Читать книгу Islannin kalastajat - Pierre Loti - Страница 5

III.

Оглавление

Sisällysluettelo

Paimpolissa, ihanana sunnuntai-iltana, sinä vuonna, kesäkuussa, oli kaksi naista täydessä kirjeenkirjoitushommassa.

Se tapahtui suuren ikkunan kohdalla, joka oli auki; ikkunalaudalla, joka oli vanhaa järeää graniittia, oli rivi kukkasastioita.

Pöydän yli kumartuneina molemmat näyttivät nuorilta; toisella oli erittäin suuri päähine, vanhaa kuosia, toisella taas aivan pieni, uusinta muotia, jota Paimpolin naiset viime vuosina olivat ruvenneet käyttämään: — kaksi rakastunutta luultavasti, jotka yhdessä kyhäävät hellän kirjeen jollekin kauniille islantilaiselle.

Se joka saneli — suuri-päähineinen — katsoi kattoon, selvitellen ajatuksiaan. Mutta kas! hän olikin vanha, kovin vanha; ainoastaan takaa katsoen, kun näki hänet ruskeaan huiviinsa puettuna, luuli häntä nuoreksi. Hyvin vanha hän oli, herttainen mummo, vähintäin seitsemänkymmentä vuotinen. Mutta vielä hän oli kaunis ja posket olivat vielä punakat, niinkun muutamilla vanhuksilla on. Hänen päähineensä, joka oli aivan matala otsan ja päälaen kohdalta, oli muodostettu kahdesta tai kolmesta leveästä musliinihaarukasta, jotka näyttivät olevan sisätysten ja riippuivat alas niskaan. Hänen arvokkaille kasvoilleen sopi hyvin tämä valkoinen kehys ja nämä poimut, jotka melkein hartautta herättivät. Hänen lempeissä silmissään asusti arvokas hyvyys. Hänellä ei ollut hampaita, ei enää ainoatakaan, ja kun hän nauroi, näkyivät hänen pyöreät ikenensä, joten hän näytti melkein lapsekkaalta. Hänen leuvastaan huolimatta, joka oli käynyt puukengän kärjen kaltaiseksi, kuten hänellä oli tapana sanoa, eivät hänen kasvojensa piirteet olleet kovinkaan ajan raiskaamia; vieläkin saattoi nähdä, että ne olivat olleet säännöllisiä ja puhtaita, niinkun kirkon pyhimysten.

Hän katseli ikkunasta ulos, tuumien mitä hän vielä voisi kertoa pojanpoikaansa huvittaakseen.

Muuten ei todellakaan koko Paimpolin paikkakunnassa ollut toista vanhusta, joka olisi paremmin osannut sanoa hullutuksia milloin kestäkin, tai vaikka tyhjästä. Tässä kirjeessä oli jo kaksi tai kolme verratonta juttua, — mutta ei niissä mitään häjyä ollut, sillä ei hänen sydämmessään ollut ilkeyttä.

Kun toinen näki, ettei mitään uutta herunut, alkoi hän huolellisesti kirjoittaa osotetta:

Herra Sylvestre Moanille, Maria-laivalla, kapteeni Guermeur, — Islannin meressä, Reykjavikin kautta.

Sitten hänkin nosti päätään kysyen:

— Joko se on valmis, Moan muori?

Tämä oli todellakin nuori, viehättävä impi, noin kaksikymmenvuotinen. Vaaleaverinen, — jommoisia tässä puolen Bretagnea on harvassa, jossa useimmat ovat mustaverisiä, — aivan vaaleaverinen hän oli, pellavanharmaat silmät ja melkein mustat silmäripset. Hänen kulmakarvoissaan, jotka olivat yhtä vaaleat kun hänen luvuksensa, oli keskellä punertavampi, tummempi juova, joka saattoi hänet näyttämään voimakkaalta ja lujatahtoiselta. Hänen kasvonsa olivat hiukan leveät, mutta jalot, nenä oli ehdottoman suorana otsalinjan jatkona niinkun kreikkalaisissa kasvoissa. Alahuulen alla oli syvä kuoppa, joka lisäsi sen suloutta; — ja joskus, kun hän tarkemmin mietti jotain, puri hän huultaan valkeilla hampaillaan, jolloin ihon alle levisi hieno puna. Koko tässä nuorteassa olennossa oli jotakin ylpeätä ja samalla vakavaa, jonka ominaisuuden hän oli perinyt esi-isiltään, karaistuilta Islannin kalastajilta. Silmät ilmaisivat samalla itsepintaisuutta ja lempeyttä.

