Читать книгу Havahtuneita - Pierre Loti - Страница 6

Silloin vangittu pikku prinsessa, joka vastoin tahtoaan kuitenkin oli hiukan rauhoittunut tästä suuremmoisesta rauhaa uhkuvasta kuvasta, kävi taas levottomaksi Mélek'in ja Zeyneb'in tähden. Ehtisivätkö he tulla, vaikka jo oli niin myöhäinen hetki? Entistään tarkkaavammin hän katseli tuon tien päätä kohti, jonka toista viertä reunustivat vanhat ristikkoaita-talot, ja toista kuolleiden suloinen tyyssija.

Tuossa he tulevat! Todella he lähestyvät kaukaa, nuo kaksi hentoa mustaa haamua, kasvot peitettyinä, he tulevat esiin isosta synkästä portista, rientäen eteenpäin, saattonaan kaksi neekeriä, joilla on pitkä miekka vyöllä… Pian olivat he tehneet päätöksensä, pian olivat he tulleet nuo pienet ystävätärparat… Ja nähdessään heidän näin noudattavan hänen hätähuutonsa kutsua, hän tunsi, silmiensä kostuvan; kyyneleet, mutta täällä kertaa ilokyyneleet, valuivat hänen poskilleen.

Heidän astuttuaan huoneeseen ja poistettuaan synkät huntunsa, morsian heittäytyi itkien heidän syliinsä.

Molemmat painoivat häntä nuorta poveansa vastaan,, ilmaisten mitä hellintä osanottoa.

— Aavistimme kyllä, että et ollut onnellinen… Mutta et tahtonut sanoa meille mitään… Puhua siitä kanssasi emme uskaltaneet… Jo muutaman päivän olit tuntunut meistä niin umpimieliseltä, niin kylmältä.

— Tiedättehän, millainen olen… Se on typerää, mutta häpeän nähdessäni jonkun huomaavan, että kärsin…

Ja hän alkoi itkeä nyyhkyttäen:

— Mutta miksi et kieltäytynyt, lemmikkini?

— Olenhan jo niin monta kertaa kieltäytynyt! Sanotaan että luettelo niistä miehistä, joille olen antanut kieltävän vastauksen, jo on liian pitkä!… Ja ajatelkaahan, että jo olen kahdenkymmenen kahden vuotias, jo melkein vanha piika… Muuten, hän tai joku toinen, yhdentekevää, kun lopulta sentään täytyy mennä; jollekin.

Muinoin, kun hän oli kuullut ystävättäriensä puhuvan niin häidensä aattona, oli heidän välinpitämättömyytensä häntä tympäissyt; ja nyt hän itse lopulta teki samoin… "Kun hän nyt ei voi olla se, jonka itse valitsisin ja jota rakastaisin, oli yksi heistä sanonut, niin on yhdentekevää, onko hänen nimensä Mehmed tai Ahmed! Saanhan lapsia, jotka lohduttavat minua, niin että unhotan hänen läsnäolonsa." Toinen, vallan nuori nainen, joka oli suostunut ensimäiseen kosijaan, puolustautui seuraavasti: "Miksi en ottaisi ensimäistä yhtä hyvin kuin seuraavaa, jota en tunne sen paremmin?… Mitä mainita kieltoni syyksi?… Ja ajattele muuten, mikä melu siitä nousisi…" Noiden nuorten naisten välinpitämättömyys oli tuntunut hänestä käsittämättömältä: antaa voittaa itsensä orjattaren tavoin… Ja nyt hän itse suostui moiseen kauppaan — ja huomenna oli hirvittävä lankeemuksen päivä. Väsyneenä alinomaiseen kieltämiseen, alinomaiseen taistelemiseen, hän oli, toisten tavoin, lopuksi antanut myönteisen vastauksen, joka syöksi hänet turmioon, kielteisen vastauksen asemesta, joka olisi pelastanut hänet ainakin joksikin aikaa eteenpäin. Ja nyt oli liian myöhäistä muuttaa päätöstä, hän seisoi kuilun partaalla: huomenna se oli tapahtuva!

Nyt he itkivät yhdessä, kaikki kolme. He vuodattivat niitä kyyneleitä, jotka morsian ylpeydessään monena päivänä oli pidättänyt, he vuodattivat suuren eron kyyneleitä, vallan kuin yksi heistä olisi ollut kuolemaisillaan…

Oli aivan luonnollista, etteivät Mélek ja Zeyneb sinä iltana palaisi kotia, vaan että jäisivät tänne yöksi, serkkunsa luo, niin kuin on tavallista, kun lähtee kylään yön tullen ja niin kuin he usein jo olivat tehneet kymmenen vuoden kuluessa.

