Читать книгу Herraskartano ja legendoja - Selma Lagerlöf - Страница 4

Sisällysluettelo

Oli kaunis syyspäivä kolmekymmenluvun loppupuolella. Siihen aikaan oli Upsalassa korkea, keltainen, kaksikerroksinen rakennus, joka sijaitsi ihmeellisen yksinäisenä pienellä niityllä, kaukana kaupungin laidassa. Talo oli hyvin ränstynyt ja ikävän näköinen, mutta sitä kaunistivat villit viiniköynnökset, joita siellä kasvoi runsaasti, ja jotka auringon puolella kiemurtelivat niin korkealle pitkin keltaista seinää, että ne muodostivat kehyksen yläkerran kolmen akkunan ympäri.

Eräässä huoneessa, yhden tuommoisen köynnösten koristaman ikkunan ääressä, istui ylioppilas aamukahviaan juomassa. Hän oli hienon näköinen, pitkä mies. Korkeaa otsaa ympäröi kiherä tukka ja yksi sen suortuvista tahtoi aina valahtaa alas silmille. Hän oli puettuna mukavaan ja keveään pukuun, näytti oikein komealta.

Huonekin oli somasti sisustettu, siellä oli hyvä sohva ja täytetyt tuolit, suuri kirjoituspöytä ja oivalliset kirjahyllyt, mutta tuskin ainoatakaan kirjaa.

Ennenkun hän oli ehtinyt juoda kahvinsa, astui toinen ylioppilas sisään. Tämä oli aivan toista laatua, pieni, leveäharteinen mies, täyteläinen ja väkevä, ruma ja suurikasvuinen, tukka ohut ja iho karkea.

— Kuules Hede — sanoi hän — olen tullut puhumaan kanssasi vakavasta asiasta.

— Onko sinulle sattunut joku ikävyys?

— Ei minulle — sanoi toinen — sinua asia paremmin koskee. — Hän istui hetkisen ääneti ja katseli alas. — On niin mahdottoman vaikea sitä sanoa.

— Heitä sitten sanomatta — ehdotti Hede. Häntä oli alkanut naurattaa toisen juhlallinen totisuus.

— En voi olla kauvemmin puhumatta sanoi vieras. — Minun olisi pitänyt puhua jo aikoja sitten; mutta se ei oikein sopisi minulle, ymmärrätkö. En voi olla ajattelematta, että sinä istut tuossa ja mietit: Tuo Gustaf Ålin, joka on torpparimme poika, luulee nyt tulleensa semmoiseksi mieheksi, että tahtoo opettaa minua.

— Hyvänen aika, Ålin — sanoi Hede elä toki usko, että minä semmoisia ajattelen. Olihan minunkin isoisäni talonpoika.

— Jos olikin, niin ei sitä enään kukaan muista — sanoi Ålin. Hän istui raskaana ja kömpelönä Heden edessä ja muuttui joka hetki yhä talonpoikaisemmaksi käytökseltään, ikäänkuin tämä voisi päästää häntä hämilläolostaan.

— Katsos, kun minä ajattelen, mikä ero on sinun sukusi ja minun välillä, niin tuntuu minusta, että minun pitää vaieta, mutta kun muistan, että sinun isäsi auttoi aikoinaan minua, niin että olen saanut lukea, silloin tuntuu minusta, että minun tulee puhua.

Hede katsoi häneen, kaunis ilme silmissään. — Puhu pois, että pääset noista huolistasi sanoi hän.

— Katsoppas — sanoi Ålin — kun minä kuulen heidän puhuvan, ett'et sinä tee mitään. He sanovat, että sinä tuskin olet avannut ainoatakaan kirjaa näinä neljänä lukukautena, jotka olet ollut täällä yliopistossa. Sinä taidat vaan soittaa viulua koko päivän, ja sen minä kyllä uskon, sillä et sinä entisinä aikoinakaan tahtonut tehdä muuta, silloinkun kävit koulua Falussa, vaikka silloin sinun oli pakko tehdä työtä.

