Читать книгу Herraskartano ja legendoja - Selma Lagerlöf - Страница 6

Sisällysluettelo

Råglanda oli erään pitäjän nimi kaukana itäisessä Vermlannissa, aivan lähellä Taalain rajaa. Siellä oli iso pappila, mutta pieni, köyhä kappalaisenpuustelli. Mutta niin köyhiä kuin olivatkin, olivat he tuossa pienessä pappilassa olleet niin armeliaita, että olivat ottaneet itselleen ottolapsen. Se oli tyttö, Ingrid nimeltään, ja kolmentoista vanhana oli hänet tuotu taloon.

Kappalainen oli sattunut näkemään hänet markkinoilla, kun tyttö istui itkien erään nuorallatanssijan teltan edustalla. Hän oli pysähtynyt kysymään, mitä tyttö itki. Hän oli saanut kuulla, että tytön sokea isoisä oli kuollut ja ett'ei hänellä enää ollut ketään omaista. Nyt tyttö seurasi kahta nuorallatanssijaa, ja he olivat hyviä hänelle, mutta hän itki senvuoksi, että oli niin yksinkertainen, ett'ei milloinkaan oppisi nuoralla tanssimaan ja auttamaan heitä rahan ansiossa.

Ja lapsessa oli ollut jotain vienon surullista, joka oli liikuttanut pappia. Heti oli hän sanonut itselleen, ett'ei hän voinut sallia tuommoisen pienen olennon turmeltuvan noitten maankulkijain joukossa. Hän meni nuorallatanssijain telttaan, jossa tapasi herra ja rouva Blomgrénin, ja tarjoutui ottamaan lapsen kotiinsa. Vanhat sirkustaiteilijat olivat alkaneet itkeä ja sanoneet, että vaikka tyttö oli aivan mahdoton taiteilijaksi, olisivat he mielellään pitäneet hänet luonaan. Mutta he uskoivat, että tyttö tulisi onnellisemmaksi oikeassa kodissa, ihmisten luona, jotka asuivat koko vuoden samassa paikassa, ja senvuoksi he jättäisivät lapsen herra kappalaiselle, jos hän vaan lupaisi heille pitää tyttöä kuin omaa lastaan.

Sen oli hän luvannut, ja siitä asti oli tyttö elänyt pappilassa. Hän oli hiljainen ja sävyisä lapsi, joka rakasti ja hellästi kohteli kaikkia ympärillään. Hyvin ottovanhemmat häntä ensi aikoina rakastivat, mutta tytön tullessa vanhemmaksi kehittyi hänessä voimakas halu heittäytyä uneksimaan ja haaveilemaan. Näkyjen ja mielikuvitusten maailma avautui hänelle voimakkaasti viekoittavana, ja keskellä päivää voi hän unohtaa työnsä ja antautua unelmiensa valtaan. Mutta papinrouva, joka oli reipas ja kova työihminen, ei pitänyt tuosta. Hän valitteli tytön olevan laiskan ja hitaan ja vaivasi häntä ankaruudella, niin että tyttö kävi araksi ja onnettomaksi.

Täytettyään yhdeksäntoista vuotta sairastui hän ankaraan tautiin. Ei oikein tiedetty, mikä tauti oli, sillä tämä tapahtui kauvan sitten, aikoina, jolloin ei ollut lääkäriä Råglandassa. Mutta huonosti näytti tytön käyvän. Huomattiin pian, että hän oli niin sairas, että hän oli kuoleva.

Tyttö omasta puolestaan vaan rukoili, että taivaan Isä vapahtaisi hänet tästä elämästä. Hän sanoi tahtovansa niin mielellään kuolla.

Tapahtuipa sitten niin kuin olisi Jumala tahtonut koetella, tarkoittiko tyttö totta. Eräänä yönä tunsi hän koko ruumiinsa jäykkenevän ja kylmenevän, ja hän vaipui raskaaseen tainnostilaan. — Tämä varmaankin on kuolema sanoi hän itselleen.

Mutta ihmeellisintä oli, ett'ei hän kokonaan kadottanut tuntoansa. Hän tiesi makaavansa kuolleena, tunsi, miten hänet puettiin ja pantiin arkkuun. Mutta hän ei tuntenut minkäänlaista pelkoa tai tuskaa siitä, että tulisi haudatuksi, vaikka eli. Hänellä oli vaan se yksi ainoa ajatus, että oli onnellinen saadessaan kuolla ja jättää tämän kovan elämän.

Siitä hän vaan oli levoton, että he huomaisivat, että hän olikin vaan valekuollut ja jättäisivät hänet hautaamatta. Elämä lie hänelle ollut hyvin katkerata, koska hän oli aivan ilman kuolemanpelkoa.

Mutta ei kukaan huomannut hänen elävän. Hänet ajettiin kirkkoon, kannettiin ulos hautuumaalle ja laskettiin hautaan.

Hautaa ei kuitenkaan täytetty, sillä niinkuin on tapana Råglandassa, oli hänet pantu hautaan sunnuntai-aamuna, ennen jumalanpalvelusta. Ruumiinsiunauksen jälkeen meni ruumissaatto kirkkoon ja arkun annettiin olla avonaisessa haudassa. Mutta heti kirkonmenojen loputtua aijottiin tulla auttamaan haudankaivajaa heittämään alas multaa.

