Читать книгу Havahtuneita - Pierre Loti - Страница 5

Sisällysluettelo

Tuo viimeinen aamiainen kodissa syötiin vaieten noiden kahden toisilleen salaa vihamielisen naisen — opettajattaren ja isoäidin — seurassa.

Sen päätyttyä morsian vetäytyi huoneeseensa, jonka oven olisi tahtonut sulkea kahdella avaimen kierroksella; mutta turkkilaisten huoneiden ovissa ei ole lukkoja. Ei ollut muu neuvona kuin Kondja-Gulin kautta kieltää sisäänpääsy kaikilta palvelijattarilta tai orjilta, jotka tavan mukaan vahtivat lähellä olevissa eteisissä ja pitkissä käytävissä, kuin kotiutuneet ja tungettelevat pihakoirat.

Tämän viimeisen jäljellä olevan päivän kuluessa hän tahtoi valmistautua kuin kuolemaa varten, järjestää paperinsa ja tuhannet pienet muistonsa, ennen kaikkea polttaa ne, hän kun pelkäsi sen tuntemattoman miehen katseita, joka muutaman tunnin kuluttua oli oleva hänen herransa. Hänen sielunsa ahdistus oli auttamaton, ja hänen kauhunsa ja kapinallisuutensa kiihtymistään kiihtyi.

Hän istuutui kirjoituspöytänsä ääreen ja sytytti kynttilän valaisemaan niitä monia pikku kirjeitä, jotka uinuivat valkealla kiiltovärillä maalatuissa laatikoissa; kirjeitä, jotka oli saanut vastanaiduilta tai uhkaavien häiden odotuksessa vapisevilta ystävättäriltään; ne olivat kirjoitetut turkinkielellä, ranskaksi, saksaksi ja englanniksi, kaikki kapinallisia hengeltään ja uhkuen sitä suurta pessimismiä, joka meidän päivinämme kalvaa Turkinmaan haaremeja. Väliin hän luki uudelleen jonkun kohdan, epäröi surullisena; mutta lähensi sitten kuitenkin paperilehtisen pieneen vaaleaan liekkiin, jonka valo tuskin näkyi auringonpaisteessa. Ja kaikki tämä, kaikki kauniiden nuorten naisten ajatukset, heidän poljettu paheksumisensa, heidän hyödyttömät valituksensa, kaikki tämä muuttui tuhaksi, joka kokoontui ja sekoittui kupariseen tuhka-astiaan, mikä oli ainoa itämaalainen talousesine siinä huoneessa.

Kun laatikot olivat tyhjennetyt ja salaiset kirjeuutiset hävitetyt, oli hänen edessään ainoastaan suuri kultahelainen kirjoitussalkku, joka oli täyteen sullottu ranskaksi kirjoitettuja vihkoja… Pitikö hänen polttaa tämäkin?… Ei, siihen ei hänellä enää ollut rohkeutta. Sehän sisälsi koko hänen nuoren naisen elämänsä, sehän oli hänen päiväkirjansa, jonka oli alkanut kolmetoistavuotiaana — sinä surullisena päivänä, jona oli täytynyt ainaiseksi piiloittaa kasvonsa maailmalta, antaa teljetä itsensä haaremiin, muuttua yhdeksi Konstantinopolin lukemattomista mustista haamuista.