Hede ojentausi vähän jäykemmäksi tuolillaan. Ålin tuli yhä onnettomammaksi, mutta jatkoi sitkeällä päättäväisyydellä.

— Varmaankin ajattelet, että se, joka omistaa talon sellaisen kuin Munkhytta, saa tehdä mitä häntä haluttaa, tehdä työtä, jos tahtoo, olla tekemättä, jos tahtoo. Jos suorittaa tutkinnon on hyvä. Jos ei sitä tee, on melkein saman tekevä, sillä sinä et missään tapauksessa aio muuksi kuin ruukinpatruunaksi, sinä tahdot asua Munkhytassa koko ikäsi. Käsitän hyvin, että sinä juuri niin ajattelet.

Hede oli vaiti ja Ålinista tuntui, että Hedeä ympäröi samallainen muuri korkeampaa hienoutta, joka aina Ålinin silmissä oli ympäröinyt hänen isäänsä vuorineuvosta ja hänen äitiänsä vuorineuvoksetarta.

— Mutta asiat ovat nyt semmoiset, että Munkhytta ei ole sama paikka nyt kuin oli ennen, silloinkun rautakaivos vielä tuotti — jatkoi hän varovasti. — Kyllä vuorineuvos sen tiesi ja senvuoksi hän määräsi ennen kuolemaansa, että sinusta pitäisi tulla lukumies. Äitisi tietää sen myöskin, raukka, ja koko pitäjä sen tietää. Ainoa, joka ei mitään tiedä, olet sinä, Hede.

— Tarkoitatko sinä — sanoi Hede hiukan ärtyisästi, — ett'en minä tietäisi, ett'ei rautakaivoksia enää voi käyttää?

— En suinkaan — sanoi Ålin — sen sinä kyllä tiedät, mutta asia, jota sinä et tiedä, on se, että Munkhytta on kokonaan rappiolla. Ajattele vaan itse, niin huomaat kyllä, että ei kotona Länsi-Taalainmaalla eletä vaan maanviljelyksestä. Enkä tiedä, miksi vuorineuvoksetar on asian sinulta salannut. Mutta istuuhan hän jakamattomassa pesässä niin ettei hänen tarvitse kysyä neuvoa sinulta mistään. Olkoon miten tahansa, niin tiedetään siellä kotona, että äitisi niukasti tulee toimeen. Sanotaanpa hänen kulkevan rahoja lainaamassa. Hän ei varmaankaan ole tahtonut häiritä sinua huolillaan, vaan ajatellut, että koettaisi kestää siihen asti, kunnes olet suorittanut tutkintosi. Hän ei tahdo myydä maatilaa, ennenkun sinä olet valmis ja sinulla on uusi koti!

Hede nousi ja käveli kerran poikki huoneen. Sitten seisattui hän Ålinin eteen. Mutta, mies, istuthan sinä täällä ja koetat viskottaa minulle hullutuksia. Mehän olemme rikkaita.

— Tiedänhän minä, että teitä pidetään rikkaina siellä kotona vieläkin — sanoi Ålin. Mutta ymmärräthän, ett'ei mikään riitä silloin, kun vaan annetaan ulos, eikä mitään saada sisään. Aivan toista oli silloin kuin teillä oli kaivos!

Hede istuutui taas. — Olisi kai äitini antanut minulle tiedon tästä — sanoi hän. — Olen sinulle kiitollinen, Ålin, mutta olet antanut jourujuttujen pelottaa itseäsi.

— Arvasinhan, ett'et sinä mitään tiennyt sanoi Ålin itsepäisesti. — Kotona Munhhytassa elää vuorineuvoksetar säästäen ja niukasti, saadakseen kokoon rahaa sinulle tänne Upsalaan ja hankkiakseen sinulle iloa ja hauskuutta loma-ajoiksi, jolloin olet kotona. Ja sill'aikaa sinä vetelehdit täällä, etkä tee mitään senvuoksi, ett'et tiedä vaarasta. — En voinut kauvempaa katsella, mitenkä te petitte toisianne. Hänen armonsa luuli, että sinä luit, ja sinä uskoit, että hän oli rikas. Enhän voinut antaa sinun turmella tulevaisuuttasi sanaakaan sanomatta.

