Читать книгу Antikristuksen ihmetyöt - Selma Lagerlöf - Страница 15

Pian huomattiin Diamantessa, ettei don Ferranten puoliso, donna Mikaela, ollut paljon muuta kuin lapsi. Näyttäköön hän vaikka kuinka hienolta maailmannaiselta, hän oli sittenkin vain lapsi. Eikähän muuta voinut odottaakaan, kun muisti, minkälaista hänen elämänsä oli ollut.

Maailmasta hän ei ollut muuta nähnyt kuin sen teatterit, museot, tanssisalit, kävelyt ja kilpa-ajokentät, ja nehän ovat vain leikkipaikkoja. Hän ei ollut koskaan saanut yksinään kulkea kadulla. Hän ei ollut koskaan tehnyt työtä. Hänelle ei oltu koskaan puhuttu yhtä vakavaa sanaa. Hän ei ollut edes kertaakaan rakastunut kehenkään.

Kun hän oli muuttanut kesäpalatsiin, unohti hän surunsa yhtä helposti ja kevyesti kuin lapsi. Ja hänellä näkyikin olevan lapsen leikkivä mieli ja hän näytti osaavan muuttaa ja uudeksi luoda koko ympäristönsä.

Diamante, vanha likainen sarasenikaupunki, näytti donna Mikaelasta paratiisilta. Hän sanoi, ettei hän lainkaan hämmästynyt, kun don Ferrante tuli puhuttelemaan häntä torilla ja kun hän kosi häntä. Hänestä tuntui aivan luonnolliselta, että sellaista tapahtuisi Diamantessa. Hän oli heti nähnyt, että Diamante oli kaupunki, missä rikkaat miehet etsivät köyhiä, onnettomia signorinoja tehdäkseen niistä mustien laavapalatsiensa hallitsijattaria.

Ja hän pitikin kesäpalatsista. Perin vaalennut musliini, joka peitti huonekaluja, kertoi hänelle tarinoita. Ja hän keksi syvän ajatuksen kaikissa niissä rakkausnäytelmissä, joita seinätaulujen paimenet ja paimentytöt esittivät.

Hän oli myöskin pian keksinyt don Ferranten salaisuuden. Hän ei ollut suinkaan mikään tavallinen kauppias syrjäkadun varrelta. Hän oli kunnianhimoinen mies, joka kokosi rahaa voidakseen takaisin ostaa esi-isien maatilat Etnalla ja Catanian palatsin ja linnat sisämaan vuorilta. Ja jos hän kulkikin lyhyessä takissa ja suippolakissa kuin talonpoika, oli se vain senvuoksi, että sitä pikemmin pääsisi esiintymään Espanjan grandina ja Sisilian prinssinä.

Mentyään naimisiin otti don Ferrante tavaksi joka ilta vetää päälleen samettitakin, pistää kitaran kainaloonsa ja asettua kesäpalatsin musiikkisaliin parvekkeen portaille laulamaan canzoneja. Hänen laulaessaan uneksi donna Mikaela, että hän oli joutunut naimisiin koko ihanan Sisilian jaloimman miehen kanssa.

Kun donna Mikaela oli ollut naimisissa pari kuukautta, pääsi hänen isänsä vankilasta ja asettui asumaan kesäpalatsiin tyttärensä luo. Hän viihtyi hyvin Diamantessa ja tuli pian kaikkien ystäväksi. Hän keskusteli kernaasti mehiläistenhoitajien ja viinitarhojentyömiesten kanssa, joita hän tapasi "Europan kahvilassa" ja hän huvittelihe joka päivä ratsastamalla Etnan rinteelle etsimään muinaisjäännöksiä.

