Читать книгу Vanhan partiomiehen unelma - Santeri Ivalo - Страница 6

Sisällysluettelo

Palattuaan — alussa vuotta 1611 — lähettimatkaltaan Vienasta asusti Krankan Hannu viikkokausia Oulunsuussa, joutamatta kotijoellaan käymäänkään. Sillä häntä tarvittiin nyt joka päivä Oulun linnassa, siellä tapahtuvissa neuvotteluissa ja varusteluhommissa. Porvarit, jotka näkivät hänen monissa kiireissään viilettävän kaupungin ja linnan väliä, turkki auki ja vyö liehumassa, katselivat häntä kunnioituksella ja virkkoivat merkitsevästi toisilleen:

— Katsoppas Krankkalaista, siitä on tullut taas toimen mies!

— Ja ruunun mies!

Linnassa oleskeli näihin aikoihin jo Ruotsista tulleita sotaherroja, jotka valmistelivat kuninkaan sieltä tehtäväksi suunnittelemaa talviretkeä. Heille oli Vienassa käyneiden airuiden nyt yhä uudelleen ja juurta jaksain selitettävä sikäläiset tiet ja matkat, Karjalan puolen ja Valkeanmeren rannikon olot ja asutus, varustukset ja muonamahdollisuudet.

Hannu sai siten alituiseen olla äänessä, eikä hän pannutkaan kynttiläänsä vakan alle. Hän liikkui näissä herrain neuvonpidoissa kuin kala vedessä ja tekeytyi mahdollisimman tärkeäksi kertoessaan käynnistään ja huomioistaan Suur-Suman linnassa sekä retkestään Vienanmeren jään yli Solovetin saariluostariin, jonka rikkautta ja vaikutusvaltaa hän laajasti kuvasi. Hänen toverinsa, Paavo Oravainen, istui hänen puhuessaan enimmäkseen ääneti, joskus vain hän oikoi Hannun liian lennokkaita ja hyvätoivoisia tarinoita, — hänelle tuotti vaikeutta sekin, ettei hän osannut ruotsinkieltä, jota Hannu mitenkuten hallitsi. Herrat jättivätkin senvuoksi Paavon syrjään ja sen oivallettuaan läksi tämä käymään kotonaan Kemissä, kunnes aseretken aika läheni.

Sillä aseretki oli nyt kuninkaan käskystä heti tehtävä. Tosin ei Solovetin ovelan igumenin vastaus, jonka Hannu ylpeänä toi mukanaan, siihen aihetta antanut, siinä kun kieltäydyttiin tarjotusta sotilasavusta ja yleensä Ruotsin sekaantumisesta heidänpuoleisiin asioihin. Mutta tämä seikka jäi nyt sivuasiaksi, koko tuo kirjeenvaihto osoittautui pelkäksi tekosyyksi ja vanhan Kaarlo-kuninkaan varsinaisten valloitusaikomusten peittämiskeinoksi. "Lähtekää jo vihdoinkin sille retkelle Jumalan nimeen!", niin oli Kaarlo melkein kärsimättömästi kirjoittanut viimeisessäkin kirjeessään Erik Harelle.

Jokin määrä sotaväkeä olikin tehtävää retkeä varten jo saapunut Länsi-Pohjasta Oulun linnaan, samoin aseita, pyssyjä ja tykkejä, ja lisää odotettiin. Kuningas ei säästänyt apuvaroja, mutta monet valmistukset olivat silti vielä kesken. Oli hankittava retkikuntaa varten paitsi sotaväkeä, aseita ja muonaa, myöskin tuhatkunta pohjolaista suksimiestä, ja Krankan Hannun toimeksi jäi nyt viipymättä koota yksi, hänen komentoonsa jäävä, hiihtäjäosasto, — se tehtävä tuli hänelle kuin luonnostaan lankeavana.

Näissä toimissa se Hannu nyt liehui Oulun satamassa, puhutellen siellä käyviä maalaisia ja hankkien asiamiehiä eri pitäjiin. Lepoon hänellä ei ollut pitkän retkensä jälkeen aikaa, mutta eipä hän lepoa kaivannutkaan. Toimintaa, menoa, hyörinää, sitäpä oli hän jo kauan ikävöinyt — nyt hän sitä sai riittämään asti, eikä ollut hänellä enää pelkoa nuutumisesta kotipirtin pankolla!

