Читать книгу Havahtuneita - Pierre Loti - Страница 7

Sisällysluettelo

Neljä päivää myöhemmin. Vasta naitu on yksin nuoren puolisonsa ikivanhassa ja palatsimaisessa rakennuksessa ja siinä osassa haaremia, jonka oli saanut yksityissalikseen: se oli Ludvig XVI:nnen tyylinen, valko-, kulta- ja sinikoristeinen huone, joka vastikään oli uudelleen järjestetty häntä varten. Hänen Parisin Rue de la Paix-muotiliikkeestä tilattu hameensa on tehty hienon hienosta kankaasta ja verhoaa hänet pilven tavoin, niin kuin tuon kevään muotioikku vaatii, ja hänen hiusasunsa on niinikään mitä uusmuotisin. Kulmassa on valkealla kiiltovärillä maalattu pöytä, melkein samanlainen kuin hänen huoneessaan Khassim-Pashassa, ja sen laatikot voi lukita, etu, josta hän aina oli uneksinut.

Olisi voinut luulla häntä kodissaan olevaksi parisittareksi — luonnollisesti, jos ei ottanut huomioon ikkunaristikolta ja noita islamilaisia lauselmia, jotka ommeltuina kalliille vanhalle silkkikankaalle siellä täällä koristivat seiniä: siinä luki Allah'n nimen ja jonkun säkeen Koraanista.

Tosin siellä on valtaistuinkin, joka ihmetyttäisi parisilaisia, nimittäin hänen häissään käytetty valtaistuimensa, joka ylen komeana kohosi parin tai kolmen astuimen korkuisella korokkeella, ja jonka yläpuolella on telttakatos alas riippuvine sinisilkkisine, komean hopeakukkaisine verhoineen.

Mainittava on vielä kelpo Kondja-Gul, jonka ulkomuoto ei ole erityisen parisilainen. Hän istuu ikkunan ääressä ja hyräilee hiljaa jotain mustien maan laulua.

Nuoren bein äiti, tuo vanhoillinen hiukan yksinkertainen nainen, jolla on vanhan ajan elkeet, on oikeastaan osoittautunut sävyisäksi, pikemmin hyväluontoiseksi henkilöksi, joka saattaisi olla vallan erinomainen, ellei hän sokeasti jumaloisi poikaansa.

Lisäksi hän on niin ihastunut suloiseen miniäänsä, että edellisenä päivänä itsestään ehdotti, että hänelle annettaisiin tuo hartaasti haluamansa piano. Silloin miniä joutuin istuutui katettuihin vaunuihin, ja kulki ratsastavan eunukin saattamana yli Kultaisen-Sarven sillan valitsemaan soittokonetta Peran parhaasta pianokaupasta. Ja kaksinkertaiset kantajat lastauspuomineen on juuri tilattu huomisaamuksi kantamaan sitä ylös tuohon kaupunginosaan, joka jyrkkien mäkirinteidensä vuosi on varsin vaikeapääsyinen.

Ja nuori bei sitten, vihollinen — muuten hienoin keikari turkkilaisessa armeijassa, missä univormuja yleensä kannetaan hyvin — hän on kieltämättä kaunis mies, ääni lempeä, niinkuin Kondja-Gul oli kertonut ja katse hiukan viekas — perintö äidiltään. Tähän asti hän on esiintynyt täysin hienotunteisesti vaimoaan kohtaan, jonka etevämmyyden on huomannut, ja mielistelee häntä puoleksi leikillisesti, puoleksi kunnioittavasti; ja itämaalaisen tavan mukaan hän koettaa voittaa hänen suosionsa ennenkuin käyttää omistusoikeuttaan. — Sillä vaikka turkkilainen avioliitto solmitaan äkkiä ja suostuminen on puolinainen ennen häitä, niiden jälkeen sensijaan ilmenee hienotunteisuutta ja häveliäisyyttä, jolla tuskin ollenkaan on vastinettaan länsimaisissa tavoissa. —

Hamdi-Bei, joka aina päivällä on toimessa Ylzid-palatsissa, palaa ratsain illalla, antaa ilmoittaa tulonsa vaimolleen ja käyttäytyy aluksi kuin olisi vieraisilla. Illallisen jälkeen hän istuutuu tuttavallisemmin vaimonsa viereen sohvalle polttamaan vaaleankeltaisia savukkeitaan, ja kumpikin tarkkaa silloin toistaan, kuin kaksi varuillaan olevaa vastustajaa, mies hellänä, mairittelevana, ajoittain huolestuttavan vaiteliaana, vaimo, henkevänä ja häikäisevän nerollisena, niin kauan kuin on kyseessä pelkkä keskustelu, mutta äkkiä teeskennellen orjallista alistuvaisuutta, joka riisuu mieheltä aseet, jos hän koettaa vetää häntä povelleen tai suudella häntä. Sitten, kun kello lyö kymmenen, lähtee bei hänen luotaan, painaen suudelman hänen kädelleen… Jos hän olisi itse valinnut tuon miehen, olisi hän luultavasti häntä rakastanut; mutta Karadjiamirin aroilta kotoisin oleva kesytön pikku prinsessa ei aikonut taipua hänelle tyrkytetyn miehen tahtoon.

Muuten hän tiesi, että se aika oli vallan lähellä ja välttämätön, jolloin tuo mies ei enää tyytyisi sanomaan hänelle iltasin kohteliaasti hyvästi, vaan jolloin hän oli seuraava häntä hänen makuuhuoneeseensa. Hän ei aikonut yrittää vastustamista, eikä turvautua minkäänlaiseen rukoilemiseen. Hän oli päättänyt ikäänkuin jakautua olemuksessaan kahtia, mikä on tavallista hänen ikäisilleen ja säätyisilleen nuorille turkkilaisnaisille, jotka ajattelevat näin: "Ruumiini on sopimuksen nojalla luovutettu muukalaiselle, ja sen olen säilyttänyt hänelle, sillä olen kunniallinen: mutta sieluni, jonka vakaumusta ei ole kysytty, kuuluu vielä minulle, ja minä pidän sen tarkoin suljettuna jonkun ihanteellisen rakastajan varalta… jota en kenties koskaan ole kohtaava ja joka todennäköisesti ei koskaan saa sitä tietää!"