Mutta tyttärelleen hän ei suinkaan ollut anteeksi antanut. Tosin hän asui tyttärensä katon alla, mutta kohteli häntä kuin vierasta naista eikä koskaan näyttänyt rakastavansa häntä. Donna Mikaela pysytteli syrjässä eikä ollut huomaavinaankaan. Hän ei enää voinut pitää isänsä vihaa niin vakavana. Tuo vanha mies, jota hän rakasti, luuli voivansa vuoden toisensa jälkeen aina vain vihata häntä! Hän eläisi lähellä tytärtään, kuulisi hänen puhuvan, näkisi hänen silmänsä ja olisi hänen rakkautensa ympäröimänä, ja jaksaisi sittenkin aina vain vihata häntä! Oi, hän ei tuntenut tytärtään eikä itseään! Donna Mikaela istui usein kuvittelemassa, kuinka kaikki tapahtuisi, kun hänen isänsä täytyisi tunnustaa olevansa voitettu, kun hänen täytyisi näyttää tyttärelleen, että hän häntä rakasti.

Eräänä päivänä, kun donna Mikaela seisoi verannallaan ja liehutti liinaa isällensä, joka oli lähtenyt ratsastamaan pienellä, tummanruskealla ponilla, nousi sinne puodistaan don Ferrante puhuakseen vaimonsa kanssa. Ja don Ferrantella oli sanottavana se, että hänen oli onnistunut lunastaa donna Mikaelan isälle jäsennyys Catanian "Pyhän sydämen veljeskuntaan".

Mutta vaikka don Ferrante puhuikin hyvin selvästi, ei donna Mikaela näyttänyt lainkaan häntä ymmärtävän.

Don Ferranten täytyi uudestaan kertoa, että hän oli eilen ollut Cataniassa ja silloin hänen oli onnistunut hankkia cavaliere Palmerille pääsy erääseen veljeskuntaan. Hän saisi tulla sinne kuukauden kuluttua.

Donna Mikaela kysyi vain: "Mikä on tarkoituksesi? Mikä on tarkoituksesi?"

"Oi, voi", sanoi don Ferrante, "etkö käsitä, että minä olen voinut kyllästyä ostamaan isällesi kallista viiniä mannermaalta, ja että minua itseänikin haluttaisi kerran ratsastaa Domenicolla?"

Kun hän oli sanonut tämän, aikoi hän lähteä. Eihän ollut mitään lisättävänä.

"Mutta sano toki ensin, minkälainen veljeskunta se on?" sanoi donna Mikaela. — "Minkälainen! Siellä asuu joukko vanhoja miehiä!" — "Köyhiä vanhuksia?" — "No, ei niin rikkaitakaan." — "Ei kai niillä ole yksityisiä huoneita?" — "Ei, mutta hyvin suuret makuusalit." — "Ja ne syövät peltiastioista kattamattomassa pöydässä?" — "Ei, ovat ne posliinia." — "Mutta ei ole pöytäliinaa?" — "Herra Jumala, jos pöytä kerran on puhdas, niin!"

Hän lisäsi saadakseen vaimonsa vaikenemaan: "Siellä asuu peräti kunnon väkeä. Saatan sanoa, ettei sinne aivan ilman epäilystä otettu cavaliere Palmeria."

Sitten don Ferrante lähti. Hänen vaimonsa tuli hyvin alakuloiseksi, mutta samalla hän suuttui. Hänestä tuntui, että don Ferrante oli luopunut arvostaan ja säätyluokastaan ja muuttunut tavalliseksi viheliäiseksi kauppiaaksi.

Hän sanoi aivan ääneen, vaikkei kukaan häntä kuullut, että kesäpalatsi oli vain suuri ja ruma talonrähjä ja Diamante köyhä ja kurja kaupunki.

