Читать книгу Vastarannan lumo - Risto Vuorinen - Страница 8

- Napanuora on kiertynyt lapsen kaulan ympäri.

Kätilön ilmoitus järkytti Anja Jaakkolaa. Hän tunsi parin sydämenlyönnin jäävän väliin. Anjan mieleen piirtyivät karmeimmat kauhukuvat kuolleesta tai vähintään hapen puutteessa aivovamman saaneesta lapsesta. Fyysistä tuskaa lisäsi henkinen piina: miksi hänen normaalisti sujunut raskautensa saisi näin julman lopun? Mitä hän oli tehnyt väärin? Miksi hän ei ollut vaatinut synnytystä lääninsairaalassa? Miten hän kertoisi lapsen kuolemasta miehelleen? Kuinka he kestäisivät tämän iskun? Anjan mieleen nousi tukku raskaita kysymyksiä, joihin hän ei jaksanut etsiä vastauksia. Hän yritti vain hillitä itsensä ja tehdä parhaansa suorituksessa, jota hän oli harjoitellut mielessään viime kuukaudet lukemattomia kertoja.

- On tällaista ennenkin tapahtunut, kätilö lisäsi ja kasvatti samalla avuttomana ponnistelevan kauhua.

Anja oli kuullut odotusaikana tarinoita napanuoraansa kuristuneista lapsista, mutta oli yrittänyt pyyhkiä mielestään sellaiset kertomukset. Todennäköisyys tuollaisen onnettomuuden osumisesta omalle kohdalle oli häviävän pieni. Pitikö sen tapahtua juuri hänelle?

Kätilö pyysi Anjaa kääntymään hieman toiselle kyljelleen, jotta lapsi vaihtaisi kohdussa asentoa.

- Kyllä tämä on pian ohi, kätilö rauhoitti tilannetta. Anja ei ollut varma, tarkoittiko se hyvää vaiko pahaa. Koska lapsella oli napanuora kaulan ympärillä, se ei voinut merkitä synnyttäjän mielestä kuin huonoa.

- No niin. Selvän teki. Tämä on poika, Anjan korviin kaikui jostain huminan takaa.

Ja kuollut, siniseksi kuristunut vauva, Anja ajatteli, koska ei kuullut parkaisua. Lapsi ei päästänyt pienintäkään äännähdystä, jolla juuri syntynyt lapsi ilmoittaa alkaneensa hengittää normaalisti. Lapsi oli siis kuolleena syntynyt. Anja purskahti katkeraan itkuun eikä saanut vollotuksen lisäksi sanaa suustaan.

- Otetaan nyt rauhallisesti vain. Potra poika tämä on ja aivan terveeltä näyttää. Napanuora luiskahti sopivasti yli pään eikä se haitannut ollenkaan. Näin se menee yleensäkin. Eli taas oli väärä hälytys.

Sanoiko joku noin vai oliko se pelkkää kuvittelua?

- Paljon onnea tuoreelle äidille.

Anja tunnisti äänen jalkopäässään häärivän kätilön onnitteluksi. Kauhun tunteiden pato sortui ja paineet alkoivat purkautua ryöppynä. Hän itki täysin palkein ja vapautti itsestään paniikinomaisen pelkonsa, joka oli tuntunut viime hetkinä aivan ylivoimaiselta. Vasta nyt alkoivat virrata onnen kyyneleet. Niiden lävitse hän näki ensimmäisen parkaisunsa hieman myöhässä päästävän esikoisensa hahmon.

Kun Anjan tunnekuohu oli tasaantunut, hän tajusi todella olevansa terveen pojan onnellinen äiti. Samalla Anja päätti, ettei Antti saisi koskaan tietää hänen äsken kokemistaan kauhun hetkistä eikä siitä, että tämä lapsi jäisi hänen viimeiseksi ponnistuksekseen tällä alalla.

Synnytyksestä oli kulunut kaksi päivää. 3620 grammaa painavan pojan isä Antti oli tullut kotiin synnytyslaitokselta tapaamasta esikoistaan ja vaimoaan. Hän loikoili iltapalaksi lämmittämänsä uunimakkara-aterian jälkeen omakotitalonsa olohuoneen sohvalla ja kuunteli puolihorroksessa radiosta kuuluvaa kevyen musiikin konserttia. Kesken kaiken hän säpsähti hereille. Putkiradiosta tarttui hänen tarkkaan sävelkorvaansa ongenkoukun tavoin kiinnostava melodian kulku ja sävelmän haikea tunnelma. Antti lisäsi äänen voimakkuutta, sulki silmänsä ja antoi mielikuvien liitää harmonikan luoman tunnelman viemänä. Hänen mieleensä ilmestyi kuvia syksyisistä lehtipuista, kellastuneista koivuista ja vaahteroista irtoavista, punertavista lehdistä, jotka leijuivat pehmeästi kuin näkymättömillä laineilla keikkuen menneen kesän kadonneen vehreyden peittämään maahan. Musiikkiesityksen luoma mielikuva oli kuin romanttinen jakso jostain vanhasta elokuvasta. Syksyn maahan lankeavissa lehdissä oli hyvin surullinen pohjavire, aivan kuin jokin kaunis olisi päättymässä.

Kappale selvisi jo seuraavana päivänä. Uutterasti kaukopuheluita tilanneen Antin onnistui saada Helsingistä langan toiseen päähän musiikkitoimittaja, joka oli laatinut Antin kuuleman äänilevykonsertin. Antin tajuntaan piirtyneet kuvat osuivat nappiin. Sävellys oli nimeltään Varisevat lehdet. Sen oli esittänyt rannikkopohjalainen harmonikkamestari Paul Norrback, joka oli myös kappaleen säveltäjä. Antti tilasi samana päivänä vielä yhden kaukopuhelun pääkaupunkiin.

Reilun viikon kuluttua Antti avasi Musiikki-Fazerin tunnuksella merkittyyn paperiin käärityn postilähetyksen ja poimi iskunkestävästä pakkauksesta mustan savikiekon. Hän laski levysoittimen neulan varovasti levyn alku-uralle. Antin lumonneen valssin alkutahdit soljuivat pian ylhäältä alas leijuen ja veivät hänet syksyisten lehtipuiden keskelle. Yhden miehen soittotreenit venyivät Jaakkoloiden olohuoneessa pikkutunneille asti. Antti oli tyytyväinen saadessaan Varisevista lehdistä yhtyeensä ohjelmistoon uuden sävelmän. Siitä muodostuisi yhtyeen tahdittamien tanssi-iltojen viimeinen valssi. Sen hän päätti soittaa ensimmäisen kerran yleisön edessä seuraavan viikon lauantaina Kortesjärven Rantamajalla.

Musiikkiharrastus oli Antin ehdoton henkireikä. Orkesteri muodosti Antille rakkaan, kodin ulkopuolisen maailman. Musiikki sai hänet unohtamaan arjen ongelmat. Hikisten soittoharjoitusten ja tanssipaikoilla soitettujen keikkojen jälkeen hän kehui usein kavereilleen tuntevansa mielensä puhtaaksi, aivan kuin olisi käynyt saunassa. Antti ei väsynyt ihmettelemästä, kuinka hänen orkesterissaan soittivat keskenään niin hyvin toimeentulevat miehet.