Hänen päähineensä oli näkinkengän muotoinen, ulottui alas otsalle, ja melkein ympäröi sitä niinkun mikä kääre, sitten se kohosi ylöspäin molemmin puolin, jättäen peittämättä paksut letit, jotka olivat näkinkengän tavoin kierretyt kokoon korvien yläpuolella, Tämä tukkien pitotapa oli ammoisilta ajoilta säilynyt ja vieläkin tekee Paimpolin naiset oudon näköisiksi.

Helposti huomasi, että hän oli saanut erilaisen kasvatuksen kun vanhus, jota hän mummoksi puhutteli, mutta joka oikeastaan oli vaan kaukainen sukulainen, joka oli saanut paljon kovaa kokea.

Hän oli herra Mévelin tytär. Mével oli entinen islantilainen, hän oli ollut puoleksi merirosvo, ja oli merellä rikastunut rohkeilla yrityksillään.

Se kaunis huone, jossa kirjettä oli kirjoitettu, oli tytön huone: vuode oli uusi, kaupunkilaiskuosia, varustettu musliiniuutimilla, jotka olivat pitseillä reunustetut; paksujen seinäin säännötöntä graniittia verhosivat hilpeät tapetit. Katossa valkea rapninki peitti suunnattomia hirsiä, jotka ilmaisivat talon vanhuutta; — se oli todellinen varakas porvaristalo, ja ikkunoista näki Paimpolin vanhalle harmaalle torille, jossa pidetään markkinoita ja jumalanpalveluksia.

— Joko se on valmis, Yvonne muori? Eikö teillä ole enää hänelle mitään sanottavaa?

— Ei, tyttöseni, pane vaan vielä, ole hyvä, terveisiä minulta Gaosin pojalle.

Gaosin poika!… toisin sanoen Yann.

Kaunis ylpeä tyttö punastui kovasti kirjoittaessaan sitä nimeä.

Kun hän oli sen nopeasti kirjoittanut sivun alareunaan, hän nousi ylös, katsoen poispäin, ikäänkun torilla olisi ollut jotain hyvinkin hauskaa katseltavaa.

Seisoaltaan hän näytti jotensakin suurelta; hänen pukunsa verhosi tiukasti, poimuja jättämättä, hänen vartaloaan, niinkun kaupunkilaisilla naisilla. Päähineestään huolimatta hän näytti hienolta neidiltä. Vaikka eivät hänen kätensä olleet niin surkastuneen pieniä, jota on ruvettu pitämään kauniina, olivat ne kuitenkin hienoja ja valkeita, kun niillä ei koskaan oltu tehty raskaampaa työtä.

Tottahan se on, että alkujaan hänkin pikku Gaudina oli juoksennellut paljain jaloin pitkin rannikoita. Hänellä ei ollut enää äitiä, ja hän oli melkein kokonaan jätetty omaan huostaansa, niiksi pitkiksi kesäkausiksi, jolloin hänen isänsä oli kalastamassa Islannissa. Ja hilpeästä, punaposkisesta, kampaamattomasta, vallattomasta ja itsepäisestä tytöstä kasvoi Kanaalin raitisten tuulten virkistämänä suuri ja voimakas nainen. Niihin aikoihin köyhä Moan muori otti hänet kesiksi huostaansa, ja antoi Sylvestren hänelle vartioida, sillä välin kun hän itse kävi raskaassa päivätyössä paimpolilaisten luona.

Ja pienen äidin tavoin hän jumaloi toista pienokaista, joka oli hänelle uskottu, vaikka hän ei ollut enemmän kun tuskin kahdeksantoista kuukautta vanhempi, ja joka oli yhtä tummaverinen kun hän oli vaalea, yhtä taipuvainen, kun hän oli vilkas ja oikullinen.

