Читать книгу Antikristuksen ihmetyöt - Selma Lagerlöf - Страница 11

Sisilian jalolla saarella, jossa on vielä jäljellä vanhoja tapoja enemmän kuin missään muualla etelässä, valitsee yhä vieläkin jokainen ihminen jo lapsuudessaan itselleen kummiveikon tai kummisiskon, joka kantaa hänen lastansa kastettaessa, jos hän joskus semmoisen saa.

Mutta se ei ole suinkaan ainoa etu, jonka kummisisarukset toisilleen tuottavat. Kummisisarusten täytyy rakastaa toisiaan, palvella toisiaan ja kostaa toistensa puolesta. Kummiveljensä korvaan saattaa mies haudata salaisuutensa. Hän voi uskoa hänen haltuunsa sekä rahoja että rakkaimpansa tulematta petetyksi. Kummisiskot ovat toisilleen uskollisia aivan kuin olisivat saman äidin synnyttämät, sillä heidän hittonsa on solmittu San Giovanni Battistan edessä, joka on peljätyin kaikista pyhimyksistä.

Tapana on myöskin, että köyhät tuovat keskenkasvuiset lapsensa rikkaitten luo ja pyytävät, että näitten nuoret pojat ja tyttäret saisivat ruveta heidän lastensa kummisiskoiksi. Kuinka kauniilta näyttääkään, kun pyhän Kastajan päivänä kaikki pienet, juhlapukuiset lapset kulkevat noissa suurissa kaupungeissa etsimässä itselleen kummisisaria! Jos vanhempien onnistuu hankkia pojalleen rikas kummiveikko, iloitsevat he aivan kuin saattaisivat jättää hänelle maakartanon perinnöksi.

Silloin kun Gaetano saapui Diamanteen, oli siellä pikkuinen tytön typykkä, joka yhtä mittaa pistäytyi donna Elisan puodissa. Hänellä oli punainen kappa, suippopäinen hilkku, ja kahdeksan raskasta, mustaa kiharaa pilkistämässä hilkun alta. Hänen nimensä oli Giannita ja hän oli donna Olivian tytär, sen joka möi vihanneksia. Mutta donna Elisa oli hänen kummitätinsä ja mietti senvuoksi usein, mitä hän voisi tehdä tyttösen hyväksi.

No, kun juhannuspäivä tuli, tilasi donna Elisa vaunut ja lähti ajamaan Cataniaan, joka on kokonaista neljä peninkulmaa Diamantesta. Hänellä oli Giannita mukanaan, ja molemmat olivat juhlapuvussa. Donna Elisa oli puettu mustaan silkkiin, jota helmet koristivat, ja Giannitalla oli kukkareunainen harsoleninki. Kädessään oli Giannitalla kukkakori ja ylinnä kukkien päällä granatiomena.

Donna Elisan ja Giannitan matka sujui hyvin. Kun he viimeinkin saapuivat Cataniaan, joka loistaa mustalla laavapohjallansa, ajoivat he kaupungin kauneimpaan palatsiin.

Se oli korkea ja suuri, niin että pikku Giannita-parkaa aivan peloitti.

Mutta donna Elisa astui rohkeasti sisään, ja hänet vietiin cavaliere

Palmerin ja hänen puolisonsa luo, jotka omistivat talon.

Donna Elisa huomautti signora Palmerille, että he olivat lapsuudenystävät, ja pyysi, että Giannita pääsisi signoran nuoren tyttären kummisiskoksi.

Tähän suostuttiin ja nuori Signorina kutsuttiin sisään. Hän oli kuin pikkuinen ihme: heleänpunaista silkkiä, venetsialaisia pitsejä, suuret, mustat silmät ja suuri, pörröinen tukka. Hänen pieni ruumiinsa oli niin kapea ja ohut, ettei sitä lainkaan huomannut.

Giannita ojensi hänelle kukkaiskorin, ja hän otti sen armollisesti vastaan. Hän katseli Giannitaa kauan ja miettivänä, kiersi hänen ympärinsä ja rakastui hänen tasaisiin, sileisiin kiharoihinsa. Niinpian kuin hän oli nähnyt ne, juoksi hän hakemaan veistä, jakoi kahtia granatiomenan ja antoi toisen puolen Giannitalle. Omenaa syödessään he pitivät toisiansa kädestä ja sanoivat:

Sisko, sisko, sinä mun

oman' olet, minä sun.

