Читать книгу Islannin kalastajat - Pierre Loti - Страница 6

Sisällysluettelo

Ensi kerran hän näki Yannia tulopäivänsä seuraavana päivänä, islantilaisten rukouspäivänä, joka on 8:s päivä joulukuuta, ja pyhitetty neitsyt Marialle, kalastajien suojeluspyhimykselle, — kohta juhlakulun jälkeen, kun synkillä kaduilla vielä liehui valkeita lippuja, jotka olivat koristetut muratilla ja rautatammen oksilla, talven lehdillä ja kukilla.

Ilo oli vähän karkeata ja raakaa tässä kiitosjuhlassa, jota pidettiin synkän taivaan alla. Iloa hilpeydettä, huolettomuutta ja uhkaa, ruumiillista voimaa ja alkoholia; ja aina painava kuolon uhka, joka nyt oli selvempi kun koskaan.

Paimpolissa oli melua, kellot soivat ja papit lauloivat. Kapakoista kuului yksitoikkosia ja yksinkertaisia lauluja, vanhoja arkkiveisuja, merimiesten illankuluja; vanhoja valituslauluja, meren tuomia, tai mistä lienevätkin tulleita, aikojen hämärästä yöstä. Merimiesjoukkoja kulki käsitysten pitkin katuja, hoiperrellen osaksi siksi, että olivat tottuneet heiluen astumaan, osaksi alkavasta päihtymyksestä; naisiin he loivat hehkuvia silmäyksiä pitkällisen erilläänolon jälkeen. Tyttöjä joukottain, valkeat nunnamaiset päähineet päässä, kauniit rinnat pingotettuina ja kauneissa silmissä koko kesän ikävät. Vanhoja graniittitaloja, jotka suojasivat näitä meluavia ihmisiä, ja vanhoja kattoja, jotka saattoivat kertoa vuosisatoja kestäneistä taisteluistaan länsituulta, sumua ja sateita vastaan, kaikkia meren tuomia vastaan, kertoa lämpimiä tarinoita heidän suojassaan tapahtuneista vanhoista seikkailuista, rohkeudesta ja rakkaudesta.

Ja kaiken tämän yli vallitsi entisiä aikoja muistuttava uskonnollinen tunne ja kunnioitus isiltä perittyä jumalanpalvelusta, suojelevia sakramenttia ja puhdasta ja saastuttamatonta Neitsyttä kohtaan. Kapakkojen vieressä oli kirkko, jonka portaille oli kukkia levitetty, synkät ovet seljällään; siellä tuoksui pyhäsavu, vahatuohukset tuikkivat hämärässä ja joka paikkaan pitkin pyhiä holvia olivat merimiehet naulanneet lupaamiaan lahjoja. Rakastuneitten tyttöjen vieressä kadonneitten merimiesten morsiamia, hukkuneitten leskiä, tullen kuolleitten kappelista, surupukuihin ja sileisiin päähineisiin puettuina, silmät maahan luotuina, äänettöminä kulkien meluavien joukkojen läpi, synkän varotuksen tavoin. Ja aivan läheltä kuului ikuinen meri, näiden voimakkaiden ihmisten suuri imettäjä ja suuri hävittäjä, riehuen sekin ja meluten, ottaen puolestaan sekin juhlaan osaa…

Kaikki nämä moninaiset seikat tekivät Gaudiin oudon vaikutuksen. Hän oli kiihtynyt ja hymyili, mutta tunsi kumminkin sydäntään ahdistavan, ajatellessaan, että tämä tienoo oli ainaiseksi tuleva hänen kodikseen. Torilla, jossa oli köydellätanssijoita ja kaikenlaisia peliä, hän käveli edestakasin ystäväinsä kanssa, jotka nimittelivät hänelle Paimpolin ja Ploubazlanekin nuoria miehiä. Huvilaulajien eteen oli näitä "islantilaisia" pysähtynyt useita, selin heihin seisoen. Muuan heistä herätti ensinnä hänen huomiotaan ylen kookkaalla vartalollaan ja melkein liian leveillä hartioillaan ja hän puhkesi sanomaan vähän ivallisesti:

— Tuollapa pituutta on!

