Читать книгу Islannin kalastajat - Pierre Loti - Страница 7

Sisällysluettelo

Toisen kerran he kohtasivat toisiaan häissä. Gaosin poika oli määrätty hänen seurakumppanikseen. Aluksi oli hän luullut olevansa muka harmissaan, kun hänen täytyisi kulkea pitkin katuja tämän jättiläisen kanssa, jota kaikki ihmiset katsoivat ja joka luultavasti koko matkalla ei osaisi sanoa sanaakaan! — Ja sitten hän suorastaan pikkusen pelkäsi suurta, hurjannäköistä Yannia.

Kun määrätyllä tunnilla kaikki muut jo olivat liittyneet juhlakulkuun, ei Yannia vielä näkynyt. Aika kului, eikä hän tullut, ja jo arveltiin lakata odottamasta. Silloin Gaud huomasi, että hän yksistään Yannin tähden oli pukeunut, ja ettei juhlasta, tanssiaisista kenenkään muun nuoren miehen kanssa olisi ollut hänelle mitään huvia…

Viimein tuli Yann, hänkin juhlapukuun puettuna ja pyysi ujostelematta vaan morsiamen vanhemmilta viipymistään anteeksi. Asian laita oli näet seuraava: Englannista oli ilmoitettu, että suuria kalaparvia, joita ei lainkaan vielä odotettu, tänä iltana luultavasti oli kulkeva ohi merenselkää pitkin Aurignyn kohdalla. Mitä vaan venettä Ploubazlanekissa oli, olivat tietysti kiireimmiten laitetut kuntoon. Kylässäkös hälinä oli syntynyt, vaimot etsivät miehiään kapakoista, työkkivät heitä juoksemaan, ja puuhasivat itsekin purjeita nostaissa, olivat avullisina veneitä hoitaissa, olipa koko mellakka ollut kylässä.

Keskellä ympäröivää ihmisjoukkoa hän kertoi aivan vapaasti, omituisia liikkeitään tehden, silmiään jännitellen ja naurahdellen niin, että hänen kauniit hampaansa näkyivät. Selvemmin kuvatakseen kiireistä hommaa, huudahti hän tuon tuostakin kesken muuta puhetta, huu, pitkään ja mukavasti, — se on merimieshuuto, joka ilmaisee nopeutta ja muistuttaa tuulen vihellystä. Kertojan oli kesken kiirettä, täytynyt hakea itselleen sijainen ja saada häneen tyytymään sen veneen isännän, johon hän oli talvikaudeksi palkkautunut. Siksi hän oli viipynyt, ja koska hän ei ollut tahtonut jäädä häistä pois, oli hän menettänyt koko osuutensa saaliisen.

Kalastajat, jotka häntä kuuntelivat, käsittivät hyvin hänen syynsä, eikä kukaan mielinyt olla hänelle siitä vihoissaan; senhän he kyllä tiesivät, että kaikin tässä elämässä enemmän tai vähemmän riippui meren odottamattomista oikuista, että heidän täytyi mukautua sään vaihdosten ja kalojen tuntemattomien matkustusten mukaan. Muut islantilaiset, jotka olivat läsnä, olivat vaan pahoillaan, etteivät he ajoissa olleet saaneet tietoa asiasta, että hekin, samoinkun ploubazlanekilaiset olisivat voineet käyttää hyväkseen meren vaeltavia rikkauksia.

Nyt oli jo, paha kyllä, liian myöhäistä, oli vaan käsivarsi tytöille tarjottava. Viuluja alettiin soittaa ja iloisesti lähdettiin liikkeelle.

Aluksi Yann sanoi vaan semmoisia turhia kohteliaisuuksia, jommoisia häissä tavallisesti sanotaan tytöille, joita ei tarkemmin tunneta. Kaikista parista olivat he ainoat, jotka olivat outoja toisilleen; muuten oli juhlasaatossa vaan serkuksia ja sulhasia ja morsiamia.

