Читать книгу Vanhan partiomiehen unelma - Santeri Ivalo - Страница 4

Sisällysluettelo

Oulun nuoressa kaupungissa ajoi Krankkalan isäntä seuraavana aamuna tuttavansa porvarin ja kaupungin ensimmäisen pormestarin Hannu Juhonpojan taloon, joka sijaitsi sisäsataman eli Haahtiperän rannassa. Siellä hän laittoi hevosensa talliin, mutta ei malttanut nyt jäädä talonväen pakinoille. Häntä näet polttelivat eiliset epäilyksensä, joita hän yhä yökauden ja aamuisen ajon varrella oli vatvonut. Viipymättä lähti hän senvuoksi harppaamaan rannasta nousevaa katua ylöspäin ja edelleen vastamaata sille törmälle, josta uusi hirsisiltä vei Merikosken eteläisimmän haaran poikki Linnansaareen.

Paljoa ei ollut tämä Oulun suu vielä näihin asti — elettiin loppuvuotta 1610 — muuttunut niiden vajaan viiden vuoden kuluessa, jotka se oli ollut kaupungin kirjoissa. Se oli pääasiassa vielä sama, vanha ja vanhan näköinen satamapaikka, jommoiseksi Hannu sen muisti lapsuudestaan asti: pitkät, harmajat aittarivit kapean merenlahden kahden puolen, rakennetut osaksi vesirajaan, osaksi veteen upotetuille arkuille, ja niiden yläpuolisella rinteellä sikin sokin rykelmä mataloita puutaloja ja mökkejä, pienten kaalimaiden ympäröiminä. Talojen päädyt olivat rantaan vieviä, mutkittelevia kujia vastaan. Tuo rantarykelmä vanhoine lauta-aitoineen ja navettoineen oli sangen ränsistyneen näköinen; ainoastaan muutamia uudempia ja muhkeampia porvarien taloja, joissa oli lasiset ikkunat ja tiiliset savupiiput, oli viime vuosina noussut linnaan johtavan pääkadun rantapuolelle. Kaupungin uutta raatihuonetta rakennettiin parhaallaan mantereen puoleiselle kankaalle ja siitä vähän taaempana oli jo valmiina kaupungin uusi kirkko pappiloineen, — tämä jokisuu oli näet äsken juuri lohkaistu Limingasta omaksi seurakunnaksi.

Pientä ja köyhää se kaikki vielä oli, ja Krankan Hannun huomio kiintyi, kalantotkuilta haiskahtavaa rantakatua kävellessään, etupäässä noihin uusiin porvaritaloihin, jotka näyttivät puhtailta ja äveriäiltä, — siinä talorivissä saattaisi olla mukava asua, eipä olisi tarinanaapuri kaukana…

Mahtavamman vaikutuksen teki Hannuun se saari, jota kohden hän sillan yli käveli ja jossa nytkin kuhisi paljon rakennusväkeä. Siinä samalla paikalla, missä oli ollut entinen pieni puulinna, kiersi nyt paalutettua koskenrantaa korkea, kaksikertainen, ampuma-aukoilla varustettu kivivalli, jonka neljästä nurkkauksesta kohosivat jyhkeät, honkaiset tornit. Vallien alle holvatun porttikäytävän kautta, jonka suulla vartija tiedusteli tulijan asiaa, vei tie sillalta linnanpihaan, jossa oli useampia vasta valmistuneita kivirakennuksia, suuria ja pieniä. Hirsikasain ja kiviröykkiöiden lomitse pujottelihe Hannu varmoin askelin sisäpihaan, tervehtien siellä ja täällä tuttavaa nihtiä tai muurausmestaria.

Sillä hyvin hän tunsi tämän nopeasti ylenneen Oulunlinnan, — monet ilot oli siellä tilimatkoilla pidetty linnanmiesten kanssa, joilla aina oli tarjota vieraallekin kannu ja joille Hannu vuorostaan oli lohirahoistaan vastakannut kustantanut. Mutta pitkään pysähtymättä ja tärkeän näköisenä käveli Hannu nyt tervehtiväin rakennusmiesten ohi suurta linnantupaa kohden, suihkasten vain ohimennen tuttavalleen tykkimiehelle, että hänet on nyt kutsuttu uuden linnanherran puheille… minkälainen otus se sitten lieneekin…

— Minkälainen lie asia, siitä se riippuu, vastaili nihti.

— Äsken saapui tänne Keminkin lohivouti.

— Paavo Niilonpoikako? Onko uusi linnanherra kutsunut hänetkin puheilleen?