Hän muisti näitä elämänsä alkuaikoja, sillä ei rikkaus eikä kaupungin elämä olleet häntä viehättäneet. Hänen mieleensä juontui, ikäänkun kaukaisen unen, hillitsemättömän vapauden, muisto, ikäänkun kaiku salaperäisestä, kummallisesta ajasta, jolloin hiekkarannikot olivat laajempia ja kalliot varmaankin paljon korkeampia…

Kun hän vielä oli aivan nuori, noin viisi tai kuusi vuotta, oli hänen isänsä rikastunut, hän oli ruvennut ostamaan ja myömään koko laivanlastia. Ja isä otti hänet ensin mukaansa Saint-Brieukiin ja sitten Parisiin. — Siten oli pikku Gaudista tullut suuri, totinen ja vakava "neiti Marguerite". Mutta hänen luonteessaan säilyi lapsen itsepintaisuutta, sillä vieläkin hän melkein oli jätetty omaan huostaansa, vaikka hänen vapautensa siellä oli ollut vähän toista lajia, kun Bretagnen hiekkarannikoilla. Minkä verran hän elämää tunsi, sen oli hän sattumalta saanut tietää, aivan valikoimatta; mutta synnynnäinen, luja arvokkaisuus oli häntä suojannut. Joskus hän tuntui kovin rohkealta, kun hän sanoi ihmisille peittelemättä vasten kasvoja asioita, jotka hämmästyttivät suoruutensa kautta. Eikä hän aina luonut alas kaunista, kirkasta katsettaan nuorten miesten edessä, mutta katse oli puhdas ja välinpitämätön, ettei voinut erehtyä: näki heti, että oli tekemisissä viisaan tytön kanssa, joka oli yhtä raitis sydämmeltään kun kasvoiltaan.

Suurissa kaupungeissa hänen pukunsa oli muuttunut paljon enemmän kun hän itse. Vaikka hän piti vielä päähinettään, josta bretagnelaiset niin vastenmielisesti luopuvat, oli hän pian oppinut pukeutumaan toisella tavalla. Ja entisen pikku kalastajatytön väljään pukuun puettu vartalo, joka oli meren tuulessa kehittynyt kauniiksi ja täyteläiseksi, oli käynyt vyötäisistä solakaksi, pingotettuna kaupunkilaisneidin pitkään korsettiin.

Joka vuosi hän kävi isänsä kanssa Bretagnessa, — mutta ainoastaan kesällä, niinkun kylpyvieraat ainakin, löytäen siellä muutamaksi päiväksi lapsuuden muistonsa ja Gaud nimen (joksi bretagnen kielellä Margueriteä kutsutaan). Kenties oli hän silloin hiukan utelias näkemään noita islantilaisia, joista niin paljon puhuttiin, jotka eivät hänen käydessään koskaan olleet kotona, ja joista joka vuosi aina muutamia puuttui. Kaikkialla kuuli hän puhuttavan Islannista, joka hänestä tuntui kaukaiselta ahmivalta kuilulta — ja jossa nyt oli se, jota hän rakasti…

Sitten hän taas kerran oli muuttanut ainaiseksi kalastajien maahan, isänsä oikun kautta, joka oli tahtonut täällä päättää päivänsä ja varakkaan porvarin tavalla asua tämän, Paimpolin torin, varrella.

Kun kirje oli uudestaan luettu ja kuoreensa suljettu, läksi köyhästi mutta siististi puettu vanhus kiittäen pois. Hän asui kaukana täältä, lähellä Ploubazlanekia, syrjäisessä rantakylässä, yhä vielä samassa mökissä, jossa hän oli syntynyt, ja jossa hän oli saanut poikansa ja poikansa pojat.

Kulkiessaan kaupungin läpi hän vastasi monen tervehdykseen, sillä hän oli tämän tienoon vanhimpia, mahtavan ja arvossa pidetyn suvun viimeisiä jäseniä.

Ihmeteltävän järjestyksen ja huolellisuuden kautta saattoi hän vieläkin näyttää melkein hyvin puetulta, vaikka hänen pukunsa oli moneen kertaan korjattu ja tuskin koossa pysyi. Yhä hän piti samaa paimpolilaista ruskeata huivia, joka oli hänen juhlapukuunsa kuuluva, ja jota pitkin jo kuusikymmentä vuotta sitten hänen suuren päähineensä musliininauhat riippuivat; omissa häissään oli hänellä ollut yllään tämä huivi, joka silloin oli ollut sininen, uudestaan se oli värjätty Pierre pojan häihin, sitten oli sitä käytetty sunnuntaisin ja vielä se oli jotenkin hyvässä kunnossa.