Kotipitäjässään oli hänen kumminkin nyt pistäydyttävä noita suksimiehiä sieltäkin kerätäkseen, ja hän lähti eräänä päivänä, linnankirjuri matkassaan, ajamaan sinne, sekä sieltä vielä etelämpiin pitäjiin. Mutta kotiinsa Krankkalaan ei hän ehtinyt, eikä ikävöinytkään poiketa, hän vain kiirehti suoraan Voutilaan, jonne vanha Kaapro jo ajoissa oli kapulalla kutsunut miehiä pitäjän eri kulmilta. Kaukaa vain kuumotti Hannun ajaessa kotitalo ylempää jokiahteelta, harmajana ja matalana, ja hymähdellen hän sitä vieressään istuvalle kirjurille osoitti:

— Tuolla on Krankkala… pieni ja matala. Mutta kun näiltä retkiltä selvitään, niin tehdäänkin talo uusi ja uljas!

— Tähänkö samaan paikkaan?

— Tuskin… taikka kuinka nyt asiat kääntyvät…

Voutilassa olivat isäntämiehet, joille Kaapro etukäteen oli asian selvittänyt, jo pitäneet neuvottelua siitä suksimiesten otosta ja he olivat yleensä perin haluttomat koko tähän retkihommaan. Rasittavaa oli sotaväenotto ollut Pohjanmaalta viime vuosina muutenkin, päivätyöläisiä oli sieltä sen lisäksi viety paljon Oulun ja Kajaanin linnan rakennustöihin, ei olisi miehiä riittänyt uusille retkille. Vuodentulo oli ollut huono, maakunnassa oli köyhyys suuri, eikä senvuoksi sitä uutta veroakaan, jota voudin nyt oli kannettava retkeläisten muonaksi, mitenkään olisi jaksettu maksaa.

Siitä kaikesta oli jo Voutilassa surkeita valituksia esitetty ennenkuin Hannu sinne ehtikään, ja hänen astuttuaan väentäyteiseen tupaan pääsivät ne pian uuteen vauhtiin.

— Mitä varten sinne Karjalaan sitten olisi lähdettävä talvikaudeksi rämpimään, kyselivät ukot harmistuneina. — Sinäkin Hannu rupeat vielä vanhana miehenä joutavoimaan!

— Ja meidän, talonpoikainko, muka pitäisi lähteä sinne sinun perässäsi tarpomaan!

Oikein suurta luottamusta ei liminkalaisilla näyttänyt olevan tätä merkkimiestään kohtaan, eivätkä he erinomaisemmalla arvonannolla häntä puhutelleet.

Aluksi ei Hannu antautunut pitäjänmiestensä kanssa väittelyihin, tervehti vain rattoisasti tuttaviaan, pistäysi karsinassa naisten puolella kertomassa Karjalan terveisiä ja istahti sitten Kaapro-voudin viereen peräpenkille miesten puhetta kuuntelemaan. Vasta kun naapurit kovin äänekkäästi kävivät häntä ahdistamaan, virkahti hän rauhallisesti:

— Köyhäthän nyt on ajat, niin ovat Krankkalassakin, mutta muistelen minä kuitenkin, että ennenvanhaan noustiin suksille vielä köyhemmissäkin oloissa, kun oli vainolaista kuritettava. — Ja väittelijäin keräytyessä lähemmäs hänen ympärilleen jatkoi hän hiukan pisteliäästi: — Onhan tässäkin miesparvessa partasuita uroita, joita ei silloin mikään pidättänyt Vienaan hiihtämästä.

Isäntämiehet sen myönsivät, mutta väittivät aikoja nyt toisiksi. Silloin Vesaisen aikaan käytiin Karjalassa maksamassa vanhoja kalavelkoja, sinne vaati silloin miesten sisu, ja mitä sieltä silloin otettiin, se otettiin omain tappioiden korvaamiseksi. Mutta nyt ei Pohjanmaan miehillä ole karjalaisia vastaan mitään valittamista, rauhassa on eletty lähes parikymmentä vuotta, ei ole enää koston syytä, — siksi ei ole halu uudistaa noita vanhoja vainon aikoja.

— Lähdeppäs sinne suotta pakotta ärsyttämään rajantakaisia, nostattamaan nukkuvaa kontiota, kyllä se sieltä taas herää ja karjasi repii!

— Ja minkäpä voitat hiihtämällä sinne asiatta ja tarpeetta tappelemaan!

