Читать книгу Vastarannan lumo - Risto Vuorinen - Страница 7

Ingo oli matkustanut edellisenä syksynä kantosiipialuksella Helsingistä Tallinnaan. Hetkeä ennen kaupunkien väliä sahanneen pika-aluksen irtaantumista Makasiiniterminaalin rannasta Ingon viereen oli lysähtänyt kookas mies hengästyksissään.

Jo satamassa oli tuullut navakasti. Merellä tuulen ennakoitiin nousevan lähelle myrskylukemia. Ingo aprikoi, miten hän kestäisi puolitoistatuntisen koettelemuksen oksentamatta. Hän tiesi, että tiukka katse horisonttiin piti etovan olon tavallisesti loitolla, mutta Suomenlahden aaltojen syövereistä kohoavat vaahtopäät pärskisivät pian purkin kaikkiin ikkunoihin hävittäen horisontin näköpiiristä.

Ingon viereen istuneen miehen kädessä oli lonkerotölkki, josta törrötti imupilli. Lonkeroa pillillä imevä raavas mies näytti Ingosta koomiselta. Hän kysäisi, että oliko tuollainen nykyään muotia.

Mies vastasi, ettei hän yleensä juonut lonkeroa, ei pillillä eikä ilman sitä, mutta tällaisella kelillä se kyllä kannatti. Hän oli selittänyt, että aivot piti puuduttaa ennen paatin joutumista aallokon heittelemäksi. Pillillä imien alkoholi vaikuttaisi suoraan aivojen tasapainokeskukseen ja lääke alkaisi toimia nopeasti.

Tavallisesti Ingo vältteli alkoholijuomia, mutta pian aluksen kapeilla käytävillä tasapainoillut tarjoilija toi hänenkin käteensä samanlaisen tölkin. Puheliaalla päällä oleva viereinen mies esitteli itsensä Rami Jokiseksi, itäsuomalaiseksi teatterin dramaturgiksi ja ohjaajaksi. Tämä kehui olleensa nuorempana kova rokkimies ja soittavansa edelleen teatterilaisten harrastusbändissä.

Jokinen alkoi kertoa, kuinka hänen isoisänsä oli tapellut Suomen jatkosodassa virolaisten vapaaehtoisten kanssa puna-armeijaa vastaan. Isoisän vankkumattoman näkemyksen mukaan ilman Suomen-poikien apua olisi myös Suomen sodanjälkeisestä historiasta muodostunut Neuvosto-Viron kohtaloa muistuttava tragedia. Jokinen oli sanonut kantavansa virolaisten uhrauksista perittyä kunniavelkaa. Se oli siirtynyt hänelle edesmenneeltä isoisältään.

- Sukulaiskansan miehet taistelivat Suomen vapauden ja Viron kunnian puolesta, Jokisen isoisä oli sanonut.

Ennen sotaveteraanin kuolemaa Jokinen oli luvannut lyhentää kunniavelkaa järjestämällä jotakin kouriintuntuvaa Viron ja sen ihmisten hyväksi. Seuraavaa lonkeropurkillista imiessään Jokinen oli sanonut jättävänsä vaatekeräykset ja materiaalisen avun toimittamisen toisten harteille. Koska hän oli kulttuurialan ammattilainen, hän oli päättänyt järjestää itsenäistyneelle Virolle sen ensimmäisen vuosipäivänjuhlan. Hänen tulevan kesän lopulle suunnittelemansa juhla ei olisi mikään pingviinipukuisten herrojen keskinäisen kehumisen palaveri, kuten hän asian ilmaisi. Siitä rakentuisi kaksipäiväinen kansanfestivaali musiikin ja elokuvataiteen rennossa ilmapiirissä. Jos ensimmäinen vuosijuhla onnistuisi, Jokinen oli kaavaillut kehittävänsä tapahtumasta jokakesäisen perinteen.

- Sen nimeksi tulee Aurinkofestivaali. Jaa miksikö? Siksi, että aurinko on alkanut taas paistaa virolaiseen risukasaan, Jokinen oli perustellut.

Imettyään välillä lonkerotölkkinsä tyhjäksi Jokinen kertoi löytäneensä edelliskesänä lomamatkallaan Etelä-Virosta, Haanjan ylängöltä sopivan juhlapaikan. Toimen miehenä hän oli oitis varannut Orumetsan kaupungissa sijaitsevan Jaanijärven rantapuiston neljäksi päiväksi tulevalle juhlalle.

