällä, he salavihkaa ja merkitsevästi iskivät silmää, tervehtien tuttavallisesti ja samalla kunnioittavasti, ja neitonen koetti iloisesti hymyillä vastaukseksi, ollenkaan säikähtymättä heidän katseistaan. — Mutta äkkiä hän pelästyneenä vetäytyi pois nähdessään nuoren vaaleaviiksisen talonpojan, joka toi taloon kokonaisia kukkakoreja ja joka vähällä oli nähdä hänen kasvonsa…

Kirje! Hänellä oli kädessä kirje, todella André Lhéryltä. Sillä haavaa se oli kaikkein tärkeintä maailmassa. Edellisellä viikolla oli hän saanut tavattoman päähänpiston kirjottaa hänelle, ollessaan suunniltaan kauhusta tuon avioliiton tähden, joka oli solmittava seuraavana päivänä. Neljä sivua täynnä viattomia tunnustuksia, jotka hänestä itsestään olivat tuntuneet kauheilta, ja lopuksi harras pyyntö, että hän viipymättä vastaisi, osottamalla kirjeen postiin ja salanimiselle vastaanottajalle. Peläten rupeavansa epäröimään, jos saisi miettimisaikaa, oli hän heti lähettänyt kirjeen, hiukan umpimähkään, kun ei tarkalleen tuntenut osotetta, ja vanhan opettajattarensa välityksellä (neiti Esther Bonneua'n — Bonneau de Saint-Mironin, luvallanne, yliopiston tohtorinarvon saaneen ja valtion koululaitoksen kunniamerkillä palkitun naisen —) joka oli opettanut hänelle ranskaa ja joka lopuksi pilan vuoksi oli tutustuttanut hänet muutamiin Gyp'in teoksista poimittuihin erikoismurre-sanoihin.

Ja tuo nuoren naisen hätähuuto oli saavuttanut päämääränsä, ja kirjailija oli vastannut, ehkä hiukan epäillen ja pilaa laskien, mutta yleensä ystävällisesti; ja tuon kirjeen hän saattoi näyttää kaikkein ivallisimmille ystävättärilleen, joissa se oli herättävä mustasukkaisuutta.

Äkkiä häntä halutti antaa serkkujensa lukea se — he olivat kuin hänen sisariaan ainakin — olivathan he arvelleet, ettei kirjailija siihen vastaisi. He asuivat vallan lähellä, samassa korkealla sijaitsevassa ja yksinäisessä kaupunginosassa, hän saattoi lähteä aamuhame yllä hukkaamatta aikaa pukeutumiseen. Ja hän huusi heti käskevän hätäisenä kuin lapsi ainakin? joka puhuttelee lellittelevää palvelijatarta tai vanhaa imettäjää: "Dadi!" ["Dadi", hyväilynimi, jolla puhutellaan aikaa myöten melkein perheenjäseniksi muuttuneita palvelijattaria tai orjattaria.]

Hän toisti vielä kerran, ja entistään kiivaammin: "Dadi", tottunut kun epäilemättä oli siihen, että joku aina oli lähellä valmiina täyttämään hänen oikkunsa, ja kun dadia ei kuulunut, hän painoi sähkönappia.

Vihdoin tuli tuo dadi eroten vielä enemmän tämän huoneen sävystä kuin Koraanin säe, joka kultakirjaimin ommeltuna oli luettavana sängyn yläpuolella: mustat kasvot verhottuina hopeapäärmyiseen harsoon. Se oli etiooppialainen neekeriorjatar Kondja-Gul — Ruusunnuppu. Ja nuori nainen alkoi puhua hänen kanssaan vierasta kieltä, aasialaista murretta, joka varmaankin suuresti kummastutti verhoja, huonekaluja ja kirjoja.

— Kondja-Gul, sinä et koskaan ole saapuvilla!