Hän astui vieläkin aivan suorana, eikä niinkun vanhat tavallisesti; ja tosiaan, vaikka hänen leukansa olikin vähän liian terävä, näytti lempeäsilmäinen ja hienopiirteinen vanhus kauniilta.

Häntä pidettiin suuressa arvossa, sen jo saattoi huomata siitä tavasta, millä häntä ihmiset tervehtivät.

Paluumatkallaan muori kulki erään entisaikaisen ihailijansa ohi, se oli puuseppä ammatiltaan, kahdeksankymmentä vuotias, joka nykyjään aina istui ovensa edessä, sillä välin kun hänen nuoret poikansa höyläsivät verstaassa. — Kerrottiin, ettei hän koskaan ollut voinut lakata suremasta, ettei Yvonne muori ollut huolinut häntä ensimäiseksi eikä toiseksi miehekseen, mutta aikaa myöten oli suru kääntynyt omituiseksi ärttyisyydeksi, joka oli puoleksi ystävällistä, puoleksi häjyä, ja hän muisti aina kysyä:

— No, hempukkaseni, koska minä saan tulla teidän luoksenne mittaa ottamaan?

Muori kiitti ja sanoi, että hän ei vielä ollut päättänyt teettää itselleen sitä pukua. Ukko näet tarkotti hiukan tylyllä leikkipuheellaan kuusenlautaista pukua, joka on viimeinen tämän maailman puvuista…

— No, koska vaan itse tahdotte; mutta älkää ujostelko, hempukkaseni, tiedätte, että…

Hän oli jo monet kerrat tällä tavalla laskenut muori Moanin kanssa leikkiä. Mutta tänään ei muoria oikein naurattanut, häntä niin väsytti, hän oli niin uupunut alituiseen taisteluun leipämurusta, — ja hän ajatteli rakasta pojanpoikaansa, viimeistänsä, jonka Islannista palattuaan piti lähteä asevelvollisuuttaan palvelemaan. — Viideksi vuodeksi!… Pojan kenties täytyy lähteä Kiinaan, sotaan. Ja jaksaisiko hän elää siksi, kun tämä sieltä palaisi. Tuska alkoi ahdistaa, sitä ajatellessa… Eipä todellakaan hän niin iloinen ollut, miltä hän näytti, mummo parka, ja hänen muotonsa muuttui kauheasti ikäänkun itkemään pyrkien.

Se oli siis mahdollista, se oli totta, että häneltä kohta vietäisiin tämä viimeinenkin pojanpoika… Voi toki, kuolla ehkä aivan yksin, näkemättä enää häntä… Olipa yritetty (muutamat tuttavat herrat kaupungissa) saada hänet vapautetuksi milt'ei köyhän isoäidin ainoana tukena, isoäidin, joka kohta oli aivan työhön kykenemätön. Se ei ollut onnistunut, — toisen tähden, Jean Moanin, karkulaisen tähden; se oli muuan Sylvestren vanhempi veli, josta perheessä ei koskaan puhuttu, mutta joka kuitenkin eli jossakin Amerikassa ja esti siten nuorempaa veljeään pääsemästä sotapalveluksesta. Ja päälle päätteeksi häneltä oli kielletty merisotamiehen lesken pieni eläke, häntä ei pidetty kyllin köyhänä.

Kotiin tultuaan hän luki hitaasti rukouksia, kaikkien vainajainsa puolesta, poikiensa ja pojanpoikiensa. Sitten hän rukoili palavan hartaasti myös pienen Sylvestrensä puolesta, ja koetti nukkua, — ajatellen lautapukua, ja sydäntä ahdisti kauheasti, kun hän tunsi itsensä niin vanhaksi nyt, kun Sylvestren piti lähteä.

Toinen, nuori tyttö, oli jäänyt istumaan ikkunan ääreen, katsellen, kuinka laskevan auringon keltaiset säteet heijastuivat graniittiseinistä ja kuinka mustat pääskyset ilmassa kääntelehtelivät.

