Читать книгу Antikristuksen ihmetyöt - Selma Lagerlöf - Страница 5

Kapitoliumin kukkulalla oli franciskanimunkkien luostari. Mutta ei se oikein luostarin kaltainen ollut, pikemminkin linnoituksen. Se oli kuin vahtitorni merenrannalla, josta tarkastellaan ja tähystellään, lähestyykö vihollinen.

Luostarin vieressä oli Santa Maria in Aracoelin komea basilika. Basilika oli rakennettu muistoksi siitä, että sibylla siellä oli näyttänyt Augustukselle Kristuksen. Mutta luostari oli rakennettu sen vuoksi, että peljättiin sibyllan ennustuksen täyttyvän ja Antikristusta kerran palveltavan Kapitoliumilla.

Ja munkit tunsivat olevansa kuin taistelijoita. Kun he astelivat kirkkoon laulamaan ja rukoilemaan, kuvittelivat he kulkevansa linnoituksen muureilla ja lennättävänsä nuolisateita kohti hyökkäävää Antikristusta.

Alati he ajattelivat Antikristusta, ja koko heidän jumalanpalveluksensa oli yhtä kamppailua, jolla he koettivat pidättää Antikristusta kaukana Kapitoliumilta.

He painoivat päähineen syvemmälle, niin että se varjosti silmiä ja tähystelivät alati ulos maailmaan. Heidän katseensa kävi tuijottamisesta kuumeiseksi, ja aina he luulivat keksivänsä Antikristuksen. "Tuolla hän on, täällä hän on", huusivat he. Ja he liehuttivat ruskeita kaapujansa ja varustautuivat taisteluun, kuten kallionhuipulle keräytyneet varikset nähdessään kotkan.

Mutta toiset sanoivat: "Mitäpä auttavat rukoukset ja katumus?

Sibyllahan on sen sanonut. Antikristus tulee."

Silloin toiset sanoivat: "Jumala voi tehdä ihmeen. Ellei taistelu mitään auttaisi, niin hän ei olisi antanut sibyllan meitä varoittaa."

Vuoden toisensa jälkeen franciskanit puolustivat Kapitoliumia, katumusta harjoittaen ja hyviä töitä tehden ja julistaen Jumalan sanaa.

He puolustivat sitä vuosisadan toisensa jälkeen, mutta mitä enemmän aika kului, sitä voimattomammiksi ja heikommiksi ihmiset kävivät. Munkit sanoivat toisilleen: "Tämän ajan valtakunnat eivät enää kauan kestä. Tarvitaan maailman uudistajaa, kuten Augustuksen aikaan."

He repivät hiuksiansa ja ruoskivat itseään, sillä he tiesivät, että uudestisynnyttäjän täytyi olla Antikristus ja että siitä tulisi voiman ja väkivallan uudestisyntymys.

Niinkuin sairaita ahdistaa tuska, niin heitä vainosi Antikristuksen ajatteleminen. Ja he näkivät hänet edessään. Hän oli yhtä rikas kuin Kristus oli ollut köyhä, yhtä paha kuin Kristus hyvä, yhä kunnioitettu kuin Kristus oli ollut halveksittu.

Hänellä oli vahvat aseet ja hän kulki veristen pahantekijäin etupäässä. Hän hävitti kirkot, murhasi papit, asesti ihmiset sotaan, niin että veli taisteli veljeä vastaan ja jokainen pelkäsi toistaan, eikä ollut mitään rauhaa.

Ja jokaiselle voiman ja väkivallan ihmiselle, joka ajan merta kulki, he huusivat vahtitornistaan Kapitoliumilta: "Antikristus, Antikristus!"

Ja jokaisesta, joka kukistui ja sortui, munkit huusivat Hosiannaa ja lauloivat Te Deumia. Ja he sanoivat: "Meidänpä rukousten tähden pahat kukistuvat, ennenkuin ennättävät nousta Kapitoliumille".

Siinä olikin se ankara kirous, joka tätä kaunista luostaria painoi, etteivät sen munkit koskaan voineet tuntea rauhaa. Yöt olivat heille raskaampia kuin päivät. Sillä silloin he näkivät villipetojen tunkeutuvan heidän koppeihinsa ja ojentuvan heidän viereensä lavitsalle. Ja jokainen peto oli Antikristus. Mutta muutamat munkit näkivät hänet lohikäärmeenä ja toiset kotkana ja toiset sfinksinä. Ja kun he heräsivät unestaan, olivat he raukeita kuin ankaran taudin jälkeen.