Kotini sun kotisi,

leipäni sun leipäsi.

Sun on mainen onneni,

taivainenkin paikkani.

Sitten he suutelivat toisiaan ja mainitsivat toisiaan kummisiskoiksi.

"Nyt et saa koskaan hyljätä minua, kummisisko", sanoi pieni signorina, ja molemmat olivat hyvin totisia ja toimessaan.

Heistä oli äkkipäätä tullut niin hyvät ystävät, että he itkivät, kun piti erota.

Mutta sitten kului kaksitoista vuotta, ja kummisiskot elivät kumpikin omassa maailmassaan eivätkä tavanneet toisiaan. Koko tämän ajan Giannita pysyi kotonansa eikä käynyt kertaakaan Cataniassa.

Mutta sattuipa sitten jotain perin ihmeellistä. Giannita istui kerran iltapäivällä huoneessaan puodin takana koruompeleineen. Hän oli hyvin taitava, niin että hänellä monasti oli melkein ylenmäärin työtä. Mutta koruompelu rasittaa silmiä, ja Giannitan huoneessa oli pimeä. Sen vuoksi hän oli pannut puotiin vievän oven raollensa, jotta sieltä tulisi hieman enemmän valoa.

Kohta kello neljän jälkeen kulki sivuitse vanha myllärinleski Rosa Alfari. Donna Olivian puoti näytti kadulta päin hyvin miellyttävältä. Katse liukui läpi avonaisen holvioven suuriin koreihin, joissa oli vihreitä ja punakirjavia hedelmiä, ja kaukana taustassa näkyi Giannitan kauniin pään rajapiirteet. Rosa Alfari pysähtyi juttelemaan donna Olivian kanssa vain sentähden, että tämän puoti näytti niin ystävälliseltä.

Rosa Alfarilla oli aina valittamista ja voivottamista. Nyt häntä suututti se, että hänen täytyi ensi yönä matkustaa yksinään Cataniaan. "Kyllä on surkeaa, etteivät postivaunut tule Diamanteen ennen kymmentä", sanoi hän. "Minä nukun matkalla, minä, ja kenties varastavat silloin minulta rahat. Ja mihin minä joudun, kun tulen Cataniaan kello kaksi yöllä?"

Silloin huusi Giannita äkkiä puotiin: "Ettekö ottaisi minua mukaanne Cataniaan, donna Alfari?" Hän kysyi puoleksi leikillään odottamatta vastausta.

Mutta Rosa Alfari innostui. "Hyvä Jumala, lapsi, lähtisitkö minun mukaani?" sanoi hän. "Lähtisitkö tosiaankin?"

Giannita tuli puotiin ilosta hehkuen. "Lähtisin!" sanoi hän. "En ole käynyt Cataniassa kahteentoista vuoteen."

Mutta Rosa Alfari katseli tyytyväisenä Giannitaa, sillä tämä oli pitkä ja vahva, hänen silmänsä olivat iloiset ja hänen huulillaan oli huoleton hymy. Hän oli verraton matkatoveri.

"Laita vain itsesi kuntoon!" sanoi mummo. "Sinä lähdet mukaan kello kymmenen, se on päätetty."

Seuraavana päivänä kierteli Giannita Catanian katuja. Hän ajatteli koko ajan kummisiskoaan. Hän oli niin omituisessa mielentilassa, kun taas oli näin lähellä ystäväänsä. Giannita rakasti kummisiskoaan, eikä hän tehnyt niin ainoastaan senvuoksi, että San Giovanni oli käskenyt ihmisiä rakastamaan kummisiskoaan. Hän oli jumaloinut tuota silkkipukuista pikku lasta kuin kauneinta, mitä oli nähnyt. Siitä oli tullut melkein hänen epäjumalansa.

Senverran hän tiesi kummisiskostaan, että tämä oli vielä naimaton ja asui Cataniassa. Hänen äitinsä oli kuollut eikä hän ollut tahtonut jättää isäänsä, vaan oli jäänyt tämän taloon emännäksi. "Minun täytyy asettaa niin, että saan nähdä hänet", ajatteli Giannita.