Paimpoli yhä näytti kovin autiolta sunnuntainakin; toukokuun pitkinä iltoina nuoret neitoset, joilla ei ollut ketään ihastelijaa, kävelivät kaksittain tai kolmittain, haaveksien Islannissa olevia rakastajoitaan.

"… Terveisiä minulta Gaosin pojalle…" Tämä lause oli suuresti saattanut hänet hämille kirjettä kirjoittaessa, eikä se nimi mielestä haihtunut.

Hän vietti useasti iltansa tässä ikkunan ääressä, niinkun mikäkin neiti. Hänen isänsä ei oikein suvainnut, että hän kävi kävelemässä ikäistensä tyttöjen kanssa, joitten seura ennen olisi hänelle sopinut. Ja sitten, kun isä tullen kahvilasta piippuaan poltellen käveli edes takasin toisten kaltaistensa merimiesten kanssa, oli hänestä hauska nähdä ylhäällä graniittikehyksisessä ikkunassa kukkaruukkujen keskellä tyttärensä, tämän rikkaan talon asukkaana.

Gaosin poika!… Vasten tahtoaan Gaud katseli merelle päin, vaikka ei sitä tähän näkynyt, mutta kumminkin tunsi sen olevan aivan lähellä, pienien katujen päässä, joita myöten venemiehet astuivat kotiinsa. Ja hänen ajatuksensa haipuivat ääretöntä merta miettimään, joka lumoaa ja anastaa, hänen ajatuksensa riensivät kauvaksi Pohjoisjäämerelle, jossa purjehti "Maria, kapteeni Guermeur".

Se oli kummallinen mies, tuo Gaosin poika!… joka nyt vältteli häntä, hän oli vallan mahdoton, ensiksi lähestyttyään häntä samalla rohkeasti ja lempeästi.

* * * * *

Sitten, uneksiessaan, hän muisteli Bretagneen palaamistaan, joka oli tapahtunut viime vuonna.

Muuanna joulukuun-aamuna, yön matkustettuaan, hänen isänsä ja hän saapuivat Guingampiin Parisista tulevalla junalla. Se oli sumuinen, harmahtava, hyvin kylmä, hämärä aamu. Silloin oli outo tunne hänet vallannut, hän ei tuntenut tätä pientä vanhaa kaupunkia, josta hän oli matkustanut vain läpi ja kesällä; tuntui siltä kun olisi hän vaipunut takasin ammosiin menneisiin aikoihin. Oli niin hiljaista, Parisiin nähden! Ihmisethän olivat toista maailmaa ja viettivät niin rauhallista elämää, kuljeksivat sumussa edestakasin, pikku asioitaan hommaten! Ja vanhat, synkästä graniitista tehdyt talot olivat mustia kosteudesta ja näyttivät hämärässä vielä mustemmilta; kaikki nämä Bretagnelle omituiset seikat, jotka häntä nyt viehättivät, kun hän rakasti Yannia — olivat sinä aamuna hänestä näyttäneet kovin surullisilta ja kolkoilta. Varhaiset emännät jo aukaisivat oviaan ja ohitse kulkiessa vilkaisi hän vanhanaikasiin taloihin, joissa oli suuren suuret uunit, ja näki vanhusten, jotka juuri olivat nousseet ylös, rauhallisina istuskelevan omituiset päähineet päässään. Sitten kun päivä oli alkanut seletä, oli hän mennyt kirkkoon rukouksiaan lukemaan. Ja mahtava holvikirkko oli näyttänyt hänestä niin suurelta ja synkältä, — se oli niin erilainen kun Parisin kirkot, sen pilarit olivat paksuja, juurelta vuosisatojen kuluttamia, ja siinä tuntui haudan, vanhuuden ja salpietarin haju. Eräässä syvennyksessä pylväitten takana paloi vahatuohus ja muuan nainen oli polvillaan sen edessä, epäilemättä rukoillen; tämän tulen heikko valo hälveni holvien aavaan tyhjyyteen… Aivan odottamatta oli hän löytänyt itsessään melkein unohtuneen tunteen muistoja, hän muisti ennen muinoin pienenä ollessaan aina tulleensa alakuloiseksi ja peljänneensä, kun häntä talviaamuna vietiin ensimäiseen messuun Paimpolin kirkkoon.

