Читать книгу Herraskartano ja legendoja - Selma Lagerlöf - Страница 7

Sisällysluettelo

Ei mikään ole niin varmaa kuin että aurinko rakastaa noita aukeita paikkoja pienten maalaiskirkkojen edustalla. Eikö kukaan ole huomannut, ett'ei aurinko milloinkaan paahda kuumemmin kuin saarnan aikana valkoiseksi rapatun, pienen kirkon edustalla. Eivät säteet missään solmi niin tiheää valoverkkoa, ei missään tunnu ilmassa semmoista arvokasta hiljaisuutta. Aurinko on siellä aivan kuin vartioimassa, ett'eivät ihmiset saa jäädä ulos kirkkomäelle puhelemaan. Se tahtoo, että kaikki istuvat kauniisti kirkossa ja kuuntelevat saarnaa, senvuoksi antaa se tuon säteiden rikkauden valua kirkon seinustalle.

Ehkäpä ei aina olla vakuutettuja siitä, että aurinko on vartijana pienten kirkkojen ulkopuolella sunnuntaisin, mutta se ainakin on varmaa, että samana aamupäivänä, jona valekuollut oli laskettu hautaan Råglandan kirkkomaalla, levitti päivä aivan polttavaa lämpöä pienelle aukealle kirkon edustalla. Katinkultakivetkin, joita oli tuolla kärryjen uurteissa, säihkyivät kuin olisivat tulta ottaneet. Pahoin poleksittu, lyhytkasvuinen ruohokin käpertyi kokoon, ja näytti kuivalta sammalelta ja keltaset voikukat, jotka koristivat ruohokenttää, levittivät ja paisuttivat pitkiä varsiaan, niin että ne tulivat suuriksi kuin asterit.

Tuolta tietä pitkin tuli kävellen taalalaismies, tuommoinen, joka kiertelee saksien ja veisten kaupalla. Hän oli puettuna pitkään, valkoseen lammasnahkaturkkiin ja selässä oli hänellä suuri musta nahkasäkki. Noissa tamineissaan oli hän kävellyt monta tuntia, tuntematta yhtään lämmintä, mutta kun hän jätti maantien ja tuli ylös kirkon edustalle, ei viipynyt minuuttiakaan, ennenkun hänen täytyi seisahtua ja ottaa lakki päästään voidakseen pyyhkiä hikeä otsaltaan.

Seistessään noin avopäin näytti hän sekä viisaalta että kauniilta. Hänellä oli korkea, valkoinen otsa, syvä viisaudenuurre silmäkulmain välissä, hyvin muodostunut suu ja ohuet huulet. Tukka oli jakauksella keskeltä päätä, se oli pyöreäksi leikattuna niskasta, valahtaen korville ja kihertyen hiukan latvoista. Hän oli pitkä ja roteva, ei karkea, kaikinpuolin hyvin muodostunut. Mutta se vika oli hänessä, että hänen katseensa oli epävarma, silmän mustuaiset eksyivät alati syvälle silmänkoloon, ikäänkuin piiloutuakseen. Suun ympärillä oli piirteitä, jotka näyttivät vääntyneiltä, siinä oli jotain tylsää ja velttoa, joka ei soveltunut, ei oikein kuulunut kasvoihin.

Ei hän voinut olla oikein viisaskaan, koska kulki ja laahasi raskasta säkkiä pyhäpäivänä. Jos hän olisi ollut täysijärkinen, olisi hän tiennyt, että se oli turhaa, kun ei hän kuitenkaan saanut mitään myydä. Ei ainoakaan niistä taalalaisista, jotka vaeltivat kylän kautta, kulkenut pyhäpäivinä säkki selässä, vaan menivät he silloin Herran huoneeseen vapaina ja suorina kuin muutkin ihmiset.

Tämä raukka ei varmaankaan tiennyt, että oli pyhä, ennenkun pysähtyi auringon paisteeseen kirkkopihalle ja kuuli virren veisuun kirkosta. Mutta hän oli siksi viisas, että silloin heti huomasi, ett'ei voinut kauppoja tehdä sinä päivänä. Silloin tuli hänen aivoilleen kova työ miettiä, missä viettäisi vapaapäivän.

Pitkän aikaa seisoi hän vaan tuijottaen eteensä. Silloinkun kaikki kävi tavallista kulkuaan, ei hänen ollut vaikea selviytyä. Silloin ei ollut hätää, kun sai koko viikon kulkea talosta taloon kaupanteolla. Mutta sunnuntaihin hän ei milloinkaan tottunut. Se oli hänelle aina suuri, ennakolta aavistamaton huoli.