— Kuuluu kutsuneen…

Hiukan talttuneemmin ja miettiväisemmin astui Hannu nyt suureen arkitupaan, jossa hän tapasi kemijokelaisen virkatoverinsa. Tämä oli nuori, solakka mies, joka isänsä, entisen lapin voudin Niilo Oravaisen ansioiden nojalla oli jo sillä iällä päässyt ruunun toimiin. Mutta toimekkaana miehenä oli nuori Paavali virkansa hoitanut, — mahtoikohan hänelläkin nyt olla jotakin rötöstä tileissään! Vai miksi muuten oli molemmat lohivoudit kutsuttu linnaan, mihin heitä näin talvella tarvitaan…? Se taas Hannua huoletti, hänen äskeinen varma katsantonsa muuttui kysyväksi levottomuudeksi.

Mutta ei tiennyt Oravainenkaan uuden käskynhaltijan asiaa, hän tiesi vain, että heidän oli käsketty heti saapua linnan uuteen, uljaaseen päärakennukseen, jossa Erik Harella oli asuntonsa ja virkahuoneensa. Hiukan vitkastellen ja sanaa puhumattomana käveli Hannu nyt sinne nuoren toverinsa rinnalla ja seisoi tuokion kuluttua neuvottomin katsein uuden käskynhaltijan edessä.

Erik Hare oli pieni, hentonen, kalpea herra, leuassa vaalea pukinparta, katsanto kylmä ja eloton. Hän teki siten ensi silmäyksellä kuivan ja virallisen ruununmiehen vaikutuksen; mutta sangen kohteliaasti ja lipeäkielisesti hän nyt kuitenkin vastaanotti talonpoikaiset vieraansa, joita hän näkyi odottaneen. Hänen huoneessaan oli myöskin hänen poikansa Antti Hare, hienohipiäinen, pönkkähihaiseen ylimyspukuun puettu nuori upseeri, ja tämäkin nyt keikkuen kehoitteli talonpoikaisia miehiä arkailematta istumaan peremmäs nahkapeittoiselle rahille, — eipä heitä siis suinkaan tylysti eikä ankarasti vastaanotettu. Ja kun isä-Hare itse sitten kävi matalalla äänellä, kivahtamatta ja komentamatta, vieraitaan puhuttelemaan, niin oivalsi Hannu heti, ettei tässä nyt olekaan puhe lohitileistä eikä muista ikävistä asioista, — hiiteen sellaiset pikkuhuolet!

— Tahdotteko ryhtyä valtakunnalle tärkeään, mutta toistaiseksi aivan salassa pidettävään tehtävään, jonka kuningas on meidän suoritettavaksemme uskonut? — Näin kyseli linnanherra heiltä heti, jatkaen: — Siihen toimeen me tarvitsemme kaksi ymmärtäväistä ja luotettavaa miestä, — sitä varten olen juuri teidät nyt puheilleni kutsunut.

Hannulla melkein päätä huimasi tätä esipuhetta kuullessaan… Hänen korvansa humisivat, hänen täytyi ihan terästää tajuntansa ollakseen varma, että hän sen oikein oivalsi. Kuninkaan tärkeään tehtävään, — ja hän tässä oli lohitilejään surkeillut, niin että niska vieläkin oli hiessä…! Hui, hai, tästähän lähtikin nyt ilmeisesti toteutumaan hänen suuri, salainen, harras toivonsa päästä vielä kerran valtion suosioon ja uusille maineen urille. Koskipa ruunun luottamustehtävä mitä tahansa, näille urille se nyt joka tapauksessa vie…

Hannu kuuli, kuinka linnanherra edelleen salaperäisesti selitteli, että aikomus oli ensiksi ollut lähettää nuori Hare itse tälle tehtävälle retkelle… siksi arkaluontoinen ja vaativa se oli… vaan oli sitten arveltu sen paremmin soveltuvan tottuneille partiomiehille… Mutta hän kuuli oikeastaan vain isännän ystävällisen äänen ja puhkesi heti, sananrakoa saatuaan ja toveristaan välittämättä, vastaamaan:

— Uskollisesti olen ikäni Kaarlo-kuningasta palvellut, ja sen hän tietää, että luotettavampaa miestä ei ole koko valtakunnassa. Ehkä hän muistaakin minut vielä… itsehän hän, viisitoista vuotta sitten, minut vapautti Turun tyrmästä, jonne hänen puolestaan taistellessani olin joutunut… tuota kättäni hän silloin puristi ja muistaa lupasi…

— Hyvä on, olet siis juuri se mies, jota nyt tarvitsemme!

