Читать книгу Herraskartano ja legendoja - Selma Lagerlöf - Страница 3

Hänen kirjailijaluonteensa on nykyisen pohjoismaisen kirjailijapolven omituisimpia ja omintakeisimpia. Hän seisoo ulkopuolella heitä kaikkia ja yläpuolella kaikkia yhdenikäisiään.

Kun maailma oli alkanut kyllästyä valokuvailevaan ja luontoa ja elämää jälittelevään ja orjallisesti kuvaavaan köyhäsisältöiseen realismiin ja kun se oli saanut tarpeensa tylsyneestä tendenssikirjallisuudestakin, rupesi se toivomaan tietäjiä, jotka nostaisivat mielen yläpuolelle jokapäiväistä todellisuutta tai ainakin värittäisivät sitä runouden ruskolla. Silloin ilmaantui siihen saakka melkein tuntemattoman ruotsalaisen naiskirjailijan Selma Lagerlöfin "Tarina Gösta Berlingistä", joka kuin yhtäkkiä vuodatettu runsauden sarvi levitti runoutta, mielikuvitusta ja kauneutta janoavien eteen uhkuvan henkensä mitä hienoimpia, mitä tuoreimpia viinirypäleitä. Teos ei ollut ainoastaan silta vanhasta uuteen, se oli itsessään aivan uusi, ihana maailma ja kuitenkin sama vanha, missä elimme, mutta uusilta puolilta esitetty. Mitä loistavimmissa kuvauksissa, mitä liikuttavimmin sävelin ja samalla kun tarumaisesti, niin kuitenkin aina uskottavasti ja todenmukaisesti kuvataan tässä kertomarunossa mitä moninaisimpia luonteita, mitä kirjavimpia tapauksia ja mitä vaihtelevimpia oloja ja kohtaloita vanhasta Värmlannista. Koko lukeva Skandinaavia oli kuin huumautunut, sillä tämä hiljainen, harmaa, kylmä pohjolamme yhtäkkiä loisti ja hehkui kuin Italian auringon valaisemana.

Voimain ponnistus ja tuhlaus näytti tässä teoksessa olleen niin suuri, että sen luettuaan tuli arvelleeksi, ett'ei hän siitä enää voisi ylemmäksi kohota, ei edes pysyä saavuttamassaan korkeudessa. Kirjailijattaren seuraava teos vei kuitenkin Värmlannin vuorien rinteiltä — Etnan huipulle. Yhtä suurella taidolla ja lennolla kuin hän "Tarinassa Gösta Berlingistä" kuvasi omaa maataan, yhtä uskottavasti esitti hän "Antikristuksen ihmeissä" Sisilian maata ja kansaa. Hän kuvasi sitä murrosajassa uuden ja vanhan vaiheella, tarujen ja tapojen muinaisuuden ja rautateiden ja sosialismin vaihteessa tunkien hänelle näennäisesti vieraiden olojen ja ihmisten sisimpään sieluun ja kaiken sen ohella loihtien esiin kuvia maasta ja maisemista, vuorilta ja vesiltä taidolla, joka täydellisesti vastasi ihanain alkukuvain vaatimuksia. Ja sen kaiken taustana oli ajattelijan syvämielisiä mietteitä ja tietäjän näkyjä menneisyydestä ja aavistuksia ihmiskunnan tulevaisuudesta ja onnen ehdoista.

Hillitön mielikuvituksen lento vei ehkä joskus hämäryyteen ja hajamielisyyteen. Mutta seuraavissa teoksissa on ilotulituspyörän pärskyvä kipinäkimppu jo muuttunut yhtenäiseksi, hillityksi loimoksi, joka taiteellisella tarkkuudella keskittää valonsa ja lämpönsä ja saa sen kantamaan ehkä vielä kauvemmaksi, vielä syvemmällekin. "Kungahällan kuningattaret" ja siihen kuuluvat "legendat" ovat tuota suurta taidetta pienessä koossa, jota ainoastaan suurimmat nerot kykenevät luomaan. Katoolisen kirkon parhaat pyhimystarut eivät niitä voita aatteiden syvyydessä, sisällön runollisuudessa, esitystavan yksinkertaisuudessa ja selvyydessä.

Kenties kaikista omituisin ja ihmeellisin ja samalla hänen miellyttävää kirjailijaluonnettaan kuvaavin on tämä nyt suomeksi ilmestyvä "Herraskartano". Se on kyllä tuo vanha tarina rakkauden kaikkivaltiaasta voimasta ja uskon kyvystä vuoria siirtää, mutta uutta siinä on se taikamainen tapa, millä ylen vaikea sielutieteellinen tehtävä on ratkaistu. Elämme todellisuudessa, aivan arkioloissa ja kuitenkin uskomme, ettei kuolleet nousevat haudoistaan ja aaveet liikkuvat keskellä päivää. Realismi ja romantiikka kulkevat siinä kuin kaksoissisaret käsikkäin.

Selma Lagerlöfin merkitystä kirjallisuudessa on kerran — niin luulen — ilmaistava vapauttajan nimellä. Hän on antanut runoudelle sen vanhan vapauden lentää ja liidellä kuin ilman lintu, huolimatta mistään muista rajoituksista kuin siipiensä. Milloin se maassa astelee, milloin oksalle istahtaa, milloin ilmassa visertää. Ei mitään sitovia teoriioja, ei mitään määritelmiä. Se on tehtävänsä täyttänyt, niinpiankun on iloa antanut, lohdutusta suonut. Ja hän on itse juuri tuollainen hyvä haltijatar, jotka useinkin juuri ahtaimpina aikoina, epätoivon, epäilyksen ja surujen sumupäivinä antavat maassa mateleville mielille luottamusta, uskoa, viihdytystä ja unhotusta. Jo oli siis aika, että suomalaisetkin saimme kuulla tuon käen kultaisen kukuntaa.

Juhani Aho.

Herraskartano.