Mutta tämän hän sanoi surullisella ja ystävällisellä äänenpainolla, joka melkoisesti lievensi soimausta. Muuten tämä soimaus oli epäoikeutettu, sillä Kondja-Gul päinvastoin aina oli saapuvilla, liiaksikin, kuin ylen uskollinen koira. Ja nuori nainen pikemmin kärsi siitä kotimaansa tavasta, joka vaatii, ettei koskaan saa olla salpaa ovessa, että talon palvelijat minä hetkenä tahansa astuvat sisälle vallan kuin olisivat kotonaan, niin ettei koskaan ole varma siitä, saako häiriintymättä viettää yksinäisen hetken.

Kondja-Gul oli sinä aamuna ainakin kaksikymmentä kertaa varpaisillaan hiipinyt sisään nähdäkseen, oliko nuori emäntänsä jo hereillä. Ja kuinka olikaan hänen mielensä tehnyt puhaltaa sammuksiin tuo kynttilä, joka yhä vain paloi! Mutta se oli sillä pöydällä, johon hänen oli kielletty kajoamasta ja jonka hän luuli kätkevän joukon salaperäisiä asioita, ja hän oli pelännyt sammuttamalla tuon kynttilän kenties kumoavansa jonkun lumouksen…

— Kondja-Gul, nopeasti tsharshafini [kasvoja peittävä huntu, jota käytetään kadulla]. Lähdenpä serkkujeni luo.

Ja Kondja-Gul alkoi kääriä neitosta mustiin harsoihin. Hän puki mustan hameen tapaisen kaavun tuon hienokuosisen aamupuvun ylle, loi hänen hartioilleen ja päähänsä mustan vaipan huppukauluksen tavoin, kiinnitti siihen nuppineuloin mustan harson, jonka nunnakaavun tavoin antoi valua alas kasvoille. Ja näin häärien verhotessaan nuorta naista hän puhui aasialaista kieltä, vallan kuin olisi puhunut itsekseen tai hyräillyt laulua, ja hän muisti lapsellisia ja rauhoittavia sanoja, ikäänkuin ei ollenkaan olisi ottanut nuoren morsiamen surua vakavalta kannalta:

Hän on vaaleatukkainen, hän on kaunis, tuo nuori bei, joka huomenna saapuu noutamaan kilttiä emäntääni. Tuleepa meille hauska siinä kauniissa palatsissa, jonne hän vie meidät molemmat!

— Vaiti, dadi, moneen kertaan olen jo kieltänyt sinua puhumasta siitä.

Ja seuraavassa tuokiossa:

— Dadi, olithan läsnä ja kuulit kai hänen äänensä sinä päivänä, jona hän tuli puhumaan isäni kanssa. Sanohan, millainen on bein ääni. Onko se lempeä?

— Lempeä kuin pianosi ääni, kun soitat vasemmalla kädellä, tiedäthän, kun jatkat siihen asti, missä se loppuu… Niin lempeä… Oh, kuinka hän on vaaleatukkainen ja kaunis se nuori bei.

— No, sitä parempi! virkahti nuori nainen ranskaksi, äänessä ivallinen sävy, joka kajahti aito parisilaiselta.

Sitten hän jatkoi aasialaisella kielellä:

— Tiedätkö, onko isoäitini jo hereillä?

— Ei, rouva sanoi nukkuvansa kauan tänään, ollakseen huomenna niin sievä kuin suinkin.

— No niin, kun herää, voi hänelle sanoa, että olen serkkujeni luona. Sano vanhalle Ismaelille, että hän seuraa minua, te molemmat tulette mukaani.

