Читать книгу Vanhan partiomiehen unelma - Santeri Ivalo - Страница 3

Sisällysluettelo

Puhtaana peitti äsken satanut lumi lakean maiseman, jonka halkasi törmäinsä välissä mutkitteleva, pieni joki. Ilma oli raikas ja päivä teki laskua pilvettömälle taivaanrannalle, ennustaen jatkuvia kylmiä.

Lumisen vainion poikki käveli Krankkalan isäntä metsästä päin verkkaisin askelin jokiahdetta ja siinä olevaa kotitaloaan kohti. Hän katseli matalaa taloa pää hiukan kallellaan: onpa todellakin rakennuksen toinen pää vähän vinoon vaipumassa, nyt sen näkee selvästi lumista lakeutta vastaan. Ei ole tullut taloa ajoissa kengitetyksi… milloinkapa tässä olisi joutanutkaan, kun kesät ovat kuluneet lohijoella ja talvetkin enimmäkseen virkatoimissa… Eikö, hitto soi, ole läävän kattokin kuin kenolleen vaipumassa…!

Astujan pehmoiset koipisaappaat sihahtivat tuskin kuuluvasti nuoressa lumessa ja hän venytti askeleensa sitä verkkaisemmiksi, kuta lähemmäs ahdetta saapui, — kiirettä ei tuntunut olevan. Hän, Krankan Hannu, entinen partiopäällikkö ja nykyinen ruunun lohivouti, oli jo viidenkymmenen korvissa oleva mies, vähän ylikin, ruumiiltaan lihavahko ja hiukan kankea, mutta muuten kyllä vielä varreltaan pysty ja ryhdikäs. Poskilihakset, joita reunusti ruskea kokoparta, hyllyivät hiukan hänen ojan yli hypätessään, ja kun hän navetan kupeelle pysähtyi, vetäytyivät hänen kulmakarvansa, jotka varjostivat raukeata katsetta, tyytymättömyyden poimuihin.

Hän kuunteli. Talossa ja sen ympäristössä oli kaikki hiljaista, ainoastaan navetasta kuului lypsyllä olevan piikatytön hiljaista hyräilyä. Mitä se siellä taas renkuttaa? — Niin, tietysti aina vain sitä samaa…!

Lypsäjä hyräili Vesalan voivatasta ja hänen sankariretkistään tehtyä rekilaulua. Tietysti sitä, — sitähän ne laulavat heinämatkoilla, sitä pojat kalarannassa, ja kun naiset tuvassa kertovat satuja lapsilleen, niin aina vain Vesaisesta. Niinkuin ei niillä partioretkillä olisi muita miehiä ollutkaan… eikä muut olisi koskaan sotia käyneet…

Krankkalan isäntä istahti rankapinolle ja viskasi viereensä pari riekkoa, jotka hän rihmoilta palatessaan oli vyössään kantanut. Taas rupesi häntä kalvamaan se kademieli, jota hän iän tullen yhä useammin oli tuntenut. — Miksei tehty lauluja hänestäkin ja hänen retkistään? Olihan hänkin sodissa ollut ja käynyt useammin partioissa kuin koskaan Vesainen. No, olihan hän tosin niihin aikoihin, jolloin yhdessä partioitiin Vienassa ja Kuolan tuntureilla, vielä nuorempi mies ja hiukan hulivili, — Vesainen se piti komennon ja kunniankin, — mutta miehiähän ne olivat sentään muutkin. Ja sen jälkeenhän hän, Hannu, oli monet vuodet rajalla varjellut maakuntaa vainolaisia vastaan, — siitä ei mitään lauleta! Eikä niistä tuimista retkistä, joita hän teki etelään päin rautamarskin ryttäreitä vastaan ja joista leikki oli kaukana. Ilkan Jaakosta sieltäkin vain kerrotaan sankarisatuja, tuskin muistetaankaan Krankan Hannua, joka Santavuorella tappeli ja joka sen sodan jälkeen vuosia istui Turun tyrmässä, ollen jo helkkarin likellä hirsipuuta, — näiden kotikulmalaisten puolesta… Jos hänen matkojaan joskus muistetaankin, niin muistetaan niistä vain joku viheliäinen turkkijuttu, juttu Tarhalammin luhdista, — ikäänkuin se nyt olisi ollut mikään erinomainen naurun paikka!