Hede istui ääneti hetken ja mietti. Sitten nousi hän ja ojensi

Ålinille kätensä surullisesti hymyillen. — Ymmärtänet kai, että minä

huomaan sinun puhuneen totta, vaikka minä en tahdo uskoa sinua. Kiitos!

Ålin puristi hänen kättään, loistaen tyytyväisyydestä. — Sinä ymmärrät kyllä, Hede, ett'ei mitään ole kadotettu, kunhan vaan teet työtä. Sinun päälläsi voi päästä valmiiksi seitsemässä, kahdeksassa lukukaudessa.

Hede oikasihe suoraksi. — Ole huoletta, Ålin. — Kyllä nyt rupean ahkeraksi.

Ålin nousi ja kulki ovea kohti, mutta hyvin epäröiden. Ennenkun oli kynnyksellä, kääntyi hän. — Oli minulla toinenkin asia — sanoi hän. Hän joutui taas äärettömän hämilleen. — Tahdon vaan pyytää, että lainaisit minulle viulusi, kunnes pääset lukuvauhtiin.

— Viuluniko?

— Niin, kääri se silkkiliinaan ja lukitse se laatikkoonsa ja anna minun viedä se pois, muuten ei tule sinun luvuistasi mitään. En ehtisi ulos ovesta, ennenkun jo alkaisit soittaa. Sinä olet siihen niin tottunut nyt, ett'et voisi vastustaa, jos sinulla olisi se täällä. Tuommoista ei voi auttaa, jos ei saa muilta apua. Se olisi liika paljon vaadittua!

Hede näytti harmistuneelta.

— Sehän on hullutusta! sanoi hän.

— Ei se hullutusta ole. Sinähän tiedät, että olet perinyt sen vuorineuvokselta, soittaminen on sinulla verissä. Siitä saakka, kun pääsit omaksi herraksesi täällä Upsalassa, et ole tehnyt muuta. Sinähän asut näin kaukana kaupungin laidassa senvuoksi vaan, ett'et soitollasi ketään häiritseisi. Et voi auttaa itseäsi tässä asiassa. Anna minun ottaa viulu!

— Ennen kyllä — sanoi Hede — en olisi voinut olla soittamatta. Mutta nyt on Munkhytta vaarassa. Rakastan enemmän kotiani kuin viuluani.

Mutta Ålin seisoi siinä yhtä itsepäisesti ja pyysi viulua.

— Mitä se hyödyttää? — sanoi Hede. Jos tahdon soittaa, ei minun tarvitse kulkea montakaan askelta, lainatakseni toisen viulun.

— Sen tiedän — vastasi Ålin — mutta enpä usko toisen viulun olevan yhtä vaarallisen. Tuo vanha italialainen viulu on sinun suurin vaarasi. Ja sitäpaitsi ajattelen ehdottaa, että annat sulkea itsesi sisään ensi päiviksi. Vaan siksi, kunnes pääset alkuun.

Hän pyysi pyytämistään, mutta Hede vastusteli. Hän ei tahtonut suostua semmoiseen hullutukseen, että antaisi lukita itsensä huoneeseensa. Ålin sävähti hehkuvan punaiseksi.

— Minä tahdon viulun mukaani — sanoi hän — muuten ei tämä kaikki ole auttanut mitään! — Hän puhui tulistuneena ja kiihkeästi. — En olisi ottanut tätä puheeksi, mutta minä tiedän, että tässä on sinulle kysymyksessä muutakin kuin Munkhytta. Minä näin tässä toissa kevännä maisterinvihkiäistanssiaisissa tytön, jonka sanottiin olevan kihloissa kanssasi. Minun ei ole tapana tanssia, mutta minun ilonani oli katsella tyttöä, kun hän kiiti tanssissa, säteillen ilosta loistavana kuin niityn kukkanen. Ja kuullessani hänen olevan kihloissa sinun kanssasi tuli minun häntä sääli.

— Vai sääli?