Kuullessaan Ingon asuvan Virossa ja puhuvan sujuvasti maan kieltä Jokinen innostui. Kun Ingo oli vielä kertonut järjestäneensä vuosikymmen sitten kotimaakuntansa punkyhtyeille minifestivaalin, Jokinen oli alkanut houkutella satunnaista matkaseuraansa liittymään festivaalin järjestäjäporukkaan. Hän selitti rekisteröineensä festivaalia varten Viroon osakeyhtiön, jonka omistajiin kuului hänen lisäkseen kaksi virolaismiestä.

- Valitettavasti en tunne riittävän hyvin virolaisia kumppaneita. Törmäsin heihin sattumalta yhdellä teatterimatkalla Tallinnassa. Siksi tarvitsen remmiin luotettavan suomalaisen, Jokinen kertoi.

- Menit sitten perustamaan firman tuntemattomien kanssa. Aika uhkarohkeaa, Ingo kommentoi. Jokinen myönsi riskin. Hän perusteli tekoaan sillä, että yhtiö oli ollut pakko perustaa nopeasti juhlan järjestelyjen aloittamiseksi.

Jokinen tiesi kumppaneistaan sen verran, että Jaanus Morozov oli järjestänyt pieniä rockiltamia Tallinnan laitakaupungilla. Toinen osakas oli oikeustieteen opiskelija ja sähköbasisti Lars Kadastik.

- Lars pitää esikuvanaan suomalaista sähköbasson kuningasta, Pekka Pohjolaa. Wigwam-yhtyeen hän sanoo olevan Beatlesin veroinen omalla sarallaan. Selvästi alan miehiä tämä Lars, Jokinen totesi.

Jokinen painotti, ettei hän epäillyt kumppaneitaan huijareiksi, jollaisista Suomessa varoitetaan aina kun puheeksi tulevat Viro ja virolaiset. Hän oli sanonut vain haluavansa käytännön syistä oikeaksi kädekseen Virossa asuvan suomalaisen. Mihinkään talkoisiin Jokinen ei ollut Ingoa houkuttelemassa. Työstä maksettaisiin kunnon korvaus.

Ingoa mairiteli Jokisen tekemä yhteistyötarjous. Häntä kuitenkin askarrutti, olisiko hänellä aikaa festivaalista koituviin lisätöihin. Työnsä matkatoimiston agenttina pani hänet ahkeroimaan seitsemänä päivänä viikossa. Sen lisäksi hänen heikossa hapessa Etelä-Pohjanmaalla toipuva isänsä tarvitsi välillä poikansa henkistä ja fyysistä tukea. Ingon isän terveyden oli nollannut syöksykierteeseen joutunut yritys ja porstuassa kolkutteleva konkurssi.

- Kun saamme ensimmäisen festivaalin onnistumaan, käsissämme ovat valtit moneksi kesäksi. En tee tätä rikastuakseni, mutta rahan tuloa ei voi aina estää. Osa tuotosta kuuluu tietenkin sinulle, Jokinen oli vakuutellut tilattuaan Ingon vastustelusta huolimatta matkustamoa kiertäneeltä tarjoilijalta kaksi lonkeroa lisää.

Ingo piti Jokisen haaveilua lapsellisena ja ylimitoitettuna, mutta pähkähulluudessaan myös kiinnostavana. Hänelle tehty tarjous alkoi kutkuttaa. Olihan hän halunnut olla koko ikänsä mukana kehittämässä ja kokeilemassa jotain uutta olipa se sitten poikasena väsätty paukkupommi, joka oli vienyt yhdeltä koulukaveriltaan sormen tai hiusten värjääminen vihreiksi salaa vanhemmiltaan punkin esiinmarssin aikoihin.

Korostaakseen rock-uskottavuuttaan Jokinen kehaisi olevansa myös musiikkialalla vaikuttanut ammattilainen.

- Olin tuuppaamassa eteenpäin vuonna 1981 Juice Leskisen ideaa Tuuliajolla-risteilystä. Enoni omisti purjehduksessa käytetyn sisävesilaivan. Mika ja Aki Kaurismäen tekemä leffa Saimaa-ilmiö muuten esitetään Orumetsan kulttuuritalossa Aurinkofestivaalin aikana ilmaiseksi, Jokinen sanoi äänessään kokeneen festarimogulin varmuutta.

Tallinnan linnahallin sataman ilmestyessä jo näköetäisyydelle Jokinen jatkoi Ingon maanittelua. Hän oli visioinut Aurinko-festivaalin kasvavan jatkossa kansainväliseksi maailmanmusiikkitapahtumaksi. Aikapulaansa vedoten Ingo pullikoi sitkeästi Jokisen ehdotusta vastaan. Toisaalta hän näki itsensä jo osana tulevaa menestystarinaa. Hän kuvitteli ottavansa vastaan Tallinnan lentokentällä maailmankuuluja esiintyjiä Baltian ykkösfestivaalin edustajana.