Tällävälin Esther Bonneau (de Saint-Miron) oli yläkerrassa huoneessaan — vanhassa huoneessaan niiltä ajoilta, joina hän asui täällä — johon hän taas oli palannut ollakseen läsnä juhlallisuuksissa — ja neiti Esther Bonneau'lla oli tunnontuskia. Tietystikään hän ei ollut tuonut valkeaksi lakatulle pöydälle Kantin, Nietzschen ja Baudelairen kirjoja; puolitoista vuotta sitten, jolloin tuon nuoren naisen kasvatus katsottiin päättyneeksi, oli neiti Bonneau muuttanut toisen pashan taloon opettamaan hänen pikku tyttäriään; ja vasta silloin hänen entinen oppilaansa, jonka mielijohteita ei kukaan enään hillinnyt, oli alkanut vapaasti valita luettavansa. Mutta joka tapauksessa opettajatar tunsi itsensä osaksi vastuunalaiseksi tämän nuoren hengen hillittömän vapaasta lennosta. Ja lisäksi kirjevaihto André Lhéryn kanssa, jota hän oli suosinut — mitähän siitä lopulta tulisikaan? Tosin kaksi olentoa, jotka eivät koskaan tulisi toisiaan kohtaamaan, sehän nyt ainakin oli varmaa; sen takasivat ristikkoikkunat ja Itämaan tavat… Mutta sittenkin…

Astuessaan viimein alikertaan näki hän edessään pienen naisolennon, joka kävelylle lähtöä varten oli puettu mustaksi kummitukseksi, ja joka näytti levottomalta ja kiireiseltä.

— Minne lähdettekään, pikku ystävä?

— Serkkujeni luo näyttämään tätä. (Tällä hän tarkotti kirjettä.) Tietysti te tulette mukaan. Luemme sen yhdessä siellä. Kas noin, nyt puikimme tiehemme!

— Serkkujenne luo? Olkoon menneeksi… Otan vaan päähäni hatun ja harson.

— Hattunne. Hiisi vieköön, siihen menee tunti aikaa.

— Mitä puheentapoja, pikku ystäväni!

— Mitäkö puheentapoja… Ikäänkuin ette itsekin sanoisi "hiisi vieköön", kun olette sillä päällä… Hiisi vieköön hatun, hiisi vieköön harson, hiisi vieköön bein, tulevaisuuden, elämän ja kuoleman, hiisi vieköön kaikki tyyni!

Neiti Bonneau huomasi että itkukohtaus oli tulossa, ja ohjatakseen huomion toisaalle hän pani kädet ristiin,, kumarsi päänsä alas, täten ottaen sovinnaisen näyttämöasennon, joka ilmaisee traagillisia tunnustuskia.

— Ajatelkaa, hän virkkoi, että onneton isoäitinne on maksanut minulle palkkaa ja on ylläpitänyt minua kokonaista seitsemän vuotta moisen kasvatustyön takia!…

Pieni musta kummitus purskahti nauruun harsonsa peitossa, pani kädenkäänteessä pitsihuivin neiti Bonneaun päähän, kietoi käsivartensa hänen vyötäisilleen ja veti hänet mukaansa.

— Täytyyhän minun kääriytyä näihin paljoihin rääsyihin, se kun on laissa määrätty… Mutta eihän teidän ole pakko… ja paria askelta varten… Ja tässä kaupunginosassa, jossa ei koskaan kohtaa elävää sielua!

He syöksyivät alas portaita. Kondja-Gul ja vanha etiooppialainen eunukki Ismael odottivat portaiden alapäässä muodostaakseen heidän saattonsa: Kondja-Gul koreili kiireestä kantapäähän hopeapäärmyisessä vihreässä silkissä, ja eunukki oli pingottanut yllensä europpalaiskuosisen pitkän mustan lievetakin; jos ei hänellä olisi ollut feziä päässä, olisi voinut luulla häntä maalaiseksi ulosottomieheksi.

Raskas portti aukeni, he olivat ulkona kukkulan huipulla, keskellä aamupäivän kirkasta päivänpaistetta, edessään hautausmaa, jolla kohosi sypressejä ja hautapatsaita puoleksi kuluneine kullattuine kaiverruksilleen, ja joka loivana vietti alas laivojen täyttämän syvän lahden rantaan.

Tuon heidän jalkojensa juuressa leviävän poukaman vastakkaisella rannalla kuvastuivat, hautausmaan synkkien sypressien puoleksi peittäminä, korkealle kirkasta taivaankantta vastaan, sen kaupungin ääriviivat, jota André kahdenkymmenen vuoden ajan oli kipeästi ikävöinyt; Stambul kohosi täällä ylväänä, ei enää epämääräisenä ja utuisena, kuin kirjailijan haaveilussa, vaan selvänä, valoisana ja todellisena.