Silmänsä tuijottivat ja otsanjänteet paisuivat.

Ensimmäinen, mitä aivoissa ehdotettiin, oli kyllä se, että hän menisi kirkkoon laulua kuulemaan. Mutta sitä ehdotusta ei hyväksytty. Hän olisi mielellään kuunnellut laulua, mutta ei uskaltanut mennä sisälle kirkkoon. Ei hän pelännyt ihmisiä, mutta muutamissa kirkoissa oli niin ihmeellisiä ja vaarallisia tauluja, joissa oli kuvattuna olentoja, joita hän mieluummin oli ajattelematta.

Vihdoinkin johtui hän siihen ajatukseen, että koska tämä oli kirkko, niin oli täällä varmaan hautausmaakin. Ja kun hänellä vaan oli hautausmaa, minne päästä, niin oli hän pelastettu. Mitään sen parempaa ei hänelle olisi voinut tarjota. Jos hän vaeltaessaan näki tieltä hautausmaan, meni hän sinne ja istui siellä hetken aikaa, vaikka olisikin ollut keskellä työviikkoa.

Kun hänen nyt piti kulkea hautausmaalle, oli äkkiä uusi vaikeus esteenä. Hautausmaa Råglandassa ei ole aivan kirkon vieressä, joka on kivikkomäellä, vaan pienellä niityllä vähän matkaa pitäjäntuvasta, ja hän ei voinut päästä hautausmaan portille kulkematta tietä, jonka varrella kirkkomiesten hevoset olivat sidottuina.

Kaikki hevoset seisoivat pää syvällä heinätukoissa ja kaurapusseissa ja pureskelivat, niin että rehu narisi hampaissa. Ei ollut puhettakaan, että ne voisivat tehdä minkäänlaista pahaa miehelle, mutta hänellä oli oma ajatuksensa vaarasta kulkea tuommoisen pitkän eläinkujan lävitse.

Kaksi, kolme kertaa aikoi hän ohi, vaan rohkeus petti, niin että hänen täytyi palata. Ei hän pelännyt hevosten purevan tahi potkivan. Oli jo kylliksi, kun ne rämistivät riimujansa ja kuoppivat maata kavioillaan.

Viimeinkin tuli hetki, jolloin kaikki hevoset katsoivat alas ja näyttivät oikein syövän kilpaa. Silloin alkoi hän kulkunsa niiden välitse. Hän veti turkin kiinnemmäksi, niin ettei se liehuisi ja ilmaiseisi häntä, ja hän kulki varpaillaan niin kauniisti kuin osasi, jos joku hevonen kohotti silmäluomensa ja katsoi häneen, seisattui hän heti ja niiasi. Hän tahtoi mielellään olla kohtelias tässä suuressa vaarassa, varmaankin eläimet ymmärsivät, ett'ei hän voinut kumartaa, kun hän kantoi rautasäkkiä selässään. Hän ei voinut muuta kuin niiata.

Hän huokasi hyvin syvään, sillä raskasta ja vaivaloista oli sen elää, joka aina pelkäsi nelijalkaisia eläimiä. Oikeastaan hän ei pelännyt muita eläimiä kuin vuohia; hevosia ja koiria ja kissoja hän ei olisi yhtään pelännyt, jos hän vaan olisi ollut varma siitä, että ne eivät olleet jonkunlaisia noiduttuja vuohia. Mutta siitä asiasta hän ei milloinkaan päässyt varmuuteen. Hänen asiansa olivat oikeastaan niin hullusti, että hän pelkäsi melkein kaikkia nelijalkaisia.

Ei auttanut hänen ajatella, miten vahva hän oli, ja että nämä pienet talonpoikaishevoset eivät milloinkaan olleet vaarallisia. Sitä ei se voi ajatella, jolla on pelko sielussaan. Se on vaikeata tuo pelko, ja raskasta sille, johon se on juurtunut.

Ihmeellistä oli, että hän kuitenkin pääsi koko hevosrivin ohitse. Viimeisen tien osan hän hyppäsi kahdella pitkällä harppauksella, ja kun hän tuli sisään hautuumaalle, veti hän kiinni rautaportin jälkeensä ja jäi siihen puistamaan nyrkkiä hevosille.

