Читать книгу Vanhan partiomiehen unelma - Santeri Ivalo - Страница 5

Sisällysluettelo

Pari viikkoa myöhemmin hiihtivät jo Vienaan lähetetyt airuet kontit selässä Lentiiran aavaa ulappaa pitkin kaukaista itää kohden. Tuuli kiihtyi, rupesi pyryämään ja keli kävi raskaaksi. Koko laaja selkä kohisi pian sakeana myrynä; myrsky repi lunta sekä pilvistä että aavikolta ja vatvoi sen koviin, tahkeisiin kinoksiin, joiden yli suksi vaikeasti juoksi, eivätkä hiihtäjät nähneet montakaan syltä eteensä. Mutta ei auttanut heidän pysähtyä lepäämäänkään, ennenkuin järvitaival oli taitettu, sillä pian olisi tuisku heidät jäätikölle peittänyt.

Hannu puski tapansa mukaan edellä, puski ja kiroili itsekseen, sillä tämä vastaan kahnaava myrsky kävi hänelle jo vaivaksi. Hän oli Limingasta lähtiessään kaikista kehumisistaan huolimatta hiljakseen pelännyt näitä pitkiä taipaleita. Olihan hän kyllä ennen nuorempana ne katkaissut, mutta nyt moneen vuoteen hän ei ollut tehnyt tällaisia pitkiä erämaanretkiä ja sillävälin oli ruvennut tulemaan tuota lihaakin liiaksi… Vaikkei hän tahtonut sitä myöntää, oli hän tullut vähän laiskaksikin hiihtämään, — sitä kun kotikylissä hevosellakin pääsee… Mutta alkumatka oli kuitenkin mennyt miltei odottamattoman hyvin Kajaanin uuteen linnaan asti, jonne rakennustöiden vuoksi tie oli auki ja yöpymäkyliä riittävästi. Eikä ollut näihin asti toki sattunut tällaista herranilmaakaan.

Nyt se kiinnitti. Vaikka Hannu ei yleensä ollut laskenut nuorempaa toveriaan edelle, ettei tämä pääsisi häntä väsymyksestä pilkkaamaan, niin nyt hän kumminkin hengästyneenä tuokioksi pysähtyi ja huusi Oravaiselle:

— Avataanpa vuoroin latu… tässä käy raskaaksi yksin kyntää.

Hiihdäppäs sinä nyt vuorostasi edellä.

Ja kun Paavo lähti ravakasti edellä painamaan, lisäsi hän vielä:

— Hiihdä tasaisesti ja hätäilemättä, ei tässä riehtominen auta.

Tulenpahan minä sitten taas ladunavaajaksi.

Siinä toisen ladulla oli sentään vähän kepeämpi liukua ja Hannun mietteetkin lähtivät jälleen iloisemmin kulkemaan. Hän muisteli ennen nuorempana tekemiään suksiretkiä ja seikkailuja vainolaisen mailla, — onpa hauska taas niitä muistoja verestää. Silloin hän oli hulivilipoika, tapeltiin väliin ja väliin pelailtiin tyttöjen kanssa… nyt ovat edessä vakavat tehtävät. Niiden silloisten retkien johdosta kutsui kuningas Vesaisen puheilleen Ruotsiin, kiitteli häntä ja antoi lahjoja… eiköhän se maan vaari näiden vaivalloisten rehkimisten jälkeen vielä kutsu meitäkin luokseen tarinoimaan. Siellä kuninkaanlinnassa on silloin leppoisa levätä ja muistella näitä tuiskupäiviä ja rakotulen ääressä vietettyjä öitä…

Tällaiset mietteet ne innostivat tuiskussa hiihtäjää eikä hän ollut väsymyksestään valittavinaan. Mutta tiukalle se sittenkin otti… tuntui jo monesti kuin olisi ruvennut luonto lähtemään, ja mielestä häipyivät silloin valoisat mietteet. Pitkä oli jo ollut hiihtorupeama, sittenkuin Lentiiran länsirannalta oli selille laskettu, se jo tuntui sekä vatsassa että nilkoissa. Tämä keli-vietäväkin… ja vastainen tunkee lumen ihan suun sisään, salpaa hengityksen! Nyt sen taas kerrankin tuntee, miten hiki voi ihmisestä lähteä, eikö lie selkä mekkoa myöten märkä… konttikin tuntuu nyt niin turkasen raskaalta…!