Yhä seurustellen toistensa kanssa olivat nämä kolme nuorta naista, kuin erottamattomat sisaret, tottuneet enimmäkseen nukkumaan yhdessä milloin toisen, milloin toisen luona, ja useimmiten täällä, tsherkessittären kodissa.

Mutta kun orjat tällä kertaa, odottamatta käskyä, olivat levittäneet lattialle silkkimatrassit vieraille, oli noilla kolmella yksin jääneillä se tunne, että olivat koolla kuolleen valvontaa varten. He olivat pyytäneet ja saaneet luvan jäädä pois ilta-aterialta, ja parraton neekeri, joka oli lihavan marakatin näköinen, oli juuri kullatulla tarjottimella tuonut sisään kevyen aterian, johon heidän ei ollenkaan tehnyt mieli kajota.

Alhaalla ruokasalissa söivät illallista heidän yhteinen isoäitinsä, morsiamen isä, pasha, ja neiti Bonneau de Saint-Miron, sanaakaan vaihtamatta, ikäänkuin tulevan onnettomuuden odotuksesta vaieten. Isoäiti oli sangen loukkaantunut tyttärentyttärensä käytöksestä ja tiesi hyvin, ketä sai kiittää siitä, syyttäen uudenaikaista kasvatusta ja kotiopettajatarta. Tuota lasta, hänen puhtaan muhamettilaisen verensä jälkeläistä, joka myöhemmin oli tullut luopioksi, jonka paluuta perinnäisen oikeauskoisuuden helmaan ei enää toivottu, hän kaikesta huolimatta rakasti, mutta hän oli aina pitänyt velvollisuutenaan esiintyä ankarana. Ja tänään, kohdatessaan tuota salakähmäistä ja käsittämätöntä kapinallisuutta, hän tahtoi liioitella kylmyyttä ja ankaruutta. Mitä tulee pashaan, joka aina oli hemmoitellut ainoata lastaan ja ylenmäärin antanut hänelle lahjoja kuin "Tuhannen ja yhden yön" sulttaanittarelle, ja joka korvaukseksi oli saanut osakseen runsaasti hellyyttä, ei hän ymmärtänyt tytärtään enempää kuin vanhoillinen anoppinsakaan ja oli niinikään suuttunut; tämä viime oikku menikin hänen mielestään liian pitkälle: näytellä marttyyria sentähden, että hänen naimishetkensä tultua hänelle oli valittu kaunis, rikas, ylhäissukuinen mies, joka oli Hänen Majesteettinsa Sulttaanin suosiossa!… Ja lopuksi opettajatar parka, joka ainakin kihlaukseen nähden oli aivan viaton ja joka aina oli ollut uskotun ja ystävättären asemassa, ei ymmärtänyt, ja kärsi vaieten. Kun hänen rakas oppilaansa oli lähettänyt hänelle kutsun häihin, miksi hän ei tahtonut häntä seuraansa sinne yläkertaan viimeisenä iltana!…

Mutta toisin ajattelivat, nuo kolme pikku haaveilijaa, — jotka eivät aavistaneet, että niin suuresti pahoittivat häntä — he kun halusivat olla yksin sellaisen eron aattona.

Ainaiseksi menneet olivat ne illat, jotka he kolmen olivat viettäneet tässä huoneessa, joka huomenna oli jäävä asumattomaksi ja jolle heidän oli sanominen hyvästi…Jotta jäähyväiset eivät tulisi niin surullisiksi, he olivat sytyttäneet kaikki haarakynttiläjalan kynttilät ja ison permantolampun — jonka varjostin oli päivänvarjoa isompi ja kookkaan kukan muotoinen. He tarkastivat edelleen, järjestivät jopa hävittivätkin niitä tuhansia pikku esineitä, joita kauan olivat säilyttäneet kallisarvoisina muistoina. Siellä oli noita hopea- ja kultalankakimppuja, joilla tavallisesti koristetaan morsianten hiuksia ja joita morsiusneitoset säilyttävät siksi, kunnes heidän vuoronsa tulee; niitä välkkyi siellä täällä, riippuen nauharuusuihin kiinnitettyinä peilien kamanoista ja huoneen valkoisilla seinillä, ja ne palauttivat mieleen niiden ystävättärien kalpeita kasvoja, jotka kärsivät tai jotka jo olivat kuolleet. Eräässä kaapissa oli nukkeja, joita muinoin oli hellästi rakastettu, särkyneitä leluja, kuihtuneita kukkia, pieniä pyhäinjäännöspahaisia tämän vanhan talon seinien sisällä yhdessä vietetyn ensi nuoruuden ajoilta.