Aina kun Giannita kohtasi hienot ajoneuvot, ajatteli hän: "Tuossa voi olla kummisiskoni ajelemassa." Ja hän tirkisteli ajavia nähdäkseen, oliko niistä joku sen pienen tytön kaltainen, jolla oli niin suuri tukka ja suuret silmät.

Giannitan sydän alkoi lyödä aivan vimmatusti. Hän oli aina ikävöinyt kummisisartaan. Hän itsekin oli yhä naimaton, senvuoksi että hän piti eräästä nuoresta kuvanleikkaajasta Gaetano Alagonasta, ja tämä ei ollut koskaan osoittanut vähääkään halua mennä naimisiin hänen kanssaan. Giannita oli sen vuoksi monasti suuttunut tuohon nuoreen mieheen, ja varsinkin oli häntä harmittanut se, ettei hän koskaan saisi kutsua kummisisartaan häihinsä.

Oli hän ylpeillytkin kummisisarestaan. Hän oli ollut olevinaan hienompi kuin toiset, koska hänellä oli sellainen kummisisko. Jospa hän nyt menisi hänen luokseen, kun kerran oli kaupungissa. Se antaisi loistoa koko matkalle. Kun hän sitä miettimistään mietti, juoksi siihen muuan sanomalehtipoika. "Giornale da Sicilia!" huusi hän. "Palmerin juttu! Suuria kavalluksia!"

Pitkä Giannita tarttui ohikiitävää poikaa niskaan. "Mitä sanot?" huusi hän. "Valehtelet, sinä valehtelet!" ja hän oli vähällä lyödä poikaa.

"Ostakaa minulta sanomalehti, signora, ennenkuin lyötte!" sanoi poika.

Giannita osti sanomalehden ja alkoi lukea. Hän löysi heti selonteon

Palmerin jutusta.

"Koska juttu käsitellään tänään oikeudessa", kirjoitti sanomalehti, "teemme siitä tässä selkoa".

Giannita luki lukemistaan. Hän luki uudelleen ja uudelleen, ennenkuin ymmärsi. Eikä hänen ruumiissaan ollut yhtään ainoata lihasta, joka ei olisi tärissyt kauhusta, kun hän viimein ymmärsi.

Hänen kummisiskonsa isä, jolla oli ollut suuria viinitarhoja, oli joutunut perikatoon, sillä maakirput olivat hävittäneet hänen tarhansa. Ja se oli kaikkein vähintä. Hän oli tyhjentänyt erään hyväntekeväisyysrahaston varat, jotka olivat hänelle uskotut. Hänet oli vangittu ja tänään tuotaisiin hänet oikeuden eteen.

Giannita rutisti kokoon sanomalehden, viskasi sen maahan ja polki sitä.

Parempaa ei ansainnut se, joka toi tuollaisia uutisia.

Hän oli aivan tyrmistynyt siitä, että juuri nyt sellaista piti sattua, kun hän ensimäistä kertaa kahteentoista vuoteen tuli Cataniaan. "Herra Jumala", sanoi hän, "onko tällä joku tarkoitus?"

Kotona Diamantessa ei kukaan ollut viitsinyt kertoa hänelle koskaan, mitä tapahtui. Kohtalo oli tuonut hänet tänne juuri oikeudenkäyntipäiväksi.

"Kuulkaas nyt, donna Alfari", sanoi hän, "tehkää mitä tahdotte, mutta minun täytyy mennä oikeussaliin."

Giannitassa oli lujuutta. Mikään ei voinut häntä horjuttaa. "Ettekö ymmärrä, että juuri tämän vuoksi eikä suinkaan teidän tähtenne Jumala pani teidät ottamaan minut mukaanne Cataniaan?" sanoi hän Rosa Alfarille.

Giannita ei hetkeään epäillyt, ettei tässä olisi ollut jotain yliluonnollista.

Rosa Alfarin täytyi antaa hänen mennä, ja kyselemällä hän löysi oikeuspalatsin. Hän asettui sinne katupoikien ja roskaväen joukkoon kuulijainpaikalle ja näki cavaliere Palmerin syytettyjen penkillä. Hän oli hieno herra, jolla oli vaalea pujoparta ja vaaleat viikset. Giannita tunsi hänet.