Hannu puristi sauvojaan ja potki tanakasti toverinsa perässä pysyäkseen, — kirvelkööt nilkat! Milloinkaan hän ei myönnä, ettei hän jaksa hiihtää siinä missä nuorempikin, ettei hän olisikaan enää entinen, uupumaton partiomies…! Oikeastaan olisi hänen jo ollut vuoro lähteä laduntekijäksi, mutta tuntuipa kuin siitä ei nyt olisi mitään tullut. — Eikö tule, — mitä joutavia, — pitääkö siis laskea Paavo kotiin palattua kehumaan, että pysyipä vanhempi mies sentään Lentiiran selällä kernaasti valmiilla ladulla…?

— Annahan Paavo… huusi hän toverinsa kintereille rientäen, — annahan kun minä taas pusken edeltä!

— Eiköhän se sentään käy kepeämmin minulta, nuoremmalta…

— Hä, nuoremmaltako… kyllä minä tässä ikäeron näytän!

Kimpautuneena pingoitti Hannu kivistävät pohkeensa ponteviksi, purasi hammasta ja porhalsi, topakasti umpea avaten, toverinsa ohitse. Jalkaterät tuntuivat jo kyllä melkein turrilta, mutta tahtonsa voimalla hän nekin pakotti toimimaan.

— Eikö tälle selälle laitaa tulekaan, puheli hän sentään jo vähän myöhemmin puolittain itsekseen, ja hänen äänensä soi hengästyneeltä ja tuskastuneelta. Sillä paljon työläämmältä kuin äsken tuntui hänestä nyt ladun avaaminen ja yhä verkemmäksi kävi vauhtikin, — hän ei voinut olla sitä itse huomaamatta eikä toveriltaan salata.

— Ei näy tässä myryssä rantoja, vaikka olisivat likelläkin, huohotti

Paavali vastaukseksi. — Mutta tottapa sieltä vastatuulesta löytyvät.

— Tottapa aikanansa! — Hannu koetti puhua rauhallisesti, mutta tunsi äänensä värähtävän. Häntä nyt tosissaan väsytti, ei tahtonut enää jalka totella mäystimessä. — Mitä hittoja, tuumi hän itsekseen, — joko olisi tullut tosi eteen. Ja mitenkäs sitten? Hangelleko maata, — siihen kohmettuu heti likomärkä mies! Entä kuninkaan kirje…? Pitääkö Krankan Hannun, itse kesken uupuessaan, antaa se Paavolle perillevietäväksi ja myöntää, että jo vanhuus voitti…?

— Ei koskaan! Tässä on kestettävä, eteenpäin vain! Niin ponnisti hän taas kotvan aikaa vastaseen. Mutta väsymyksen lisäksi vaimensi jo tuskan ja epätoivon hiki hänen voimiaan. Hän hiihti kuin pökerryksissään, hengitys kävi yhä ahtaammaksi, toisinaan hän tunsi aivan horjahtavansa suksiltaan. Mutta hän puristi sauvojaan ja jatkoi niiden nojassa…

Taas tuli eteen pahempi kinos, jonka tuuli oli iskostanut tiiviiksi ja sitkeäksi. Siihen töksähti Hannun suksi kuin kiinni, ensiksi yksi, sitten toinen, eikä jalka jaksanut potkia sen vyöhykkeen yli. Mies huojui ja horjahti kyljelleen.

— Perhanan takkukeli… niinkuin olisi soraläjään hiihtänyt…!

Näin Hannu koetti suuttuneena selittää kaatumistaan ja hän kohottausi siitä taas heti muka suksilleen noustakseen. Mutta polvijänteet pettivät, jalka lipsahti alle kuin linkkuun ja rinta läähätti pahasti, — hän jäi siihen kuin riepu kyljelleen retkottamaan.