Tässä päiväkirjassa ei ollut mainittuna mitään tapausta, joka oli aikaisempi huntuun verhoutumisen päivää. Ei mitään hänen lapsuudestaan pikku barbaarilais-prinsessana siellä kaukana Cirkassian tasangoilla, sillä syrjäisellä seudulla, missä hänen sukunsa oli hallinnut pari sataa vuotta. Ei liioin mitään hänen olostaan pikku maailmannaisena siltä ajalta, jolloin hänen isänsä hänen yhdennellätoista ikävuodellaan oli hänen kanssaan asettunut asumaan Konstantinopoliin, missä oli hänen majesteetiltaan sulttaanilta saanut hovimarsalkan arvon. Tuo aika oli ollut täynnä ihmettelyä, ennenkuin hän tottui kaikkiin hienon maailman tapoihin, ja lisäksi oli täytynyt ottaa tunteja ja lukea läksyjä. Kahden vuoden ajalla oli nähty hänet juhlissa, tennistä pelaamassa ja lähetystöjen toimeenpanemissa pikku tanssiaisissa. Hän oli taitavimpien europpalaisten tanssijain kanssa pyörähdellyt kuin täysikasvuinen neitonen, häntä oli tuhkatiheään pyydetty tanssimaan, hänen muistikirjansa oli täyteen merkittynä tanssivuoroja, ja hän lumosi kaikki viehättävillä pienillä kasvoillaan, suloudellaan, hienolla ylellisyydellään ja lisäksi tuolla ilmeellä, jota ei kukaan olisi voinut matkia, ilmeellä, jossa oli kostonhimoa, mutta samalla lempeyttä, paljon kainoutta ja paljon hilpeyttä. Ja sitten eräänä päivänä. Englannin lähetystön tanssiaisissa, jotka oli toimeenpantu nuorinta polvea varten, kysyttiin: "Missä onkaan pikku tsherkessitär?" Ja hänen maalaisensa olivat vastanneet: "Voi, ettekö tiedä? Hän on juuri vastikään verhoutunut huntuun…" (Tämä tiesi seuraavaa: hän on mennyttä kalua, vallan kuin loihdittu kadoksiin; häntä ei enää saada nähdä; jos sattumalta hänet kohtaa, kun hän tulee vastaan ajaen katetuissa vaunuissa, on hän pelkkä musta haamu, mahdoton tuntea; hän on kuin kuollut…)

Täytettyään kolmetoista vuotta hän siis ankaran säännön mukaisesti oli astunut tähän verhottuun maailmaan, joka Konstantinopolissa elää toisen elämän sivulla, ja sitä hiipaisee kaikilla kaduilla, mutta sitä ei saa katsella ja auringon laskettua se sulkeutuu ristikkojen taakse. Tuota eristettyä elämää tuntee kaikkialla ympärillään, se saa levottomaksi, se houkuttelee, on luoksepääsemätön, mutta se havaitsee, arvostelee, paljon asioita ainaisen mustan harsonaamarinsa lomitse ja arvaa, mitä ei ole voinut nähdä.

Jouduttuaan siis äkkiä, kolmetoistavuotiaana vangiksi, eläen isänsä seurassa, joka yhä oli kiinni hovivirassaan, ja lisäksi ankaran isoäidin seurassa, joka ei ilmaissut helliä tunteitaan, ollen yksin Kassim-Pashan suuressa palatsissa, keskellä vanhojen ruhtinaallisten asuntojen ja hautausmaiden täyttämää kaupunginosaa, missä kaikki illan pimetessä muuttui pelottavaksi ja hiljaiseksi, hän oli intohimoisesti antautunut opintoihinsa. Ja tähän hetkeen asti, jona hän oli täyttämäisillään kaksikymmentä kaksi vuotta, oli jatkunut tuo into tuntea kaikki, syventyä kaikkeen, kirjallisuuteen, historiaan tai ylimaailmaiseen filosofiaan.

Monien nuorten ystävättäriensä parissa, jotka niinikään opinnoille suotuisassa eristyksessään olivat hankkineet itselleen tavallista korkeamman sivistyksen, hän loisti jonkunmoisena pienenä tähtenä, jonka oppineisuutta, arvosteluja ja viatonta uskaliaisuutta esimerkkinä mainittiin, ja jonka kallista ja hienoa ylellisyyttä jäljiteltiin. Ennen kaikkea hän oli kuin lipunkantaja naisten kapinaliikkeessä haaremin ankaroita lakeja vastaan.