Hän kuuli, että cavaliere Palmeri tuomittiin puoleksi vuodeksi vankeuteen, ja hänestä tuntui yhä selvemmältä, että hän oli kuin Jumalan lähettiläs. "Nyt tarvinnee kummisiskoni minua", ajatteli hän.

Hän meni takaisin kadulle ja kyseli palazzo Palmeria.

Tiellä muutamat vaunut ajoivat hänen ohitsensa. Hän katsahti niihin ja näki vaunuissa istuvan naisen silmät. Samassa tuntui kuin joku olisi sanonut hänelle, että siinä oli hänen kummisiskonsa. Hän, joka ajoi, oli kalpea ja istui kumarassa ja hänellä oli rukoilevat silmät. Giannita tunsi heti rakastavansa häntä suuresti. "Sinähän olet minut niin monasti tehnyt iloiseksi", sanoi hän, "senvuoksi että olen sinulta odottanut iloa. Nyt voin sen kenties palkita."

Giannita tunsi olevansa täynnä hartautta, kun hän nousi palazzo Palmerin korkeita, valkoisia marmoriportaita, mutta äkkiä hänet valtasi epäilys. "Mitä minä Jumalan mielestä voinen tehdä sen hyväksi, joka on kasvanut tällaisessa loistossa?" ajatteli hän. "Unohtaako Herra Jumala, että minä olen vain köyhä Giannita Diamantesta?"

Hän pyysi erään palvelijan viemään terveisiä signorina Palmerille, ja sanomaan, että hänen kummisisarensa tahtoisi tavata häntä. Hän hämmästyi, kun palvelija palasi sanoen, ettei häntä tänään voitu vastaanottaa. Tyytyisikö hän tähän? Ei, ei ikinä! "Sanokaa signorinalle, että minä jään tähän odottamaan koko päiväksi, sillä minun täytyy saada puhutella häntä."

"Signorinan pitää muuttaa palatsista puolen tunnin kuluttua", sanoi palvelija.

Giannita joutui suunniltaan. "Mutta minä olen hänen kummisisarensa, hänen kummisisarensa, etkö ymmärrä sitä!" sanoi hän miehelle. "Minun täytyy saada puhutella häntä!" Palvelija hymyili eikä liikahtanut.

Mutta Giannita ei voinut käsittää, että hänet käskettäisiin pois. Hänhän oli Jumalan lähettämä. Tottakai palvelija sen ymmärsi, tottakai, sanoi hän ja korotti ääntään. Hän oli tullut Diamantesta eikä ollut käynyt Cataniassa kahteentoista vuoteen. Aina eilispäivän iltapuolelle kello neljään hän ei ollut ajatellutkaan tänne matkustamista. Miehen pitäisi ajatella sitä! Aina eilisiltaan kello neljään.

Palvelija seisoi liikahtamatta. Giannita aikoi kertoa hänelle koko jutun taivuttaakseen hänet, kun ovi avautui. Hänen kummisisarensa seisoi kynnyksellä.

"Kuka puhuu täällä eilisestä kello neljästä?" kysyi hän.

"Muuan vieras, signorina Mikaela."

Nyt Giannita syöksyi esiin. Eihän täällä ollut ketään vierasta. Täällä oli hänen kummisiskonsa Giannita Diamantesta, joka kävi täällä kaksitoista vuotta sitten donna Elisan kanssa. Eikö hän muistanut häntä? Eikö hän muistanut, kuinka he olivat jakaneet granatiomenan?

Signorina ei kuunnellut sitä. "Mitä tapahtui eilen kello neljä?" kysyi hän hyvin levottomana.

"Silloin minä sain Jumalalta käskyn lähteä sinun luoksesi, kummisisko", sanoi Giannita.

Toinen katsoi häneen kauhistuneena. "Tule tänne", sanoi hän ikäänkuin peljäten, että palvelija saisi kuulla, mitä Giannita aikoi sanoa hänelle.

Hän kulki kauas sisähuoneisiin, ennenkuin pysähtyi. Sitten hän kääntyi niin nopeasti Giannitan puoleen, että tämä säikähtyi. "Sano se heti!" huusi hän. "Älä kiusaa minua, sano se heti!"