Hannu potkasi suuttuneena halon läävän seinään niin että kumahti, ja kohta sieltä laulu taukosikin. Mutta itse jäi hän edelleen istumaan rankapinolle ja jatkoi ärtyneitä mietteitään, joita äskeinen käyntinsä Voutilassa oli hänessä virittänyt. Ne kohta pari vuosikymmentä, jotka olivat kuluneet hänen sotavuosistaan, oli hän, muutettuaan kahdesti hävitetystä entisestä kotitalostaan tänne Limingan jokivarrelle, elänyt noiden vanhojen muistojensa humussa, kuvitellen, että ne muillekin olivat vielä yhtä verekset. Mutta ajat olivat sillävälin muuttuneet, uusi polvi oli jo kasvanut… Hänen vanha, kelpo naapurinsa, maa vouti Kaapro Tuomaanpoika, oli hänelle äsken juuri kertonut, että Torniosta taas on hallituksen puolesta hankittu sotaretkeä Kuolaan… sinne on haalittu suksimiehiäkin mukaan. Ja näiden päälliköksi on pantu Kemin Torvinen, sen vanhan poika, — tiesi vouti…

— Miksi juuri Torvinen, pojannulkki? kivahti rankapinolla istuva mies ääneensä. Tämä kysymys se oli hiljakseen kaivellut häntä koko päivän, kun hän, Voutilassa pistäydyttyään, oli yksin kävellyt metsässä rihmoillaan, ja nyt se purkautui esille katkerana syrjäytyksen syytöksenä. Miksi otettiin juuri Torvinen partiopäälliköksi, miksei pyydetty Krankan Hannua, vanhastaan tunnettua talonpoikaisten suksimiesjoukkojen johtajaa? — Mikäs johtaja se Torvinen on, vaikka liekin joskus isävainajansa kanssa Lapissa käynyt? Nuorempi mies muka, rivakampi… arveli vouti, kun sitä häneltä kyselin, — hitto soi, olenko minä sitten jo rutivanha? Siinä minä hiihdän missä nuorempikin, ja ne matkat tunnen aina paremmin kuin nämä nykypolven pojat!

Krankkalan isäntä oli näistä mietteistä saanut mielensä melkein kiihdyksiin. Vihdoin hän sentään nousi tupaan astuakseen, mutta pysähtyi kuitenkin vielä talon nurkitse katsomaan hämärtyvälle joelle, jossa joku poika hiihteli, — näkyypä jo suksikin suhahtavan. Somaapa olisi ollut taas hiihtää partiojoukon päällikkönä sotaiselle retkelle, pyyhkästä poikki erämaiden uusille rannoille, uusiin tehtäviin…! Mutta eivät muista enää nykyiset vallanpitäjät Krankan Hannun ansioita… Vanha, muka…! Ei vielä, Kaapro, ei vielä vanha! Mutta tähän sitä mies vähitellen vanhenee ja kontistuu, kun ei enää miesten töihin kysytäkään! Vietä taas pitkä, pimeä talvi täällä kotona nokisten orsien alla, akkain toraa kuunnellen, kisko pärettä ja vedätä sontaa — eikä pian enää kukaan muistakaan, että Krankkalan isännällä on ollut toisetkin tehtävät…!

Synkältä tuntui tämä huomisen huomio entisestä partiopäälliköstä, jonka levottomia veriä ei pirtissä nuhjaaminen tyydyttänyt. Näihin asti oli toki aina ollut jotakin mielen virikettä edes siitä lohivoudin virasta, joka talvellakin usein vaati tilimatkoja Oulunlinnaan, missä sai tavata muita kantomiehiä ja linnan herrain kanssa kaskuja kertoen tyhjentää kannun jos toisenkin. Mutta nyt kerrotaan ruunun jo järjestävän sen lohiverotuksenkin toiselle kannalle… niistä tileistäkin kun on aina pyrkinyt olemaan pientä sotkua… ei muka enää erityisiä lohivouteja tarvitakaan! Eleleppäs sitten täällä kesät talvet yksillä tiloilla ja kotikomennon alla — vanha partiopäällikkö!

Otsa oli miehellä poimuissa, kun hän vihdoin astui matalalakeiseen, mustuneeseen tupaansa. Hän viskasi sanaa puhumatta riekot naisille, jotka lieden ääressä häärivät keittopuuhissaan, ja istahti pöydän päähän illallistaan odottamaan.

— Vai tässä nyt on koko päivän saalis, toruskeli hänen pyylevä sisarensa, katsannoltaan jäykkä, mutta muuten toimekas ja topakka Johanna, kiikuttaen yhteensidottua lintuparia ivallisesti pikkusormessaan. — Kannattipa sen riistan vuoksi taas miehisen miehen kävellä päiväkausi metsässä, vaikka talon työt joka kohdassa huutavat tekijäänsä!