Tarkoin punnittuaan hän päätti jättää polttamatta päiväkirjansa, jonka oli aloittanut huntuun verhoutumisensa päivänä. Sensijaan aikoi hän uskoa sen sineteillä huolellisesti suljettuna jollekin luotettavalle ja verrattain riippumattomalle ystävättärelleen, jonka laatikoita hänen miehensä todennäköisesti ei tulisi penkomaan. Ja kenties hän vastaisuudessa saattoi ottaa sen takaisin ja jatkaa sen kirjoittamista! Hän oli kiintynyt siihen erityisesti sentähden, että oli siihen kätkenyt melkein kaiken merkittävän siitä elämästä, joka oli päättyvä seuraavana päivänä, menneet onnelliset hetket, kevätpäivät, jotka olivat olleet toisia valoisammat, ruusujen täyttämässä vanhassa puutarhassa vietetyt ylen vienot kaihon hetket, ja lumoavalla Bosporilla tehdyt veneretket hellästi rakastettujen serkkujensa seurassa.

Hänestä tuntui kuin olisi auttamattomasti upottanut kaiken tämän ajan pohjattomaan kuiluun, jos olisi hävittänyt päiväkirja-paran. Sen kirjoittaminen oli muuten ollut hänen paras lääkkeensä hänen vankeutensa herättämää alakuloisuutta vastaan — ja nytkin valtasi hänet halu jatkaa muistiinpanojaan haihduttaakseen tämän viimeisen päivän ahdistuksen… Hän jäi siis istumaan kirjoituspöytänsä ääreen ja tarttui kultaiseen kynänvarteensa, joka oli koristettu pienillä rubiineilla. Ja tämän päiväkirjan hän oli, sen ensi lehdiltä alkaen, jotka jo olivat yhdeksänvuotiaita, kirjoittanut ranskaksi, etupäässä ollakseen varma siitä, ettei hänen isoäitinsä eikä ketään muuta talon ihmisistä haluttaisi ruveta sitä lukemaan. Ja jo noin pari vuotta hän oli käyttänyt tätä kieltä, jota oli koettanut kirjoittaa niin huolitellusti ja virheettömästi kuin suinkin, kuviteltua lukijaa ajatellen. (Nuoren naisen päiväkirja on aina tarkoitettu miehiselle lukijalle, kuvitellulle tai todelliselle; kun on kysymys turkkilaisnaisesta, luonnollisesti kuvitellulle.) Tuo hänen lukijansa oli henkilö, joka asui niin kaukana, että hän hänen tietoisuudessaan tuskin oli olemassa, nimittäin kirjailija André Lhéry… Kaikki kirjoitettiin nyt yksinomaan häntä varten, jopa hän huomaamattaan hiukan jäljitteli hänen tyyliäänkin; ja päiväkirja sukeutui nyt kirjailijalle osoitettujen kirjeiden muotoiseksi, joissa hän paremmin voidakseen kuvitella tuntevansa hänet, mainitsi häntä nimeltä, suorastaan André'ksi, kuin olisi hän ollut oikea ystävä, vanhempi veli.

Tuona iltana kallisarvoisten sormusten painama pikku käsi alkoi kirjoittaa seuraavaa:

18 p. huhtikuuta 1901.

Enhän koskaan ole kertonut teille mitään lapsuudestani, André, vai kuinka? Teidän tulee kuitenkin tietää, että minä, joka mielestänne muka olen niin sivistynyt, oikeastaan olen pieni raakalainen. Minussa on aina oleva jälellä suurten aavikkojen lasta, joka muinoin hevosen selässä nelisti aseiden kalskeessa, tai joka tanssi nuotiotulen ääressä hopeavöidensä kilistessä.