— Häjyt, kurjat, kirotut kilipukit! —

Kaikkia eläimiä kutsui hän samalla tapaa kilipukeiksi. Ja tämä oli hyvin tyhmää, sillä se oli hänelle itselleen tuottanut nimen, jota hän ei olisi tahtonut. Kaikki, jotka hänet tapasivat, kutsuivat häntä Kilipukiksi. Hän ei tahtonut kuulla itseään kutsuttavan sillä tavalla. Hän tahtoi, että häntä nimitettäisiin oikealla nimellään, mutta sitä ei kukaan ihminen näkynyt tuntevan näillä seuduin.

Hän seisoi hetkisen portilla nauttien siitä, että oli päässyt onnellisesti hevosten ohitse, mutta pian käveli hän edemmä hautausmaan sisälle. Joka ristin ja kiven luona seisattui hän ja notkisti polviansa. Mutta sitä ei hän tehnyt pelosta, vaan ainoastaan ilosta, nähdessään nämä vanhat, rakkaat tutut. Hän muuttui äkkiä lempeän ja miellyttävän näköiseksi. Aivan samat ristit ja kivet, jotka hän oli tavannut niin usein ennen! Aivan olivat entisellään! Kuinka hyvin hän tunsi ne! Hänen täytyi tervehtiä niitä.

Miten kirkkotarha miellytti häntä! Siellä eivät saaneet eläimet kuleksia, eivätkä ihmiset siellä leikkiä laskeneet. Parasta oli siellä olla silloin, kun siellä oli aivan yksinäistä niinkuin nyt, mutta silloinkin, kun siellä oli ihmisiä, eivät ne häirinneet häntä. Hän tunsi kyllä monta kaunista niittyä ja hakaa, jotka olisivat miellyttäneet häntä vielä enemmän, mutta siellä ei hän milloinkaan saanut kulkea rauhassa. Niitä ei mitenkään voinut verrata hautausmaahan, ja hautausmaa oli metsääkin parempi, sillä metsässä oli yksinäisyys niin valtava, että se häntä pelotti. Täällä oli hiljaista kuin metsän syvyydessä, mutta seuraa ei häneltä puuttunut, täällä oli nukkuvia ihmisiä joka kiven ja joka mättään alla juuri niin paljon seuraa kuin hän tarvitsi, ett'ei tuntuisi yksinäisyys eikä ikävä.

Hän suuntasi heti kulkunsa tuolle vasta avatulle haudalle. Hän kulki sinne osaksi senvuoksi, että siellä oli muutamia varjostavia puita, osaksi myöskin sen vuoksi, että hän rakasti seuraa. Hän varmaankin uskoi mahdolliseksi, että tämä kuollut, joka niin hiljan oli maahan laskettu, olisi parempana tukeena yksinäisyydessä kuin muut aikoja sitten nukkuneet.

Hän melkein polvistui selin suureen hiekkakasaan haudanpartaalla. Hänen onnistui kohottaa säkkinsä niin, että se seisoi tanakasti hiekkaläjän päällä, ja irroitti karkeat nahkahihnat, jotka sitä pitivät kiinni. Nyt oli suuri päivä, vapaapäivä; hän heitti turkkinsakin yltään. Tyytyväisenä istuutui hän ruohikolle niin lähelle hautaa, että hänen pitkät säärensä polviin sidottuine sukkineen ja nyörikenkineen riippuivat alas haudan laidoille.

Hänen täytyi istua hiljaa oikein pitkän aikaa ja tarkata kirstua. Kun oli semmoinen pelko sisässä kuin hänellä oli, ei voinut olla milloinkaan kyllin varovainen. Mutta kirstu ei todellakaan liikahtanut vähääkään, oli mahdotonta epäillä, että se salaisi jotain pahaa.

Ei ollut hän varma asiastaan ennen kuin pisti kätensä säkin sivuosastoon, josta otti esille viulun ja jousen. Sitä tehdessään nyökytti hän päätään kuolleelle alhaalla haudassa. Koska hän oli noin hiljaa, saisi hän kuulla jotain kaunista.

Tämä oli jotain oikein harvinaista tämä, ei moni saanut kuulla hänen soittavan. Ei kukaan saanut kuulla häntä niissä taloissa, joissa koirat ärsytettiin hänen päälleen ja häntä haukuttiin Kilipukiksi. Mutta voi sattua, että hän soitti mökissä, jossa puhuttiin ja liikuttiin hiljaa, eikä kyselty häneltä, tahtoiko hän ostaa pukinnahkaa. Semmoisessa paikassa oli hänen tapana ottaa esille viulunsa ja antaa soittonsa kuulua. Se oli suurin kunnianosoitus, suurin, minkä hän voi osoittaa.