Tyttö tiesi kaiken, mitä tapahtui, mutta ei tuntenut minkäänlaista pelkoa. Hän ei voinut tehdä liikettäkään näyttääkseen, että eli, vaikka olisi tahtonutkin. Mutta hän olisi pysyttäytynyt hiljaa silloinkin, vaikka olisi voinut liikuttaakin itseään. Hän yhä vaan oli iloinen siitä, että oli todella melkein kuollut.

Ei oikeastaan voinut sanoa, että hän eli. Hänellä ei ollut tuntoa eikä tavallista tajuntaansa. Ainoastaan se osa sielua, joka näkee unia yöllä, eli hänessä.

Hän ei edes osannut ajatella niin pitkälle, että olisi ymmärtänyt, miten hirveätä hänen olisi herätä, sittenkun hauta täytetään. Hänellä ei ollut ymmärrystään vallassaan enempi kuin nukkuvalla.

— Tahtoisinpa tietää — ajatteli hän — onkohan koko avarassa mailmassa mitään, jonka puolesta tahtoisin elää.

Juuri tuota ajatellessaan tuntui hänestä, että arkun kansi ja hikiliina, jotka olivat hänen kasvojensa edessä, tulivat läpinäkyviksi, ja hän näki edessään rahoja ja kauniita vaatteita, ja ihmeellisiä puistoja, täynnä ihania hedelmiä.

— Ei, en välitä kaikesta tuosta — sanoi hän ja sulki silmänsä kaikille komeuksille.

Kun hän taas katsoi ylös, olivat ne poissa, mutta niiden sijasta näki hän aivan selvään ja tarkasti pienen Herran enkelin istuvan haudanpartaalla.

— Hyvää päivää, sinä pieni Herran enkeli! — sanoi Ingrid hänelle.

— Hyvää päivää, Ingrid — sanoi enkeli. — Sinun siellä maatessasi tyhjäntoimittajana, puhelen kanssasi menneistä ajoista.

Ingrid kuuli selvään jokaisen sanan, jonka enkeli puhui, mutta hänen äänensä kaltaista ei Ingrid ennen ollut kuullut. Eniten se muistutti kanteleen soittoa, jonka äänet olivat sanoja. Se ei ollut laulua, vaan viulun tahi harpun soittoa.

— Ingrid — sanoi enkeli — muistatko sinä, mitenkä isoisäsi vielä eläessä sinä kerran tapasit nuoren ylioppilaan, joka kulki kanssasi talosta taloon ja soitti isoisäsi viulua kokonaisen päivän?

Valekuolleen kasvoja kirkasti hymyily. Luuletko minun sen unhoittaneen? — sanoi hän. — Aina siitä ajasta asti ei ole kulunut päivääkään, ett'en olisi häntä ajatellut.

— Eikä yötä, ett'et olisi hänestä uneksinut? —

— Ei, ei ainoata yötä, ett'en olisi hänestä uneksinut.

— Ja sinä tahdot kuolla, vaikka niin hyvin hänet muistat — sanoi enkeli — silloinhan et enää saa häntä nähdä.

Kun enkeli sanoi tämän, tuntui valekuolleesta kuin tuntisi hän koko rakkauden ihanuuden, mutta ei sekään voinut häntä viekoitella.

— Ei, ei, — sanoi hän — pelkään elää, tahdon mieluummin kuolla.

Silloin viittasi enkeli kädellään, ja Ingrid näki edessään suuren, aution hiekkaerämaan. Se oli puutonta ja hedelmätöntä, kuivaa ja kuumaa ja ulottui loppumattomiin. Hiekalla näki hän siellä täällä jotain, joka ensi katsomalla muistutti kallioita, mutta kun hän katseli tarkemmin, olivat ne eläimiä, suuria eläviä kummituksia, joilla oli mahtavat kynnet ja suuri mahtavahampainen kita, ne makasivat hietikolla saalista vaanien. Ja noitten hirveitten petojen keskitse tuli ylioppilas vaeltaen, hän kulki siellä huoletonna, aavistamatta, että olennot hänen ympärillään olivat eläviä.

— Mutta varoita häntä, varoita häntä sanoi Ingrid enkelille, tuntien sanomatonta tuskaa — sano hänelle, että ne elävät, että hänen täytyy olla varoillaan.

— Minun ei ole sallittu puhua hänelle sanoi enkeli sointuvalla äänellään — sinun täytyy itse varoittaa häntä.

Valekuollut tunsi kauhulla, mitenkä hän makasi kangistuneena, eikä voinut kiiruhtaa pois pelastamaan ylioppilasta. Hän teki hyödyttömän kokeen toisensa perästä voidakseen nousta ylös, mutta kuoleman tiedottomuus sitoi hänet. Mutta sitten vihdoinkin tunsi hän, mitenkä sydämmensä alkoi sykkiä, veri alkoi kulkunsa suonissa, kuoleman jäykkyys suli pois ruumiista. Ingrid nousi ylös ja kiiruhti häntä vastaan — — —