Todellisena, ja kuitenkin liitäen siniauteressa hiljaisena, satumaisena ilmestyksenä, vuossatojen Stambul kohosi siinä sellaisena, kuin vanhat kaliifit olivat sen nähneet, yhtä suurpiirteisenä kuin miksi loistoa rakastava Soliman oli sen suunnitellut ja toteuttanut, pystyttäen sen uhkeimmat kupukatot. Tässä aamuilmoille kohoavassa minareettien ja moskeijain paljoudessa ei näkynyt raunioita, ja kuitenkin huomasi kaikessa tässä epämääräisiä ajan hampaan jälkiä. Huolimatta etäisyydestä ja häikäisevästä valosta, näkyi selvästi kaupungin vanhuus. Se ei ollut mikään näköhäiriö: se oli aave, menneen ajan majesteetillinen aave, tuo vielä pystyssä oleva kaupunki lukemattomille kivitorneineen, jotka olivat niin siron solakat ja korkeat, että ihmetteli miten ne olivat voineet säilyä. Minareettien ja moskeijain valkoinen väri oli vuosien vieriessä muuttunut epämääräisen harmaaksi; niiden varjoon kasaantuneet tuhannet puutalot olivat keltamullan tai punaruskean väriset, mutta niiden räikeys lieventyi sinervästä usvasta, jota läheinen meri melkein lakkaamatta huokui ilmoille. Ja tämä ääretön kokonaisuus kuvastui lahden vesipeiliin.

Molemmat naiset, se, joka oli aavemaisesti verhottu, ja toinen, jonka hiuksille oli huolimattomasti heitetty pitsihuivi, astuivat nopeasti neekerisaattonsa seuraamina, tuskin kiinnittäen huomiota tähän ihmeelliseen imaisemaan, joka heidän silmissään jo oli käynyt jokapäiväiseksi. He astuivat kukkulan rinnettä kiertävää, rappeutuneen kivityksen peittämää tietä, joka kiemurteli vanhojen ylimystalojen välitse, mitkä pisteaitojensa takana näyttivät autioilta, ja Kassim-Pashan viettävän hautausmaan laitaa pitkin, jonka synkkien puiden lomitse pilkoitti esiin vastapäätä oleva satumainen näky. Pääskyset, joilla oli pesät kaikkialla suljettujen ristikkokuistien alla, visertelivät haltioituneina, sypressit levittivät miellyttävää pihkan hajua, ja ihmisluita kätkevä vanha hautausmaa tuoksui keväälle.

He eivät todellakaan kohdanneet ketään lyhyellä kävelyllään, ainoastaan itämaalaispukuisen vedenkantajan, joka meni täyttämään nahkasäkkiään tien vieressä olevasta, arabeskeillä koristetusta ikivanhasta marmorikaivosta.

He saapuivat talon kohdalle, jonka ikkunoiden edessä oli vahvat ristikot — ilmeisesti pashan asunnon, jonka portin avasi sanaakaan sanomatta pitkä viiksikäs mies, punaisiin ja kultaan puettu, vyö täynnä pistooleja, ja niinikään mitään virkkamatta he täysin kotiutuneina alkoivat nousta ylös haaremiin johtavia portaita.

Toisessa kerroksessa oli suuren valoisan huoneen ovi auki, ja sieltä sisältä kuului nuorten naisten ääniä ja naurua. Nuo huoneessa olijat huvittelivat itseään puhumalla ranskaa, kaiketi sentähden, että keskustelivat vaatteista. Kysymys oli siitä;, pukiko hameen miehustaan kiinnitetty ruusukimppu paremmin niin, vain näin.

— Sehän sopii mainiosti, virkkoi muudan.