Näin tiukkailivat rauhalliseen raadantaan tottuneet maamiehet, joista koko partiohanke nykyoloissa oli päätöntä ja vaarallista hommaa, ja he moitiskelivat kautta rantain Hannua, että tämä ikämiehenä oli antautunut asiamieheksi sellaiseen seikkailupuuhaan. Silloin Hannukin vähitellen kuumeni ja kävi kipakammin vastailemaan:

— Mitäkö voitetaan? Mitä olivat sitten ne Vesaisen voitot, joita yhä vielä ylistetään? Nuo silloiset retket olivat pieniä, tuloksettomia partioretkiä… edestakaisin vain toisilleen kostettiin. Nyt on aikomus valloittaa maita ja kaupunkeja ja siten lopullisesti ratkaista karjalaisten ja meikäläisten välit. Sitä varten pannaan nyt ruunun toimesta käyntiin komea ja suuri sotaretki, aivan toista maata kuin Vesaisen aikaiset ryöstöhiihdot…

Mutta isäntämiehet eivät sanoneet välittävänsä koko siitä ratkaisusta; eläkööt karjalaiset rauhassa omilla rannoillaan, eiväthän he häiritse Ruotsin ruunua, mitäpä heitä lähtee rääkkäämään. Ja taas kohdistui arvostelun kärki ankarana Krankan Hannuun, jonka oman maineensa kaipuussa ja Vesaisen mainetta kadehtien sanottiin antautuneen haalimaan rahvaan miehiä tuolle uhmaretkelle. Entiset partiotoverit muistuttivat myös purevasti, että silloin Vesaisen aikaan oli Hannu, vaikka nuori olikin, usein varotellut toisiakin antautumasta turhiin verenvuodatuksiin ja aina ajanut sovinnon asiaa. Ei tunnu mies iän mukana ainakaan viisastuneen!

Siitä Hannu jo kimpausi, veri kohisi korviin, silmät syttyivät palamaan ja komeana hän siitä koholleen nousi. Tuvan täyteinen väki katseli kummissaan tuota tuonaan jo ränstymään ruvennutta miestä: hän oli tänä talvena kuin nuortunut ja norjistunut, olihan hän kuin sankari siinä suoraryhtisenä seistessään punottavin poskin ja päätään pitempänä kaikkia muita, — häntä tuskin olisi enää uskonut vanhaksi Hannuksi. Niinkö oli äskeinen Vienan hiihto nuorentanut miehen, mahtoi siinä sittenkin olla vielä vanhaa sisua! Näin miettien miehet vaikenivat ja ihailevaa supatusta kuului naisten joukosta, kun Hannu ravakasti karahti keskilattialle ja helähtävällä äänellä vastasi:

— Partioissa olen kulkenut aina siitä asti, kun isävainajani otti minut mukaansa rajajärville. Enkä ole sotia karttanut, sen tietävät ne, jotka Santavuorella rinnallani tappelivat, vaikkei siitä ole lauluja tehty. Jos olen joskus varottanut, lienee minulla siihen syytä ollut, mutta nykypolven nuoret miehet ovat syyttä pelkureita. Kuningas kutsuu teitä nyt miesten retkelle vanhoja vainolaisiamme vastaan, en minä, mutta minä en arkaile lähteä mukaan verestämään vanhoja muistojani!

Toisilta miehiltä meni suu tukkoon tuota kuullessaan, toiset vain yhä todistivat koko aijotun retken hullun hankkeeksi. Mutta olipa sellaisiakin, jotka heränneistä muistoistaan innostuivat. Vanha Juorkunan Jussi Temmesjoelta, joka oli keski-ikäisenä miehenä ollut Hannun toverina Vesaisen retkillä, läimäytti häntä olalle ja virkkoi:

— Hullun hanketta se on, Hannu, mutta se vetää vanhaa partioluontoa, — tässä on yksi mukaasi lähtemään!

Mutta toiset veistelivät:

— Yksinpä taidatkin olla, Jussi, vanhuus sinuakin jo vaivannee! Hiihdä sinä kahden Krankkalaisen kanssa — muita ei täältä lähde!

Silloin muutti Hannu yhtäkkiä äänensä komentavaksi:

— Tässä ei nyt kysytä, lähteekö täältä suksimiehiä Vienan retkelle, — lähteminen on, sillä kuningas käskee.

Hän käännähti kopeasti ympäri äänettömäksi käyneessä tuvassa ja jatkoi kohta samaan sävyyn:

— Niin on asia. Täällä on saapuvilla linnan kirjuri, alkakaahan vain hänelle ilmoitella, kuka kustakin talosta pannaan hiihtämään!

