Читать книгу Vastarannan lumo - Risto Vuorinen - Страница 10

Antti ja Anja asuivat kirkonkylän ulkopuolella. He olivat muuttaneet peltojen keskelle rakennettuun omakotitaloonsa puolisen vuotta ennen esikoisensa syntymää. Siihen asti heidän asuntonaan oli ollut Antin vanhempien maatilan punamullatun päärakennuksen yläkerran huone. Sinne pariskunta oli muuttanut heti kihlauduttuaan.

Nuorten katseet olivat kohdanneet ensimmäisen kerran paikallisissa tansseissa, joissa Antin orkesteri oli soittanut. Anja oli tullut Rytmihallin iltamiin tyttöystävänsä Raijan kanssa. Illan kuluessa Anjan huomio oli kiinnittynyt orkesterin vaaleaan hanuristiin, joka oli osannut tulkita hienosti ajan iskelmiä. Anja oli kuunnellut orkesteria välillä aivan esiintymiskorokkeen edessä. Antti oli huomannut hänet. Naisen hymy ja iloiset silmät olivat jääneet hänen mieleensä.

Pari viikkoa myöhemmin Antti oli seisonut apteekissa jonottamassa yskänlääkettä. Hän oli tunnistanut edessään seisoneen naisen tanssi-illan naiseksi. Heidän välillään oli käynnistynyt keskustelu paikkakuntaa kohdanneesta flunssa-aallosta, joka oli näkynyt apteekissa asiakkaiden tulvana.

Antin orkesterilla oli seuraavana lauantaina vapaailta. Jonottaessaan Antti oli kertonut menevänsä kuuntelemaan Rytmihallille Mauri Koivuniemen orkesteria. Antti oli kehunut seinäjokelaista yhtyettä ja erityisesti sen nuorta laulusolistia Paulaa. Anja oli suunnitellut samaa, jos vain saisi houkutelluksi Raijan mukaansa.

Antti saapui tanssipaikalle ensimmäisten joukossa. Hän jaloitteli salin ja kahvilan väliä, kävi välillä ulkona ottamassa happea tarkkaillen paikalle saapuvia. Orkesterin jo aloitettua esiintymisensä Antti kuunteli seinäjokelaisten kollegojensa soittoa esiintymislavan tuntumassa ja vilkuili ympärilleen. Orkesterin ensimmäisen soittorupeaman oltua jo lopuillaan hän ajatteli, ettei Anja ollut saanut houkutelluksi ystäväänsä mukaansa tansseihin. Tai sitten tuo tähtisilmäinen neito ei yksinkertaisesti ollut kiinnostunut tapaamaan apteekissa kohtaamaansa miestä. Hän oli siirtymässä kahville puhvetin puolelle, kun hän pysähtyi ja tarkensi katsettaan. Hänen ryhtinsä suoristui, kun hän havaitsi salin toiselta laidalta tanssiparien lomitse kaksi sisään astuvaa naista. Toisen heistä hän tunnisti Anjaksi ja toisen hän arvasi Raijaksi. Illan aikana Antti ei tanssittanut ketään muuta kuin Anjaa. Saattaessaan tanssikumppaniaan naisten puolelle Antti huomasi Anjan ontuvan oikeaa jalkaansa. Hän arveli Anjan loukanneen sen eikä ruvennut kyselemään asiasta enempää.

Reilu vuosi myöhemmin tanssittiin Anjan ja Antin häitä. Sulhasen isä Eino ja äiti Liisa olivat tuumineet, että kun heidän ainoa poikansa menisi kerran naimisiin, he ottaisivat mielellään vastuun häiden järjestelyistä. Sen he olivat esittäneet myös morsiamen vanhemmille Elville ja Nikolaille, jotka suostuivat siihen mielellään pientilallisina, monilapsisen evakkoperheen huoltajina.

Komeat häät niistä tulivatkin. Kutsun oli ottanut vastaan parisataa sulhasen ja morsiamen tuttavaa, jotka saapuivat kirkkovihkimisen jälkeen Rytmihallille. Myös Anjan sisaret ja veli olivat päässeet tulemaan paikalle. Sisarista kaksi vanhinta asui Ruotsissa ja kaksi keskimmäistä pääkaupungissa. Veli hoiti vanhempiensa kanssa kotitilaa. Morsian piti sisaruskatraan tapaamista sormusten pujottamisen ja häävalssin jälkeen päivän huippukohtana.

- Tällaiset menot piti järjestää, että sain teidät taas koolle pitkästä aikaa, Anja nauratti sisarusparvea.

Myös Elvi ja Nikolai viihtyivät hyvin ja jatkoivat tanssiaisten jälkeen tarinointia Antin vanhempien kanssa Jaakkoloiden perintötilalla Iso-Jaakkolassa.