Paavo saapui samassa perästä, pohteissaan hänkin, mutta vielä sentään voimissaan. Hän seisattui sauvojensa varaan ja kysyi leikillisesti.

— Joko pettivät voimat Limingan urholta?

— Jalka lipsahti, taisi vähän polveen sattua… vastaili Hannu, koettaen kääntyä istumaan.

— Annahan kun autan sinut suksille…

— Kyllähän minä tästä… Taikka maltahan… huokasen tässä hetkisen…

Hän ei jaksanut toisen tukemanakaan nousta suksilleen ja oivalsi, ettei hänestä nyt ollut matkan jatkajaa. Polveen oli sattunut hänen kaatuessaan… mutta ei se ollut sitä… hän oli jo voimansa viimeiselleen ponnistanut eikä ollut mitään varalla. Siinä oli ihminen avuton, tahdon voimakaan ei enää jaksanut valaa vaikkua turtuneisiin jäseniin… Hannusta rupesi tuntumaan, että tässähän onkin niin pehmoinen levätä… Hän säikähti samassa tuota omaa herpautumistaan — tähänkö nyt siis pitäisi kangistua ja kuolla…? Ja kotona sitten kerrotaan, että eipä ollut Krankkalaisesta enää partioihin, sinne tupertui Lentiiran selälle… Ja kaikki kauniit unelmat ovat kuitit…

Pakostakin olisi pitänyt päästä pystyyn… hän koetti kohota kontilleen, mutta siitä ylemmäs hän ei noussut. Tuisku soi yhtä sakeana selällä, se rupesi heti kasaamaan kinosta hänenkin ympärilleen, ikäänkuin haudatakseen kaatuneen miehen.

Paavo seisoi sauvainsa varassa hänen vieressään ja virkkoi vihdoin huolestuneena:

— Tähänkö pitäisi jäädä yöksi säätä pitämään…? Ei tule mitään, kun ei tulta saada…

— Eihän siitä tule mitään… Maltahan.

Hannu oli taas vaipunut kyljelleen äskeiseen koloonsa — hänen jäsenensä olivat kohmettuneet, hän ei saanut niitä liikkumaan. Tuiskun lisäksi näytti jo iltahämäräkin peittävän kaikki pimeäksi hänen ympäriltään, hänestä jo tuntui, että tässä se on nyt lorun loppu. Se oli Krankan Hannun viimeinen sankariretki…

Tähän masentavaan ajatukseen hän ikäänkuin vaipui ja torkahti.

Paavali katseli kauhulla toveriaan, katseli hädissään ympärilleen pyryävälle selälle. Vasemmalla kädellä oli tuisku kuin ohkasempaa, hänestä näytti sieltä jotakin haahmottavan. Kiireesti hiihti hän sinnepäin tutkimaan, olisiko siellä edes jokin saaren nyppylä… Aivan oikein, siellä oli, jopa aivan lähellä, maan ranta vastassa, metsäinen rinne… Nuolena palasi nuori mies sitä kertomaan kinokseen peittyvälle toverilleen.

— Tässä on metsä ääressä, nouse, hiihdetään sen suojaan! Kaivetaan siellä maja kinokseen ja tehdään komea rakovalkea!

Hannu ei vastannut. Hän kuuli kyllä toverinsa sanat, mutta kuuli ne kuin kaukaisen huminan eikä saanut ääntä suustaan kulkemaan.

— Nousehan…

Hätääntyneenä tarttui Paavo häneen hartioista, koetti nostaa raskasta miestä, ravisti häntä minkä jaksoi ja haastoi nousemaan.

Silloin lähti taas veri verkalleen virtaamaan jähmettyvän miehen suonissa, hänen tajuntansa palasi selvemmäksi ja hän sai jo äänensä kulkemaan.

— Niin, rakovalkea…

— Nouse, tässä on ranta…!