Nuori vaimo on siis yksin kotonaan koko iltapäivän.

Tänään, odottaessaan vihollisen paluuta Yldiz'istä, valtaa hänet halu jatkaa Andrélle kirjoittamaansa päiväkirjaa, joka keskeytyi tuona onnettomana Zil-hidjén 28:ntena päivänä, 1318, muhamettilaisen ajanlaskun mukaan, nimittäin hänen hääpäivänään. Aikaisemmat lehdet hän on saava takaisin eräältä ystävättäreltä, jonka taiteeseen on jättänyt ne, hän kun pitää uutta kirjoituspöytänsä laatikkoa kyllin varmana säilytyspaikkana. Ja hän alkaa kirjoittaa:

Zil-hidjén 28 p. 1318. (Huhtik. 19 p. 1901 länsimaalaista ajanlaskua).

Itse isoäitini tulee minua herättämään. (Tuona yönä olin niin myöhään saanut unta!…) joudu, joudu — hän sanoi minulle. Varmaankin olet unhottanut, että sinun piti olla valmis kello yhdeksän. Kuka nyt hääpäivällään nukkuu noin kauan!

Kuinka ankaralta hänen äänensä kaikui! Se oli viimeinen aamu, jonka vietin hänen luonaan, rakkaassa nuoren tytön huoneessani. Eikö hän voinut ainakin päiväksi hellittää ankaruuttaan? Avatessani silmäni näen serkkuni, jotka vallan hiljaa ovat nousseet ja paraikaa pukevat ylleen tsakshafinsa, rientääkseen kotia alkamaan perinpohjaista pukeutumistaan. Emme enää koskaan herää näin yhdessä, ja hyvästelemme vielä toisiamme hellästi. Kuulee pääskysien riemuiten visertelevän, aavistaa, että kevät ulkona kukoistaa kauneimmillaan: uhrauspäiväni alkaa auringonpaisteisena. Tunnen itseni hukkuvaksi, jota ei kukaan tahdo auttaa.

Pian alkaa talossa hirveä melu. Ovia avataan ja paiskataan kiinni, kiireisiä askelia, silkkilaahuksien kahinaa. Naisääniä ja sitten neekerien kimakat äänet. Itkua ja naurua, nuhteita ja valituksia. Huoneeseeni tullaan ja siitä poistutaan lakkaamatta; sukulaisia, ystävättäriä, orjattaria, ja kaikki he tulevat neuvomaan, miten tulee kammata morsiamen hiukset. Silloin tällöin iso neekeri käskee noudattamaan järjestystä ja kehottaa joutumaan.

Nyt on kello yhdeksän; vaunut ovat saapuneet, koko hääseurue odottaa, anoppi, kälyt, nuoren bein kutsumat vieraat. Mutta morsian ei vielä ole valmis. Häntä ympäröivät naiset tarjoutuvat silloin auttamaan. Mutta juuri heidän läsnäolonsa hidastuttaa. Viimein morsian hermostuu, kiittää heitä ja pyytää, että hänelle tehdään vähän tilaa. Ja nyt hän itse kampaa ja järjestää hiuksensa, pukee kuumeisen nopeasti yllensä oranzhi-kukilla koristetun morsiushameensa, jonka laahus on kolmen metrin pituinen, harsonsa ja pitkät kultarihma-vyyhdit, jotka kiinnitetään hiuksiin… Yhtä ainoata koristetta hän ei itse saa asettaa, nimittäin diadeemia.

Tätä raskasta hohtokivistä otsahelyä, joka vastaa europpalaisten käyttämää oranzhi-kukkakruunua, kieltää maan tapa ketään muuta asettamasta morsiamen päähän kuin erästä nuorta naista, joka on valittava läsnäolevien ystävättärien parista, joka on ensi kertaa naimisissa, joka ei ole ottanut avioeroa ja joka tunnetusti on onnellinen avioliitossaan. Tämän valitun tulee ensin lukea lyhyt rukous Koraanista, sitten hän laskee diadeemin nuoren morsiamen päähän, toivottaen hänelle onnea ja ennenkaikkea sitä, että tällainen kruunaaminen on tapahtuva hänelle ainoastaan kerran elämässä. (Toisin sanoin — ymmärrättehän, André, — ei avioeroa eikä uusia naimisia.)

Läsnäolijoiden joukossa yksi näytti niin erikoisen sopivalta, että kaikki yksimielisesti valitsivat hänet, nimittäin Djavidé, rakas serkkuni. Eihän häneltä puuttunut mitään: hän oli nuori, kaunis, äärettömän rikas ja oli ollut puolentoista vuotta naimisissa miehen kanssa, jota mainittiin vallan erinomaiseksi!

Mutta kun Djavidé lähestyi kiinnittämään onnensa minun otsalleni, näin kahden ison kyyneleen helmehtivän hänen silmäripsillään.

— Serkku parkani — hän sanoi minulle — miksi juuri minun piti tehdä tämä?… Vaikka en olekaan taikauskoinen, en koskaan voisi unhottaa antaneeni sinulle sen onnen, joka on tullut minun osakseni. Jos sinun on määrä vastaisuudessa kärsiä niin kuin minä kärsin, luulen, että se on minun syyni, minun rikokseni… —

Siis hänkin, näennäisesti onnellisin kaikista, hänkin on perin onneton!… Voi minua!… Eikö siis kukaan kuule hätähuutoani, ennenkuin lähden tästä talosta?

Mutta diadeemi on laskettu päähän ja minä sanon: "Nyt olen valmis." Iso neekeri lähestyy kantamaan laahustani ja käytävien kautta alan astua portaille. (Pitkät käytävät, jotka öin ja päivin ovat täynnä palvelijattaria ja orjia, johtavat aina huoneisiimme, André, jotta olisimme kuin satimessa.)