Näitten munkki-raukkojen ainoana lohdutuksena oli se ihmeitätekevä Kristuksenkuva, jota säilytettiin Aracoelin basilikassa. Kun joku munkki oli kauhusta epätoivoissaan, meni hän kirkkoon etsimään siltä lohdutusta. Hän kulki läpi koko basilikan ja astui hyvin suojattuun kappeliin pääalttarin vieressä. Siellä hän sytytti pyhitetyt vahakynttilät ja luki rukouksen, ennenkuin avasi alttarikaapin, jossa oli kaksinkertaiset lukot ja rautainen ovi. Ja hän oli polvillansa, niinkauan kuin hän katseli kuvaa. Se oli pieni kapalolapsi, mutta sillä oli päässä kultakruunu, jalassa kultakengät ja koko kapalo loisti koristuksista; niitä olivat sille lahjoittaneet hädänalaiset, jotka olivat sitä avukseen huutaneet. Ja kappelin seinät olivat täynnään tauluja, jotka kertoivat, kuinka lapsi oli pelastanut tulenvaarasta ja merihädästä, kuinka hän oli parantanut sairaita ja auttanut kaikellaisia onnettomia. Kun munkki näki kaiken tämän, riemuitsi hän ja sanoi itsekseen: "Kiitetty olkoon Jumala! Vielä palvellaan Kristusta Kapitoliumilla."

Munkki näki, kuinka kuvan kasvot hymyilivät hänelle salaperäisen itsetietoisena voimastaan, ja hänen henkensä kohosi ylös lohdutuksen pyhiin korkeuksiin. "Mikä voi kukistaa sinut, voimallinen?" sanoi hän. "Mikä voi kukistaa sinut? Sinun edessäsi polvistuu ikuinen kaupunki. Sinä olet Rooman pyhä lapsi. Sinä olet se kruunattu, jota kansa rukoilee. Sinä olet se väkevä, joka annat apua ja voimaa ja lohdutusta. Sinua yksin pitää Kapitoliumilla palveltaman."

Munkin silmissä kuvan kruunu muuttui pyhyyden kehäksi, joka lähetti säteitään yli kaiken maailman. Ja minnepäin hän seurasikin säteitten suuntaa, hän näki maailman täynnä kirkkoja, joissa Kristusta palveltiin. Tuntui siltä kuin mahtava hallitsija olisi näyttänyt hänelle kaikki ne linnat ja varustukset, jotka hänen valtaansa suojelivat. "Varmaa on, että sinä et saata kukistua", sanoi hän. "Sinun valtakuntasi täytyy pysyä."

Ja jokainen munkki, joka kuvan näki, oli pari tuntia lohdutettu ja rauhallinen, kunnes taas pelko hänet valtasi. Mutta ellei munkeilla olisi ollut kuvaa, ei heidän sielunsa olisi hetkeksikään saanut rauhaa.

Niin olivat Aracoelin munkit rukoillen ja taistellen ponnistelleet läpi aikojen, eikä ollut koskaan vartijaa puuttunut, sillä niinpian kuin yksi oli tuskiinsa uupunut, oli toinen rientänyt hänen paikalleen.

Ja vaikka useimmat, jotka tähän luostariin tulivat, joutuivatkin mielipuolisuuden tai aikaisen kuoleman uhreiksi, ei koskaan nähty munkkien rivien harvenevan, sillä Aracoelissa taistelemista pidettiin suurena kunniana Jumalan edessä.

Ja niinpä vielä kuusikymmentä vuotta sitten tämä taistelu oli täydessä voimassa, ja ajan heikkouden tähden munkit kamppailivat entistä kiihkeämmin ja odottivat Antikristusta varmemmin kuin konsanaan.

Siihen aikaan saapui Roomaan rikas englantilainen nainen. Hän nousi Aracoeliin ja näki kuvan, ja se valtasi hänet niin, ettei hän luullut voivansa elää, ellei saisi sitä omakseen. Yhä uudestaan ja uudestaan hän kulki Aracoeliin katsomaan kuvaa, ja viimein hän pyysi munkkeja myymään sen hänelle.

Mutta vaikka hän olisi kultarahoilla peittänyt koko suuren basilikan mosaikilattian, eivät munkit olisi suostuneet myymään hänelle tätä kuvaa, joka oli heidän ainoa lohdutuksensa.

Mutta englantilainen nainen oli niin ylenmäärin kiintynyt kuvaan, ettei hän tuntenut iloa eikä rauhaa ilman sitä. Ja kun hän ei millään muulla tavalla voinut päämääräänsä saavuttaa, päätti hän varastaa kuvan. Hän ei ajatellut, minkä synnin hän tekisi; hän tunsi vain suuren pakon ja polttavan janon ja hän tahtoi kernaammin uskaltaa sielunsa autuuden, kuin kieltää sydämeltään sitä iloa, minkä tuon toivotun omistaminen tuottaisi. Ja päästäkseen tarkoituksensa perille, hän teetti ensiksikin kuvan, joka oli aivan samallainen kuin Aracoelin.