Mutta illemmalla, tanssittaissa, kun he olivat sattuneet puhumaan suuresta kalakulkueesta, Yann sanoi hänelle äkkiä, katsoen häntä suoraan silmiin, nämä odottamattomat sanat:

— Ainoastaan teidän tähtenne koko Paimpolissa, niin, ja koko maailmassa, — minä jäin pois kalanpyynnistä, en kenenkään muun tähden olisi jäänyt, neiti Gaud…

Ensiksi Gaud hämmästyi, että tämä kalastaja uskalsi puhua hänelle sillä tavalla, hänelle, joka oli tullut tanssiaisiin juhlan kuningattarena. Mutta sitten se häntä viehätti sanomattomasti ja hän vastasi:

— Minä kiitän teitä, herra Yann; ja minustakin on hauskempi olla teidän seurassanne, kun kenenkään muun.

Sen enempää ei tarvittu. Mutta siitä hetkestä aina tanssiaisten loppuun saakka he puhelivat aivan toisella tavalla, matalalla äänellä ja ystävällisesti.

Tanssittiin vanhaan tapaan, viulunsoiton mukaan, samat parit melkein aina yhdessä. Joka kerran kun Yann, tanssittuaan kohteliaisuudesta jonkun toisen kanssa, tuli häntä ottamaan, he hymyilivät tuttavasti, niinkun ystävät, jotka jälleen tapaavat toisiaan, ja jatkoivat tuttavallista keskusteluaan. Yann kertoi luontevasti kalastajaelämästään, vaivoistaan, kalastusosuudestaan, ja kuinka vaikeata hänen vanhemmillaan ennen oli ollut toimeen tulla kun oli pitänyt kasvattaa neljäätoista pientä Gaosia, joista hän oli vanhin veli. — Nyt ei heillä enää ollut hätää varsinkin sen jälkeen kun hänen isänsä oli Kanaalista löytänyt haaksirikkoisen laivan, josta he myömällä saivat 10,000 markkaa, sittenkun valtio oli saanut osansa. Siten he olivat voineet rakentaa uuden kerroksen taloonsa, joka oli äärimmäisiä Ploubazlanekissa, aivan meren rannalla Pors-Evenin kylässä, ja josta oli erittäin kaunis näköala Kanaalille päin.

— Kova on, hän sanoi, Islannin kalastajan ammatti. Jo helmikuussa sai lähteä kylmään ja synkkään seutuun, jossa meri on niin vaarallinen…

… Gaud, joka muisti joka seikan niinkun eilisestä, antoi muistojen hitaasti kulkea ohitse katsellessaan toukokuun yön verhoamaa Paimpolia Jollei hän olisi ajatellut naimisia, miksi hän olisi hän kertonut kaikkia elämänsä yksityisseikkoja joita hän oli kuunnellut melkein morsiamen tavalla; ei hän laisinkaan näyttänyt hulivililtä, joka oli valmis kertomaan asioitaan kelle tahansa.

— … Se on kumminkin hyvä ammatti, hän oli sanonut, ja minä puolestani en sitä koskaan vaihtaisi mihinkään. Toisin vuosin 800 markkaa toisin aina 1,200 annetaan minulle äidilleni vietäväksi.

— Äidillenne vietäväksi, herra Yann?

— Niin, kaikkityyni. Meillä islantilaisilla on semmoinen tapa, neiti Gaud. (Tämän hän sanoi, niinkun se olisi luonnollisin asia maailmassa). Niinpä minulla, uskokaa pois, on tuskin koskaan rahaa. Kun minä sunnuntaisin lähden Paimpoliin, niin äiti antaa minulle pikkusen. Niin se on kaikessa. Niinpä isä tänä vuonna teetti minulle nämä uudet vaatteet, jotka minulla on ylläni, joitta minä en koskaan olisi tullut häihin; en suinkaan olisi minä käsivarttani teille tarjonnut viimevuotisissa vaatteissani.

Gaudista, joka oli tottunut näkemään parisilaisia, eivät nämä Yannin uudet vaatteet ehkä näyttäneet niinkään komeilta. Lyhyt, avonainen nuttu, jonka alta näkyi vanhanaikaseen malliin ommellut liivit; mutta vartalo, jota ne verhosivat, oli moitteettoman kaunis, ja niin näytti tanssija kaikinpuolin komealta.