Minut viedään alas isoimpaan saliin, missä koko perhe jo on kokoontuneena. Ensiksi isäni, jolle minun tulee sanoa hyvästi. Suutelen hänen käsiään. Hän lausuu muutaman tilaisuuden vaatiman sanan, jota en kuule. Minua on kehottamalla kehotettu kiittämään häntä täällä, julkisesti, kaikesta hänen kuluneina vuosina osottamastaan hyvyydestä ja varsinkin tämänpäiväisestä, nimittäin tästä avioliitosta, johon hän on saanut minut myöntymään… Mutta sitä en voi tehdä, se käy yli voimieni. Jään seisomaan hänen eteensä ääneti ja jäykkänä, kääntäen pois katseeni, eikä yksikään sana lähde huuliltani. Onhan hän tehnyt kauppasopimuksen, hän on luovuttanut minut, syössyt minut turmioon, hän on syypää kaikkeen. Kiittäisinkö häntä, kun sydämessäni häntä kiroon!… Oi, onko todella mahdollista, että äkkiä tuntee kuolettavasti vihaavansa sitä olentoa, jota on rakastanut ylitse kaiken!… Voi sitä kauheata hetkeä, jona mitä hellimmästä kiintymyksestä siirtyy täydelleen vihan valtaan… Ja minä hymyilin alinomaan, André, sillä sinä päivänä täytyy hymyillä.

Sillävälin kuin vanhat sedät antoivat minulle siunauksensa, alkoivat morsiussaaton naiset, jotka olivat nauttineet virvokkeita platanien siimeksessä puutarhassa, verhoutua huntuihinsa.

Morsian yksin, kuten tapa vaatii, ei saa verhoutua; mutta neekerit nostivat ylös silkkiverhoja, muodostaen täten käytävän, joka ulottui talon ovelta katettuihin vaunuihin asti, joiden ikkunoita peittivät pienten reikien lävistämät puuluukut. Näin eivät kadulla olijat voineet nähdä morsianta. Lähtöhetki on tullut, ja minä kuljen silkkiseinäisen käytävän läpi. Zeyneb ja Mélek, morsiusneitoseni, joiden molempien hääpukua peittää sininen domino-vaippa, seuraavat minua ja nousevat kanssani vaunuihin, — ja nyt olemme kuin suljetussa laatikossa, johon katseiden on mahdoton tunkea.

Ajoneuvoihin asettumisen jälkeen, jotka minuun vaikuttavat ruumisvaunuilta, kuluu pitkä hetki. Anoppini ja kälyni, jotka ovat tulleet minua noutamaan, eivät vielä ole nauttineet marjamehu-juomaansa ja viivyttävät lähtöä… Sen parempi. Olenhan täten voittanut vähintäin neljännestunnin, jonka muuten olisin antanut tuolle toiselle.

Vihdoin pitkä vaunujen jono lähtee liikkeelle, minun vaununi ajavat etunenässä, ja tärinä alkaa katukivityksellä. Minä ja toverini emme vaihda sanaakaan. Liikkuvassa vankikopissamme istuen etenemme vaieten, mitään näkemättä. Minut valtaa mieletön raivo hävittää, lyödä kaikki murskaksi, avata vaunun ovet ja huutaa ohikulkijoille: — Pelastakaa minut! Minulta riistetään onneni, nuoruuteni, elämäni! — Ja käteni puristautuvat vaistomaisesti kokoon, kasvot punottavat kuin veri, kyyneleet vuotavat — ja silläaikaa toveri parkani edessäni ovat vallan musertuneet ilmeisen kärsimykseni tähden.

Nyt tärinän laatu muuttuu: pyörät vierivät pitkin Kultaisen-Sarven suunnattoman pitkää puista lautta-siltaa… Nythän minusta tulee toisen rannan asukas. Ja sitten alkavat varsinaisen Stambulin kivikadut, ja heti tunnen kahta kipeämmin vangin-tilani, sillä epäilemättä olen jo vallan lähellä uutta vankilaani, jota jo edeltäkäsin kammoksun… ja kuinka etäisessä kaupunginosassa se sijaitsee. Mitä katuja pitkin meitä kuljetetaankin, mitä mahdottomia ylämäkiä!… Hyvä Jumala, kuinka se on kaukana, tulenpa olemaan vallan kuin karkotettu kolkkoon maanpakoon.

Pysähdytään viimein, ja vaunujeni ovi avataan. Vilahduksena näen edessäni väkijoukon, joka odottaa synkän portin edessä: pitkätakkisia neekereitä, ja poliiseja koristettuina kultanauhakkeilla ja kunniamerkeillä, taloudenhoitajia yllänsä "shalvari", vieläpä yövartija pitkä sauvansa kädessä. Ja sitten yks kaks nostetaan molemmin puolin minua silkkiverhot, vallan kuin kotoa lähtiessäni; muutun taas näkymättömäksi, enkä enää näe mitään. Ollen vallan suunniltani syöksyessäni tähän uuteen silkkiseinä-käytävään — ja saavun sen päässä olevaan isoon kukilla koristettuun eteiseen, missä vaaleatukkainen nuori mies, puettuna ratsuväenkapteenin juhlapukuun, tulee minua vastaan. Hymy huulilla vaihdamme kysyvän ja uhmailevan katseen: nyt se on tapahtunut, olen nähnyt herrani, ja herrani on nähnyt minut.

Hän kumartaa, tarjoaa minulle käsivartensa ja vie minut toiseen kerrokseen, jonne nousen vallan vaistomaisesti; siellä hän johdattaa minut ison salin perälle kolmen astuimen korkuiselle valtaistuimelle, jolle istuudun. Sitten hän taas tervehtii ja poistuu: hänen osansa on lapussa iltaan asti… Ja katson hänen jälkeensä hänen poistuessaan, häntä kohti syöksähtää naistulva, joka täyttää portaat ja salit, siinä aallehtii kevyitä harsokankaita, välkähtää jalokiviä, vilahtaa paljaita olkapäitä. Mutta ei yksikään harso peitä noita kasvoja, eikä hohtokivillä, siroitettuja hiuksia. Kaikki hunnut on poistettu sisään astuttaessa, luulisipa näkevänsä joukon europpalaisia tanssiaispuvuissa — ja sulhanen, joka ei koskaan ole näkevä mitään sellaista, näyttää olevan hämillään huolimatta varmasta ryhdistään, ollen ainoa mieshenkilö eksyneenä keskelle tätä naistulvaa, ja kaikkien tutkivien katseiden esineenä.