Siellä oli vielä valokuvia kehyksissä, joista he itse olivat maalanneet melkein kaikki, tai jotka olivat somistaneet koruompeluilla. Nämä olivat nuorten lähetystönaisten tai juhlapukuisten turkkilaisnaisten valokuvia — viimemainittuja olisi helposti voinut luulla hienoiksi parisittariksi, ellei alareunassa olisi nähnyt sanoja omistus tai muisto, töherrettyinä arapiaksi. Ja vihdoin oli yksinkertaisia pikku esineitä, jotka oli voitettu niissä kuluneen talven hyväntekeväisyys-arpajaisissa, joita turkkilaisnaiset toimeenpanevat Rhamazan valvonnan aikana; vaikka niillä ei ollut vähintäkään arvoa, ne toivat mieleen heidän elämänsä menneitä hetkiä, joiden auttamaton haihtuminen heissä herätti haikeita tunteita. Sulhasen antamista lahjoista sitävastoin, joista muutamat olivat hyvin kalliit, ja jotka neiti Esther Bonneau oli levittänyt näytteille viereiseen saliin, he eivät vähääkään välittäneet.

Tuskin he olivat päättäneet surullisen tarkastelunsa, kun taas kattojen yläpuolelta kuuluivat kauniit heleät äänet: ne kutsuivat oikeauskoisia päivän viidenteen rukoushetkeen.

Paremmin kuullakseen, nuoret naiset menivät istumaan avoimen ikkunan ääreen, missä saattoi hengittää lempeän raikasta yöilmaa, joka tuoksui sypresseille, yrteille ja merivedelle. Ikkuna tosin oli auki, mutta tietysti varustettu rautakangilla ja puuristikoilla — muunlaisesta ikkunasta turkkilainen nainen ei saa katsoa ulos. Yläilmoista kuuluvat äänet kaikuivat yhä ympäristöön, ja kaukaa toiset tuntuivat vastaavan niihin, lukemattomat toiset, jotka lähtivät Stambulin minareettien huipuista ja levisivät yli uinuvan lahden, kaikua johtavan vedenpinnan kantamina; siinä oli jotain taivaallista, kun äkkiä kuuli nuo haltioituneet puhtaat äänet, jotka korvaa hivelevän pehmeinä joka taholta kaiuttivat kehotustaan.

Mutta tätä tunnelmaa kesti vaan lyhyen aikaa, ja kun jokainen muedsin oli neljälle ilmansuunnalle kaiuttanut ikivanhoilta ajoilta perinnäisen kutsuhuutonsa, seurasi äkkiä hiljaisuus. Vallan lähellä olevien sypressien lomitse näki Stambulin sinervänä kuvastuvan himmeän kuutamon valaisemalle taivaalle, ja se näytti tällaisena utukuvana suuremmalta jättiläismäisine kupukattoineen ja vuosisatojen kuluessa muuttumattomine ääriviivoineen, ja se oli täyteen sirotettu valopilkkuja, jotka kuvastuivat lahden pintaan. Nuo nuoret naiset ihailivat sitä vangitsevien ristikkojen pienten ruutujen kautta, ja he ajattelivat itsekseen, tokko Länsimaiden kuuluisat kaupungit (joita tunsivat ainoastaan kuvista ja joita eivät milloinkaan saaneet nähdä, turkkilaisnaiset kun eivät koskaan saa lähteä pois synnyinmaastaan), tokko Wien, Parisi ja Lontoo, saattoivat herättää tällaista kauneuden ja suuruuden vaikutelmaa. Joskus sattui, että he ristikkoaukoista pistivät ulos sormensa, niin kuin vangeilla on tapana, ja silloin valtasi heidät mieletön halu päästä matkustamaan ja tutustumaan maailmaan — tai ainoastaan tällaisena kauniina yönä kerran lähteä kävelemään Konstantinopolin kaduille — tai vaan päästä tuonne ikkunoidensa edessä lepäävälle hautausmaalle… Mutta iltasinhan muhamettilaisnainen ei saa poistua kotoaan…