Emännyyttä piti näet Krankkalassa jo vuosia sitten Johanna, joka nuoruutensa seikkailujen jälkeen oli jäänyt naimattomaksi kotitaloonsa. Hänen ennen tuuhea, tumma tukkansa oli nyt käynyt tuhan harmaaksi ja hänen äänessään soi särkynyt sävy. Mutta valppaana ja varmana hän silti tuvassa liikkui, pitäen talon ohjaksia tarmokkaissa käsissään. Hannun vaimo, Vesalan vieno ja heleä Helinä, jonka "nuoren emännän" aikana Krankkalassa oli asunut onni ja rauha, hän oli näet jo muutamia vuosia sitten kuollut, jätettyään ainoastaan yhden tyttären talon perijäksi. Tämä tytär, noin parinkymmenen vuoden iässä oleva notkeajalka Kreeta, astui nyt hänkin esille pirtin pimennosta ja katseli ivan hymy huulillaan isänsä riistasaalista. Hän oli komea, kookasryhtinen, tulisilmä neitonen, vilkas eleiltään ja kipakka liikkeiltään, jotka kylläkin osoittivat, että hän oli enemmän isältään perinyt Krankan suvun kiivasta mieltä ja levottomia veriä, kuin äitivainajaltaan tämän hempeää ja sopuisaa luontoa.

Hannu vastasi veistelevälle siskolleen kyllästyneestä

— Eipä se metsä käskyjä tottele, — milloin antaa, milloin ei!

— Eikä ole tainnut isältä koko päivä sentään metsässä kuluakaan, virkkoi siihen tulisilmä neitonen, säestäen teräväkielisen tätinsä ivallista sävyä. — Eikö lie taas matka vetänyt Voutilan kautta, siellähän sitä on mieluisampaa riistaa.

Hannu ei vastannut. Näihin naisväkensä toriin ja pistoksiin oli hän jo tottunut, eikähän hän voinut niitä aivan aiheettomiksikaan väittää. Eihän hän todella ollut koskaan välittänyt vakavammista talontöistä eikä maanraadannasta; hän ei ollut niihin nuoruudestaan pitäen tottunut, hänen aikansa ja harrastuksensa olivat partio- ja virkahommat vieneet, ja se liikkuva elämä oli häntä aina enin huvittanutkin. Kotosalla ollessaankin kulki hän mieluummin metsässä tai kalastelemassa, jättäen talon työt naisille, — poikaakaan hänellä ei ollut. Mutta niinpä olikin vauras talo, vaikka se nauttikin verovapautta, päässyt vuosi vuodelta ränsistymään ja rappeutumaan.

Sitä ei hänen auttanut kieltää. Eikä sitäkään, että hänen riistatiensä usein mutkitteli alempana Liminganjoen varrella olevan Voutilan kautta. Siellä oli Kaapro-voudilla nuori tytär, verevä ja kenokaulainen, ja tätä neitoa oli Hannu ruvennut uudeksi emännäkseen katselemaan. Leskimiehen vuodet olivat hänelle, vaikka hän syvästi olikin Helinäänsä surrut, käyneet ikäviksi ja hän oli tuuminut tuoda Krankkaan uuden nuorikon, — eihän se hänen ikänsä vielä mikään ollut! Tyttö oli solakka ja viehättävä, — ei näitä tavallisia talonpoikaistallukoita: se oli elänyt vuosikausia setänsä luona Kalajoen pappilassa ja siellä hiukan herrastunut, — sepä juuri Hannun kunnian- ja komeudenhimoa hivelikin. Kun sen otuksen vain saisi pyydetyksi ja kehtaisi tuoda tänne nokiseen pirttiin. Mutta täyttä selvää ei Hannu ollut vielä Voutilan isännältä saanut…

Kreeta viskasi puurokupin pöydälle ja heitti samalla isäänsä katseen, jossa kiilsi ivaa, mutta samassa kiukkuakin. Hän ei suosinut isänsä naimahankkeita, sen Hannu hyvinkin tiesi, ja tämän mielipiteensä tytär usein arkailematta lausui julki, milloin kiukkuisessa, milloin pistävässä muodossa, — ei tosiaan häntä olisi Helinän tyttäreksi luullut. Kreetalla oli näet omat mielitekonsa ja suunnitelmansa, joihin emintimän hankkiminen taloon ei ollenkaan soveltunut. Hän tahtoi ottaa Krankkalaan kotivävyn… minkä lie maailmankulkijan retkaleen mielitietykseen katsonut jossakin Oulunsuun markkinoilla… Nämä isän ja tyttären salaiset aikeet ne ehtimiseen vetäysivät ristikkäin ja mielet kimmahtivat kiihkeiksi tuvassa, aina kun siellä kautta rantainkaan noita tulevaisuuden suunnitelmia hipaistiin.