Hymyillen Yann katsoi häntä suoraan silmiin, joka kerran kun hän jotakin sanoi, nähdäkseen, mitä hän siitä ajatteli. Ja hänen katseensa pysyi niin hyvän ja kunniakkaan näköisenä, kun hän kertoi kaikkea tätä hänelle, ilmaistakseen, ettei hän ollut rikas.

Gaud myöskin hymyili, katsoen häntä aina silmiin; hän ei puhunut paljoa, mutta kuunteli koko sielullaan, aina enemmän ihmetellen ja häneen kiintyen. Hänessä oli rinnakkain hillitsemätöntä voimaa ja viehkeätä lapsellisuutta. Hänen matala äänensä, joka hänen muitten kanssa puhuessa oli jyrkkä ja tuima, kävi Gaudin kanssa puhuessa yhä sointuisammaksi ja pehmeämmäksi; vain Gaudille se saattoi värähdellä niin sanomattoman hellästi, kun jousikoneitten hiljainen soitto.

Oudolta kuului, että tätä aika miestä, joka oli liikkeissään niin itsenäinen ja näöltään niin uhkea, kohdeltiin kotona kun pientä lasta, ja että hän itse piti sitä luonnollisena; että hän, joka oli liikkunut yli koko maailman, kokenut kaikkia seikkailuja ja vaaroja, oli vanhemmilleen niin kokonaan alammainen.

Hän vertasi häntä toisiin, muutamiin parisilaisiin veitikkoihin, mitä lienevät olleet puotilaisia tai kirjuria, jotka ihailullaan olivat häntä ahdistaneet hänen rahojensa tähden. Ja tämä hänestä näytti parhaimmalta, minkä hän tunsi, ja samalla kauneimmalta.

Lähestyäkseen häntä oli Gaud kertonut, ett'ei hänenkään kotonaan oltu aina oltu yhtä hyvissä varoissa kun nyt; että hänen isänsä oli alkanut Islannin kalastajana, että hän vieläkin suuresti kunnioitti islantilaisia, ja että hän, Gaud, muisti, aivan pienenä ollessaan, juoksennelleensa paljain jaloin pitkin rantahiekkaa — äiti parkansa kuoleman jälkeen…

Oi, sitä juhlayötä, viehättävää, ratkaisevaa yötä, jonka vertaista hän ei elämässään ollut elänyt, — siitä oli jo kauvan, se oli joulukuussa ja nyt oli toukokuu. Kaikki silloiset tanssijat olivat nyt kalastamassa, mikä missäkin Islannin merellä, — heillä oli täysi päivä vaalean auringon valossa, äärettömässä yksinäisyydessään, kun Bretagnessa vähitellen alkoi hämärtyä.

Gaud vielä viipyi ikkunassaan. Paimpolin toria ympäröivät melkein kaikilta tahoilta vanhat talot, jotka yön tullen kävivät yhä synkemmiksi, ja joista ei kuulunut hiiskahdusta. Talojen yläpuolella näytti taivaan vielä valoisa aavuus väljenevän, kohoavan, yhä enemmän etenevän maasta, — joka nyt hämärässä näytti yhdeltä ainoalta mustalta kattoryhmältä. Silloin tällöin suljettiin joku portti tai ikkuna, joku vanha merimies astui heiluen ravintolasta poiketen johonkin synkkään pikkukatuun; tai palasi muutamia myöhästyneitä tyttöjä kävelemästä, kevätkukkia käsissä. Muuan, joka tunsi Gaudin, sanoi hänelle hyvääiltaa ja ojensi häntä kohden orapihlajan oksaa, ikäänkun antaakseen hänen haistella sitä; hämärässäkin vielä saattoi nähdä sen valkeat, hienot kukkatertut. Muuten toinenkin suloinen tuoksu oli levinnyt puutarhoista ja pihamaista, se oli kaprifoliumin tuoksu, joka kukki graniittiseinillä, — ja myöskin heikko merihauran haju, joka tuli satamasta. Yölepakoita liiteli ilmassa, äänettömästi lennellen, kuten unten eläimet.