— Niin kyllä, tiesinhän minä, ett'ei sinusta tulisi mitään, jos jatkaisit samalla tavalla, kuin olet alkanut. Ja niin vannoin minä, että sen lapsen ei tarvitsisi istua koko ikäänsä odottamassa häntä, joka ei milloinkaan tulisi. Hänen ei tarvitse jäädä odottamaan ja surkastumaan sinua odottaessaan. En tahdo parin vuoden kuluttua tavata häntä kasvot kulmikkaina ja syvät uurteet suupielissä…

Hän vaikeni. Hede oli alkanut omituisen tutkivasti tarkastaa häntä.

Mutta Gunnar Hede oli jo käsittänyt, että Ålin piti hänen morsiammestaan. Se koski häneen syvästi, että tämä tahtoi pelastaa hänet tämmöisissäkin suhteissa, ja tämän tunteen valtaamana hän antautui ja jätti Ålinille viululaatikkonsa.

Kun Ålin oli lähtenyt, luki Hede kokonaisen tunnin kuin epätoivoinen, mutta sitten heitti hän kirjan pois.

Mitä tuo lukeminen auttaisi? Hän olisi valmis kolmen tahi neljän vuoden kuluttua, ja kuka siitä vastaisi, ett'ei maatila jo sillä aikaa olisi myyty.

Melkein kauhulla tunsi hän, miten rakas tuo vanha paikka oli hänelle. Se oli oikeaa lumousta. Jokaisen huoneen, jokaisen puun hän voi nähdä edessään, jos mieli tuntea itsensä onnelliseksi, ei hän voisi olla vailla mitään tuosta kaikesta.

Ja tässäkö tulisi hänen istua hiljaa kirjan ääressä, kun se oli luisumaisillaan pois häneltä!

Hän tuli yhä levottomammaksi, tunsi ohimoittensa tykyttävän kuin kuumeessa. Hän tuli aivan epätoivoiseksi, kun ei ollut viulua, johon tarttua ja soittaa itsensä tyyneksi.

— Oo — sanoi hän — tuo Ålin saattaa minut lopulta hulluksi. Ensiksi tuo hän minulle tämän sanoman ja sitten vie hän minulta viuluni.

— Ihmisellä, semmoisella kuin minä, täytyy olla viulu kädessään niin suruissa kuin iloissa. Minun täytyy tehdä jotain, minun täytyy hankkia rahaa, mutta minulla ei ole ainoatakaan selvää ajatusta päässäni. En voi ajatella ilman viuluani.

Hede raivosi siitä, että oli lukittu tänne kirjojensa ääreen. Hulluutta oli istua lukemaan pitkällistä tutkintoa, kun hän tarvitsi rahaa, rahaa, rahaa.

Hän ei kärsinyt tuota tunnetta, että oli lukkojen takana. Hän oli niin vihoissaan Ålinille joka oli keksinyt tämän hullutuksen, että pelkäsi lyövänsä häntä, kun hän palaisi tänne.

Kyllä hän soittaisi, jos viulunsa olisi täällä, nyt se juuri olisi tarpeen. Hänen verensä paloivat levottomuudesta, niin että hän melkein oli tulla hulluksi. —

Juuri Heden hartaimmasti ikävöidessä viuluansa tuli pihamaalle kuleksiva pelimanni ja alkoi soittaa. Se oli vanha, sokea ukko, joka soitti epäpuhtaasti ja tunteettomasti, mutta Hedeä liikutti juuri silloin viulun soitto niin, että hän sitä kuunteli kyyneleet silmissä ja kädet ristissä.

Ja seuraavassa silmänräpäyksessä työnsi hän auki ikkunan ja kiipesi maahan viiniköynnösten avulla. Ei hän tuntenut omantunnon vaivoja siitä, että oli jättänyt työnsä. Hänestä tuntui, että viulu oli tullut pihalle ainoastaan lohduttamaan häntä hänen onnettomuudessaan.

Hede ei kai milloinkaan ollut mitään pyytänyt niin nöyrästi kuin hän nyt pyysi sokealta vanhukselta viulua lainaksi. Koko ajan seisoi hän lakki kädessä, vaikka mies oli umpisokea.