Hän on jo vapaa, mutta minun täytyy jatkaa koko päivä siinä ylhäisellä istuimellani näyttelemällä harvinaista ja eriskummaista eläintä, jota kaikki katsoa töllistelevät.

Vieressäni istuvat toisella puolella neiti Esther, ja toisella Zeyneb ja Mélek, jotka niinikään ovat riisuneet kasvoharsonsa, ja joilla on yllään avokaulaiset, kukilla ja hohtokivillä koristetut hameet. Olen pyytänyt, etteivät he minua jättäisi loppumattoman kunnioituskulkueen aikana, joka liikkuu valtaistuimeni editse: siinä sukulaisia, ystävättäriä, tuttavia, ja jokainen asettaa minulle tuon tuskastuttavan kysymyksen: "No, ystäväiseni, mitä hänestä pidät?"

Tiedänkö minä, mitä hänestä pidän, miehestä, jonka äänen tuskin olen kuullut, jonka kasvot olen nähnyt ainoastaan vilahdukselta ja jota en tuntisi, jos kohtaisin hänet kadulla. En löydä ainoatakaan sanaa heille vastaukseksi; ainoastaan hymyilen, se kun on välttämätön, tai oikeammin huulien irveen, joka vivahtaa hymyyn. Toisilla on tuota kysymystä tehdessään ivallinen ja ilkeä ilme, nimittäin katkeroituneilla ja kapinallisilla. Toiset katsovat velvollisuudekseen näyttää rohkaisevilta; nämä ovat itse myöntyväisiä, alistuvia. Mutta useimpien katseissa näen ennen kaikkea parantumatonta surumielisyyttä sekä surkua yhtä sisartaan kohtaan, joka tänään syöksyy yhteiseen kuiluun, tullen heidän nöyryytyksen ja onnettomuuden toverikseen. Ja huuleni hymyilevät lakkaamatta. Tällainen siis avioliitto on, niinkuin olin kuvitellutkin. Nyt sen tiedän varmasti; olen lukenut sen kaikkien silmistä!

Silloin alan ajatella siinä hääistuimellani, että kuitenkin on

olemassa yksi keino vapautua, taas päästä määräämään tekojaan,

ajatuksiaan, elämäänsä, keino, jonka Allah ja Profeetta ovat

sallineet: niin totisesti, minä tulen ottamaan avioeron!…

Kuinka en aikaisemmin ollut sitä ajatellut?

Ollen erilläni vierasjoukosta ja itseeni sulkeutuneena, vaikka koko ajan hymyilen, pohdin hartaasti uutta sotajuontani, nautin jo edeltäpäin onnea tuottavasta avioerosta; puretaanhan avioliitot meidän maassamme niin helposti, kun vaiti oikein lujasti sitä tahtoo.

Mutta kuinka soma se kuitenkin on, tuo kulkue! Se huvittaisi minua todella suuresti, ellen minä itse olisi se surkea epäjumalankuva, jota kaikki nuo naiset ovat tulleet katsomaan… Kosolta harsokankaita, pitsejä, vaaleita ja heleitä värejä. Ei ainoatakaan hännystakkia, luonnollisesti, joka mustana eroaa väririkkaudesta teidän europpalaisissa juhlissanne. Enkä luule, André, päättäen siitä, minkä olen nähnyt lähetystöissä, että teidän juhlissanne on koolla niin paljon viehättäviä kasvoja kuin meillä. Kaikki nämä turkkilaisnaiset, joita miehet eivät saa nähdä, ovat niin hienoja, siroja, notkeita kuin kissat — tarkoitan tietysti uuden sukupolven turkkilaisnaisia. Vähimmin kauneissakin on aina jotain ominaista; heitä kaikkia on hauska katsella. Keskellä näitä nuoria viehättävine surunvoittoisine tai levottomine silmineen, pistävät esiin myös muutamat vanhoilliset — kunnon iäkkäät naiset, jotka tätä nykyä herättävät ihmettelyä. Heidän kasvonsa ovat lempeät ja vakavat, heidän erinomaisen vahva tukkansa, jota henkinen työ ei ole harventanut, on palmikoilla, heillä on päässä harsokankaasta tehdyt myssyt, jotka ovat reunustetut solmustetuilla kukkaskuvioilla, ja he ovat puetut raskaasta silkistä tehtyihin hameisiin, jotka aina ovat ostetut Damaskuksesta, jotta eivät kauppiaat Lyonissa rikastuisi, nämä kun ovat vääräuskoisia.

Silloin tällöin, kun joku ylhäinen vieras kulkee ohitseni, on minun noustava seisomaan vastaamaan hänen tervehdykseensä, yhtä syvään kumartamalla kuin hän, ja jos: tuo nainen on nuori, tulee minun pyytää häntä hetkeksi istumaan viereeni…

Luulenpa, että nyt totisesti alan nauraa kaikelle tälle, vallan kuin tuo kunniakulkue tapahtuisi toista varten eikä ollenkaan koskisi minua. Näytäntö muuttuu nähkääs nyt äkkiä, ja ylhäisellä istuimellani on minulla niin hyvä paikka, ettei mikään mene katseiltani hukkaan: kadunpuoleiset ovet on avattu selkoselälleen; jokainen naishenkilö, oli hän kutsuttu tai ei, saa tulla sisälle, jos häntä haluttaa nähdä morsianta, ja noista tuntemattomista ohikulkijoista, jotka käyvät sisälle, muutamat ovat niin omituisia, kaikki he ovat aavemaisia, tsharshaf tai jakmak yllä, mikäli eri maakuntien tavat vaativat. Kaksinkertaisten ristikko-aitauksien suojelemat ikivanhat talot tyhjentyvät asukkaistaan ja satunnaisista vieraistaan, ja kaikenlaiset vanhat puvut otetaan esille arkuista. Saapuu naisia verhottuina kiireestä kantapäähän aasialaiseen silkkiin, johon on eriskummaisesti sommiteltu kulta- ja hopeakuteita; näkee syyrialaisnaisia kokonaan mustissa, jopa satavuotisia vanhuksia kumarassa sauvaansa nojaten kulkee ohi. — Täydellinen pukunäyttely, kuiskaa minulle Mélek, jota tämä niinikään huvittaa.