Ja huolimatta europpalaisen kulttuurin ulkokiillosta, joka kerta kun uusi sieluni, itsetietoinen sieluni kärsii, lapsuuteni muistot palaavat ja etsiskelevät minua. Ne palaavat vaativaisina, värikkäinä ja loistavina; ne osoittavat minulle valoisaa maata, kadotettua paratiisia, johon en enää voi enkä tahtoisi palata: tsherkessiläis-kylää, nimeltä Karadjiamir, tuolla puolen Kaniah'ia. Siellä on sukuni hallinnut Kaukasiasta tultuaan. Synnyinmaassaan olivat esi-isäni Kiziltéfén khaaneja, ja heidän aikuisensa sulttaani antoi heille läänitykseksi Karadjiamirin maan. Siellä elin yhdentoista vuotiaaksi, olin vapaa ja onnellinen. Nuoret tsherkessiläis-naiset eivät ole huntuun verhotut. He tanssivat ja puhelevat nuorten miesten kanssa ja valitsevat aviomiehensä sydämensä äänen mukaisesti.

Talomme oli kaikkein kaunein kylässä, ja pitkät akasiakujat

kohosivat joka taholta sen pihaan, jonka ympäröivät suurena

kehänä, ja vähimmästäkin tuulenhenkäyksestä ne heiluttivat

oksiaan vallan kuin tervehtien; silloin sateli maahan

lumivalkeita terälehtiä.

Unelmissani näen edessäni vuolaan virran… Isosta salista

saattoi kuulla noiden pienten kiiruhtavien laineiden kohinan.

Oi, kuinka joutuin ne riensivät tuntematonta etäisyyttä kohti.

Lapsena nauroin nähdessäni niiden vihaisina murtuvan kallioita

vastaan.

Talon edustalla, kylän puolella, on avara avoin kenttä. Siellä me tanssimme tsherkessiläisiä tansseja, vanhojen sävelmiemme kaikuessa. Kaksittain tai pitkinä jonoina, kaikki puettuina valkeaan silkkiin ja kukkakiehkurat hiuksissa. Näen hengissä edessäni entiset leikkitoverini… Missä he ovatkaan tänään?… Kaikki he olivat kauniit ja lempeät, soikeine silmineen ja raikkaine hymyineen.

Kesäisin, illan tullen, isäni alustalaiset, kylän nuoret tsherkessiläis-miehet, lopettivat työnsä, kavahtivat hevosen selkään ja kiitivät kauas arolle. Isäni, entinen soturi, asettui etunenään ja johti heitä kuviteltuun hyökkäykseen. Se oli kultainen hetki, kun aurinko on nukahtamaisillaan. Kun olin pieni, yksi heistä otti minut satulaansa; silloin huumaannuin tuosta vauhdin nopeudesta, tuosta intohimoisesta elinvoimasta, jota maa pitkin päivää hehkuvana oli henkinyt ilmoille ja joka illalla hulmahti esiin aseiden kalskeena ja hurjina lauluina. Hetki vaihtoi sitten väriään, se näytti muuttuneen purppuranpunaiseksi kuin verinen taisteluilta… ja ratsastajat kajahuttivat sotalauluja. Sitten verhoutui ilta ruusunpunaan ja opaaliväriin…

Hän kirjoitti juuri sanaa "opaaliväriin", epäröiden, eikö se ollut liian teennäinen, voidakseen miellyttää Andréta, kun Kondja-Gul, huolimatta kiellosta, äkkiä tunkeutui huoneeseen:

— Hän on täällä, emäntä! Hän on täällä!

— Kuka on täällä?

— Nuori bei!… Hänellä oli asiaa isännälle, pashalle, ja nyt hän lähtee pois. Juoskaa nopeasti ikkunanne ääreen, niin saatte nähdä hänen nousevan hevosen selkään.

Tähän vastasi pikku prinsessa liikahtamatta ja jäisen tyynesti, niin että kelpo Kondja-Gul siitä vallan masentui:

— Ja senkö tähden minua häiritsit? Saanpa liiankin pian nähdä tuon miehen! Sitäpaitsi saan mielin määrin nähdä häntä kuolinpäivään asti!