Gaud oli viettänyt monta iltaa tämän ikkunan ääressä, katsellen tätä surumielistä toria, ja ajatellen islantilaisia, jotka olivat poikessa, ja aina samoja tanssia…

… Lopulla häitä oli hyvin kuuma, ja monenkin tanssijan päätä huimasi. Gaud muisti, miten Yann tanssi muitten kanssa, tyttöjen ja vaimojen, joita hän luultavasti oli enemmän tai vähemmän armastellut, hän muisti, miten alentuvan halveksivaisesti Yann oli vastannut heidän viittauksiinsa. Hän oli niin erilainen kun muut.

Yann oli oiva tanssija, suorana kun korkearunkoinen tammi, hän liikkui keveästi ja uljaasti, ja pää pystyssä. Hänen ruskeita kiharoitaan oli muutama vierähtänyt otsalle ja tukka liehui tanssiessa. Gaud, joka myöskin oli jotensakin pitkä, tunsi Yannin koskettavan hänen päähinettään, kun tämä kumartui vähän, voidakseen paremmin pitää hänestä kiinni nopeassa valssissa.

Silloin tällöin Yann osoitti Gaudille pientä sisartaan, Mariaa ja Sylvestreä, kihlaantuneita, jotka tanssivat yhdessä. Hän nauroi herttaisesti, nähdessään nämä molemmat, jotka olivat niin nuoria ja niin ujoja toistensa seurassa, olivat kohteliaita keskenään ja arasti sanoivat toisilleen matalalla äänellä luultavasti hyvinkin sieviä seikkoja. Pahoillaan Yann olisi ollut, jos ei näin olisi ollut, mutta sittenkin se huvitti häntä, joka oli rohkea ja toimelias, nähdessään heidät niin lapsellisiksi; silloin hän hymyillen vilkasi Gaudiin sanoen: "Noita on niin mukava ja hauska katsella, noita meidän pikku veljeä ja sisarta!"

Lopulta yötä suudeltiin paljon, serkukset, kihlaantuneet, rakastuneet suutelivat toisiaan, mutta se tehtiin suoraan ja rehellisesti, keskelle suuta ja kaikkien nähden. Yann luonnollisesti ei ollut suudellut häntä, semmoisia ei uskaltanut tehdä herra Mévelin tyttärelle; kenties hän vain painoi häntä lujemmin rintaansa vastaan viimeisissä valsseissa, ja Gaud siihen taipui turvallisesti, vieläpä nojautui häneen, antautuen koko sielustaan. Tässä äkillisessä, syvässä, viehättävässä hurmauksessa, joka saattoi hänen koko olennollaan Yanniin viehättymään, hänen kaksikymmenvuotisilla aistimillaankin oli osansa, mutta hänen sydämmestään oli se alkanut.

— Oletteko nähneet, kuinka röyhkeästi hän katselee Yannia? sanoi pari kolme kaunista neitosta, vaaleitten tai mustien silmäripsien varjostamat silmät ujosti maahan luotuina, ja kuitenkin heillä oli tanssijain joukossa ainakin yksi, jollei kaksi armastelijaa. Todellakin hän katseli vähän väliä Yannia, mutta se oli hänelle puolustukseksi, että Yann oli ensimäinen ja ainoa nuori mies, joka koskaan oli hänen huomiotaan herättänyt.

Erotessaan, kun kaikki tungeskelivat lähtöä tehden, aamulla, kolakassa, he sanoivat jäähyväisiä toisilleen, niin tuttavasti kun kaksi kihlaantunutta, jotka aikovat tavata toisensa seuraavana päivänä. Sitten hän oli kotiin palatessaan kulkenut tämän saman torin yli isänsä kanssa. Hän ei ollut ollenkaan väsyksissä, vaan oli hilpeä ja iloinen, hengittäen mielihyvällä raitista ilmaa; ja kylmä sumu ja synkkä päivänkoitto tuntuivat hänestä viehättävältä ja raittiilta.