Hän oli yhtä pitkä kuin Giannita, mutta hyvin toisellainen. Hän oli hienompaa rakennetta ja hänellä, maailmannaisella, oli paljon hurjempi ja kesyttömämpi ilme kuin maalaistytöllä. Kaikki, mitä hän tunsi, näkyi hänen kasvoistaan. Eikä hän koettanutkaan salata sitä.

Giannita hämmästyi hänen kiivaudestaan niin, ettei heti tullut vastanneeksi.

Silloin hänen kummisisarensa kohotti epätoivoissaan kädet päänsä yläpuolelle, ja sanat tulvivat hänen huuliltaan. Hän sanoi tietävänsä, että Jumala oli lähettänyt Giannitan tuomaan hänelle sanoman uusista onnettomuuksista. Jumala vihasi häntä, sen hän tiesi.

Giannita löi kädet yhteen. Jumalako vihasi häntä, päinvastoin, päinvastoin.

"Niin, niin", sanoi signorina Palmeri. "Niin se on." Ja kun hän pelkäsi sitä sanomaa, jonka Giannita toisi, jatkoi hän puhettaan. Hän ei antanut Giannitalle sananvuoroa, vaan keskeytti hänet alituiseen. Hän tuntui olevan niin kauhuissaan siitä, mitä hänelle viime päivinä oli tapahtunut, ettei hän lainkaan voinut hallita itseään.

Tottakai Giannita ymmärsi, että Jumalan täytyi vihata häntä, sanoi hän. Olihan hän tehnyt niin kamalaa. Hän oli hyljännyt isänsä, pettänyt isänsä. Oli kai Giannita lukenut neljännen käskyn. Sitten hän puhkesi uudelleen kiivaisiin kyselyihin. Miksei Giannita jo sanonut, mitä aikoi? Hän ei odottanutkaan mitään muuta kuin pahaa. Hän oli valmis.

Mutta Giannita-parka ei päässyt puhumaan, sillä niinpian kuin hän aikoi alkaa, peljästyi Signorina ja keskeytti hänet. Hän kertoi Giannitalle tarinansa, aivan kuin taivuttaakseen häntä olemaan armelias.

Giannitan ei tarvinnut luulla, että hänen onnettomuutensa oli vain siinä, ettei hän enää saisi pitää omia vaunuja eikä aitiota teatterissa eikä kauniita pukuja eikä palvelusväkeä tai ettei hänellä ollut kattoakaan pään päällä. Ei sekään riittänyt, että hän nyt oli kadottanut kaikki ystävänsä, niin ettei edes tiennyt, mistä pyytäisi suojaa. Eikä siinäkään ollut tarpeeksi onnettomuutta, että häntä nyt hävetti niin, ettei voinut katsoa ketään ihmistä silmiin.

Vaan se oli vielä paljoa pahempaa.

Hän oli istuutunut ja oli silmänräpäyksen hiljaa heilutellen ruumistaan edes takaisin tuskissaan. Mutta kun Giannita nyt alkoi puhua, keskeytti hän hänet.

Giannita ei voinut uskoa, kuinka hänen isänsä oli rakastanut häntä. Hän oli aina antanut hänen elää loistossa ja komeudessa kuin ruhtinattaren ikään.

Mikaela ei ollut koskaan tehnyt paljoa isänsä hyväksi, antanut hänen vain keksiä mitä ihanimpia keinoja tyttärensä huvittamiseksi. Eikä hän ollut mitään uhrannut, kun ei ollut mennyt naimisiin, sillä hän ei ollut koskaan rakastanut ketään niinkuin isäänsä, ja hänen oma kotinsa oli ollut komeampi kuin kenenkään muun.

Mutta sitten kerran oli hänen isänsä tullut ja sanonut hänelle: "Minut aiotaan vangita. On levitetty huhu, että minä olisin varastanut, mutta se ei ole totta." Silloin hän oli uskonut isäänsä ja auttanut häntä piiloutumaan karabiniereiltä. Ja ne olivat etsineet häntä turhaan Cataniasta ja Etnalta ja koko Sisiliasta.