Jokisen jatkaessa pehmittelyään Ingokin alkoi uskoa pystyvänsä hoitamaan festivaalista aiheutuvat työt muiden töidensä lomassa. Juuri ennen aluksen katosta kaikunutta Tervetuloa Tallinnaan -kuulutusta Jokinen ja Ingo löivät kättä päälle sinetiksi Ingon liittymisestä festivaalin organisaatioon.

Jo seuraavana aamuna Ingoa kadutti. Häntä harmitti pienessä lonkerohuurussa tekemänsä kädenpuristus. Päivän asiaa mietittyään hän ei kuitenkaan kehdannut enää perua antamaansa lupausta.

Katumusmieliala hälveni kuitenkin jo muutamassa päivässä. Syynä oli virolaisen aikakauslehden pikkujutussa mainittu laulaja Linda. Jutun yhteydessä oli kuva vauhdikkaasti tanssivasta, lapsenkasvoisesta mutta seksikkäästä blondista. Kuvan alla oli kerrottu naisen ensilevyn nousseen Ranskan tanssimusiikkilistojen ykköseksi. Tieto ei olisi ollut muuten erityisen kiinnostava, mutta jutun mukaan Ranskassa vaikuttavan laulajattaren juuret olivat jossain Länsi-Viron saarilla. Linda oli syntynyt ja kasvanut Ruotsissa. Jutun mukaan hän puhui täydellistä viron kieltä. Ingon hymy levisi entisestään lukiessaan artikkelista, että diskotähden suurimpiin haaveisiin kuului päästä esiintymään vanhempiensa synnyinmaahan Viroon. Ingo arveli, että naisesta saisi hiotuksi tulevan festarin kirkkaimman timantin.

Ingon kerrottua Jokiselle löydöstään, pääjärjestäjä oivalsi heti Lindan merkityksen itsenäistymisen huumassa eläville virolaisille.

- Hän on ainoa virolainen, jonka levy on noussut ulkomailla suosikkilistojen kärkeen. Nämä tutut virolaistähdet nämä jaakjoalat, tõnismägit ja anneveskit hehän ovat neukkuaikaisia tähtiä. Linda on nyt nimi Keski-Euroopassa ja me teemme hänestä Viron sankarin! Linda palaa vanhempiensa juurille nyt, kun maa on laulettu vapaaksi, Jokinen visioi.

Ingo huomautti Jokiselle, että Linda oli syntynyt ulkovirolaisista vanhemmista. Se ei olisi Virossa välttämättä kaikkein myönteisin seikka.

- 1940-luvulla Virosta lähteneitä pidetään usein luopioina. Monet ajattelevat, että kotimaastaan lähteneet jättivät maanmiehensä itsekkäästi virumaan idän miehittäjän saappaan alle. Tuo kirous voi ulottua Lindaan asti.

Jokinen oli sen sijaan varma, että virolaiset ovat ylpeitä maannaisensa menestyksestä maailmalla, asuipa hän sitten Göteborgissa, Pariisissa tai Võrussa.

Ingon ensimmäinen työtehtävä oli Lindan järjestäminen festivaalin pääesiintyjäksi. Muiden töidensä ohessa käymänsä puhelinrumban päätteeksi Ingo oli kuullut itse tähden vastaavan puhelimeen. Linda oli ollut onnellinen Virosta saamastaan kutsusta, mutta oli sanonut myös olevansa hukkumassa esiintymistarjouksiin hittilevynsä ja mediaryöpytyksen ansiosta. Hän oli kuitenkin luvannut pyytää ranskalaista manageriaan selvittämään keikkatilanteen Jaanijärven elokuisen tapahtuman aikoihin.

Muutaman päivän kuluttua Linda soitti Ingolle esiintymisen Virossa onnistuvan managerinsa asettamilla ehdoilla.

- Mahtavaa! Ingo huudahti. Kuultuaan ehdoista ensimmäisen hänen innostuksensa lopahti. Lindan manageri vaatisi keikasta 4000 dollarin ennakkomaksun. Ingo laski päässään, että summa vastasi hänen neljän kuukauden palkkaansa.

- Summalla voisi hankkia virolaisesta maaseutukaupungista kaksion. Miksi noin paljon?

Linda perusteli summaa sillä, että hänen näytökseensä kuului myös kaksi ranskalaista huipputanssijaa. Summa kertyisi heidän esiintymispalkkioistaan sekä lentolipuista.