— Se on "kif-kif burricot'a" — totesi toinen, vaaleaihoinen, punatukkainen, veitikkamaisen katseinen pikku neitonen, jonka opettajatar oli käynyt Algeriassa.

Tämä oli hänen "serkkujensa" huone, kahdeksantoista ja kahdenkymmenen yhden vuoden ikäisten sisarusten, joille morsian oli päättänyt kaikkein ensiksi näyttää kuuluisalta mieheltä saamansa kirjeen. Näitä neitosia varten oli huoneessa kaksi valkealla lakkavärillä maalattua sänkyä, joiden molempien yläpuolelle seinään oli kiinnitetty kultalangalla sametille ommeltu arapialainen koraaninlause. Lattialle oli järjestetty tilapäisiä makuusijoja, matrasseja ja sinisiä tai ruusunpunaisia silkkipeitteitä neljää häihin kutsuttua neitosta varten. Valkeiksi maalatuille tuoleille, joiden päällykset olivat pompadour-mallista pikkukukkaista silkkiä, oli levitetty Parisista juuri saapuneet upeat hääpuvut, koskemattoman uusina ja heleävärisinä. Siellä vallitsi juhla-aaton epäjärjestys; olisi voinut luulla olevansa mustalaisten leirissä, mutta hienojen ja hyvin rikkaiden mustalaisten. (Koska muhamettilainen laki kieltää naisia lähtemästä ulos pimeän tultua, on heidän tavakseen tullut jäädä toistensa luo useiksi päiviksi, jopa viikoiksikin, joskus tärkeän asian vuoksi, toiste vallan aiheettomasti, väliin ainoastaan kyläilyä varten ja silloin järjestetään yhdessä makuuhuoneita, ilon ollessa ylimmillään.) Siellä täällä oli hajalla itämaalaisia harsoja, kukkakoristeita ja Laliquen helyjä. Ikkunoiden edessä olevat rauta- ja puuristikot loivat salaperäisyyttä kaikkeen tähän hajanaiseen ylellisyyteen, jonka määränä oli häikäistä tai lumota naissilmiä, mutta jota eivät yhdenkään viiiksikkään miehen silmät olleet oikeutetut näkemään.

Pari aasialais-pukuista neekeriorjatarta istui huolimattomassa asennossa läheisessä sopessa, laulaen kotimaansa lauluja, hiljaa lyöden tahtia pienellä käsirummulla. (Meidän tuimat länsimaalaiset demokraattimme voisivat tulla oppimaan veljeyttä tähän hyväntahtoiseen maahan, joka käytännössä ei tunne säätyluokkia eikä muita yhteiskunnallisia eroavaisuuksia, ja jossa alhaisimpia palvelijoita ja palvelijattaria aina kohdellaan kuin perheenjäseniä.)

Morsiamen tulo herätti suurta huomiota ja hämmästystä. Sinä aamuna ei häntä odotettu. Kuka toikaan hänet tänne? Kuinka salaperäiseltä hän näytti mustassa kävelypuvussaan ja kuinka synkältä keskellä kaikkea tätä valkoista, vaaleanpunaista ja heleänsinistä silkkiä ja muslimia. Miksi hän noin äkkiä yllätti morsiusneitensä?

Hän nosti mustan harsonsa, niin että hänen hienot kasvonsa paljastuivat, ja vastasi huolettomasti ranskankielellä — joka todella on hyvin kotiutunut Konstantinopolin haaremeihin:

— Tulin lukemaan teille erästä kirjettä!

— Keneltä se kirje on?

— Arvatkaapa!

— Lyön vetoa siitä, että se on tädiltäsi Adrianopelista, hän varmaankin lupaa lahjoittaa sinulle hohtokivikoristeen.

— Eikös mitä!

— Erivanissa asuvalta tädiltä, joka häälahjaksi lähettää sinulle pari angora-kissaa?

— Ei häneltäkään. Se on vieraalta henkilöltä… Se on… eräältä mieheltä.