Ei siinä auttanut motkottaminen. Vastahakoisemmatkin isäntämiehet vaikenivat, mutta hiljaa he yhä keskenään katkeralla mielellä supattivat, muristen:

— Onpa nyt Krankan Hannusta tullut mahtava mies, on kuin jo olisi ensi mies kuninkaasta…!

— Heittäysi herrain kätyriksi, sinne sitä onkin aina luonto vetänyt. Ei ole Hannu enää meidän miehiämme, vaikka hän puhuukin vanhoista partiomuistoista.

— Mitä partioita nämä ovat! Lähdeppäs omin päin rehkimään ja hankkimaan rahvaalta uutta sotaväenottoa! Selkäänsä sietäisi mokoma ruhtinas!

— Ja yhtä tuntuvasti kuin Tarharannan luhdissa. Luvataanko lehmännahka talosta sille, joka tämän herrain kätyrin pehmeäksi pieksää?

Näin he nurkissa kuiskailivat ja joitakin katkelmia siitä napinasta kuuli kyllä Hannukin, mutta hän ei siitä välittänyt. Hän silmäili ympärilleen ja oivalsi esiintymisellään tehneensä pystyvän vaikutuksen yleensä pitäjäläisiinsä, niin miehiin kuin naisiin, jopa niihinkin, jotka suuttuneina nurkissa supattivat. Erityisesti hän huomasi naisten pysähtyneen taloustoimistaan tuota viimeistä väittelyä kuuntelemaan — hän oli nähnyt kimalluksen erään rivakan neitosen silmissä ja älysi, ettei se puna, joka immen poskilla leikki, johtunut yksinomaan lieden hohteesta. Siitä hänen mielensä yhä varmistui, siitä rohkeus rinnassa paisui ja rempseänä istahti hän taas peräpenkille Juorkunan viereen, jolle hän virkkoi:

— Lähtee niitä suksimiehiä tästäkin kylästä muitakin kuin me, vaikka naapurin isännät vähän napisevatkin!

— Mutta ne vihaavat sinua, Hannu!

— Kadehtivat, kun minä liikun ruunun toimissa ja kun minulla on maani verotonna, sen tiedän. Mutta siitä en välitä; kun retkille päästään on kauna kaukana. Vihattiinhan sitä väliin Vesaistakin, nyt ihaillaan!

— Niin, kaikki riippuu siitä, miten retki onnistuu.

— Se onnistuu, se ei olekaan nyt yksin meidän talonpoikaisten lankain varassa, tukevampi on nyt turva takanani!

Pystypäisenä liikuskeli Hannu kokouksen päätyttyä Kaapron tuvassa, jossa naapurin ukot hänelle tilaa tekivät — se hänen mieltään hiveli. Sillä hän olikin tuntenut viime aikoina olevansa heidän silmissään hiukan niinkuin alakärsänä… he vähättelivät hänen entisiä ansioitaan ja olivat kai jo uskoneet hänen vanhettuneen, pitäneet häntä menneenä miehenä. — Eipähän, ukot, Krankan Hannu on vielä pinnalla ja aikoo siinä pysyäkin! Hän on taas mahtavin mies monessa pitäjässä ja kun hän käskee, niin sitä totellaan, vaikka nurkissa napistaankin!

— Kas niin, Esa, käy vain sinäkin sinne kirjurin pöytään, virkkoi hän hymähtäen eräälle lähinaapurilleen, jonka hän näki vihapäissään vitkastelevan. — Et siitä mukisemalla selviä, mies lähtee hiihtämään sinunkin talostasi!

Hän heitti voitonvarman, ivallisen silmäyksen ympärilleen. Oven suusta katselivat kylän pojat häntä kunnioituksella, silmät suurina, ja uunin luota yhytti hän taas kauniin silmänheiton, jossa oli sekä rohkaisevaa lupausta että salaista sopimusta. Hän luki siitä suihkasevan tervehdyksen: Onni retkellesi, Krankan isäntä, jos maineella palaat, — olet nuori vielä!

Ja kun emännät kotvan kuluttua kutsuivat viivähtämään pyydettyjä kokous vieraita aterialle, niin ensimmäisenä he veivät Krankan Hannun juhlapaikalle pöydän päähän, niinkuin mieluisimman juhlavieraan ainakin.