Anja oli pitänyt tanssihäitä aluksi turhan suureellisina, mutta kun vieraat olivat poistuneet tahoilleen, hän kiitti Antin vanhempia ikimuistoisen mukavista juhlista. Lukemattomien onnittelujen ja halausten jälkeen hän sanoi tunteneensa ensimmäisen kerran olevansa tasavertainen paikallisten ihmisten parissa. Tunteja kestäneet juhlallisuudet sekä sulhasen ja häävieraiden pyörittämät kymmenet tanssit tuntuivat illalla Anjan jaloissa ja lonkan seudulla. Lievä jomotus ei kuitenkaan häirinnyt hääyötä. Anja tunsi itsensä onnellisemmaksi ja myös täydellisemmäksi kuin koskaan aiemmin.

- Kehuin sinua kylän miehille harvinaisen lämpimäksi ja kauniiksi vaimoksi. Jouduin lisäämään, etteivät omat suunnitelmanikaan pelota sinua, koska olet kokenut elämäsi aikana niin paljon. Tavoitteeseen pääsee vain uskomalla omaan asiaansa, Antti sanoi johdattaen Anjan hellästi lakanoiden väliin.

Pari vietti hääyönsä jo tutuksi käyneessä Antin vanhempien talon yläkerran huoneessa. Heille tuntui kuitenkin olevan aivan yhdentekevää, minkälaisessa ympäristössä he yönsä viettivät. Anja ja Antti näkivät ja kokivat vain toisensa aistien puolisoistaan hehkuvan onnen.

Pariskunnan ensimmäisestä asunnosta, kaksifooninkisen pohjalaistalon yläkerrasta vain parin sadan metrin päähän oli ryhdytty rakentamaan reilun vuoden kuluttua aravalainoitettua omakotitaloa. Sen valmistuttua oli muutto omaan kotiin ollut fyysinen koettelemus raskaana olleelle ja mattokutomossa vuorotöissä käyvälle Anjalle.

Antin ja Anjan talo oli ollut ensimmäinen rakennus Jaakkolan lakealla, joka oli alun perin kuulunut Antin isän viljelemään sukutilaan. Kunta oli hankkinut sopivalla etäisyydellä kunnan keskustasta sijainneet sarat omistukseensa ja lohkonut ne omakotitalotonteiksi.

Anja nautti miehensä kanssa päiväkahvia keittiöpöydän ääressä. Esikoinen nukkui viereisessä huoneessa äitiyspakkauslaatikossa. Tuore äiti mietti miehensä paljastamaa nimiehdotusta.

- Eihän tuollaista nimeä kuin Ingo löydy edes kalenterista. G-kirjainkin on jotenkin kummallinen suomalaisen nimessä, Anja yritti torpedoida miehensä ideaa.

Antti perusteli nimen kuvaavan lujatahtoista ja päämäärätietoista miestä. Sellainen saattaisi siivittää heidän poikansa jopa kansainvälisiin urheilusaavutuksiin.

- Mitä sinä oikein puhut? Meidän pojastammeko muka nyrkkeilijä? Että veisit pojan köysien väliin hakattavaksi? Ei kuule onnistu kuuna kullan valkeana, Anja sanoi jämäkästi.

Antti tarkensi, ettei hän tarkoittanut nyrkkeilyä, vaan yleensä elämässään menestyvää ihmistä.

- Niin, niin. Etunimestähän ihmispoloisen menestys tässä maailmassa paljon riippuukin, Anja tuhahti.

Anja alkoi pyöritellä nimiyhdistelmää mielessään, tuijotti ikkunasta peltoaukealle, sen takana olevaa metsänreunaa ja sen yllä parveilevia variksia. Lopulta hän siirsi katseensa Anttiin ja sanoi, että nimen antaminen voi tuntua pieneltä asialta, läpihuutoseikalta, mutta että lapsen piti kantaa nimeään loppuelämänsä.

- Ei ole lapselle oikein, jos vanhemmat määräävät hänelle kummallisen nimen. Ingo on aika kummallinen nimi. Poika voi pitää sitä jonkinlaisena rangaistuksena. Montako Ingoa tunnet, Anja kysyi.

Antti puolusti esitystään sillä, että maailma muuttuu ja perinteisten nimien rinnalle tulee uusia vaikutteita.

- Ingo on sellainen nimi, jota ei ihmeteltäisi, vaikka poika menisi Amerikkaan asti. Tilanne olisi toinen, jos nimi olisi joku Malakias tai Vilhaartti. Sellaisia voisi jo pitää viattoman lapsen rangaistuksena.

- Ei tässä nyt mitään Malakiasta olla leipomassa, herranjumala! Vai että Vilhaartti? Niiden rinnalla Ingo tuntuu jo paremmalta. Jos se toinen nimi olisi sellainen normaali ja suomalainen, niin voisi sitä harkitakin, Anja vastasi.

Maistettuaan hieman kahvia Antti teki kompromissiesityksen.

- Mitä jos laitettaisiin pojan toiseksi nimeksi Iisakki sinun isoisäsi nimen mukaan? Ingo kuvaa kansainvälisyyttä ja menestystä ja Iisakki taas jämerää ja sitkeää suomalaisuutta. Mitä sanot?

- Ei se kyllä tuollaisessa yhteydessä kuulosta niin kummalta, Anja myöntyi harkittuaan tovin uutta tarjousta.

Viikon päästä Jaakkoloiden poika ristittiin Ingo Iisakiksi tavanomaisin menoin.