Jolla lauseellaan hän tarkotti jotensakin seuraavaa:

— Joka tuon naipi, saapi aika jättiläisen taloonsa.

Mies kääntyi äkkiä, ikäänkun olisi sen kuullut, katseli häntä nopeasti kiireestä kantapäihin ja näytti kysyvän:

— Kukahan tuo paimpolilaiseen päähineesen puettu on, joka näyttää niin komealta ja jota minä en ole ennen nähnyt.

Sitten oli hän nopeasti luonut kohteliaisuudesta katseensa maahan ja näytti kokonaan kiintyneen laulajia kuuntelemaan, eikä enää näyttänyt päästään muuta kun mustaa tukkaansa, joka oli pitkää ja takaa, niskasta, kiharaa.

Vaikka Gaud ennen ujostelematta oli kysynyt useitten muitten nimiä, ei hän uskaltanut kysyä tämän. Kauniit kasvot, jotka hän parhaiksi oli nähnyt, ylpeä, taipumaton katse, ruskeat hiukan kellahtavat silmäripset, jotka keveästi varjostivat sinertäviä silmiä, kaikki tämä vaikutti häneen ja myös saattoi hänet hämille.

Hän se olikin tuo "Gaosin poika", josta hän oli kuullut puhuttavan Moanien luona ja mainittavan Sylvestren paraaksi ystäväksi. Saman rukouspäivän iltana Sylvestre ja sama mies olivat käsitysten kävellen tulleet hänen isälleen ja hänelle vastaan ja olivat pysähtyneet tervehtimään…

… Pikku Sylvestrestä oli hänelle heti tullut veljen tapainen. Koska olivat serkkuja, olivat he tottuneet sinuttelemaan toisiaan; — alussa oli Gaudia tosin vähän arveluttanut nähdessään seitsentoista vuotisen suuren pojan, jolla jo oli musta parta, mutta kun hänen lapselliset silmänsä olivat yhtä lempeitä kun ennenkin, oli hän pian taas tutustunut häneen niin hyvin, kun ei hän koskaan olisi ollut hänestä erillään. Kun Sylvestre kävi Paimpolissa, käski Gaud häntä syömään päivällistä kerallaan, ja Sylvestre söi vahvasti, sillä kotona ei hänellä ollut liikoja tarjona…

Totta puhuen ei Yann ollut osoittanut sen enempää kohteliaisuutta häntä kohtaan tällä ensi kerralla, vihreillä oksilla peitetyn, pienen, harmaan kadun kulmassa. Hän oli vain nostanut hänelle hattua melkein aralla, vaikka samalla arvokkaalla tavalla: sitten oli hän taas nopeasti silmäillyt häntä, mutta katsonut kohta poispäin, ikäänkun hän ei olisi ollut tyytyväinen tähän kohtaukseen ja hänellä olisi ollut kiire jatkaa matkaa. Kiivas läntinen vihuri oli juhlakulun aikana alkanut puhaltaa ja oli levitellyt pitkin maata oksia ja peittänyt taivaan mustanharmailla repaleisilla pilvillä… Kaiken tämän muisti Gaud hyvin, istuessaan muistoihinsa vaipuneena: kuinka synkkä yö lopetti tämän rukouspäivän; hän muisti lehvillä koristetut valkoiset liput, joita tuuli pieksi vasten muuria, ryhmissä seisovia "islantilaisia", tuulten ja myrskyjen miehiä, jotka laulellen menivät ravintoloihin lähestyvää sadetta pakoon; ja ennen muita hän muisti suuren harteikkaan miehen, joka katsoi poispäin, näyttäen suuttuneelta ja olevan hämillään… Suurestipa Gaud oli muuttunut siitä saakka!…

Ja olipa erotus sen juhlaillan melun ja nykyisen hiljaisuuden välillä! Sama Paimpol näytti tänä iltana niin rauhalliselta ja autiolta, toukokuun pitkässä, leudossa hämärässä, joka sai hänet ikkunaan unohtumaan, yksinään uneksimaan ja haaveksimaan…