— Mieheltä! Kuinka kauheata!… Mieheltä!… Oletpa sinä pikku hirviö!…

Ja kun hän ojensi esiin kirjeen, tyytyväisenä sen tekemään vaikutukseen, pari kolme sievää vaaleatukkaista päätä — joko luonnostaan tai keinotekoisesti vaaleatukkaista — syöksähti kirjeen kimppuun, heti nähdäkseen nimikirjoituksen.

— André Lhéry! Onko hän siis todella vastannut?… Onko se mahdollista?

Kaikille näille pikku neitosille oli uskottu kirjailijalle lähetetyn kirjeen salaisuus. Nykyaikaiset turkkilaiset naiset ovat niin yksimieliset kapinoidessaan haaremin ankaroita määräyksiä vastaan, etteivät koskaan ilmianna toisiaan. Vaikkapa noiden määräysten rikkominen olisikin vakavaa laatua, eikä viatonta, kuten tällä kertaa, oltaisiin silti yhtä hienotunteisia, yhtä vaiteliaita.

He tunkeutuivat ryhmään ja likistivät päänsä yhteen, voidakseen kaikki samalla kertaa lukea, neiti Bonneau de Saint-Miron oli mukana, ja kaikki nykivät paperia. Kolmatta lausetta luettaessa, purskahdettiin nauruun:

— Oletko huomannut… Hän väittää, että sinä et ole turkkilaisnainen! Tämä on suuremmoista!… Hän muka tuntee olot niin hyvin, että on vallan varma väitteensä todenperäisyydestä!

— Mutta tämähän on suuri menestys, rakkaani — sanoi hänelle Zeyneb, vanhempi serkuista — sehän todistaa, että säkenöivä henkevyytesi, hieno tyylisi…

— Suuri menestys — intti pikku punatukkainen pystynenäinen neitonen, yhä kasvoissa hullunkurisen ilkkuva ilme — suuri menestys! Jos hän luulee sinua peralaiseksi, niin suuri kiitos siitä kunniasta.

Hän lausui erikoisella tavalla sanan "peralaiseksi" (peralainen, Konstantinopolin Pera-nimisen esikaupungin asukas). Äänenpaino yksinään ilmaisi hänen, oikean turkkilaisnaisen, koko ylenkatsetta itämaalaisia (armenialaisia, kreikkalaisia tai juutalaisia) kohtaan, joista peralainen on edustavin. [Vaikka yleensä olen peralaisiin nähden samaa mieltä kuin turkkilaiset, tunnustan kohdanneeni heissäkin miellyttäviä poikkeuksia, hyvin sivistyneitä ja kunnioitettavia miehiä ja naisia, joita olisi pidetty erinomaisen hienoina missä maassa ja seurassa tahansa. (Tekijän huomautus).]

— Lhéry parka — lisäsi Kerimé, yksi vieraista, hän on jäljellä ajastaan… Hän luulee edelleen turkkilaisnaisen olevan 1830-luvun romaanien tasolla: nargileta, marjahilloa ja divaaneja pitkin päivää.

— Tai suorastaan — huomautti Mélek, pikku punatukkainen, pystynenäinen veitikka, — suorastaan samalla tasolla kuin hänen nuoruutensa päivinä. Epäilemättä hän alkaa käydä vanhanpuoleiseksi, tuo sinun runoilijasi!…

Ja tosihan olikin, kumoamattoman tosi, ettei Andre Lhéry enää voinut olla nuori. Ja ensi kerran tämä tosiseikka selvänä ilmeni hänen tuntemattomalle pikku ihailijattarelleen, joka ei ennen koskaan ollut tullut sitä ajatelleeksi; ja tämä toteaminen herätti pettymystä, himmensi hänen unelmansa ja loi surumielisyyttä hänen ihailuunsa.