Hiljaisuus, täydellinen hiljaisuus levisi vähitellen yli vanhan Khassim-Pashan kaupunginosan, jonka talot olivat suljetut. Ei mikään hievahtanut heidän ympärillään. Perasta kuuluva melu — missä on samankaltainen yöelämä kuin europpalaisissa kaupungeissa — hälveni, ennenkuin ehti saapua tänne. Niiden höyrylaivojen korvia vihlovista vihellyksistä, joita vilisee alhaalla Seralji-niemen edessä, pääsee aina rauhaan jo ennen viidettä rukoushetkeä, sillä laivakulku Bosporilla lakkaa pimeän tultua. Tässä itämaalaisen kaupungin yöllisessä rauhassa, joka on vierasta meidän kaupungeissamme, kuului aika ajoin yksi ainoa hälyääni, joka on kuvaava Konstantinopolille, ääni, joka ei ole minkään toisen äänen kaltainen, ja jonka edellisten vuosisatojen turkkilaiset lienevät kuulleet samanlaisena: tak, tak, tak, tak! vanhalla kivityksellä. Tämä ääni vahventui kai antaessaan synkillä kaduilla, joilla ei kukaan enää liikkunut. Se oli kaupunginosan yövartija, joka hitaalla kävelyllään kolhaisi rautakärki-sauvallaan katukiviin. Ja matkan päästä kuuli toisten yövartijain vastaavan samalla tavalla; tämä toistui kaikkialla tuossa suunnattoman suuressa kaupungissa, Eyoub'istä Seitsemälle Tornille, ja pitkin Bosporin rantaa Marmara-mereltä Mustallemerelle, ikäänkuin olisi tahdottu sanoa asujamille: "Nukkukaa vaan, me valvomme aamuun asti, tähystellen varkaita ja tulipaloja."

Hetkeksi nuoret naiset unhottivat, että tämä ilta oli viimeinen. Samoin kuin usein käy elämän suurten muutosten aattopäivänä, he joutuivat harhaluulojen valtaan heille aikoja sitten tutun ympäristön vaikutuksesta: olihan kaikki tässä huoneessa paikoillaan samannäköisenä kuin ennen… Mutta sitten muistui taas todellisuus mieleen, ja silloin valtasi heidät kuolontuska: huomenna oli edessä ero, heidän sisarellisen tuttavallisuutensa loppu, koko heidän rakkaan menneisyytensä murtuminen!…

Oi, mikä päivä se olikaan oleva morsiamelle!… Täytyihän aamusta iltaan näytellä ilveilyä, niin kuin tapa vaatii, ja lisäksi näytellä hyvin, maksoi mitä maksoi! Kokonainen pitkä päivä, hymyillä kuin epäjumalan kuva, hymyillä ystävätärjoukoille ja noille lukemattomille uteliaille ihmisille, jotka aina suurissa häätilaisuuksissa tulvimalla täyttävät talon. Ja täytyipä löytää rakastettavia sanoja, luontevasti vastaanottaa onnittelut; aamusta iltaan osottaa iloisia kasvoja; aina hymy huulilla ja silmissä, vaikka sydämessä kyti mielipaha ja kauhu… No niin, kaikesta huolimatta hän oli hymyilevä! Johan hänen ylpeytensä sitä vaati: esiintyä voitettuna, se olisi liian nöyryyttävää hänelle, tuolle masentamattomalle, joka niin suuresti oli kehunut, ettei vastoin tahtoaan antaisi itseään naittaa, ja joka niin kiihkeästi oli toisille saarnannut naisten vapautuksen ristiretkeä… Kuinka suurta kohtalon ivaa ja haikeutta olikaan, huomispäivä uhkuva!… Ja jos vielä tämä kaikki illan tullen loppuisi… Kaikkea muuta, sitten seuraavat kuukaudet, vuodet, koko elämä, jonka kestäessä tuo tuntematon valtijas hänet omistaa, häntä polkee ja halventaa. Oi, kun ajattelen, ettei yksikään päivä eikä yö enää ole kuuluva minulle vaan tuon miehen tähden, joka on saanut päähänsä naida hovimarsalkan tyttären!…