Ukko ei näyttänyt ymmärtävän, mitä hän halusi. Hän kääntyi tytön puoleen, joka häntä talutti. Hede kumarsi köyhälle tytölle ja uudisti pyyntönsä. Tyttö katsoi Hedeen, niinkuin sen täytyy, jonka on nähtävä kahden edestä. Katse tuli niin varmana suurista harmaista silmistä, Hede tunsi, miten se tarkkasi häntä, nyt se oli kauluksen kohdalla ja tarkasti, oliko hänellä vasta silitetty edusta, nyt se tutki, oliko takki harjattu, nyt olivatko saappaat kiilloitetut.

Hedeä ei ollut milloinkaan ennen näin tarkastettu. Hän näki selvään, että nuo silmät eivät hyväksyneet häntä.

Mutta niin ei käynyt. Tytöllä oli omituinen tapa hymyillä. Hänellä oli niin totiset kasvot, että sai sen käsityksen, kun hän hymyili, että oli ensimmäinen ja viimeinen kerta, jolloin hän sattui näyttämään iloiselta. Ja nyt levisi tuommoinen harvinainen hymyily hänen huulilleen.

Hän otti viulun ukolta ja ojensi sen Hedelle. — Nyt tahdomme valssin

Noita-ampujasta — sanoi hän.

Hedestä tuntui oudolta soittaa nyt juuri valssia, mutta olihan oikeastaan yhdentekevää, mitä hän soitti, kunhan vaan sai viulun käteensä.

Ei hän muuta tarvinnut. Viulu alkoi heti lohdutella häntä, se puhui hänelle heikoin, rämisevin sävelin. — Olen vaan köyhän miehen viulu — sanoi se — mutta semmoisena kuin olen, olen lohdutukseksi ja avuksi sokealle miesparalle. Minä olen valkeutena, värinä ja kirkkautena hänen elämässään. Minä se olen, joka häntä lohdutan köyhyydessä, vanhuudessa ja sokeudessa.

Hede tunsi, mitenkä tuo hirveä alakuloisuus, joka oli lannistanut hänen toiveensa, alkoi väistyä pois hänestä. — Sinä olet nuori ja voimakas — sanoi viulu hänelle. — Sinä voit taistella ja sotia. Sinä voit pidättää sen, joka tahtoo sinua paeta. Miksi olet sinä toivoton ja suruissasi?

Hede oli soittanut silmät alas luotuina, nyt kohotti hän päänsä ja katsoi niihin, jotka ympäröivät häntä. Siinä oli aika suuri joukko lapsia ja joutilasta väkeä kadulta, jotka olivat tulleet pihalle soittoa kuulemaan.

Vaikka eiväthän he olleet tulleet ainoastaan soiton vuoksi. Sokea ja hänen tyttönsä eivät olleet ainoat kulkueessa.

Vastapäätä Hedeä seisoi trikoihin puettu olento, käsivarret paljaina, ristissä yli rinnan. Hän näytti vanhalta ja kuluneelta, mutta Hede ei voinut olla ajattelematta, että sillä miehellä vasta oli korkea rintakehä ja pitkät viikset. Ja tuolla oli hänen vaimonsa, pieni ja lihava, eikä hänkään aivan nuori, mutta loistavan onnellinen paljeteissaan ja keinuvissa harsohameissaan.

Soiton ensi tahtien aikana seisoivat he hiljaa ja miettivät. Jo levisi suloinen hymyily heidän huulilleen ja ottaen toisiaan kädestä alkoivat he tanssia pienellä tilkkutäkillä.

Hede huomasi, että kaikkia temppuja tehdessä seisoi vaimo melkein liikkumatonna, miehen yksinään tehdessä työtä. Hän hyppäsi vaimonsa ylitse, pyöri hänen ympäri ja heitti kuperkeikan hänen ylitsensä. Vaimo ei tehnyt juuri muuta kuin heitteli lentomuiskuja yleisölle.