Aracoelin kuva on olivipuuta Getsemanen yrttitarhasta, mutta englantilaisnainen rohkeni jalavasta leikkauttaa kuvan, joka oli aivan sen kaltainen. Aracoelin kuva ei ole ihmiskäsin maalattu. Kun munkki, joka oli sen leikannut, oli ottanut esille pensselinsä ja värit, nukahti hän kesken työtänsä. Ja kun hän heräsi, oli kuva saanut värinsä. Se oli itse maalannut itsensä osoittaakseen, että Jumala sitä rakasti. Mutta englantilaisnainen uskalsi tavallisilla maalareilla maalauttaa jalavakuvansa sellaiseksi, että se oli aivan tuon pyhän kuvan kaltainen.

Väärennetylle kuvalle hän hankki kruunun ja kengät, mutta ne eivät olleet kultaa; ne olivat vain kullattua rautapeltiä. Hän tilasi koristuksia, osti sormuksia ja kaulanauhoja ja kellonvitjoja ja rannerenkaita ja jalokiviä — mutta kaikki oli vain messinkiä ja lasia — ja hän puki kuvan samallaiseksi kuin avunhakijat olivat pukeneet sen oikean ja alkuperäisen.

Kun kuva oli valmis, otti hän neulan ja piirsi kruunuun: "Minun valtakuntani on vain tästä maailmasta." Hän näytti ikäänkuin pelkäävän, ettei itsekään osaisi eroittaa kuvaa kuvasta. Ja tuntui siltä kuin hän olisi tahtonut rauhoittaa omaatuntoaan. "Enhän ole tahtonut tehdä väärää Kristuksenkuvaa. Minähän olen kirjoittanut hänen kruunuunsa: 'Minun valtakuntani on vain tästä maailmasta'."

Senjälkeen hän heitti ylleen suuren vaipan, kätki kuvan sinne ja nousi

Aracoeliin. Ja hän pyysi saada rukoilla Kristuksenkuvaa.

Kun hän nyt seisoi pyhäkössä ja kynttilät olivat sytytetyt ja rautaovi avattu ja hän näki kuvan, alkoi hän täristä ja vapista ja näytti olevan pyörtymäisillään. Munkki, joka häntä seurasi, kiiruhti silloin sakastiin hakemaan vettä ja hän jäi yksinään kappeliin. Ja kun munkki palasi, oli pyhänryöstö tehty. Nainen oli vaihtanut itselleen pyhän, ihmeitä tekevän kuvan ja pannut väärän ja voimattoman sen sijalle.

Munkki ei lainkaan huomannut vaihdosta. Hän sulki väärennetyn kuvan rautaoven ja kaksinkertaisten lukkojen taakse, ja englantilaisnainen kulki kotiansa mukanaan Aracoelin aarre. Hän asetti sen palatsiinsa marmorijalustalle ja oli onnellisempi kuin koskaan ennen.

Ylhäällä Aracoelissa, missä ei lainkaan tiedetty, miten paljon oli menetetty, rukoiltiin väärää Kristuksenkuvaa, samoinkuin oli rukoiltu oikeaa, ja kun joulu tuli, järjestettiin hänelle, kuten tavallista, kirkkoon mitä kaunein luola. Siellä hän makasi Marian sylissä kimallellen kuin jalokivi, ja hänen ympärilleen oli asetettu paimenia ja enkeleitä ja viisaat miehet. Ja koko sen ajan, kun luola oli paikoillaan, tuli Roomasta ja Campagnasta lapsia, ja Aracoelin basilikaan pystytettiin pieni saarnastuoli, ja he saarnasivat pienoisen Kristuslapsen suloisuudesta, herttaisuudesta, korkeudesta ja voimasta.

Mutta englantilaisnainen pelkäsi kovin jonkun huomaavan, että hän oli varastanut Aracoelin Kristuksenkuvan. Senvuoksi hän ei kellekään tunnustanut, että hänellä oli oikea kuva. "Se on jäljennös", sanoi hän, "se on tavattomasti todellisen kuvan kaltainen, mutta se on vain jäljennös."

Hänellä sattui olemaan pieni italialainen palvelustyttö. Kerran kun tyttönen kulki huoneen läpi, pysähtyi hän kuvan eteen ja puhui sille: "Sinä Kristuslapsiparka, joka et ole mikään Kristuslapsi, kunpa vain tietäisit, kuinka oikea lapsi lepää loistossaan Aracoelin luolassa ja kuinka Maria ja pyhä Joosef ja paimenet ovat polvillaan hänen edessään! Ja jospa tietäisit, kuinka lapset nousevat pieneen saarnastuoliin juuri häntä vastapäätä ja kuinka ne niiaavat ja lähettävät hänelle sormisuukkoja ja saarnaavat hänelle mitä kauneinta osaavat!"