Kun nuo kiltit serkut näkivät hänen hermostuneesti polkevan permantoa jalallaan, kysyivät he, eikö ajatusten haihduttamiseksi vähän soitettaisi pianoa, viimeinen kerta… Ja yhdessä he menivät viereiseen huoneeseen, missä piano oli auki. Siellä oli hajalla joukottain esineitä pöydillä, hyllyillä, lattiamatoilla, ja kaikki ne todistivat uudenaikaisen turkkilaisnaisen mielialaa, hänen haluansa eristetyssä elämässään koetella kaikkea, omistaa kaikki, tuntea kaikki. Siellä oli muun muassa fonografikin (sen vuoden viime ennätyksen näyte), jolla he jonkun päivän olivat itseään huvitelleet, tutustuen länsimaalaisen teatterin eri ääniin, operetin typerään pilaan, konsertti-kahvilan mauttomuuksiin. Mutta näihin monenlaisiin esineisiin he eivät enää kiinnittäneet huomiota; siihen, minne ne kerta oli pantu, ne unhottuivat kuin arvoton roju, sitävastoin tuottaen suurta iloa eunukeille ja palvelijattarille.

Morsian istui pianon ääreen ja alkoi hetken epäröityään soittaa pianokonserttia, jonka itse oli säveltänyt. Hän oli tutkinut harmonia-oppia oivallisten opettajien johdolla, ja hänen innoituksensa oli omintakeinen, hiukan kesytön, mutta aina erikoisen mielenkiintoinen; ainoa vaikutelma, joka hänen sävellyksissään toistui, oli kenties aika ajoin tsherkessiläis-ratsastajien hevosten kavionkopse kotimaansa aroilla, mutta se olikin kaikki. Senjälkeen hän soitti keskeneräisen noktyrnin, joka oli sävelletty edellisenä iltana; se tulkitsi alussa synkkää levottomuutta, jonka läheisten kalmistojen rauha kuitenkin lopulta oli täydelleen viihdyttänyt. Musiikkiin sekaantui silloin tällöin ulkoa tuleva ääni, joka on Konstantinopolille min luonteenomainen: yövartijan sauvan kolaukset kuolonhiljaiseksi käyneen kadun kaikuvaan kivitykseen.

Nyt lähestyi Zeyneb, laulaakseen sisarensa Mélekin säestämänä; niin kuin melkein kaikilla turkkilaisnaisilla, hänellä oli lämmin, hieman tumma ääni, joka värähteli intohimoisena varsinkin kauniissa matalassa äänistössä. Hänkin epäröi, mitä valita, ja pantuaan nuotit hyllyllä mullin mallin, löytämättä sopivaa, hän viimein avasi Gluckin laulusävellyksiä sisältävän nuottivihon ja kaiutti ihanalla äänellään tuota kuolematonta manausta: "Manan jumaluudet, Kuolon palvelijat!"

Vastapäätä kalmistossa lepäävät vainajat, muinaisajan turkkilaiset, jotka nukkuivat sypressien juurien parissa, olisivat varmaankin suuresti ihmetelleet tätä ikkunaa, joka näin myöhään oli valaistu ja joka loi kirkkaan valojuovansa heidän pimeään olinpaikkaansa: olihan se haaremin ikkuna, päättäen ristikoista, mutta sieltä kuului heille ylen outoja soitonääniä.

Tuskin oli Zeyneb lopettanut yleväsävyisen säkeen: "En vetoa ma surkuhunne julmaan", kun pikku säestäjätär pysähtyi, soittaen väärän soinnoksen… Ihmishaamu, jonka hän ensiksi oli huomannut, oli äkkiä ilmestynyt pianon luo; se oli pitkä laiha vartalo, synkkäpukuinen, ja se oli tullut äänettömänä kuin kummitukset.