… Toukokuun yö oli jo kauvan sitten peittänyt seudun, kaikki ikkunat olivat, saranoissaan hiukan narahdellen, jo vähitellen suljetut. Mutta Gaud yhä vielä istui avonaisen ikkunansa ääressä, Harvat, viimeiset ohikulkijat, jotka pimeässä näkivät hänen valkoisen päähineensä häämöttävän, sanoivat kai: "Tuossa tyttö varmaankin uneksii armaastaan". Ja tottahan se oli, että hän uneksi hänestä, — vaikka hän olikin vähällä itkeä, hänen pienet, valkoiset hampaansa purivat huulia, alituisesti täyttäen kuopan, joka niin somasti toi näkyviin nuortean suun piirteet. Ja hänen silmänsä katselivat pimeyteen, tarkastamatta mitään erityistä esinettä…

… Mutta näitten tanssijaisten jälkeen, miksi ei hän ollut palannut? Miten hän oli muuttunut? Jos he satunnaisesti kohtasivat toisensa, näytti Yann tahtovan paeta, hän katsoi poispäin ja hänen silmänsä vilkkuivat aina niin nopeasti.

Gaud oli usein puhunut siitä Sylvestren kanssa, mutta ei hänkään käsittänyt sitä.

— Juuri hänen kanssaan sinun, Gaud, pitäisi mennä naimisiin, hän sanoi, jos sinun isäsi sen sallisi, sillä hänen vertaistaan et sinä voi löytää koko paikkakunnassa. Ensiksikin, niin, kuulehan, hän on viisas mies, vaikka hän ei näytä siitä välittävän; hän on hyvin harvoin juovuksissa. Joskus hän kyllä on itsepintainen, mutta pohjalta hän kumminkin on hyvin lempeä. Sinä et todellakaan voi tietää, miten hyvä hän on. Ja mimmoinen merimies! joka kalastuskaudeksi kapteenit hänestä vallan riitelevät.

Isänsä suostumuksesta Gaud ei epäillyt, isä ei ollut koskaan hänen tahtoaan vastustanut. Ja vähän se häntä huolestutti, ettei Yann ollut rikas. Toiseksi hänenmoinen merimies ei paljoa rahaa tarvitsisi kuudessa kuukaudessa suorittaakseen kipparin kurssin, ja hänestä tulisi kapteeni, jolle mikä laivan omistaja tahansa uskoisi laivansa.

Mitäpä siitä, jos hän olikin melkein jättiläinen, naisessa se saattoi olla vika, mutta miestä se ei rumentanut.

Muuten oli hän tiedustellut hänestä, itseään ilmaisematta, kylän tytöiltä, jotka tunsivat kaikki rakkausjutut: hänestä he eivät tienneet mitään; hän ei näyttänyt kiintyneen enemmän toiseen kun toiseenkaan, kuleksiessaan joko Lézardrieuxin tai Paimpolin kaunotarten joukossa, jotka kaikki olivat häneen mieltyneet.

Eräänä sunnuntai-iltana, aivan myöhään, hän oli nähnyt Yannin kulkevan ikkunainsa alatse, seuraten ja käsitysten kulkien muutaman Jeannie Caroffin kanssa, joka kyllä oli kaunis, mutta jonka maine oli huono. Ja tämä seikka oli Gaudia suuresti surettanut.

Myös oli kerrottu, että hän oli hyvin kiivas; kun hän muuanna iltana oli juovuksissa eräässä Paimpolin kahvilassa, jossa islantilaiset pitivät juhliaan, hän oli heittänyt suuren marmorisen pöydän oven läpi, jota ei hänelle tahdottu avata…

Kaiken tämän Gaud antoi hänelle anteeksi: tiettyhän se oli, mimmoisia merimiehet olivat, kun sattuivat pahalle päälle. Mutta jos hän oli sydämeltään puhdas, niin miksi hän oli lähestynyt Gaudia, joka ei mitään ajatellut, jättääkseen hänet sitten; miksi hän oli katsellut Gaudia kokonaisen yön hymyillen, tavalla, joka näytti niin rehelliseltä; miksi hänen piti uskoa hänelle asioitaan niin lempeällä äänellä kuin morsiamelleen? Nyt ei Gaud enää saattanut muuttua ja mieltyä toiseen. Muinoin, täällä samassa Bretagnessa, kun hän oli pieni, oli häntä nuhdeltu ja sanottu, että hän oli pahanilkinen ja itsepäinen, kun mikäkin, ja semmoisena hän oli pysynyt. Vaikka hän nyt oli hieno neito, hiukan totinen ja kopea käytöksessään, jota ei kukaan ollut muodostellut, hän kuitenkin oli aivan sama.