Kello neljä saapuvat europpalaiset naiset; se on kaikkein tuskallisin kohtaus koko päivänä. Heitä on viivytetty kauan tarjoiluhuoneessa, missä ovat syöneet pieniä leivoksia, juoneet teetä, jopa polttaneet savukkeita; mutta nyt he joukkona lähestyvät valtaistuinta, tuota merkillistä eläintä katsoa töllistelemään.

Enpä malta olla teille mainitsematta, André, että heidän seurassaan melkein aina on joku tilapäinen muukalaismainen, jonka mukaantuloa pyytävät meiltä anteeksi, joku matkustava englantilainen tai amerikkalainen nainen, joka on hyvin utelias näkemään turkkilaisia häitä. Tämä vieras nainen tulee matkapuvussa, ehkäpä lisäksi alpeille nousijan jalkineissa. Niillä samoilla tuimasti tuijoittavilla silmillä, joilla on katsonut alas Himalaijan huipulta tai tarkastanut keskiyön aurinkoa Nordkapilla, hän nyt tähystelee morsianta. Päälle päätteeksi on minua uteliaasti katseleva matkailija-nainen sanomalehtiin kirjoittaja, jolla vielä on yllään laivalla käyttämänsä likaiset käsineet. Ollen vailla hienotunteisuutta, täynnä urkkimishalua, vien innokkaana kootakseen aineksia kirjoitukseensa äsken perustettua lehteä varten, hän tekee minulle mitä hämmästyttävimpiä kysymyksiä, osoittaen täydellistä tahdikkuuden puutetta. Nöyrtymykseni on rajaton.

Varsin vastenmielisiä ja ylen koreasti pyntättyjä ovat

tilaisuuteen saapuneet peralaisnaiset. Nämä ovat jo nähneet

viidetkymmenet häät ja tuntevat ulkoa miten kaiken tulee käydä.

Siitä huolimatta he tekevät minulle sekä typeriä että häijyjä

kysymyksiä:

— Ettehän vielä tunne miestänne, vai kuinka?… Onpa se, totta maar sentään hullunkurista!… Mikä merkillinen tapa!… Mutta, lapsukaiseni, teidän olisi pitänyt muitta mutkitta vetää heitä nenästä!… Ettekö todella ole sitä tehnyt?… Teidän sijassanne olisin ehdottomasti kieltäytynyt…

Näin puhuessaan he vaihtavat ilkkuvia katseita erään kreikkalaisnaisen kanssa, joka seisoo lähellä ja joka niinikään on peralainen, he nauraa hihittävät sääliväisesti… Minä hymyilen kaikesta huolimatta, se kun on päivän tunnussanan mukaista, mutta minusta tuntuu kuin olisivat he lyöneet poskeni verille…

Viimein ovat kaikki kuokkavieraat poistuneet, sekä hattuun että huntuun puetut, jäljellä ovat kutsuvieraat.

Ja äsken sytytetyt kattokruunut ja lamput valaisevat ainoastaan juhlapukuja; ei mitään mustaa, kun ei ole saapuvilla miehiä, ei mitään tummaa, vaan kauttaaltaan silmiä hiveleviä sulavanvärisiä ja kirjavia pukuja. En luule, André, että teidän länsimaalaisissa juhlissanne saa nähdä sellaisia värivaikutelmia, ei ainakaan se, minkä saatoin pikku tyttönä nähdä lähetystöjen tanssiaisissa likimainkaan tarjonnut tällaista loisteliaisuutta. Niiden aasialaisten silkkikankaiden ohella, joissa isoäidit koreilevat, nuo monet parisilaiset puvut näyttävät vielä kuulakammilta, voisi luulla niitä tehdyiksi sinisestä tai vaaleanpunaisesta usvasta; kaikki teidän naisräätälienne viime "luomat" — käyttääkseni heidän typerää kieltään — esiintyvät täällä, ja niitä kantavat ihastuttavasti nuo pikku olennot, joista opettajattaret ovat tehneet ranskalais-sveitsiläis-englantilais-saksalaisnaisia, mutta joiden nimet yhä vielä ovat: Kadidjé, Chéref, Fatme, tai Aiché, ja joita ei yksikään mies koskaan ole nähnyt.

Minun on nyt lupa astua alas valtaistuimeltani, jolla olen prameillut viisi tai kuusi tuntia. Saanpa päälle päätteeksi lähteä tästä sinisestä salista, jossa istuu ryhmittyneinä etenkin vanhoja naishenkilöltä, noita kiihkoilijoita ja ylenkatseellisia, joilla on järkevät ja ankarat mielipiteet, ja joiden hiukset ovat neitseellisesti sileiksi kammatut, ja joilla on päässä pieni turbaani. Minua haluttaa enemmän yhtyä nuorten pariin, jotka ovat "menettäneet tasapainonsa", niin kuin minä, ja jotka jo hetken aikaa ovat tunkeilleet viereisessä salissa, missä orkesteri soittaa.