Tämän hän sanoi varsinkin painostaakseen palvelusväen edessä ylenkatsettaan nuorta herraansa kohtaan. Mutta heti kun Kondja-Gul oli poistunut, hän lähestyi vavisten ikkunaa; nuori bei oli juuri noussut ratsun selkään, yllänsä kaunis upseerin-univormu ja karautti ajutanttinsa seurassa pois sypressi-kujia pitkin ja hautausmaiden ohi. Hän ehti kuitenkin nähdä, että tuon miehen viikset todella olivat vaaleat, ehkäpä liiankin vaaleat hänen mielestään, mutta että hän oli kaunis ja nuori, ja jotenkin uljas ryhdiltään. Siitä huolimatta hän oli vastustaja, pakollinen isäntä, joka ei koskaan pääsisi kotiutumaan hänen sielunsa sisimpään. Eikä hän sen enempää tahtonut ajatella häntä, vaan palasi kirjoituspöytänsä luo — kuitenkin posket punoittavampina — ja alkoi edelleen kirjoittaa päiväkirjaansa, kirjettä kuvitellulle uskotulleen:

… ilta verhoutui ruusunpunaan ("ruusunpunaan" muitta mutkitta; "opaaliväriin" pyyhittiin), silloin heräävät muistot, ja tsherkessiläiset muistelivat esi-isiensä maata; yksi heistä esitti maanpakolaisen laulun, ja toiset hiljensivät vauhtinsa kuunnellakseen tätä yksinäistä ja hidasta laulua. Sitten vaihtui valaistus punasinerväksi, helläksi ja lempeäksi, ja koko aro kaiutti rakkauslaulua… Silloin ratsastajat käänsivät hevosensa ja nelistivät nopeasti kotiapäin. Heidän tiellään poljetut kukat henkivät kuollessaan viimeisen tuoksahduksensa; heidän aseensa säkenöivät ja näyttivät vievän mukaansa kesäyön hämyyn levinneen hopealle hohtavan tomun.

Kaukana heidän edessään kirkas valopilkku osoitti sitä kohtaa, missä Karadjiamirin akasiat muodostivat ryhmän keskellä hiljaista tasaista aroa. Valopilkku kasvoi ja muuttui ennen pitkää rovioksi, jonka korkeat liekit nuoleskelivat tähtiä; sillä kylään jääneet olivat sytyttäneet suuret roviot, ja niiden ympärillä tanssivat ja lauloivat nuoret tytöt, tahdissa heiluttaen valkoisia huiveja ja ohuita harsoja. Nuorten iloitessa täysikäiset miehet istuivat tupakoiden asuntojensa edustalla, ja äidit tähystelivät pitsiuudinten takaa, miten lempi lähestyi heidän lapsiaan.

Siihen aikaan minä olin kuningatar. Isäni, Tevfik-Pasha, ja äitini, Seniha, rakastivat minua ylitse kaiken, sillä heidän muut lapsensa olivat kuolleet. Minä olin kylän sulttaanitar; ei kellään toisella ollut niin kauniita pukuja eikä niin komeasti siselöityjä kulta- ja hopeavöitä. Ja jos niille seuduille tuli kauppias Kaukasiasta, säkit täynnä jalokiviä ja mytyt kultakuteisia silkkikankaita, kaikki ympäristössä tiesivät, että hänen ensin tuli käydä meidän talossamme; ei kukaan olisi uskaltanut ostaa yksinkertaisinta silkkivyötä, ennenkuin pashan tytär itse oli valinnut koriste-pukineensa.

Äitini oli hienotunteinen ja lempeä. Isäni oli tunnettu hyväksi ja oikeamieliseksi. Jokainen ohikulkeva muukalainen saattoi tulla kolkuttamaan ovellemme, talomme oli hänelle avoinna. Vaikka hän oli köyhä, vastaanotettiin hänet kuin itse sulttaani. Jos hän oli maanpakoon ajettu tai pakolainen — sellaisia olen nähnyt — niin olisi isäntäväki suojellut häntä viimeiseen hengenvetoonsa asti. Mutta voi sitä, joka olisi tahtonut turvautua Tevfik-Pashaan toimeenpannakseen huonon tai epäilyttävän teon; isäni, joka muuten oli hyväsydäminen, oli hirvittävän ankara oikeuden valvoja. Senkin olen nähnyt.