Huolimatta heidän naurustaan ja ivastaan he kaikki rakastivat tuota kaukana olevaa ja melkein persoonatonta miestä; he rakastivat häntä sentähden, että hän rakkaudella oli puhunut heidän kotimaastaan, Turkinmaasta, ja heidän uskonnostaan, Islamista. Hänen yhdelle heistä kirjoittamansa kirje oli tärkeä tapaus heidän vankeuteen vivahtavassa elämässään, jossa ennen avioliiton musertavaa romahdusta ei tapahtunut mitään. Kirje luettiin toistamiseen ääneen. Kukin heistä tahtoi kosketella sitä paperiarkkia, jolla kirjailijan käsi oli levännyt. Ja ollen kaikki käsiala-tutkimiseen perehtyneitä, alkoivat he tarkastaa hänen käsialaansa.

Mutta samassa ilmestyi äkkiä äiti, molempien sisarusten äiti, heti vaihdettiin puheenainetta, ja kirje katosi kuin loihdittuna. Tosin tuo kasvoiltaan niin tyyni äiti ei ollut ankara, mutta hän olisi kuitenkin nuhdellut, eikä ainakaan olisi heitä ymmärtänyt. Hän oli aikaisempaa sukupolvea, puhui varsin vähän ranskaa ja oli lukenut ainoastaan Alexandre Dumas vanhempaa. Hänen ja hänen tyttäriensä väliin oli auennut ammottava kuilu, joka muuten syntyy vasta kahden vuosisadan ajalla, niin nopeasti olot kehittyvät nykyään Turkinmaalla. Tuo äiti ei edes ruumiillisesti ollut heidän näköisensä, hänen kauniit silmänsä ilmaisivat lapsellista tyytyväisyyttä, jota ei havainnut André Lhéryn ihailijattarien katseessa; hän oli supistanut maallisen kutsumuksensa hellän äidin ja moitteettoman puolison tehtäviin, tavoittelematta mitään sen enempää. Sitäpaitsi hänen europpalaiskuosiset vaatteensa eivät olleet aistikkaat, hän kantoi kömpelösti liialla kankaalla sälytettyjä hameitaan, kun sitävastoin hänen tyttärensä näyttivät hienoilta ja aistikkailta yksinkertaisestakin kankaasta tehdyissä puvuissa.

Nyt astui sisään talon ranskalainen opettajatar — hän oli Esther Bonneaun tyyliin, mutta nuorempi ja vielä romanttisempi. Huoneessa alkoi käydä liian ahtaaksi, siinä kun oli kovin paljon väkeä, hameita hajalla tuoleilla ja patjoja lattialla, ja sentähden siirryttiin suurempaan viereiseen huoneeseen, joka oli sisustukseltaan uudenaikainen ja jota käytettiin haaremin vierassalina.

Auki jääneestä ovesta syöksähti nyt sisälle lihava saksatar, silmälasit nenällä ja päässä prameileva hattu. Hän talutti kädestä Fahr-el-Nissâa, nuorinta kutsutuista neitosista. Ja neitoset alkoivat heti puhua saksaa yhtä sujuvasti kuin äsken ranskaa. Tuo lihava nainen oli soitonopettaja, muuten kieltämättä taitava alallaan; hän ja Fahr-el-Nissâ, joka jo soitti kuin taiteilija ainakin, olivat yhdessä harjoittaneet uutta Bachin fuugojen sovitusta kahdelle pianolle, ja kumpikin oli luonut koko sielunsa soittoon.

Puhuttiin saksaa, mutta yhtä helposti olisi voitu puhua italiaa tai englantia, nämä pikku turkkilaisnaiset kun lukivat Dantea, Byronia ja Shakespearea alkukielellä. Ollen sivistyneempiä kuin useimmat samansäätyiset nuoret naiset meillä, kaiketi eristetyn elämänsä ja pitkien yksinäisten iltojensa vuoksi, he ahmivat vanhoja klassikkoja ja suuria nykyaikaisia särkyneisyys-suunnan kirjailijoita, ihailivat intohimoisesti niin hyvin Gluck'in kuin Caesar Frank'in ja Wagnerin musiikkia ja soittivat Vincent d'Indy'n partituureja suoraan lehdestä. Kenties hyötyivät he myös esi-isiensä pitkästä lepotilasta ja henkisestä horroksesta; heidän aivoissaan, jotka olivat muodostuneet uudesta ja elinvoimaisesta aineksesta, kaikki versoi ihmeellisen rehevänä, vallan kuin rikkaruoho ja myrkylliset kukat neitseellisessä maaperässä.