Eikä hän kuitenkaan Parisia ikävöinyt, ei ollenkaan, vaikka siellä olikin paljon kaunista ja hauskaa. Alussa tuntui hänestä siellä melkein ahtaalta, hänellähän oli suonissaan merimiehen verta. Ainakin tunsi hän olevansa muukalainen ja outo; ja sitten parisilaisnaiset, jotka olivat niin kauhean kapeat vyötäisistä ja joilla oli luonnottoman pyöreät lanteet, jotka osasivat astua omituisella tavalla, hyppelehtiä kalanluisessa huotrassaan: Gaud oli ollut liian viisas yrittääkseen koskaan heitä matkia. Hänestä oli vastenmielistä kulkea Parisin kaduilla päähineesensä puettuna, jommoinen joka vuosi hänelle tilattiin paimpolilaiselta ompeliattarelta. Ihmiset kääntyivät kadulla katselemaan häntä, mutta ei hän arvannut, että he sen tekivät siksi, että hän oli niin kaunis.

Olihan niitä parisilaisnaisia, joiden käytöksessä oli hienoutta, joka häntä viehätti, mutta hän tiesi, että ne olivat saavuttamattomissa, Ja toiset, alhaisemmat, jotka olisivat suostuneet hänen kanssaan tutustumaan, niistä hän halveksien pysyi erillään, sillä hän ei pitänyt heitä kyllin arvokkaina. Hän oli siis elänyt ystävittä, melkein muutta seuratta kuin isänsä, jolla oli paljon asioita ja joka usein oli poissa. Hän ei ikävöinyt tätä maanpakolaisen tyhjää elämää.

Mutta oli miten oli, tulopäivänään oli häntä tuskallisesti hämmästyttänyt Bretagnen kolkkous, kun hän sen taas näki keskellä talvea. Ja se ajatus, että hänen vielä täytyi matkustaa neljä tai viisi tuntia vaunuilla, tunkeutua vielä syvemmälle tähän synkkään maahan päästäkseen Paimpoliin, painoi kun painajainen häntä.

Koko iltapuolen sitä hämärää päivää he olivatkin matkustaneet, hänen isänsä ja hän, vanhoissa, pienissä, ränstyneissä vaunuissa, joihin kaikki tuulet pääsivät puhaltamaan. Yön tullessa he olivat kulkeneet synkkien kylien läpi, aaveentapaisten puitten alatse, joista hikoili sumua pieninä pisaroina. Kohta sen jälkeen oli heidän täytynyt sytyttää lyhdyt ja sen jälkeen eivät he voineet mitään nähdä, muuta kun kaksi viheriän bengalintulen kaltaista valojuovaa, jotka näyttivät juoksevan eteenpäin kahden puolen tietä hevosten edessä: se oli molempien lyhtyjen luoma valo päättymättömille pensasaidoille. Mistä tuli näin äkkiä tämä vihanta viheriä joulukuussa?… Ensiksi kumartui hän hämmästyneenä ulos paremmin nähdäkseen, sitten luuli hän ne tuntevansa ja muistavansa, ne olivat ajonc-pensasta, ikuista ajonc-pensasta, jota kasvaa joka polulla ja kalliolla, ja joka ei koskaan kellastu Paimpolin tienoilla. Samalla alkoi lauhkea tuuli puhaltaa, jonka hän myöskin luuli tuntevansa, se tuoksui mereltä…

Lopulta matkaa hän oli aivan valveilla ja häntä huvitti ajatus, joka hänelle äkkiä oli mieleen juolahtanut:

— Todellakin, koska nyt on talvi, niin minä kerrankin saan nähdä pulskia Islannin kalastajia.

Joulukuussa he mahtoivat olla kotona, kaikki jo olivat palanneet, veljet, sulhaset, rakastajat, serkut, joista hänen ystävättärensä, suuret ja pienet, olivat niin paljon puhuneet, illalla kävelemässä oltaissa, joka kerran kun hän kesällä oli täällä käynyt. Ja tämä ajatus häntä piti vireillä, sillä välin kun jalat kangistuivat, liikkumatta vaunuissa istumisesta.

Hän olikin saanut nähdä heitä… ja nyt oli eräs heistä vallannut hänen sydämmensä…

Islannin kalastajat

Подняться наверх