Se on jouhiorkesteri, joka säestää kuutta laulajaa; nämä esittävät vuoroonsa Zia-Pashan, Hafizin tai Saádin lauluja. Te tiedätte, André, kuinka paljo alakuloisuutta ja intohimoa on meidän itämaalaisessa musiikissamme; olettehan muuten koettanut sanoin kuvata sitä, vaikka se onkin kuvaamatonta… Soittajia — he ovat miehiä, ympäröi joka taholta damaskolaissilkistä tehty, suunnattoman suuri teltta. Ajatelkaapa vain mikä häpeänhälinä siitä syntyisi, jos joku heistä näkisi meidät!… Ja kun minä saavun, ovat ystävättäreni juuri alkaneet soitannollisen ennustaja-leikin. (Sitä leikitään tavallisesti hääiltana lähellä orkesteria. Joku nuorista naisista sanoo: "Ensimäinen laulu on minua varten"; toinen sanoo: "Minä otan toisen tai kolmannen", j.n.e. Ja jokainen katsoo valitsemansa laulun sanoja itselleen enteellisiksi.)

— Morsian ottaa viidennen, sanon minä sisään astuessani.

Ja kun on tuon viidennen vuoro, lähestyvät kaikki ja kuuntelevat tarkkaavasti, jotta ei sanaakaan menisi hukkaan ja tunkeutuvat niin lähelle silkkitelttaa ja survaisevat sitä, että se on vähällä kaatua kumoon.

Minä, joka olen rakkaus — näin laulaa näkymätön laulaja

— olemukseni on liian hehkuva!

Vaikkapa ainoastaan kuljen läpi sielujen,

Koko elo on riittämätön lääkitsemään iskemiäni haavoja.

Poistun, mutta askelteni jäljet jäävät iäksi.

Minä, joka olen rakkaus — olemukseni on liian hehkuva.

Kuinka se on värähtelevä ja kaunis tuon miehen ääni, jonka läheisyyden tunnen, mutta joka on piilossa, ja jolle voin kuvitella minkä ulkonäön, mitkä kasvot ja mitkä silmät tahansa… Olin tullut sinne huvittelemaan itseäni samoin kuin toiset: ennustus antaa usein aihetta hullunkuriseen tulkintaan, huolimatta kauniista muodostan. Mutta tällä kertaa tuo mies epäilemättä on laulanut liian hyvin ja liian intohimoisesti. Nuoret naiset eivät naura — ei yksikään heistä — ja he katselevat minua. Minulla puolestani ei enää, kuten tänä aamuna, ole se tunne, että tänään haudataan minun nuoruuteni. Ei, tavalla tai toisella olen pääsevä eroon tuosta miehestä, jonka valtaan minut jätetään, ja olen elävä elämäni muualla, en vielä tiedä missä, ja olen kohtaava "rakkauden, jolla on liian hehkuva olemus". Kun näin ajattelen, tuntuu minusta kaikki muuttuneelta tässä salissa, niissä en enää näe minua ympäröiviä vieraita; kaikki nämä kukkaset alkavat äkkiä levittää huumaavia tuoksuja, ja kristalliset kattokruunut säteilevät kuin tähdet. Onko tämä väsymystä vai haltioitumista, sitä en tiedä, mutta päätäni pyörryttää. En enää näe ketään enkä sitä, mikä tapahtuu ympärilläni: ja kaikki on minusta yhdentekevää, sillä nyt tiedän, että kerran elämäni polulla olen löytävä rakkauden, vaikkapa se sitten tuottaisi minulle surman.

Hetkeä myöhemmin, tai kauankin myöhemmin — sitä en tarkalleen

tiedä — serkkuni Djavidé, sama, joka sinä aamuna "kiinnitti

onnen" päähäni, lähestyy minua ja virkkaa:

— Oletko täällä vallan yksin? Toiset ovat menneet alas

illalliselle ja odottavat sinua. Mikä saattaakaan niin kokonaan

kietoa ajatuksesi?

Todella olenkin yksin, ja sali on tyhjä… Toiset ovat

poistuneet… Mutta milloin?..: En sitä huomannut.

Djavidén seurassa on neekeri, jonka tehtävänä on kantaa laahustani ja huutaen "destur!" raivata minulle tietä ihmisjoukossa. Serkkuni tarttuu käsivarteeni ja mennessämme alas portaita hän sanoo minulle vallan hiljaa:

— Sanohan minulle totuus, lemmikkini, ketä ajattelit, minun tullessani sisään?

— André Lhérytä.

— André Lhérytä!… Ei! Joko olet hullu, tai pidät minua pilanasi. André Lhérytä! Se on siis totta, mitä minulle oli kerrottu tuosta oikustasi. — (Nyt hän naurahti vallan tyyntyneenä.) — Mitä siihen mieheen tulee, ei tarvitse pelätä mitään kohtaamisia… Mutta sinuna keksisin paremman haaveideni esineen: niinpä olen esimerkiksi kuullut kerrottavan, että kuussa on vallan ihastuttavia miehiä. Sitä asiaa sinun pitäisi pohtia, lemmikkini, kuunasukas soveltuisi paremmin sellaiselle pikku huimapäälle kuin sinä.

Meidän on astuttava alas parikymmentä porrasta, ja meitä katsoa töllistelevät portaiden juurella seisojat; meidän molempien laahuksia, joista toinen on valkea, toinen malvanvärinen, kantaa käsineisiin puettu neekeri, ruma kuin apina. Onneksi rakkaan Djavidéni äkillinen päähänpisto kuunasukkaasta saa minut nauramaan, ja tilaisuuden vaatima ilme kasvoilla saatamme käydä sisälle ruokasaliin.

Minun pyynnöstäni on katettu eri pöytä nuorille. Morsiamen ympärille kokoontuu noin viisikymmentä nuorta naista, alle kahdenkymmenen viiden vuoden ja kaikki sieviä. Niinikään minun pyynnöstäni on pöytäliinalle levitetty valkoisia ruusuja, joista on erotettu lehdet ja varret, ja jotka on asetettu aivan kiinni toisiinsa. Tiedätte, André, ettei meillä tätä nykyä enää kateta pöytää turkkilaiseen tapaan; siinä näkee nyt ranskalaisia hopea-astioita, Sèvren posliinia, böömiläisiä laseja, kaikki merkittynä minun uudella nimikuviollani. Jäännöksenä vanhasta itämaalaisesta komeudestamme ei tässä hääpöydässä näe muuta kuin nuo monilukuiset hopeaiset haarakynttiläjalat, jotka kaikki ovat samanlaiset ja jotka on järjestetty kehään ympäri pöytää, kiinni toisiinsa samoin kuin ruusut. Sitä näkee kuitenkin myöskin niiden monilukuisten orjattarien muodossa, jotka palvelevat meitä, ja joita yksistään nuorten ruokasalissa on viidenkymmenen vaiheilla; kaikki he ovat tsherkessiläisnaisia, ihmeteltävän hyvin toimeensa harjaantuneita ja miellyttäviä nähdä: vaaleaverisiä. sopusuhtaisia kaunottaria, joiden liikkeissä havaitsee jonkunmoista synnynnäistä majesteettisuutta kuin prinsessoilla!