Hare hymähti hyväntahtoisesti, ja jos siinä hymyssä oli hiukan ivaakin Hannun juhlallisen sanatulvan johdosta, niin ei tämä ainakaan sitä huomannut. Voutien aulius näytti linnanherraa joka tapauksessa tyydyttävän, ja vaimentaen äänensä aivan tuttavalliseksi, niin että se yhä kiihdytti Hannun jännitystä, jatkoi Erik herra edelleen:

— Asia koskee, kuten sanoin, koko valtakuntaa, mutta näitä pohjoisia seutuja erityisesti…

Hän haasteli harvakseen — miksei jo paukauta esille asiaansa! Hannulla ihan sydän takoi odottaessaan, mihin se puhe lopulta kohdistuisi.

— Tietänette jo entuudestaan, että Kaarlo kuninkaalla on kauan ollut harras halu juurruttaa lujiksi Ruotsin vanhat oikeudet Jäämeren ja Valkeameren puolella.

Kun näin paljon oli selville käynyt, ei Hannu enää voinut pidättäytyä.

Hän oli alunpitäen hienosti aavistanut asian koskevan juuri näitä

Jäämeren asioita ja kiirehti nyt kehasten kertomaan:

— Niillä retkillä on oltu monesti, kyllä ne tiet tunnetaan. Siellä hiihtelin jo kolmattakymmentä vuotta sitten Vesais-vainajan kanssa, ja olihan siellä silloin mukana tämän Paavalin isäkin, vanha Oravainen…

— Sen parempi, kun matkat tuntenette, keskeytti linnanherra. — Nyt on Ruotsin ruunulla taas toiveita toteuttaa noita kuninkaan hartaita harrastuksia ja meidän on sitä varten täällä kohta toimiin ryhdyttävä. Kuningas on äsken lähettänyt sotaväkeään Käkisalmen kautta Venäjälle auttamaan sen suuriruhtinasta hänen vihollisiaan vastaan; toinen osasto on sinne lähetettävä täältä Pohjanmaalta, sillä kuningas tahtoo avunpalkakseen juuri nämä pohjoiset seudut vihdoinkin omikseen. Siksi on jo vastikään lähetetty Torniosta retkikunta Jäämerelle ja toinen on nyt pantava kulkemaan Vienaan. Kuningas on määrännyt minut tänne Oulunlinnaan käskynhaltijaksi näitä tehtäviä suorittamaan. Edeltäjäni ei saanut niitä toimeen, siksi kuningas suuttuneena kutsui hänet täältä pois…

— Vai siksi se Iisakki-herra täältä niin äkkiä hävisi, ihmetteli Hannu. — Jopa haistoinkin vähän käryä, kun hänet täältä vangittuna vietiin!

— Siinä oli syy. Kuningas oli käskenyt Isak Behmin toimeenpanna täältä sotaisen retkikunnan Suur-Suman linnaan, mutta hän vitkasteli, oli saamaton…

— Olisipa Iisakki siitä minulle vihjaissutkaan, pian olisi täällä suksimiehiä saatu kokoon, kehuskeli Hannu ponteissansa.

— Nyt emme me saa vitkastella…

— Ei ole tarviskaan. Olin jo kerran kaksikymmentä vuotta sitten samaa Suman linnaa valloittamassa, ei se paljoa pitele. Tuttu paikka, tuttu matka!

— Se seutujen tuntemus onkin tällä hetkellä ennenkaikkea tarpeen. Sillä teidän on nyt kuninkaan tahdon mukaan ensiksi ja heti lähdettävä siellä kahden käymään.

— Kahden, huudahti nuori Paavali, joka näihin asti ääneti ja ihmetellen oli kuunnellut linnanherran suurisuuntaista esitystä ja antanut vanhemman toverinsa yksin Harelle vastata. Mutta Hannu ei näyttänyt hämmästyvän tuota viimeistäkään ehdotusta, virkahti vain:

— Mikäs siinä on, käyhän tuolla matkalla vaikka yksin!

— Se on nyt asiani, jatkoi Hare virallisemmin. — Te hiihdätte Vienaan viemään sinne kuninkaan lähettämän kirjeen, joka on annettava Solovetin monasterin igumenille. Perin tärkeä kirje, hengellänne tulee teidän sen perilleviemisestä vastata, sillä siinä juuri esittää kuningas vaatimuksensa. Teidän on tiedettävä, millä asialla liikutte, mutta siitä asiasta ette saa hiiskua kenellekään. Perillä käytyänne on teidän vain tuotava tänne vastaus luostarin päälliköltä, — siinä ei saa siekailla eikä hutiloida!