Sellainen oli lapsuuteni, André. Sitten menetimme äitimme, ja kun ei isäni enää tahtonut jäädä ilman häntä Karadjiamiriin, vei hän minut mukanaan Konstantinopoliin isoäitini ja serkkujeni luo.

Nyt hallitsee setäni Aris-Bei hänen sijallaan siellä. Mutta tuskin mitään on muuttunut tuossa tuntemattomassa syrjäisessä sopukassa, missä päivät hiljalleen punoutuvat vuosiksi. Luulen, että virran reunalle on rakennettu mylly; pienet laineet, jotka ainoastaan huvikseen näyttivät uhkaavilta, on pakoitettu hyödyttämään, ja olenpa kuulevinani niiden itkevän entistä vapauttaan. Mutta kaunis talo kohoaa yhä edelleen puiden keskellä, ja viimeksi tänä keväänä akasiat ovat sirottaneet lumivalkoisia kukkiaan niille teille, joilla leikin lapsena. Ja epäilemättä ratsastajat nyt nostavat satulaan jonkun toisen pikkutytön lähtiessään retkilleen.

Pian on yksitoista vuotta kulunut siitä, kuin kaikki tämä tapahtui.

Huolettomasta ja iloisesta lapsesta on tullut nuori nainen, joka jo on paljon itkenyt. Oliko hän ollut onnellisempi, jos olisi jatkanut alkuperäistä, elämäänsä?… Mutta oli kirjoitettu, että hän lähtisi sieltä, sillä hänen täytyi muuttua ajattelevaksi olennoksi ja teidän ja hänen teiden täytyi kerta yhtyä. Oh, kuka sanookaan meille miksi, kuka osaa selvittää näiden kohtaamisien syvimmän syyn, joissa sielut tuskin joutuvat kosketuksiin, mutta joita eivät enää koskaan unhota. Sillä ette tekään, André, enää ole minua unhottava…

Hän kyllästyi kirjoittamiseen. Ja lisäksi bein käynti oli karkottanut hänen muistelmansa.

Mitä olikaan hänen tekeminen päättääkseen tämän viimeisen vapauden päivän? Entä puutarha! tuo rakas puutarha, joka oli niin täynnä hänen nuoria unelmiaan; siellä hän aikoi viipyä iltaan asti. Vallan perällä, satavuotisten platanien siimeksessä, sammalpeitteisen vanhan muurin suojassa oli penkki, sillä aikoi hän istua tuon huhtikuupäivän auringonlaskuun asti; tuon päivän, joka tuntui hänestä elämänsä viimeiseltä. Ja hän soitti kelloa Kondja-Gul'ille, käskien tämän antaa hänen tulostaan merkin: puutarhureille, ajureille, yleensä miehisille palvelijoille, että he poistuisivat puistokujilta ja etteivät katseillaan halventaisi sitä pikku jumalatarta, joka tahtoi kävellä siellä hunnuttomana…

Mutta asiaa tarkemmin ajatellessaan, hän päätti olla menemättä puutarhaan; sillä olihan sittenkin mahdollista, että hän kohtaisi eunukkeja tai palvelijattaria, jotka tietysti kaikki miettiväisinä hymyilisivät morsiamelle, ja hänen velvollisuutensa olisi silloin näyttää heidän edessään ihastuneelta, sillä sellaista tapa vaati tällaisissa olosuhteissa. Sitäpaitsi, kuinka vastenmielistä nähdä juhlavalmistukset, puiden juurelle asetetut pöydät, maahan levitetyt kauniit matot…