Tanssiaisten jälkeen oli Gaudilta lopputalvi kulunut, odotellessa häntä jälleen näkevänsä, mutta hän ei ollut edes käynyt jäähyväisillä ennen Islantiin lähtöään. Nyt kun ei Yannia enää ollut kotosalla, oli täällä kaikki Gaudista arvotonta; hidastunut aika tuntui matelevan eteenpäin — kunnes syksy viimein tulisi, jolloin Gaud oli päättänyt ryhtyä asiaan ja saattaa se päätökseen…

… Kaupungintalossa löi kello yhtätoista, — omituisen heleästi, niinkun kellon ääni tavallisesti kuuluu tyyninä kevätöinä.

Paimpolissa pidetään yhdentoista aikaa hyvin myöhäsenä, ja Gaud sulki ikkunan ja sytytti lampun maata mennäkseen…

Kenties se Yannissa olikin vaan ujoutta, taikka koska hänkin oli ylpeä, pelkäsikö hän rukkasia, luullen Gaudia liian rikkaaksi?… Gaud oli jo aikonut aivan suoraan kysyä sitä häneltä, mutta Sylvestre oli arvellut, ettei, se käynyt päinsä, ettei nuoren tytön oikein sopinut olla niin rohkean. Paimpolissa jo moitittiin hänen käytöstapaansa ja pukuaan…

… Hän riisui hitaasti vaatteet päältään, haaveksivan tytön tavalla: ensin musliinipäähineensä, sitten komean pukunsa, joka oli tehty kaupunkilaismalliin, ja jonka hän huolettomasti heitti jollekin tuolille.

Viimein pitkät kureliivinsä, joista ihmisillä oli niin paljon puhumista, ne kun olivat parisilaiseen malliin tehdyt. Kun vartalo pääsi vapaaksi, kävi se täydellisemmäksi; kun se ei enää ollut kuristuksissa, sai se luonnolliset piirteensä, jotka olivat täyteläiset ja pehmeät kun marmoriveistoksen; joka liike muutti niiden suhdetta, ja jokainen oli viehättävä.

Pikku lamppu, joka yksin tuikki yön pimeässä, valaisi salaperäisesti hänen hartioitaan ja rintojaan, hänen ihanaa vartaloaan, jota yksikään silmä ei ollut koskaan nähnyt, jota ei luultavasti kukaan saisi nähdä, ja joka kenenkään näkemättä olisi kuihtuva, koska ei tuo Yann siitä huolinut.

Hän tiesi kasvonsa sieviksi, mutta ruumiinsa kauneutta hän ei vähääkään tuntenut. Muuten näillä tienoin Bretagnea, Islannin kalastajien tyttärillä, on tämä kauneus melkein rotuominaisuus; sitä tuskin huomataan, eikä sitä näytellä, hurjimmatkin heistä häpeisivät sitä tehdä.

Hän alkoi irrottaa hiuksiaan korvien yläpuolella olevista kaarroksista, ja molemmat palmikot riippuivat pitkin selkää kun kaksi raskasta käärmettä. Hän kiersi ne kokoon päälaelleen, joten oli mukava maata, — ja hänen säännölliset kasvonsa muistuttivat roomalaista neitoa.

Sillä välin hän piti yhä käsiään ylhäällä ja pureskellen huuliaan käänteli vaaleita palmikoitaan, — niinkun lapsi, joka pyörittelee käsissään leikkikalua, ajatellen muita asioita; sitten antoi hän niitten taas valua alas, ja alkoi niitä huvikseen purkaa ja levitellä; kohta hän oli verhottu hiuksilla, kun mikä metsien papitar.