Näin varotellessaan katseli liuhuparta linnanherra puheilleen kutsumiaan kansanmiehiä tiukasti silmiin. Hän tunsi hyvin vanhan kuninkaan miltei intohimoisen vaatimuksen, että hänen rakkaat pohjoiset suunnitelmansa vihdoinkin toteutetaan, ja tiesi omankin menestyksensä siitä riippuvan. Siksi juuri oli hän ensin aikonutkin lähettää poikansa Antin tätä asiaa ajamaan, mutta hieno nuori herra oli arastellut näin vaikeata matkaa, ja nyt tahtoi Erik tutkistella, oliko hän saanut oikeat miehet asialleen. Kiilto Hannun silmissä näytti hänelle kertovan, ettei hän ollut erehtynyt siitä miehestä, jolle hän nyt lähinnä päätti uskoa kuninkaan kirjeen, ja tähän tulokseen tyytyväisenä hän jatkoi Hannuun katsoen:

— Sinun vastuullesi jätän siis kuninkaan toimenannon ja hänen kirjeensä.

— Voitte uskoa…

— Mutta sen vieminen ei yksin riitä, teiltä vaaditaan muutakin kuntoa.

Tarjotusta luottamuksesta hurmaantuneena ahmi Hannu linnanherran sanat, kun tämä jatkoi:

— Teidän täytyy siellä Maanselän takana kulkea silmät ja korvat auki, ottaa selko, minkälaiset ovat sinne tänä talvena tiet ja matkat isommankin joukon kulkea, ja ennen kaikkea, onko siellä ja minkä verran varustuksia ja varustusväkeä, — käsitättekö? Hyvä! Jos tehtävänne ymmärryksellä ja nopeasti suoritatte, pääsette sitten oppaiksi ja partiopäälliköiksi itse retkellekin, jota varten tänne silläaikaa hankitaan miehiä ja varoja. Kuninkaan suosio on oleva hyvä palkintonne.

Näin puhui tuo muuten puiseva linnanherra vallan sulaneena, ja hänen keikaileva poikansakin oli melkein mielenliikutuksessa, kun hän hetken kuluttua hopitti talonpoikaiset miehet herrain pöytään palaa haukkaamaan, — taisipa olla iloissaan, kun itse säästyi sellaiselta hiihtoretkeltä! Ja sitä palaa haukatessa, jolloin särpimeksi ryypättiin Ranskan kihauttavaa viiniä, joi hän maljan ja toisenkin reippaiden suksimiesten ja heidän retkensä menestykseksi.

Hannu kulautti kurkkuunsa makeata viinaa, kuunteli onnitteluja ja nautti. Se oli hänestä kaikki kuin kaunista satua, — hänen oli jo vanhan kuninkaan uutta suunnitelmaa kuunnellessaan tehnyt mieli ihan hihkaista! Sillä iskihän se aivan hänen omiin, hartaimpiin unelmiinsa, loihtien ne yhtäkkiä ilmieläviksi. Ei, pojat, ei tässä ollakaan vielä ikäloppuja, Krankan Hannun tarina ei ole vielä päättynyt! Vielä päästään tästä ruunun retkelle, missä kysytään älyä ja oveluutta, vielä partiopäällikkönä liehtomaan, — tiesivätpähän herrat lopultakin, kun hätä tuli, kenen puoleen heidän oli käännyttävä!

Nuori Oravainen oli tehtävästä retkestä keskusteltaessa paljon pidättyvämpi kuin Hannu. Hän mainitsi herroille sen monista vaikeuksista, tiettömistä erämaantaipaleista ja hankalasta ruoansaannista. Mutta Hannu löi ne vaikeudet leikiksi ja virkahti vallan pisteliäästi Paavolle:

— Vanha Niilo-vainaja ei näitä matkoja arkaillut, olisiko pojasta polvi pilaantunut.

— Enhän arkaile, puolustelihe Paavali.

— Et toki. Taidat vain pelätä, että sinne eksytään! Herrat nauroivat rohkaisevasti Hannun reippaudelle ja taputtivat olalle vanhaa partiomiestä, jossa he havaitsivat asuvan oikean soturisielun, — sekös hiveli Hannun katkerana asunutta mieltä! Ja hän innostui siitä kertomaan entisistä partioretkistään, — sitä kerrottavaa olikin hänellä paljon ja sujuvasti häneltä tarina juoksi kannua kallistettaessa. Vihdoin kuitenkin liuhuparta isäntä nousi, aukaisi rautaisen lippaan ja toi sieltä Hannulle kouraan suurella sinetillä suljetun kuninkaankirjeen, varottaen:

— Sitä nyt vaali kuin silmäterääsi!