Silloin hän vetäytyi huoneensa vieressä olevaan pieneen saliin, missä hänen Erard-pianonsa oli. Musiikillekin oli sanottava hyvästi, uudessa kodissa kun ei ollut pianoa. Nuoren bein äiti — vuoden 1320:n kannattajia [Toisin sanoin henkilö, joka hyväksyy ainoastaan muhamettilaisen ajanlaskun eikä tahdo seurata europpalaisten almanakkaa. (Tekijän huomautus)] — joiksi vanhan sukupolven naisia sanovat uudenajan Turkinmaan kulttuurimaaperässä puhjenneet korukukkaset — tuo täysverinen vuoden 1320:n kannattaja oli, vaikkakin epäröiden, suostunut siihen, että tuleva miniänsä saisi tuoda mukaansa länsimaalaiskieliset uudet kirjansa ja kuvalliset aikakauskirjat, mutta piano oli ilmeisesti ollut hänelle vastenmielinen, eikä sentähden tahdottu järkähtämättä pitää kiinni vaatimuksesta. (Tämä vanha nainen oli, moneen kertaan käynyt katsomassa nuorta kihlattua, oli syytänyt hänelle mielistelyjään ja ladellut vanhanaikuisia kohteliaisuuksia, jotka häntä kiusasivat, ja oli lisäksi aina ylen tarkkaavasti tähystellyt tulevaa miniäänsä, voidakseen sitten paremmin kuvata häntä pojalleen.) Siis ei enää pianoa hänen tulevassa kodissaan tuolla vastapäätä, toisella puolen lahtea, vanhan Stambulin sydämessä.

Hänen hermostuneet, tavattoman näppärät ja notkeat pienet sormensa alkoivat improvisoida pianolla ensin eriskummaisia katkonaisia sävelmiä, jolla ei ollut alkua eikä loppua, ja niitä säestivät kuivat näppäykset, joka kerta kun liian isot sormukset survaisivat mustia koskettimia. Sitten riisui hän nämä sormukset, kokosi mielensä ja alkoi soittaa hyvin vaikeaa Liszt'in tekemää Wagner-sovitusta. Vähitellen hän unhotti, että huomenna oli menevä naimisiin kapteeni Hamdi-Bein, hänen keisarillisen majesteettinsa sulttaanin ajutantin kanssa, hän oli nyt pitkätukkaisen soturin morsian, soturin, joka asui pimeihin pilviin kohoavan vuoren huipulla törröttävässä linnassa, jonka alapuolella syvyydessä virtasi iso synkkä joki. Hän kuuli vanhojen satuaikojen symfonian syvissä pohjoismaisissa metsissä.

Mutta herjettyään soittamasta, kun kaikki oli vaiennut kielien viimeiseen värähdykseen, hän huomasi auringon säteiden jo punaisina ja melkein vaakasuorina tunkevan sisään järkähtämättömien rautaristikkojen lomitse. Ilta oli siis tullut, ja kauhu valtasi hänet, kun hän ajatteli, että jäisi yksin täksi viimeiseksi illaksi, — vaikka hän kuitenkin aikaisemmin oli sitä toivonut.

Viipymättä hän riensi isoäitinsä luo pyytämään lupaa, joka myönnettiinkin, ja kiireesti hän ahdistuksissaan kirjoitti serkuilleen pyytäen heitä kaikin mokomin tulemaan hänelle seuraa pitämään; mutta ainoastaan he kaksi, eivätkä toiset pikku morsiusneitoset, jotka olivat majoitetut heidän huoneeseensa; ainoastaan he kaksi, Zeyneb ja Mélek, hänen parhaat ystävättärensä, uskottunsa, sielunsa sisaret. Hän pelkäsi, ettei heidän äitinsä suostuisi toisten heillä asuvien häävierasten vuoksi; hän pelkäsi, että hetki jo oli liian myöhäinen, aurinko liian alhaalla, turkkilaisnaiset kun eivät saa lähteä ulos sen laskettua. Ja ristikko-ikkunastaan hän näki vanhan Ismaelin rientävän sanaa viemään.