Tuona aamuna haaremin sali täyttyi nopeasti; molemmat neekerinaiset olivat seuranneet käsirumpuineen. Heidän jälkeensä saapui vanha nainen, jonka astuessa sisään kaikki kunnioittavasti nousivat; tämä oli isoäiti. Alettiin nyt puhua turkinkieltä, siliä hän ei ymmärtänyt ainoatakaan länsimaalaista kieltä — ja hän välitti viis André Lhérystä, tuo vanha isoäiti! Hänen hopealla kirjailtu hameensa oli vanhankuosinen ja tsherkessiläinen harso verhosi hänen valkeita hiuksiaan. Hänen ja hänen pojantyttäriensä välinen puuttuvan ymmärtämyksen kuilu oli pohjaton, ja moneen kertaan hän aterian kuluessa herätti heidän paheksumistaan sentähden, että hänellä oli tapana syödä riisiä sormineen, kuten hänen esi-isänsä olivat tehneet — mutta lukuunottamatta tätä hän oli ylhäinen ja hieno nainen sormenpäitä myöten, ja kaikki häntä kunnioittivat.

Hienotunteisuudesta isoäitiä kohtaan oli siis alettu puhua turkinkieltä, ja äkkiä äänet kävivät pehmeäsointuisemmiksi kuin soitto.

Nyt ilmestyi eräs solakka ja sulavaliikkeinen nainen, joka tullen ulkoa luonnollisesti oli mustan aaveen näköinen. Se oli Alimé Hanum, täyskelpoinen opettajatar siinä ylemmässä tyttökoulussa, jonka hänen keisarillinen majesteettinsa sulttaani oli perustanut; tavallisesti hän kävi kolme kertaa viikossa opettamassa Mélekille arapialaista ja persialaista kirjallisuutta. Tietystikään ei sinä päivänä ollut tuntia, häiden aattona, jona kaikki päät olivat pyörällä. Mutta kun hän oli luonut pois huntunsa ja näyttänyt sievät vakavat kasvonsa, keskustelu kääntyi vanhoihin Iranin runoilijoihin, ja Mélek kävi totiseksi ja lausui kohdan Saadin "Ruusujen maasta".

Eipä näkynyt jälkiäkään odaliskeista, nargilesta eikä namuista tässä pashan haaremissa, jonka muodostivat isoäiti, äiti, tyttäret ja serkut opettajattarilleen.

Kenties paria kolmea poikkeusta lukuunottamatta muuten kaikki Konstantinopolin haaremit ovat tämän kaltaiset: meidän päivinämme haaremi ei ole muuta kuin perheen naispuolinen osa, joka on kokoonpantu samoin kuin meillä, — ja kasvatettu samoin, jos ei ota huomioon sisäänsuljentaa, kadulla kannettavia tiheitä huntuja ja mahdottomuutta vaihtaa ajatusta miehen kanssa, ellei hän ole isä, aviopuoliso, veli tai joskus — kun suvaitsevaisuus sen sallii — serkku, jonka kanssa on leikkinyt lapsena.

Oli taas alettu puhua ranskaa ja pohtia pukukysymyksiä, kun ihmisääni, yhtä kirkas kuin enkelin ääni, äkkiä värähteli ulkona, vallan kuin yläilmoista lähteneenä. Lähimmän moskeijan imami kutsui minareetin huipusta oikeauskoisia aamupäivärukoukseen.

Silloin pikku morsian muisti, että isoäitinsä aterioi kello 12 ja pujahti tiehensä kuin Tuhkimus, ja häntä seurasi neiti Bonneau, joka säikähtyi vielä enemmän, ajatellessaan, että tuon vanhan naisen ehkä täytyi odottaa.