Se ei ollut mikään Manan jumaluus, mutta eipä paljon parempaakaan, se oli "kif-kif", kuten pienellä punatukkaisella Mélekillä oli tapana leikillisesti sanoa. Se oli rouva Husnugul, koko talon kauhistus: "Isoäitinne — näin hän sanoi — käskee teidän panna maata ja sammuttaa valot." Ja hän poistui hiiskumattoman hiljaa, niin kuin oli tullutkin, jättäen siihen nuo kolme neitosta kauhun jäätäminä. Hänellä oli taito ilmestyä milloin tahansa ja joka paikkaan vallan odottamatta ja äänettömästi, mikä muuten on helpompaa haaremeissa kuin muualla, niiden ovia kun ei koskaan lukita. Tämä rouva Husnugul (Ruusu-Kaunotar) oli entinen tsherkessiläinen orjatar, joka kolmekymmentä vuotta sitten otettiin melkein perheenjäseneksi, hän kun oli saanut lapsen pashan langon kanssa. Tuo lapsi oli kuollut, ja hänet oli naitettu pehtorille maalla. Pehtori kuoli, ja silloin leski eräänä päivänä ilmestyi vierailulle, tuoden mukaansa joukon rääsyjä villasäkeissä, kuten ennen vanhaan oli tapana. Tätä "vierailua" oli nyt kestänyt lähes viisikolmatta vuotta. Rouva Husnugulista, joka oli puoleksi seuranainen, puoleksi nuorten valvoja ja urkkija, oli tullut talon vanhan emännän oikea käsi; ollen muuten hyvin kasvatettu, hän nyt omasta puolestaan kävi tervehtimässä naapuritalojen säätynaisia; hänet otettiin vastaan hienoimmissakin piireissä — niin suvaitsevaisia ja tasa-arvoisuutta suosivia ollaan Turkinmaalla. Hyvin monella Konstantinopolin perheellä on keskuudessaan tuollainen rouva Husnugul — tai Gulchinasse (Ruusun palvelijatar), tai Chemsigul (Päivänkukka), tai Purkiémal (Täydellinen) tai joku muu samantapainen — joka aina on todellinen vitsaus. Vanhoilliset ikänaiset panevat arvoa näiden siveydenvartijattarien palveluksiin, he kun seuraavat nuoria naisia heidän kävelylleen, sitten kotia palatessaan laatien siitä selontekonsa.

Ei ollut vastustaminen rouva Husnugulin julistamaa käskyä. Nuo kolme neitosta sulkivat vaieten ja alakuloisina pianon, ja puhalsivat sammuksiin kynttilät.

Mutta ennenkuin menivät levolle he heittäytyivät toistensa syliin, perinpohjin toisiaan hyvästelläkseen; ja he itkivät yhdessä, ikäänkuin huomispäivä olisi erottava heidät ainaiseksi. Peläten, että rouva Husnugul uudelleen ilmestyisi, hän kun epäilemättä kuuntelisi oven takana, joka vaan oli työnnetty kiinni, he eivät rohjenneet puhua; nukkua he eivät voineet, ja aika ajoin kohosi huokaus tai nyyhkytys noista hennoista povista.

Keskellä tätä syvää, yön hiljaisuutta, joka on otollinen ahdistuksen aiheuttamalle mietiskelylle, morsian kiihottui kiihottumistaan ajatellessaan, että joka tunti, joka minuutti lähensi häntä korjaamattomaan nöyryytykseen, onnettomaan lopputapaukseen. "Raakalais"-ihmisen koko hurjuudella hän nyt kammoksui tuota muukalaista, jonka kasvot hän vaan vilahdukselta oli nähnyt, mutta jolla huomenna oli oleva kaikki oikeudet hänen persoonaansa, vieläpä elinajaksi. Mutta kun se ei vielä ollut auttamattomasti tapahtunut, valtasi hänet voimakas kiusaus tehdä viimeinen ponnistus, päästäkseen häntä pakoon, maksoi mitä maksoi… Mutta mitä saattoi hän tehdä?… Mitä inhimillistä apua hän voisi odottaa, kuka häntä säälisi?… Heittäytyä isänsä jalkojen juureen — se oli nyt liian myöhäistä, hän ei enää voisi häntä taivuttaa… Pian jo puoliyö; kuu loi aavemaista valoansa huoneeseen; sen säteet kuvasivat valkoisille seinille rautakankien ja armottomien puuristikkojen varjoja. Ne valaisivat myös pikku prinsessan pään yläpuolella olevan koraanin lauseen, joka täytyy olla jokaisen muhamettilais-naisen päänalaisen ääressä, joka seuraa häntä lapsuudesta asti ja joka on kuin alinomainen suojeleva rukous hänen elämässään; morsiamen koraani-lauselma oli ommeltu emirin-vihreälle sametille, jonka piirustuksen oli tehnyt kuuluisa muinaisajan kaunokirjoittaja, ja se sisälsi nämä sanat, jotka olivat yhtä lempeät kuin evankeliumi: "Syntini ovat suuret kuin meri, mutta sinun anteeksiantosi vielä suurempi, oi Allah!" Vielä kauan sen jälkeen kuin nuori nainen oli lakannut uskomasta, tuo pyhä lauselma, hänen unensa vartija, oli edelleen hallinnut hänen sieluaan, ja hänen mieleensä oli jäänyt epämääräinen luottamus kaikkihyvyyteen, ylimpään anteeksiantoon. Mutta nyt sekin oli lopussa. Hän ei enää odottanut ennen kuolemaa eikä sen jälkeen minkäänlaista armoa: ei, yksin kärsimässä, yksin puolustautumassa ja yksin vastaamassa teoistaan!… Tänä hetkenä hän tunsi olevansa valmis mihin äärimäisyyksiin tahansa.