Hänen siinä istuessaan ja soittaessaan haudan partaalla ei se kuulunut hullummalta. Hän ei soittanut ainoatakaan epäpuhdasta säveltä, ja hän soitti niin hiljaa ja vienosti, että se tuskin kuului lähimmälle haudalle.

Ihmeellisintä asiassa oli se, ettei se ollut tuo kulkukauppias, joka osasi soittaa, viulu se oli, joka muisti jonkun pienen säveleen. Ne pulppusivat siitä esille heti, kun hän vaan laski jousensa sille. Muille se ehkä ei olisi mitään merkinnyt, mutta hänelle, joka ei itse muistanut ainoatakaan säveltä, oli kaikkein kallisarvoisin lahja omistaa tuommoinen viulu, joka soitti itsestään.

Soittaessaan istui hän koko ajan tyytyväisenä hymyillen, niinkuin se, joka kuulee lapsen lokertelevan ja puhuvan. Viulu se vaan puhui puhumistaan, hän vaan kuunteli. Olipa kuitenkin kovin ihmeellistä, että nuo kauniit sävelet kuuluivat heti, kun hän vaan laski jousensa kielille. Viulu tiesi mitä soitti ja kulkurikauppias istui vaan ja kuunteli.

Tuosta viulusta kasvoivat säveleet, niinkuin ruoho kasvaa maasta. Ei kukaan ymmärtänyt, mistä se johtui. Meidän isämme oli sen niin asettanut.

Taalalaismiehen oli aikomus istua hiljaa koko päivän ja antaa rakkaitten sävelten kuin pienten moniväristen kukkien kasvaa viulusta. Hän soittaisi kokonaisen niityn täyteen kukkia, soittaisi täyteen koko pitkän laakson, koko suuren tasangon.

Mutta hän, joka makasi valekuolleena alhaalla kirstussa, taisi kuulla viulunsoiton ja häneen se teki ihmeellisen vaikutuksen. Säveleet saivat hänet uneksimaan, ja siitä mitä hän oli nähnyt unissaan, tuli hän niin liikutetuksi, että hänen sydämmensä alkoi tykyttää, hänen verensä virrata ja hän heräsi.

Nyt on huomattava, että kaikki mitä hän oli kokenut maatessaan valekuolleena, ne ajatukset, jotka hänellä silloin olivat ja viimeinen unensakin, kaikki tämä oli poissa ja unohdettua samana hetkenä, jolloin hän heräsi tavalliseen tietoonsa. Hän ei tiennyt edes makaavansa kirstussaan, vaan hän luuli yhä makaavansa sairaana kotona sängyssään. Hänestä tuntui se vaan ihmeelliseltä, että vielä eli. Aivan äsken, ennenkuin nukkui, oli hän juuri keskellä kuolemankamppausta. Olisihan hänen pitänyt olla lopussa jo kauvan sitten. Hän oli heittänyt hyvästit kasvatusvanhemmilleen, siskoilleen ja palvelusväelle. Rovasti itse oli ollut heillä ja antanut hänelle ehtoollisen, sillä hänen kasvatusisästään se olisi ollut liian raskas tehtävä. Monta päivää sitten oli hän kääntänyt ajatuksensa kaikesta maallisesta. Oli ihmeellistä, että hän ei ollut kuollut.

Häntä ihmetytti, että oli niin pimeä huoneessa, jossa makasi. Kynttilähän oli palanut kaikkina öinä ennen, hänen sairaana ollessaan, ja sitten oli annettu peitteen valua hänen päältään. Hän makasi siellä ja tuli kylmäksi kuin jää.

Hän kohottautui hiukan vetääkseen peitettä ylleen. Silloin löi hän otsansa kirstunkanteen ja hän vaipui taas takaisin kirstuun, huudahtaen hiljaa tuskasta.

Hän oli loukkaantunut jotenkin kovasti ja meni heti tainnuksiin. Hän makasi taas yhtä liikkumatonna kuin äsken, oli kuin elämä olisi uudelleen hänestä paennut. Taalalaismies, joka oli kuullut sekä kolauksen että huudahduksen, oli silmänräpäyksessä pannut pois viulunsa ja alkanut kuunnella. Mutta ei kuulunut sen enempää, ei mitään.