- Aika suuri summa, kun ottaa huomioon, että festivaali järjestetään köyhässä Virossa, Ingo huomautti.

- Minä en ota kantaa siihen, onko summa suuri vai pieni. Minä vain laulan ja tanssin. Managerini Jacques sanoi, että summa pitää maksaa kymmenen päivän sisällä, koska minut halutaan esiintymään samoiksi päiviksi myös Belgiaan ja Hollantiin.

Ingo oli luvannut soittaa mahdollisimman nopeasti takaisin.

- Rahaanko tämä loistava idea nyt kaatuu? Minulla ei ole mahdollisuutta kerätä tuollaista summaa muiden ennakkomenojen lisäksi. Entä sinä, Jokinen kysyi Ingolta.

- Minulle se on liian suuri kasa rahaa. Voivatko yhtiökumppanisi Morozov ja Kadastik auttaa?

Molemmat olivat Jokisen mukaan niin sanotusti pa, joten heiltä ei edes kannattaisi kysyä asiaa.

- Sinullahan on bisnestä tekevät vanhempasi ja vakavaraisia sukulaisia. Tämä on vähän noloa, mutta mikään muu ratkaisu ei tule mieleeni.

Ingo oli tyrmännyt ajatuksen. Hän sanoi isänsä olevan pankkikriisin ja laman takia taloudellisissa vaikeuksissa ja äidin varat menivät kemikaliokaupan ja aloittelevan matkailuyrityksen pyörittämiseen. Ylimääräistä rahaa ei ollut kummallakaan.

- Jos emme saa Lindaa, niin mitä sitten, Jokinen alkoi pohtia.

- Olisiko kaikkien tuntema Tõnis Mägi, neukkuaikainen tähti, tarpeeksi kova nimi Lindan paikalle?

- Ei. Mägi eli Mäks loikkasi Ruotsiin. Hän liikkuu siellä jossain uskovaisten piireissä, Ingo kertoi kuulleensa.

Ingo alkoi menettää yöuniaan pattitilanteen takia. Hän käsitti liian hyvin, että Lindan saaminen pääesiintyjäksi merkitsisi festivaalin varmaa onnistumista. Jos käden ulottuvilla olleeseen tilaisuuteen ei kyettäisi tarttumaan 4 000 dollarin takia, koko festivaali-idea kannattaisi unohtaa. Koska hän oli kuitenkin lupautunut olemaan järjestelyissä mukana täysillä, hänessä siihen saakka uinunut riskiyrittäjä ryhtyi heräilemään.

Ingo oli alkanut käydä läpi tuttaviaan ja sukulaisiaan ja päätynyt ainoaan vaihtoehtoon, joka voisi avata umpisolmun. Ingo rohkaisi mielensä ja päätti pyytää apua äidiltään. Hän, jos kukaan voisi ojentaa auttavan kätensä hädän hetkellä. Ennen kuin Ingo oli kertonut, mihin puuttuva summa tarvittiin, hän oli vaatinut äidiltään lupauksen olla kertomatta puhelusta mitään isälleen.

- Kyllä sinä tiedät, että nyt mennään kiikun kaakun. Haluaisin auttaa, mutta putiikki ei tahdo kannattaa laman aikana. Ei tuon summan irrottaminen ole nyt mahdollista, Anja oli sanonut.

Ingo oli kuitenkin osannut maalata Aurinkofestivaalin tulevaisuuden niin auvoiseksi, että Anja oli luvannut miettiä mahdollisuuksiaan.

Koska äidiltä tuleva rahoitusapu oli vaikuttanut epätodennäköiseltä, oli Ingo siirtynyt jo tutkimaan virolaisten esiintyjien nimilistoja. Lindaan verrattuina heistä kaikki olivat tuntuneet mitättömiltä, kuluneita ja arkipäiväisiltä. Ingon oltua jo vaipumassa epätoivoon hänen äitinsä soitti ja kertoi ilouutisen. Osuuspankki oli myöntänyt määräaikaisen lainan Anjan toiminimen investointeihin. Anjan kemikalio oli maksanut putiikin alkuhankintoihin ottamansa lainan jo vuosia sitten sovitussa ajassa. Pankki piti Anjaa hyvänä asiakkaanaan, jonka yrityksen koko rahaliikenne oli keskitetty samaan pankkiin.

Myönteisen käänteen kuultuaan oli Jokinen luvannut Ingolle pulman ratkaisemisesta tuhannen markan ylimääräisen bonuksen varsinaisen työpalkan lisäksi.

- Mikäli tapahtumasta tulee kunnolla voittoa, Jokinen lisäsi.