Mutta mitä tehdä?… Paetako? Mutta miten, minne?… Paeta umpimähkään keskellä yötä, kauhua herättäviä katuja pitkin?… Ja mistä löytää turvapaikkaa, niin ettei tuotaisi takaisin?

Mutta Zeyneb, joka ei liioin saanut unta, alkoi nyt puhua hiljaisella äänellä. Hänen mieleensä oli juuri juolahtanut, että nyt alkoi viikonpäivä, nimeltä Bazar-Guni (joka vastaa meidän sunnuntaitamme), jonka aattona tulee rukoilla kuolleiden edestä, samoin kuin Tsharshembe'n aattona, (joka taas vastaa meidän torstaitamme). He eivät koskaan olleet laiminlyöneet tätä velvollisuutta, ja se oli lisäksi ainoa Islamin uskonnollisista määräyksistä, jota he vielä uskollisesti noudattivat.

Muuten he olivat, samoin kuin suurin osa sukupolvensa muhamettilaisnaisista, Darwinin, Schopenhauerin ja niin monen muun hengen läpitunkemia ja turmelemia. Ja heidän isoäitinsä sanoi heille usein: "Minun on sangen surullista nähdä vanhoilla päivilläni, että teidän laitanne on vielä pahempi kuin jos olisitte kääntyneet kristinuskoon, sillä rakastaahan Jumala kuitenkin kaikkia, joilla on uskonto. Mutta te olette niitä todellisia epäuskoisia, joiden ajan Profeetta viisaudessaan oli ennustanut tulevaksi." Epäuskoisia he todella olivat, skeptikkoja ja epätoivoisia suuremmassa määrin kuin useimmat nuoret naiset länsimailla. Mutta kuitenkin rukoileminen kuolleiden edestä oli pysynyt velvollisuutena, jota he eivät rohjenneet laiminlyödä, ja joka muuten oli heille sangen mieluinen. Jopa kesäisillä kävelyillään Bosporin läheisissä kylissä, joilla on ihanat kalmistot, heidän oli tapana pysähtyä sypressien ja tammien siimekseen, rukoilemaan jonkun tuntemattoman vainajan yksinkertaisella haudalla.

Sentähden he hiiskumatta sytyttivät himmeän yölampun; pikku morsian otti esille Koraaninsa uudentyylisen vuoteensa läheltä olevalta hyllyltä — tämä Koraani, joka jokaisella muhamettilaisuskoisella täytyy olla pääalaisensa ääressä varsinkin yöllä luettavia rukouksia varten, on alati kääritty Mekka'sta tuotuun silkkihuiviin, johon on pantu santelipuun tuoksuainetta — ja kaikki kolme alkoivat, rauhoittumistaan rauhoittuen hiljaa lukea rukousta, joka viihdytti heidän levottomuuttaan, samoin kuin raitis vesi asettaa kuumeen.

Mutta ennen pitkää tummapukuinen pitkä nainen, joka kuten tavallisesti saapui äänettömästi, oven narisematta, kuin aave ainakin, ilmestyi heidän eteensä:

— Isoäitinne käskee sammuttamaan yölampun…

— Hyvä, rouva Husnugul. Olkaa hyvä ja sammuttakaa se itse, me kun jo nukumme, ja suvaitkaa selittää isoäidillemme, ettei tarkoituksemme ollut olla tottelemattomia hänelle, luimme vain rukouksen kuolleille…

Kello oli lähes kaksi yöllä. Kun yölamppu oli sammutettu, nuo kolme nuorta naista uupuneina mielenliikutuksesta, surusta ja kapinallisuudesta nukahtivat yht'aikaa, vaipuen virkistävään syvään uneen, kuin kuolemaan tuomittu viimeisen päivänsä edellisenä yönä.