Jo jonkun päivän ajan hän serkkujensakin edessä, jotka olivat pahoillaan, oli ollut sanaakaan hiiskumatta tuosta vakavasta kysymyksestä, hän oli ollut umpimielinen, melkeinpä ylpeä; noidenkin molempien naisten edessä hän oli kainostellut surunsa ilmaisemista, mutta nyt hän ei enää voinut; hän tahtoi nähdä heidät, saadaksensa itkeä heidän povellaan.

Kuinka se laski nopeasti, tuon viimeisen illan aurinko! Ehtisivätkö he saapua? Hän kumartui kadulle niin kauas kuin ikkunaristikot sallivat. Nyt oli "taistelujen purppuranpunainen iltahetki", niinkuin hän oli sanonut lapsuuttaan kuvaavassa päiväkirjassaan, ja pako-ajatukset ja ilmi-kapinallisuus panivat pyörälle hänen hillittömän ja viehättävän pienen päänsä…

Mutta mikä selkeä levollisuus, mikä kohtaloon alistuva rauha hänen ympärillään! Sulotuoksut nousivat tuosta isosta kalmistopuistosta, joka levisi niin hiljaisena hänen ikkunoidensa edessä — tuon vanhan koskemattoman turkkilaisen maaperän tuoksu, joka nousi lyhyestä nurmesta ja pienistä kukkasista, jotka aamusta alkaen olivat lämminneet huhtikuun auringon paisteessa. Puiden tumma vihannuus, taustana tulipunainen auringonlasku, oli siellä täällä kuin puhkaistu ja siroteltu loistavilla valopilkuilla ja säteillä. Vanha kultaus kimmelsi siellä täällä noiden hautapatsaiden huipuissa, joita tuolla avaralla alueella oli pystytetty harvaan, sypressien siimekseen. — Turkinmaalla ei pelätä vainajia, niistä ei erottauduta; annetaan niiden levätä kaikkialla, jopa keskellä kaupunkiakin. —

Tämän surullisen etualan takana, synkkien tornien tavoin törröttävien sypressien oksien lomitse näkyi etäisyys, tuo verraton kuva: koko Stambul ja sen merenpoukama, hehkuvanpuhtaassa iltavalaistuksessa. Alhaalla, vallan alhaalla, Kulta-Sarven pinta, jonka rantaan läheiset hautausmaat viettivät, oli punainen, leimuavan punainen kuin taivas, ja sitä uursivat sadat venheet, jotka basarien sulkemisaikana alinomaan kulkivat edestakaisin — mutta sinne ylös ei kuulunut niiden vanaveden kohinaa eikä airojen pulauksia; ne näyttivät isoilta peilin pinnalla liukuvilta hyönteisiltä. Vastakkainen ranta, Stambulin ranta, muuttui muuttumistaan: kaikki rannalla kohoavat talot, tuon äärettömän asuntojoukon alimmat kerrokset alkoivat himmetä ja melkein hälvetä joka ilta toistuvaan punasinervään usvaan, joka muodostuu höyrystä ja savusta. Stambul muuttui kangastuksen tavoin, siinä ei enää voinut selvästi erottaa mitään, ei rappeutumista, ei kurjuutta eikä uudenaikaisten rakennusten inhottavaa rumuutta. Se ei nyt enää ollut muuta kuin varjokuva, tumman punasinervä ja kultareunainen, suunnattoman suuri äärileikkauskuva kaupungista tornihuippuineen ja kupukattoineen, joka oli pystytetty suojustimena verhoamaan tulipalon tavoin hehkuvaa taivasta. Ja samat äänet kuin aamupäivällä, samat kirkkaat, taivaalliset äänet alkoivat jälleen kaikua ylhäältä, kutsuen oikeauskoisia turkkilaisia päivän neljänteen jumalanpalvelukseen: aurinko meni mailleen.