Siitä oli Krankkalassa alituista toraa ja juuri tämä kotikomento painoi nytkin Hannun mielen entistä raskaammaksi, kun hän ajatteli, että hänen oli sitä taas kestettävä pitkä talvikausi. Väliin hän suuttui ja kovensi äänensä, mutta ei ollut siitäkään apua, ja senvuoksi hän jo toran alussa tavallisesti talttui ja vaikeni.

— Vanha sotakarhu akkavallan kahleissa! huoahti hän itsekseen melkein häveten. Mutta hän oli jo tottunut alistumaan. — Kreetalla oli hänen oma, kiivas luonteensa, ja tyttö sai useimmiten apua ketteräkieliseltä tädiltään, joka varsinkin moitti, — ehkäpä oman kovan kokemuksensa opettamana, — Hannun herraspiireihin pyrkiviä, hienostelevia taipumuksia. Nytkin tuo täti, puuroa poskeensa pistellessään, puheli veljelleen kuin kasvavalle vekaralle:

— Asetu jo kerrankin, Hannu, järkimiehenä taloasi asumaan, niinkuin talonpoika ainakin. Pysy kotosalla, tee talon töitä, älä kiertele metsiä äläkä juokse joutavissa virkapuuhissa.

— Miten milloinkin asiat vaativat, vastasi Hannu, välttäen mitään lupausta antamasta.

— Sinua ne vaativat Oulunlinnaan peuhastamaan taikka Voutilaan riiastamaan, — kunhan pääset vähän herrasmakuun! Miksei kelpaa sinulle talonpojan elämä?

— Ei tuo lie aina kelvannut sinullekaan.

Hannu harasi harmistuneena tukkaansa, joka jo päälaelta oli hyvin harvaksi ohennut, ja aikoi antaa akkaväelle kipakamman vastauksen. Mutta hän nielasi kiukkunsa noihin muutamiin sanoihin, siemasi piimäkiposta syvän kulauksen ja vaipui taas ääneti miettimään.

Niin, miksei? Olihan hän itsekin usein tuohon tapaan järkeillyt, että johan hänen olisi aika antautua vakavasti talon töihin ja heretä kaikista virka- ja metsämatkoista. Pakkokin siihen saattaa tulla, jos jo loppuu voudinvirka. Mutta se järkeily ei häntä innostanut, ei maistunut hänelle savimaan muokkaaminen eikä tunkion teko,— tuo ajatus, että hänen olisi niiden varaan kokonaan heittäydyttävä, se häntä melkein peloitti. Hän tunsi sellaiseen elämään menehtyvänsä, hänen luontonsa kaipasi aina jotakin repäisevämpää kiihotinta, jotakin tärkeämpää tointa, joka voisi pitää hänen mielensä virkeänä. Kuinka hän koettikin itselleen vakuuttaa, että onhan tässä näinkin hyvä rauhan paikka vanhenevalle miehelle, niin luonto aina kimmahti tuota ajatusta vastaan ja hänestä tuntui, että hänen täytyy päästä pois tästä naisten torasta jonnekin, kauas, minne tahansa…! — Mutta mihinkä tästä lähdet…?

Huoahtaen pisti Hannu lusikkansa seinälle ja kävi verkalleen, mieli masennuksissa, riisumaan kallokkaitaan. Ikävä, — juuri se oli sana, jota hän tapaili! Ja tätä yhtä harmaata ikävätä, yhtä nuhjausta ja nalkutusta, sitä on nyt siis oleva koko pitkä talvi!

Mutta Hannun kallokasta riisuva käsi pysähtyi yhtäkkiä. Hänen herkkään korvaansa oli ulkoa sattunut joku outo ääni… kumea kopse… Niin todella, alhaalta jäältä kuului ratsumiehen raskasta ravia.