Mutta oikeastaan ei Hede ajatellut paljon heitä. Hänen jousensa alkoi lennellä yli kielten. Se sanoi hänelle, että onni on taistelussa ja valloittamisessa. Se tahtoi melkein ylistää hänelle onneksi sitä, että kaikki hänelle oli epäselvää. Hede seisoi tuolla ja soitti rohkeutta ja toivoa itselleen, eikä ajatellutkaan vanhoja nuorallatanssijoita.

Mutta äkkiä hän huomasi heidän tulleen levottomiksi. He lakkasivat hymyilemästä, eivät enään heittäneet lentomuiskuja yleisölle. Akrobaatti hyppäsi hullusti ja vaimo alkoi huojua edestakaisin valssintahdissa.

Hede soitti yhä innokkaammin. Hän heitti Noita-ampujan ja esitti myrskyten vanhan kansanlaulun, joka teki kaikki ihmiset hulluiksi, kun sitä soitettiin seurassa.

Vanhat nuoralla tanssijat unohtivat kokonaan itsensä, he olivat vaan paljasta huohottavaa ihmettelyä. Ja tuli silmänräpäys, jolloin he eivät enään voineet vastustaa. He hyppäsivät askeleen eteenpäin suoraan toistensa syliin ja alkoivat tanssia valssia keskellä tilkkutäkkiä.

Ja kuinka he tanssivat! He astuivat pieniä sipsuttavia askeleita ja hyrräsivät ympäri tiheissä kaarissa, tulivat tuskin ulkopuolelle täkkiä. Ja heidän kasvonsa loistivat tyytyväisyydestä ja ihastuksesta. Oli nuoruuden iloa ja rakkauden huumetta noissa vanhoissa ihmisissä.

Koko kansanjoukko riemuitsi katsoessaan heidän tanssiaan. Pieni, totinen sokeantaluttajakin hymyili, mutta Hede tuli hyvin liikutetuksi.

Kas, tuon sai hänen viulunsa matkaan, aivan riisti ihmiset pois omasta itsestään. Se oli suurvalta, jota hän hallitsi. Missä silmänräpäyksessä tahansa voi hän ottaa valtakunnan haltuunsa.

Ainoastaan pari vuotta olla ulkomailla soittamassa jonkun suuren mestarin edessä. Ja sitten hän kulkisi mailman ympäri, soittaen kokoon rahaa, kunniaa ja kuuluisuutta.

Hedestä tuntui, että nuo akrobaatit olivat osuneet tänne vaan sanoakseen hänelle tämän. Tämä oli hänen tiensä, se, joka valoisana ja avoinna hänelle avaantui.

Hän sanoi itselleen: minä tahdon, minä tahdon soittajaksi, siksi minun täytyy. Se on toista kuin lukeminen. Minä voin lumota ihmiset viulullani, minä voin tulla rikkaaksi.

Hede lakkasi soittamasta. Tempuntekijät astuivat heti hänen luokseen ja ylistelivät häntä.

Mies mainitsi, että nimensä oli Blomgrén. Se oli hänen oikea nimensä, hänellä oli toisia esiintyessään. Hän ja vaimonsa olivat vanhaa sirkusväkeä. Rouva Blomgrén oli entinen Miss Viola ja hän oli kiitänyt eteenpäin hevosenselässä. Ja vielä tänäkin päivänä, vaikka he olivat jättäneet sirkuksen, olivat he taiteilijaväkeä, tulista taiteilijaväkeä. Sen kai Hede jo oli huomannut. Senvuoksihan he eivät voineet vastustaa hänen viuluansakaan.

Hede seurasi akrobaatteja pari tuntia. Hän ei voinut erota viulusta ja hän piti noiden vanhojen taiteilijoiden innostuksesta ammattiinsa. Itse kulki hän koetellen itseään. Tahdon katsoa, onko minussa taiteilijan itua, tahdon katsoa, voinko innostuttaa, tahdon katsoa, saanko lapset ja tyhjäntoimittajat seuraamaan itseäni pihasta pihaan.