Mutta kun polisit eivät löytäneet cavaliere Palmeria, alkoi kansa sanoa: "Hän on korkea herra, ja korkeat herrat auttavat häntä, muutoin hänet olisi jo aikoja sitten löydetty." Ja sitten oli Catanian prefekti tullut hänen luokseen. Hän otti hänet vastaan hymyillen, ja prefekti tuli muka puhelemaan ruusuista ja kauneista säistä. Sitten hän sanoi: "Tahtoisitteko, Signorina, vilkaista tähän pikku paperiin? Tahtoisitteko lukea tämän pikku kirjeen, tahtoisitteko, Signorina, panna merkille tuon pikku allekirjoituksen?" Hän tuijotti paperiin. Ja mitä hän näki? Hänen isänsä ei ollut viaton. Hänen isänsä oli ottanut toisten rahoja.

Kun prefekti oli lähtenyt, oli hän mennyt isänsä luo. "Sinä olet syyllinen", sanoi hän isälleen. "Tee, mitä tahdot, mutta minä en voi enää auttaa sinua." Oi, hän ei ollut tiennyt, mitä sanoi. Hän oli aina ollut hyvin ylpeä. Hän ei ollut voinut kärsiä, että häpeäpilkku tahraisi hänen nimensä. Hetkisen hän oli toivonut, että isä olisi ollut kuollut, kernaammin kuin että tällaista olisi tapahtunut. Kenties hän oli niin sanonutkin isälleen. Ei hän oikein tiennyt, mitä hän oli puhunut.

Mutta tämän jälkeen oli Jumala hyljännyt hänet.

Hirveitä seikkoja oli tapahtunut. Hänen isänsä oli ymmärtänyt hänet sananmukaisesti. Hän oli mennyt ilmiantamaan itsensä. Ja aina siitä saakka, kun hän oli joutunut vankeuteen, ei hän ollut tahtonut nähdä tytärtään. Hän ei vastannut hänen kirjeisiinsä, ja ruoan, jonka hän isälleen toimitti, lähetti tämä koskemattomana takaisin. Se oli kaikkein kauheinta. Hän näytti luulevan, että hänen tyttärensä tahtoi myrkyttää hänet.

Hän katsoi Giannitaan sellaisessa tuskassa kuin hän odottaisi kuolemantuomiotaan.

"Miksi et sano minulle, mitä sinulla on kerrottavana?" tiuskaisi hän.

"Sinä tapat minut."

Mutta hänen oli mahdoton pakoittaa itseään vaikenemaan.

"Tiedä", jatkoi hän, "että tämä palatsi on nyt myyty ja ostaja on vuokrannut sen eräälle englantilaiselle naiselle, joka muuttaa tänne tänään. Mutta muutamia hänen tavaroitaan tuotiin tänne jo eilen, ja niitten joukossa oli pieni Kristuslapsen kuva.

"Minä näin sen, Giannita, kun kuljin etehisen läpi. Ne olivat ottaneet esille sen jostain matka-arkusta ja panneet sinne lattialle. Se oli niin huonosti säilynyt, ettei kukaan välittänyt varoa sitä. Sen kruunu oli kuhmuinen ja kapalo likainen ja kaikki koristukset, jotka sitä peittivät, olivat ruosteisia ja vahingoittuneita. Mutta kun minä näin sen makaavan lattialla, nostin sen ylös ja vein sisään ja asetin eräälle pöydälle. Ja tätä tehdessäni johtui mieleeni, että minun pitäisi anoa siltä apua. Lankesin polvilleni sen eteen ja rukoilin kauan. 'Auta minua tästä suuresta hädästä!' sanoin Kristuslapselle.

"Rukoillessani tuntui minusta, että kuva tahtoi vastata. Nostin päätäni, ja lapsi seisoi siinä yhtä äänetönnä kuin ennenkin, mutta muuan pöytäkello alkoi juuri silloin lyödä. Se löi neljä kertaa, ja tuntui kuin se olisi sanonut neljä sanaa. Tuntui siltä, että Kristuslapsi vastasi nelikertaisen myönnytyksen rukoukseeni.

"Se antoi minulle rohkeutta, Giannita, niin että tänään ajoin oikeuspalatsiin nähdäkseni isääni. Mutta hän ei kääntänyt silmiään minuun koko sinä aikana, jonka hän seisoi tuomariensa edessä.