Eikä hän tietystikään antaisi isänsä muuttaa. Sen saisi don Ferrante nähdä. Kun he olivat syöneet päivällistä, aikoi don Ferrante lähteä "Europan kahvilaan" pelaamaan dominoa, ja hän etsi hattuaan. Donna Mikaela otti hänen hattunsa ja seurasi häntä käytävään, joka kiersi koko rakennuksen. Kun he olivat tulleet kyllin kauas ruokasalista, ettei hänen isänsä voisi kuulla heitä, sanoi hän kiivaasti:

"Onko sinulla jotain isää vastaan?" — "Hän käy liian kalliiksi." — "Mutta olethan sinä rikas." — "Kuka sinulle on sellaista uskotellut? Etkö näe, kuinka minä saan ponnistella?" — "Säästä sitten ennemmin jossain muussa." — "Rupean kyllä muussakin säästämään. Giannita on saanut tarpeeksi lahjoja." — "Ei, säästä jossain, joka koskee minua!" — "Sinua? Sinä olet minun vaimoni, ja sinun suhteesi pitää kaiken olla ennallaan."

Donna Mikaela seisoi hetken äänetönnä. Hän ajatteli, mitä hän sanoisi sellaista, joka säikähdyttäisi hänen miestään.

"Jos minä nyt olen sinun vaimosi, tiedätkö, miksi minä olen se?" — "Tiedän kyllä." — "Tiedätkö myöskin, mitä kirkkoherra minulle lupasi?" — "Se on kirkkoherran asia, mutta minä teen, mitä minun vallassani on." — "Olet kai kuullut, että minä erkanin kaikista ystävistäni Cataniassa, kun sain tietää, että isäni oli pyytänyt heiltä apua eikä saanut." — "Sen tiedän." — "Ja että minä muutin tänne Diamanteen, jotta hän pääsisi näkemästä niitä ja häpeämästä niiden edessä?" — "Eivät ne tulekaan veljeskuntaan." — "Kun tämän kaiken tiedät, etkö pelkää tehdä mitään isälleni?" — "Pelkää? Ei, vaimoani minä en pelkää."

"Enkö ole tehnyt sinua onnelliseksi?" kysyi nyt donna Mikaela. — "Olet kyllä", vastasi don Ferrante välinpitämättömästi. — "Eikö sinusta ole ollut hauskaa laulaa minulle? Eikö sinusta ole tuntunut hyvälle, että minä olen pitänyt sinua Sisilian jalomielisimpänä miehenä? Eikö sinusta ole ollut hauskaa, että minä olen viihtynyt tässä vanhassa palatsissa? Miksi pitää tämän kaiken nyt loppua?"

Don Ferrante laski kätensä vaimonsa olkapäälle ja varoitti häntä.

"Muista, ettet ole naimisissa minkään hienon herran kanssa Via

Etnealta!" — "Kyllä muistan." — "Täällä vuorella on toinen tapa.

Täällä tottelevat vaimot miestään. Emmekä me välitä kauneista sanoista.

Mutta jos me niitä tahdomme, tiedämme kyllä, kuinka me ne esille

saamme."

Kun don Ferrante puhui, säikähti hänen vaimonsa. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli polvillaan miehensä edessä. Oli pimeä ilta, mutta valaistuista huoneista tunki sen verran valoa, että don Ferrante voi nähdä vaimonsa silmät. Palavassa rukouksessa ne, ihanina kuin tähdet, katsoivat häneen.

"Ole armelias! Et tiedä, kuinka häntä rakastan!" Don Ferrante nauroi. "Noin sinun olisi pitänyt alkaa. Nyt sinä olet minut suututtanut." Donna Mikaela oli yhä polvillaan ja katsoi mieheensä. "Hyvä on", sanoi tämä, "että tästälähin tiedät, kuinka sinun tulee käyttäytyä". Yhä oli donna Mikaela liikkumatta. Silloin kysyi don Ferrante: "Minäkö sen sanon hänelle, vai sanotko sinä?"

Donna Mikaelaa hävetti, että hän oli nöyrtynyt. Hän nousi seisomaan ja vastasi arvokkaasti: "Minä sanon sen hänelle, muita en ennenkuin viimeisenä päivänä. Mutta sinä et saa antaa hänen huomata mitään."