— Maltahan, huokasen vielä…

Hän oli taas koettanut liikahtaa, mutta vaipui jälleen hankeen, eikä kotvaan aikaan vastannutkaan Paavon puheisiin. Paavo sitoi silloin kiireesti vyöllään Hannun sukset yhteen, vyörytti niiden päälle toverinsa ja lähti häntä siten vetämään metsää kohden. Monesti kierähti kontettunut mies suksilta ja Paavon oli taas vyörytettävä hänet niille…

Taas virkosi Hannu, kun toveri häntä näin kinoksessa kieritteli. Oltiin jo metsän rinnassa, suojassa pahimmalta myrskyltä. Hannu näki nuoren miehen ylitseen kumartuneena, näki huolenalaisen, lempeän, kauniin kiillon ystävänsä silmissä… niiden sininen, terve ilo, kun ne huomasivat retkikumppalin virkoavan, painui syvälle Hannun mieleen. Mutta siihen välähti samalla toinenkin tajunta: Onko Paavo jo älynnyt hänen avuttoman uupumuksensa ja menehtymisensä…?

— Haehan sompani jäältä… käski hän, ponnistaen äänensä mieheväksi.

— Jo minä tästä itsekin kykenen pystyyn… Sattui pahasti polveeni…

— Joko todella jaksat nousta? kyseli Paavo vilpittömällä riemulla.

— Mikäs tässä… eihän tässä hätä vielä ole likelläkään… pahemmatkin kolaukset on partiomiehen kestettävä!

Sillävälin kuin Paavo haki jäältä hänen sauvansa, kohottausi Hannu hitaasti kontalleen ja ryömi kinoksen yli kuusiryhmään, johon hän koetti suksilleen istahtaa…

Hetkeä myöhemmin loikoilivat partiomiehet rinnakkain havuvuoteella kinokseen poljetussa tuulensuojassa ja ihanasti lämmittävä rakotuli edessään. He sulattivat poronlihaa illallisekseen, hautoivat kontettuneita raajojaan ja puhuivat päivän vaikeasta taipaleesta. Hannukin oli pian, saatuaan palan haukatuksi ja jalkansa haudotuiksi, reipasta miestä, kehasten, että monessa liemessä hänkin on ollut, mutta eipä tällaisessa myryssä. Hänen tupertumisestaan kinokseen puhuttiin vähemmän, Paavokaan ei ylvästellyt avustaan eikä pelastustoimistaan. Ja Hannu itse harkitsi tyystin, toveriaan syrjästä katsellen, oliko tämä todella tajunnut hänen lopullisen avuttomuutensa… Ehkei se sentään käsittänyt hänen jo olleen kontettumassa… taisi toki uskoa, että hän, Hannu, vain tahtoi hetkisen levätä…

— Tuohon polveen sattui kaatuessani pahasti… miten lie jalka vääntynyt, oli tehdä miehelle ihan viimeiset kepposet, — niin selitti hän nyt kolttostaan, ojennellessaan koipeaan tulta kohden ja sujutellessaan edestakaisin jalkaansa. — Mutta kyllä se siitä taas vertyy, kun tässä nuotiolla yö levätään…

— Ja huomiseksi kai myrskykin asettuu.

— Tietysti asettuu… eihän hätä vielä ole tämän näköinen…

* * * * *

Huomenna matkaa jatkettiinkin. Vähän lyhenteli Hannu nyt päivätaipaleita, sovitti tiheämpään ruokailupaikat ja varoi tuiskulla lähtemästä suurille selille. Siten hän hyvin jaksoi taivalta tehdä ja liiat rasvat sulivat sillävälin kepeämmiksi. Pian siitä jouduttiin karjalaisten kyliin, joista taas veti teitä Vienan rannoille, — silloin oli Hannu jälleen varma ja taittumaton suksisankari, oli ylpeä kuninkaan lähetti, joka karkealla äänellä komenteli Karjalan miehiä oppaikseen ja heille kehui matkansa tärkeyttä. Ja kun pitkillä metsätaipaleilla pysähdyttiin nuotion ääreen, silloin hän väliin ikäänkuin lohduttikin nuorempaa toveriaan tarinoiden, että vaivalloistahan tämä matkanteko on, mutta on siitä vielä palkkakin valituille miehille.

— Eipä näiltä taipaleilta joka poika selviäisikään, tässä täytyy olla miehet taattua tekoa!