— Perille sen vien ja vastauksen tuon!

— Sen uskon. Tehtävänne nyt tiedätte, sopikaa lähtöpäivästä keskenänne ja onni retkellenne!

Oikein kädestä hän puristi talonpoikaisia vieraitaan. Siitä ymmärsivät nämä jo nousta ja lähteä Erik Haren kesteistä, vaikka Hannusta olikin vaikea noin kuumimmiltaan erota tuosta talosta, jossa hän oivalsi elämänsä rattaan yhtäkkiä onnen puolelle käännähtäneen.

Hän tunsi itsensä taas niin nuoreksi ja voimakkaaksi, kuin olisi kaksikymmentä vuotta pudonnut pois hänen hartioiltaan. Veri oli kuuma, jäsenet notkeat, jäntereet terästä, — hän käveli kuin kepeimmissä vuosissaan takaisin kolajavan hirsisillan yli kaupunkiin päin. Sillankorvassa, lumisella törmällä, pyörähti hän yhtäkkiä ympäri ja tarttui äkisti molemmin käsin nuoren toverinsa hartioihin, virkkoen:

— Eilen sanoivat ihmiset minua vanhaksi. Mitä sanot sinä, Paavali, siitä asiasta tänään?

— Eihän näytä sinua vielä ikä painavan.

— Eikä painakaan. Sinä olet vuosiltasi nuorempi, mutta pysyttele vain perässä, kun ensi maanantaina lähdetään tästä jokea ylöspäin hiihtämään!

Siinä he erosivat, ja Krankan Hannu läksi jo yötä myöten ajamaan Oulunsuusta kotiansa kohden Liminkaan, retkelle varustautumaan. Pakkanen pingoittui yötä vasten ja puski vihaisesti meriviiman kiihtyessä. Mutta reen perällä istuva mies ei tuntenut puhurin puristusta aavoillakaan mailla. Hän oli heittänyt ohjakset höllälle, antoi hevon hölkätä miten halusi, rekotti vain liikahtamatta reessä, katsellen kauas lumista lakeutta pitkin. Mutta hänen huuliaan väräytti tuontuostakin leppoisa hymy.

Hän ajatteli siinä näet palaamistaan aamuyöllä kotipirttiinsä. Siellä naisväki nousee vuoteiltaan ja kuhisee uteliaana hänen ympärillään. Johanna käy kyselemään: "No, mitäs sinulle, Hannu, siellä linnassa nyt sanottiin?" — "Eipähän paljoa", vastailee hän harvakseen. "Minulla on vain tässä povellani kuninkaan kirje, joka on vietävä Solovetiin…" — Enempää ei hän sano, mutta siitä jo pitää akkaväen ymmärtää, että nyt on miehellä taas lähtö suurempiin tehtäviin, että yksitoikkoisten pirttipäiväin ja naiskomennon aika on ohi…

Sitä toimettomuuden ja unhoituksen aikaa onkin kestänyt jo liian kauan, tuumi Hannu hiljaisissa rekimietteissään. Olipa hän jo pelännyt sen jatkuvan hautaan asti. Eipäs, — nyt se elämä taas aletaankin alusta, nyt näytetään, mihin vielä kyetään! Entinen kokemus avuksi, uusi vauhti päälle, eiköhän miehen arvo ja asema taas ylöspäin kimmahda…!

Reen perällä rekottaessaan ja lumista aavikkoa tuijottaessaan kuvitteli hän hetken kuluttua jo palanneensa onnistuneilta Vienan retkiltä, ensimmäiseltä ja toiseltakin. "Kuninkaan suosio on hyvä palkinto", — hän näki itsensä edelleen yhä tärkeämmissä ruunun luottamustoimissa. Niitä hoitaakseen on hän muuttanut uuteen kaupunkiin pois vanhalta, ilottomalta jokivarreltaan, ja siellä on hänellä nyt meritörmällä valkoisista hirsistä veistetty kaunis tupa, samanlainen kuin naapuriporvareillakin. Kuisti oven edessä, lasiset ikkunat ja tuvan päässä kamari. Sinne tulee joskus linnastakin herroja häntä tervehtimään ja yhdessä he siellä peräpenkillä olutkannun kallistavat. Vanhalle jokivarrelle ovat jääneet vinoseinäiset pirtit ja toraavat naiset, uudessa tuvassa hoitaa emännyyttä kenokaulainen nuorikko, joka viimeisen voittoretken kunniaksi valkoisin käsin kantaa pöytään uuden, vaahtoavan haarikan…