"En, en minä saa", sanoi hän matkien. "Kernaamminhan minä kuuntelen lyhytaikaista voivotusta."

Mutta kun don Ferrante oli mennyt, nauroi donna Mikaela. Luuliko don Ferrante voivansa tehdä, mitä tahtoi hänen isälleen? Hän tiesi kyllä, kuka auttaisi.

* * * * *

Diamanten tuomiokirkossa oli ihmeitätekevä madonnankuva, ja tällainen on sen tarina.

Kauan, kauan sitten asui erakko luolassa Monte Chiarolla. Ja tämä erakko näki unta, että Catanian satamassa oli laiva, jossa oli lastina pyhimystenkuvia, ja niitten joukossa oli yksi niin pyhä, että englantilaiset, jotka ovat rikkaampia kuin kaikki muut, olisivat maksaneet siitä sen painon kultaa. Heti kun erakko heräsi unestaan, lähti hän Cataniaan. Kun hän oli tullut sinne, huomasi hän uneksineensa totta. Satamassa oli laiva, jolla oli lastina pyhimystenkuvia, ja kuvien joukossa oli se pyhä madonna, joka kaikkia muita oli pyhempi. Nyt rukoili erakko, ettei kapteeni veisi tätä kuvaa pois Sisiliasta, vaan lahjoittaisi sen hänelle. Mutta kapteeni kielsi. "Minä vien sen Englantiin", sanoi hän, "ja englantilaiset maksavat siitä sen painon kultaa." Erakko rukoili yhä uudelleen. Viimein kapteeni antoi miestensä ajaa hänet maihin, ja purjeet vedettiin ylös.

Näytti siltä, että Sisilia kadottaisi tuon pyhän kuvan, mutta erakko laskeutui polvilleen eräälle rannan laavamöhkäleelle ja rukoili Jumalaa, ettei niin kävisi. Ja mitä tapahtui? Laiva ei päässyt lähtemään. Ankkuri oli nostettu, purjeet vedetty ja tuuli puhalsi, mutta kokonaista kolme päivää laiva oli liikkumattomana, aivan kuin kallio. Kolmantena päivänä tarttui kapteeni madonnankuvaan ja heitti sen erakolle, joka yhä oli rannalla. Ja heti laiva lähti kiitämään satamasta. Mutta erakko vei kuvan Monte Chiarolle, ja se on vieläkin Diamantessa, missä sillä on oma kappeli ja alttarinsa tuomiokirkossa.

Tämän madonnan luo donna Mikaela nyt lähti rukoilemaan isänsä puolesta.

Hän löysi madonnan kappelin, joka oli rakennettu erääseen pimeään tuomikirkon nurkkaukseen. Siellä olivat seinät kokonaan muistoesineitten, hopeasydänten ja taulujen peitossa. Niitä olivat lahjoittaneet kaikki ne, joita Diamanten madonna oli auttanut.

Kuva oli hakattu mustasta marmorista, ja kun donna Mikaela näki sen seisovan komerossaan, korkeana ja tummana ja melkein kultaisen ristikon peitossa, oli hän huomaavinaan, että sen kasvot olivat kauniit ja että ne säteilivät lempeyttä. Ja hänen sydämensä täytti toivo.

Täällä oli taivaitten mahtava kuningatar, täällä oli hyvä Maria-äiti, täällä se murheellinen, joka ymmärsi kaikki tuskat, täällä oli hän, joka ei sallisi donna Mikaelan menettävän isäänsä.

Täältä hän heti saisi avun. Hänen ei tarvitsisi muuta kuin polvistua ja kertoa hätänsä, ja musta madonna auttaisi häntä.

Rukoillessaan tuntui hänestä, että don Ferrante varmasti jo tällä hetkellä muutti mielipiteensä. Kun hän tulisi kotiin, astuisi don Ferrante häntä vastaan ja sanoisi hänelle, että hän sai pitää isänsä.