Kävellessään talojen väliä, heitti herra Blomgrén yllensä vanhan kuluneen kauhtanan ja rouva Blomgrén kääriytyi ruskeaan pyöreäksi leikattuun päällysvaatteeseen ja näin puettuna kävelivät he Heden vieressä ja juttelivat.

Herra Blomgrén ei tahtonut puhua kaikesta siitä kunniasta, jota hän ja rouva Blomgrén olivat niittäneet sinä aikana, jolloin kuuluivat oikeaan sirkukseen. Mutta tirehtööri oli eroittanut rouva Blomgrénin siitä syystä, että tämä oli tullut liian lihavaksi. Herra Blomgrénia ei oltu eroitettu, hän oli itse pyytänyt eronsa. Ei tarvinnut kenenkään luulla, että herra Blomgrén jäisi palvelemaan tirehtööriä, joka oli eroittanut hänen vaimonsa.

Rouva Blomgrén rakasti taidetta, ja hänen tähtensä oli herra Blomgrén päättänyt ruveta vapaaksi taiteilijaksi, niin että vaimonsa saisi edelleenkin esiintyä. Talvisin, kun kadulla oli liian kylmä esiintyä, näyttelivät he teltassa. Silloin oli heillä vaihteleva ohjelma. Näyteltiin pantomiimejä, silmänkääntäjätemppuja ja voimistelua.

Sirkus oli heidät hylännyt, mutta ei taide. He palvelisivat taidetta, sille kannatti olla uskollinen kuolemaan asti. Aina, aina taiteilijoina! Se oli herra Blomgrénin ajatus, ja samaten ajatteli rouva Blomgrén.

Hede käveli äänetönnä ja kuunteli. Ajatukset lensivät levottomina ehdotuksesta toiseen. Väliin voi sattua tapahtumia, jotka ovat meille kuin symbolia, merkkejä, joita täytyy selvittää. Oli joku tarkoitus hänelle näissä tapahtumissa. Jos hän vaan ymmärtäisi sen oikein, niin saisi hän ohjauksen hyvää päätöstä tekemään.

Herra Blomgrén pyysi ylioppilasta kiinnittämään vähän huomiota pieneen sokeantaluttaja tyttöön. Oliko hän nähnyt tuommoisia silmiä? Eikö hän uskonut noilla silmillä olevan jonkun tarkoituksen? Eiköhän se, jolla oli tuommoiset silmät, ollut tarkoitettu johonkin suureen?

Hede kääntyi ja katsoi pieneen kalpeaan lapseen. Niin olikin, hänellä oli silmät kuin tähdet, surullisissa ja hiukan surkastuneissa kasvoissa.

Taivaallinen isämme tietää aina, mitä hän tekee, sanoi rouva Blomgrén — ja uskonpa minä senkin, että hänellä on joku tarkoituksensa sillä, että antaa semmoisen taiteilijan kuin Blomgrénin esiintyä kadulla. Mutta mikä oli hänen tarkoituksensa, kun antoi tuolle tytölle nuo silmät ja tuon hymyilyn?

— Minä sanon teille jotakin — sanoi herra Blomgrén. — Hänellä ei ole vähääkään taipumusta taiteeseen. Ja noilla silmillä!

Hede alkoi epäillä, että he eivät puhuneetkaan hänelle, pitivät ainoastaan luennon tytölle. Hän kulki aivan heidän jälessään ja voi kuulla joka sanan.

— Hän ei ole kuin kolmentoista vanha, eikä suinkaan liian vanha oppiakseen jotakin, mutta mahdoton, täydellisesti taipumuksia vailla. Opettakaa häntä ompelemaan, herra ylioppilas, ellette tahdo hukata aikaanne, mutta elkää opettako häntä seisomaan päällään!

— Tuo hymyily, joka hänellä on, saattaa ihmiset aivan hulluiksi häneen — sanoi herra Blomgrén. — Ainoastaan tuon hymyilyn vuoksi on tytöllä alituisia tarjouksia perheiltä, jotka ottaisivat hänet kasvatiksi. Hän voisi nyt elää rikkaassa kodissa, jos hän tahtoisi jättää isoisänsä. Mutta mihinkä hän tarvitsee hymyilyn, joka ihmiset tekee hulluiksi, kun ei hän koskaan tahdo näyttäytyä, ei hevosen selässä eikä trapetsilla?