Minun pöydässäni istuvien nuorten turkkilaisnaisten joukossa — he ovat melkein kaikki keskikokoa, hintelät, ruskeasilmäiset — on muutamia sulttaanin palatsista tulleita naisia, joita mainitaan nimellä "Saraylit", ja jotka eroavat muista kookkaan vartalonsa, ihailtavien hartioittensa ja merensinisten silmiensä puolesta. Nämäkin ovat tsherkessiläisnaisia, kotoisin vuorilta tai tasangoilta, maanviljelijäin tai paimentolaisten tyttäriä, jotka on otettu aivan pieninä kauneutensa vuoksi. Orjataraikansa he ovat viettäneet jossakin haaremissa, ja sitten on heistä kuin taikasauvan iskusta äkkiä tullut hämmästyttävän miellyttäviä ylhäisiä naisia, sittenkuin ovat menneet naimisiin jonkun kamariherran tai muun huomattavassa asemassa olevan miehen kanssa. Nämä kauniit Saraylit luovat sääliväisiä katseita pieniin hentoruumiisiin kaupunkilaisnaisiin, joiden silmien ympärillä on tummat kehät, joiden iho on vahanvärinen ja joita he sanovat suvustaan huonontuneiksi; heidän ja heidän tuhansien sisartensa tehtävä, jotka vuosittain myydään tänne, on tuoda tähän vanhaan väsähtäneeseen kaupunkiin puhtaan verensä verolahja.

Suuri hilpeys vallitsee vieraiden joukossa. Puhellaan ja nauretaan kaikelle. Hääateria meillä turkkilaisilla on aina unhotuksen virkistämisen ja vallattoman ilon tilaisuus. Sitäpaitsi, André, me olemme luonnostamme iloisia, minä vakuutan; kun pikkuseikka kääntää mielemme pois orjuudentilastamme, jokapäiväisestä nöyryytyksestämme, kärsimyksistämme, antaudumme hillittöminä lapselliseen hilpeyteen ja naurunremahduksiin.

Minulle on kerrottu, että oli samoin Länsimaiden luostareissa, ja että paksuimpien muurien sisälle teljetyt nunnat joskus keskenään huvittelivat pikkulasten koulun oppilaiden tavoin. Ja eräs Ranskan lähetystöön kuuluva nainen, joka hankki paluuta Parisiin, sanoi minulle eräänä päivänä:

— Nyt se on loppu, en enää koskaan saa nauraa niin sydämeni pohjasta kuin Konstantinopolin haaremeissa.

Aterian päätyttyä samppanjamaljaan morsiamen kunniaksi, ehdottivat minun pöydässäni istuvat nuoret naiset, että annettaisiin turkkilaisen orkesterin levähtää, ja että sensijaan esitettäisiin europpalaista musiikkia. Melkein kaikki soittavat hyvin pianoa, muutamat ovat ihmeen taitavia; heillä kun on niin paljon aikaa harjoittamiseen, ovat heidän sormensa useimmiten saavuttaneet erehtymättömän näppäryyden. He ovat perehtyneet Beethovenin, Griegin, Lisztin ja Chopinin kappaleisiin, ja he laulavat Wagnerin, Saint-Saënsin. Holmès'in, jopa Chaminaden lauluja.

Valitettavasti minun punastuen täytyy vastata, ettei minun asunnossani ole pianoa. Syntyy yleinen hämmästys kutsuvieraissa, ja minuun katsotaan, kuin tahdottaisiin sanoa: — Tyttö parka! Kylläpä tässä suvussa ollaan vanhoillisia. Kaikesta päättäen olo tässä talossa käy iloiseksi!

Kello on yksitoista. Kuulee komeiden ajoneuvojen eteen valjastettujen hevosten tömisyttävän kavioitaan vaarallista katukivitystä vastaan, ja vanha mäkinen katu on täynnä livreapukuisia neekereitä, joilla on lyhdyt kädessä. Vieraat verhoutuvat huntuihinsa ja tekevät lähtöä. Hetki on oikeastaan hyvin myöhäinen turkkilaisnaisille, ja ellei suuret häät muodostaisi poikkeusta, he eivät enää olisi poissa kotoa. He alkavat hyvästelynsä, ja morsiamen täytyy koko aika seisoen kiittää, jokaista naista, "joka on suvainnut läsnäolollaan kunnioittaa näitä yksinkertaisia pitoja." Kun isoäitini vuorostaan lähestyy sanomaan hyvästi, tuntuu hänen tyytyväinen ilmeensä sangen selvästi ilmaisevan seuraavaa:

— Vihdoinkin olemme naittaneet tuon oikullisen tytön. Onpa se onni!

He poistuvat, he jättävät minut yksin uuteen vankilaani; ei enää mikään haihduta ajatuksiani. Minut valtaa se tunne, että välttämättömyys nyt toteutuu.