"Pidin varani, silloin kun hänet vietiin pois, ja heittäysin eräässä kapeassa käytävässä hänen eteensä polvilleni. Giannita, hän antoi sotamiesten viedä minut syrjään sanomatta minulle sanaakaan.

"Näetkö nyt, Jumala vihaa minua. Kun kuulin sinun puhuvan eilisillasta kello neljästä, säikähdin. Kristuslapsi lähettää minulle uuden onnettomuuden, ajattelin. Se vihaa minua, joka olen pettänyt isäni."

Tämän sanottuaan hän viimeinkin vaikeni ja kuunteli henkeä pidättäen, mitä Giannita hänelle sanoisi.

Ja Giannita kertoi hänelle oman tarinansa.

"Oi, kuinka tämä on kummallista?" sanoi hän viimein. "Minä en ole käynyt Cataniassa kahteentoista vuoteen ja sitten saan tulla tänne aivan odottamatta. Enkä tiedä mistään mitään, mutta kohta kun astun jalkani kadulle, saan tietää sinun onnettomuutesi. Jumala on lähettänyt minulle käskyn, sanoin itsekseni. Hän on kutsunut minut tänne auttamaan kummisiskoani."

Signorina Palmerin silmät kääntyivät levottoman kysyvinä häneen. Nyt se tulisi se uusi isku. Hän kokosi kaikki voimansa kestääkseen sen.

"Mitä voisin nyt tehdä puolestasi, kummisisko?" sanoi Giannita. "Tiedätkö, mitä ajattelin kulkiessani kadulla? Kysyn häneltä, tahtooko hän lähteä Diamanteen, ajattelin. Siellä on muuan vanha talo, jossa saamme asua halvalla. Ja minä ompelisin ja neuloisin, jotta voisimme elättää itseämme. Kun olin kadulla, luulin, että se voisi käydä päinsä, mutta nyt ymmärrän, että se on mahdotonta, aivan mahdotonta. Sinä vaadit elämältä muuta, sinä, mutta sano sentään, voinko tehdä mitään hyväksesi! Älä sysää minua luotasi, sillä Jumala on minut lähettänyt."

Signorina kumartui Giannitaa kohti. "No?" sanoi hän tuskaisesti.

"Anna minun tehdä, mitä voin, puolestasi, sillä minä rakastan sinua", sanoi Giannita ja vaipui polvilleen ja laski kätensä kummisiskonsa vyötäreille.

"Eikö sinulla ole mitään muuta sanottavaa?" kysyi signorina.

"Toivoisin, että minulla olisi", sanoi Giannita, "mutta olenhan vain köyhä raukka".

Oli ihmeellistä nähdä, kuinka nuoren signorinan kasvoissa piirteet nyt pehmenivät, kuinka hipiä kävi helakaksi ja kuinka silmät alkoivat säteillä. Nyt näkyi, että hän oli suuri kaunotar.

"Giannita", sanoi hän hitaasti ja tuskin kuuluvasti, "luuletko, että tämä on ihme? Luuletko, että Jumala voi antaa ihmeen tapahtua minun tähteni?"

"Voi kyllä", kuiskasi Giannita.

"Rukoilin Kristuksenkuvaa, että hän auttaisi minua, ja hän lähettää sinut luokseni. Luuletko, että Kristuslapsi sinut lähetti, Giannita?"

"Luulen, hän se oli, hän se oli."

"Jumala ei siis olekaan minua hyljännyt, Giannita?"

"Ei, Jumala ei ole sinua hyljännyt."

Kummisisko itki hetkisen. Huoneessa oli aivan äänetöntä. "Kun sinä tulit, Giannita, luulin, etten enää muuta voi kuin surmata itseni", sanoi hän sitten. "En tiennyt, minne lähtisin, ja Jumala vihasi minua."

"Mutta sano nyt, mitä minä voin sinun hyväksesi tehdä, kummisisko!" sanoi Giannita.

Vastaukseksi toinen veti hänet puoleensa ja suuteli häntä.

"Onhan siinä jo kylliksi, että sinä olet pienen Kristuslapsen lähettämä", sanoi hän. "Onhan siinä kylliksi, kun tiedän, ettei Jumala ole minua hyljännyt."

Neljäs luku.