Hän istuutui vartioimaan kirstua yhtä tarkkaavaisesti kuin ensin tullessaan. Hän istui ja nyykäytteli päätään, ikäänkuin sillä antaen myöntymyksen omille ajatuksillensa, nimittäin, ett'ei mihinkään täällä maan päällä ollut luottamista. Täällä oli hänellä ollut mitä hiljaisin ja paras toveri, mutta eikö hän nyt ollut pettynyt siitäkin?

Hän istui ja katseli kirstua, niinkuin tahtoisi katseillaan tunkea sen läpi. Viimein, kun se yhä vaan pysyi aivan hiljaisena, otti hän taas viulunsa ja alkoi soittaa.

Mutta nyt pani viulu vastaan. Vaikka hän hiveli sitä kuinka hyväillen ja lempeästi, niin ei siitä enää lähtenyt säveleitä. Se oli niin surullista, että hän oli valmis itkemään. Hän oli aikonut istua hiljaa ja kuunnella viuluaan koko päivän, ja nyt se ei tahtonut enää.

Hän ymmärsi kyllä syyn. Viulu oli levoton ja pelkäsi sitä, joka liikkui tuolla kirstussa. Se oli unohtanut kaikki sävelensä, ja ajatteli vaan, että mikähän lienee ollut se, joka tuolla oli kirstunkantta koputtanut. Niinhän se on, että peloissaan ollessa unohtaa kaiken.

Hän ymmärsi, että viulu oli tyynnytettävä, jos mieli kuulla enempää.

Hänen oli ollut niin hyvä olla, parempi kuin vuosikausiin, — jos todella kirstussa oli jotain, joka oli vaarallista, eikö ollut parasta päästää se ulos sieltä. Silloin tulisi viulu tyytyväiseksi, ja nuo kauniit kukkaiset kasvaisivat uudelleen siitä.

Hän avasi päättäväisesti suuren säkkinsä ja alkoi etsiä veitsien, sahojen ja vasaroiden seasta, kunnes viimein löysi ruuvimeisselin. Heti oli hän alhaalla haudassa ja nelinkontin ruuvaili hän auki kirstun kantta.

Hän irroitti ruuvin toisensa perästä, kunnes viimein voi kohottaa kannen haudan seinämää vasten. Samassa valui myöskin hikiliina valekuolleen kasvoilta.

Niinpiankuin raitis ilma sattui Ingridiin, avasi hän silmänsä. Olihan nyt valoisaa hänen ympärillään. Hänet oli varmaankin muutettu. Nyt hän makasi keltaisessa huoneessa, jossa oli viheriä katto ja suuri kynttiläkruunu katossa.

Huone oli ahdas, mutta sänky vieläkin pienempi. Miksi tuntui kuin olisivat hänen käsivartensa ja jalkansa vangitut? Senvuoksiko, että hän pysyisi hiljaa tässä pienen pienessä sängyssä?

Ihmeellistä oli, että he olivat panneet hänelle virsikirjan leuvan alle. Sitähän ei tehty kuin ruumiille.

Sormiensa välissä oli hänellä pieni kukkavihko. Hänen kasvatusäitinsä oli leikannut pari oksaa kukkamyrtistään ja pannut ne käsien väliin. Ingridiä ihmetytti. Mikä oli pistänyt kasvattiäidin mieleen?

Hän näki, että hänelle oli annettu päänalanen, jossa oli leveät pitsit, ja batistilakana, jossa oli hienot laskokset. Hän oli mielissään, sillä hän rakasti hienoutta. Mutta vielä mieluummin olisi hän tahtonut lämpöisen peitteen ylleen. Eihän ollut hyvä sairaan maata ilman peitettä.

Ingrid olisi tahtonut panna kädet silmilleen ja itkeä. Häntä paleli niin kauheasti.

Samassa tunsi hän jotain kovaa ja viileätä poskellaan. Hän alkoi hymyillä, se oli vanha, punainen puuhevonen, kolmijalkainen Camilla, joka makasi hänen vieressään päänalasella. Pikku veli, joka ei voinut nukkua yötäkään, jos ei puuhevonen ollut hänen vieressään sängyssä, oli nyt pannut sen tänne hänelle. Ingridiä alkoi vielä enemmän itkettää ajatellessaan, että Pikkuveli oli tahtonut lohduttaa häntä puuhevosella.

Mutta hän ei ehtinyt ruveta itkemään. Totuus yhtäkkiä selvisi hänelle. Pikkuveli oli antanut hänelle puuhevosen, ja äiti oli antanut hänelle valkoiset myrttikukkansa, ja virsikirja oli hänellä leuvan alla, senvuoksi, että he olivat uskoneet, että hän oli kuollut.