Zevneb ja Mélek, rakkaat pikku ystävättäreni, ovat viipyneet muita kauemmin ja lähestyvät nyt syleilemään minua; emme uskalla vaihtaa katsetta, peläten heltyvämme itkemään. He poistuvat, hekin, laskien harsot kasvoilleen. Kaikki on lopussa. Minusta tuntuu, kuin vajoaisin alas yksinäisyyden tuntemattomaan kuiluun… Mutta tänä iltana on minulla tahdonlujuutta nousta siitä ylös; tuntien sisälläni voimakkaampaa elämänhalua kuin tänä aamuna, olen nyt valmis taistelemaan, sillä olen kuullut rakkauden minua kutsuvan, rakkauden, jonka "olemus on liian hehkuva"…

Nyt tullaan minulle ilmoittamaan, että puolisoni, nuori bei, on ylhäällä sinisessä salissa, jossa jo muutaman hetken on odottanut huvia saada puhua kanssani. (Hän on tullut Khassim-Pashasta, isäni talosta, jossa on ollut herrain päivälliset.) No niin, minäkin haluan nähdä hänet ja uhmailla häntä, la lähden kohtaamaan häntä hymy huulilla, mutta mielessä viekkaus, päättäen ensin hämmästyttää ja häikäistä häntä, sieluni syvyydessä hautoen vihaa ja kostontuumia…

Silkin kahina hänen takanaan sai hänet säpsähtämään: se oli hänen anoppinsa, joka oli hiipinyt sisään hiljaa kuin vanha emäkissa! Onneksi hän ei ymmärtänyt ranskaa, ollen kokonaan vanhanajan ihmisiä, ja lisäksi hän oli unhottanut ottaa mukaansa nenälasinsa.. — Mutta, pienokaiseni, kirjoitattehan vallan liikaa. Jo lähes kolme tuntia olette istunut kirjoituspöytänne ääressä! Olen jo moneen kertaan varpaisillani hiipinyt tänne! Pian palaa Hamdimme kotia Yldizista, ja silloin näyttävät kauniit silmänne kovin väsyneiltä vastaanottaessanne hänet… Kas noin, levätkää nyt vähäsen! Korjatkaa pois nuo paperit huomiseen.

Hän ei antanut kahdesti kehottaa itseään korjaamaan pois papereitaan — kädenkäänteessä hän sulki ne lukon taakse laatikkoon — sillä salin ovelle oli juuri ilmestynyt toinen henkilö, joka osasi ranskaa ja jolla oli terävä katse, nimittäin kaunis Durdané (Helmi), Hamdi bein serkku, äsken eronnut miehestään ja pari päivää sitten saapunut vierailemaan taloon. Hänen silmiensä ympäristö ja hiukset olivat värjätyt hennalla, hänen kasvonsa olivat hyvin kauniit, mutta hymynsä oli häijy.

Vastanaitu nuori nainen oli jo oivaltanut tuon naisen vilpillisyyden. Häntä oli tarpeetonta kehottaa hoitamaan ulkomuotoaan Hamdin paluuta varten, sillä hän oli ilmetty mielistely etenkin kauniin miesserkkunsa läsnäollessa.

— Kas tässä, lemmikkini, virkkoi vanha nainen, ja ojensi esiin vanhaa haalistunutta lipasta, — tässä tuon teille helyn nuoruuteni ajoilta — se kun on itämaalainen, ette voi väittää sitä vanhamalliseksi, ja se sopii niin mainiosti tämänpäiväiseen pukuunne. Oh kuinka se teitä pukee, tämä on suorastaan hurmaavaa!… Hamdi, joka niin hyvin osaa arvostella värien vaikuttavaisuutta, on pitävä teitä vastustamattomana tänä iltana!…

Tosin hän itsekin kernaasti näki, että Hamdi piti häntä miellyttävänä, sillä hän luotti viehätysvoimaansa pääasiallisena taistelu- ja kostokeinona. Mutta ei mikään nöyryyttänyt häntä niin kuin tuo kiihko aamusta iltaan koristella häntä:

— Lemmikkini, nostakaapa tuota kiharaa hiukan korvan taa, niin Hamdi pitää teitä vielä kauniimpana… Sydänkäpyseni, kiinnittäkää tuo teeruusu hiuksiinne, se on Hamdin lempikukka.

Näin häntä alinomaan kohdeltiin kuin haaremi-orjatarta, tai kuin olisi hän ollut kaunis nukke, joka oli olemassa ainoastaan miellyttääkseen valtijastaan!…

Posket punottaen hän tuskin oli ehtinyt kiittää smaragdi-kaulakoristeesta, kun neekeri-palvelija tuli sanomaan, että bei oli näkyvissä, että hän saapui ratsain ja paraikaa kiersi lähimmän moskeijan kulmaa. Vanha nainen nousi heti ja virkkoi:

— Meidän on aika poistua, Durdané. Älkäämme häiritkö vastanaineita, rakkaani.

He pakenivat joutuin, mutta Durdané kääntyi kynnyksellä ja lähetti ennen katoamistaan jäähyväisiksi häijyn vihamielisen hymynsä.

Silloin pikku nuori aviovaimo meni peilin ääreen. Joku päivä sitten hän oli tullut miehensä luo yhtä valkeana kuin morsiuspukunsa, yhtä puhtaana kuin veden kirkkautta hohtavat jalokivensä. Aikaisemman elämänsä kuluessa, joka kokonaan oli omistettu opinnoille ja joka oli täydelleen eristetty kosketuksista nuoriin miehiin, ei aistillinen kuva koskaan ollut hiipassutkaan hänen mielikuvitustaan. Mutta Hamdin yhä kietovammat hyväilyt, hänen rumiinsa terve tuoksu, hänen tupakkansa sauhu, alkoivat vastoin hänen tahtoaan hänen aisteissaan herättää levottomuutta, jota hän ei koskaan ennen ollut aavistanut…

Portaista kuului ratsuväen sapelin kalinaa; hän saapui, hän oli vallan lähellä!… Ja hän tiesi, että se hetki oli viipymättä täyttyvä, jona heidän molemmat olemuksensa olivat likeisesti yhtyvät, ja siitä hänellä muuten oli ainoastaan hämärä käsitys… Ja nyt hän ensi kerran tunsi salaista halua olla tuon miehen läheisyydessä — mutta häpeä siitä, että hän häneltä halusi jotain, täytti hänen sielunsa uudella vihan ja kapinallisuuden puuskauksella.