— Mikä siellä ravaa… olisiko linnan huoveja…? kyseli Hannu vilkastuneena ja monenlaiset, ristiriitaiset mietteet tulvahtivat yhtäkkiä hänen mieleensä, toiset säikyttävinä, toiset toivoa antavina. — Tässä tuntuu törmälle nousevan…

Linnan huovejahan se oli, joka tuokion kuluttua astui jyristen

Krankkalan tupaan ja sen isäntää tuttavanaan tervehti. Oulun linnan

uusi käskynhaltija Erik Hare oli hänet lähettänyt kutsumaan Krankan

Hannun Oulun linnaan puheilleen.

— Mitä se minusta?

— Asiaa en tiedä, tulla vain käskettiin.

Hannu hääri siinä aluksi vähän hämillään, vetäen taas saappaat jalkaansa ja toimittaen vieraansa istumaan. Vai uusi linnanherra… niin, uusi isäntähän sinne on äsken tullut… Mitähän se nyt tahtoo, olisikohan piru merrassa…! Vai olisivatkohan toisin päin asiat?

Hän ajatteli ensiksi lohitilejään… ne olivat syksyllä taas jääneet vähän lerpalleen, niitä on yleensä tuiki vaikea saada käymään umpeen. Ruunun lohiosuudesta pyrkii aina puuttumaan tynnyri tai pari, ja kantotiliä on silloin tietysti saman verran pienennettävä minkä padon kohdalta kulloinkin hirviää. Entisen linnanherran kanssa oli aina sentään tultu toimeen… joku nelikko oli viety keittiön puolelle ja herra oli silloin silmää iskien merkinnyt täyden saaduksi. Mutta se Iisakki-herra on nyt poissa — miten lie hänkin ylempänsä suututtanut! — olisiko nyt uusi käskynhaltija ollut tileistä jonkun aukon keksivinään? Ne voivat olla ankaroita herroja, jos varsinkin tahtovat näyttää virkaintoaan, — siinä saattaa tosiaankin olla kysymyksessä virka, kukatiesi tyrmäkin…

Vilu väräytti jo Hannun leveitä hartioita ja hän huomasi sisarensa pälyvästä katseesta nuhtelevan arvelun, että joko taas on lohitynnyreitä oluena juotu…!

Mutta juuri siitä katseesta Hannun rohkeus palasi. Tuli mikä tuli, kunhan tästä vain eroon ja liikkeelle päästään, kylläpähän sitten tilitkin aina mitenkuten selvitetään! Ja hänen mielikuvituksensa läksikin pian kulkemaan hauskemmille urille. — Kuka sen tietää, eikö Krankan Hannuakin jo vihdoin kysytä toisenlaisiin tehtäviin, samanlaisiin tai parempiin kuin Kemin Torvista…

— Nythän pääsit taas sinne herrain pariin herkuttelemaan, puheli Johanna sävyisästi, mutta silti pisteliäästi, huomatessaan levottomuuden hälvenneen veljensä silmistä. — Sinnehän jo ikävöitkin.

— Lähdettävähän on, kun korkea ruunu käskee, vastasi Hannu jo paljon reipastuneena. — Onhan sitä uutta linnanherraakin soma nähdä ja taitaahan siellä taas olla muutakin väkeä.

— On siellä väkeä, selitti huovi, käyden tarjottuun ateriaan käsiksi.

— Lähettejä tulee ja menee ehtimiseen.

Tornion kautta ja kuormittain kuljetetaan linnaan pyssyjä ja tykkejä…

— Yhy! — Hannun mielikuvitus loittoni yhä lennokkaammin uusille urille, jotka hänelle tosin vielä kajastivat utuisina, mutta jotka jo sellaisinaan häntä elähdyttivät. Miksei ole uusi linnanherra voinut saada tietoonsa, että Hannu on vanha talonpoikaisjohtaja, että siinä on miestä, jos mihin tarvitaan…?

Näiden uusien mielikuvainsa valtaamana hypähti Hannu yhtäkkiä rahilta ja kysyi sanantuojalta:

— Joko sinne Ouluun olisi tänä iltana pitänyt lähteä? Mitäs siitä, pannaan hevonen valjaisiin!

Tuvan naiset katsoivat pitkään äkkiä elpynyttä isäntää, katsoivat ikäänkuin ivaten, että jopahan sille nyt tuli kiire… Ja huovikin vastasi hymähtäen:

— Ehtinemme me tästä vielä aamullakin.

— No, aamulla sitten. Akat, laittakaa eväät ajoissa konttiin!

Hannun ääni soi nyt jo käskevänä, siitä helähti vapautuneen mielen ja vironneiden toiveiden kirkasta kaikua.