— Me tunnemme toisia taiteilijoita — sanoi rouva Blomgrén — jotka ottavat lapsia kadulta ja kasvattavat heidät ammattiinsa, kun eivät enää itse jaksa esiintyä. Moni on siten onnistunut luomaan tähden, joka heille on tuottanut äärettömät palkinnot. Mutta herra Blomgrén ja minä emme milloinkaan ole ajatelleet palkintoa, olemme vaan toivoneet näkevämme Ingridin lentävän vanteen läpi, koko sirkuksen kaikuessa kättentaputuksista. Silloin olisi elämä kuin alkanut uudestaan.

— Minkä vuoksi pidämme hänen isoisäänsä luonamme? — sanoi herra Blomgrén. — Onko hän meidän veroisemme taiteilija? Mehän olisimme saaneet mukaamme erään entisen hoviorkesterin jäsenen. Mutta me rakastamme tyttöä, emmekä tule toimeen ilman häntä, ukon pidämme tytön vuoksi.

— Eikö tyttö ole julma, kun ei hän anna meidän tehdä taiteilijaa itsestään? — sanoivat he.

Hede kääntyi taaksepäin katsomaan. Siellä käveli pieni sokeantaluttajar, kasvoissa kärsivä ilme. Hede luki tytön kasvoista, että tämä tiesi, että se, joka ei osannut tanssia nuoralla, oli lahjaton ja ylenkatsottu olento.

Juuri samassa saapuivat he uudelle pihalle, mutta ennenkun he alkoivat näytöksensä, istuutui Hede ylösalasin käännetyille työntökärryille ja alkoi saarnata.

Ja nyt puolusti hän tuota sokeantaluttaja raukkaa. Hän moitti herra ja rouva Blomgrén'ia siitä, että he tahtoivat jättää hänet suurelle, julmalle yleisölle, joka rakastaisi häntä ja taputtaisi käsiään hänelle vaan jonkun aikaa, mutta vanhana ja kuihtuneena jättäisi hänet kuleksimaan ympäri katuja syyssateessa ja pakkasessa. Ei, taiteilija oli sekin, joka teki ihmisen onnelliseksi, hänellä, Ingridillä, olisi silmät ja hymyily vaan yhdelle, hän säästäisi ne yhdelle ainoalle ja tämä ainoa ei hylkäisi häntä, vaan lahjoittaisi hänelle turvallisen kodin, niin kauvan kuin eläisi.

Kyyneleet nousivat Heden silmiin hänen puhuessaan. Hän puhui enempi itselleen kuin noille toisille. Hänestä tuntui yhtäkkiä julmalta tulla ajetuksi ulos mailmaan, ja tulla eroitetuksi hiljaisesta kotielämästä.

Hän näki miten nuo tytön suuret tähtisilmät alkoivat loistaa. Tuntui kuin olisi hän ymmärtänyt joka sanan. Tuntui kuin tohtisi hän taas elää.

Mutta herra Blomgrén ja hänen vaimonsa olivat tulleet hyvin totisiksi. He puristivat Heden kättä ja lupasivat hänelle, että he eivät enää koskaan pakoittaisi tyttöä taiteilijauralle. Tyttö saisi kulkea sitä uraa, jota Hede toivoi. Hänen puheensa oli liikuttanut heitä. He olivat taiteilijaväkeä, tulista taiteilijaväkeä, he ymmärsivät mitä hän tarkoitti, puhuessaan uskollisuudesta ja rakkaudesta.

Hede erosi tämän jälkeen heistä ja palasi kotiinsa. Hän ei koettanut enään etsiä salaista tarkoitusta seikkailustaan. Ehkäpä tuolla kaikella ei ollutkaan muuta tarkoitusta kuin että hän pelastaisi tuon surullisen lapsiparan joutumasta epätoivon ja surun valtaan siitä, ettei kelvannut taiteilijaksi.