Muutaman päivän perästä pieni palvelustyttö tuli uudelleen ja puhui kuvalle: "Sinä Kristuslapsi-parka, joka et ole mikään Kristuslapsi, tiedätkö, minä olen tänään käynyt ylhäällä Aracoelissa ja nähnyt, kuinka oikeata lasta kannettiin kulkueessa. Sen yläpuolella pidettiin kunniataivasta, ja kaikki ihmiset lankesivat polvilleen, ja ne lauloivat ja soittivat hänelle. Et koskaan sinä saa olla mukana missään niin ihanassa."

Ja vieläkin, muutaman päivän perästä pieni palvelustyttö tuli taas ja puhui kuvalle: "Tiedätkö sinä, Kristuslapsi, että sinun on parempi seista siinä, missä seisot. Sillä oikeata lasta haetaan sairaitten luo, ja hän ajaa heidän luokseen kultakoristeisissa vaunuissaan, mutta ei voi auttaa heitä, vaan he kuolevat epätoivoonsa. Ja aletaan sanoa, että Aracoelin pyhä lapsi on kadottanut ihmeitätekevän voimansa ja etteivät rukoukset ja kyyneleet sitä liikuta. Parempi on sinun seista siinä, missä seisot, kuin että sinua avuksi huudettaisiin etkä voisi auttaa."

Mutta seuraavana yönä tapahtui ihme. Puolenyön aikaan soi Aracoelin luostarin porttikello hyvin kovasti. Ja kun ei portinvartija kyllin nopeasti kiirehtinyt avaamaan, alettiin kolkuttaa. Kolkutettiin terävästi kuin kilahtavalla metallilla, ja se kuului kautta koko luostarin. Kaikki munkit hyppäsivät yhtaikaa vuoteiltaan. Kaikki, joita kauheat unet olivat vaivanneet, hyppäsivät yhtaikaa pystyyn ja luulivat, että Antikristus oli tullut.

Mutta kun avattiin — kun avattiin! Siellä seisoi kynnyksellä pieni Kristuksenkuva. Hänen pikku kätensä oli kellon nuorasta vetänyt, hänen kultakenkäinen jalkansa oli ojentunut ovea potkimaan!

Portinvartija otti heti käsivarsilleen pyhän lapsen. Silloin hän näki, että sillä oli kyyneleet silmissä. Oi, pyhä lapsi-raukka oli vaeltanut yöllä läpi kaupungin. Mitä se olikaan saanut nähdä! Niin paljon köyhyyttä ja niin paljon hätää ja niin paljon paheita ja niin monta rikosta! Tuntui kauhealta ajatella, mitä se oli saanut kestää.

Portinvartija vei kuvan heti esimiehelle. Ja he ihmettelivät, kuinka hän oli joutunut yöhön.

Mutta esimies soitatti kirkonkelloa ja kutsui munkit jumalanpalvelukseen. Ja kaikki Aracoelin munkit kulkivat suureen hämärään basilikaan, pannakseen kuvan juhlallisesti paikoilleen.

Riutuneina ja kärsivinä he kulkivat ja värisivät raskaissa sarkakaapuissaan. Useat heistä itkivät, ikäänkuin olisivat pelastuneet hengenvaarasta. "Kuinkapa olisi meidän käynyt", sanoivat he, "jos ainoa lohdutuksemme olisi meiltä otettu? Antikristus se houkutteli Rooman pyhän lapsen pois suojelevasta pyhäköstä!"

Mutta kun heidän piti panna Kristuksenkuva kappelin pyhimyskaappiin, löysivät he sieltä väärän lapsen, sen, jonka kruunussa oli kirjoitus: "Minun valtakuntani on vain tästä maailmasta."

Ja kun he nyt lähemmin tarkastelivat kuvaa, löysivät he kirjoituksen.

Silloin esimies kääntyi munkkien puoleen ja puhui heille:

"Veljet, laulakaamme Te Deumia ja verhotkaamme kirkon pilarit silkkiin ja sytyttäkäämme kaikki vahakynttilät ja lamput ja viettäkäämme suurta juhlaa.

"Niinkauan kuin luostari on pystyssä seisonut, on se ollut kauhun koti ja kirouksen asunto, mutta kaikkien täällä eläneitten kärsimyksiä muistaen on Jumala antanut armonsa tapahtua. Ja nyt on kaikki vaara ohitse.

"Jumala on kruunannut taistelun voitoksi, ja se, minkä tässä näette, on merkkinä siitä, ettei Antikristusta koskaan Kapitoliumilla palvella.

"Sillä jotta ei sibyllan sana jäisi täyttymättä, on Jumala lähettänyt tämän väärän kuvan, jolla on Antikristuksen sanat kruunussaan, ja hän on antanut meidän palvella ja rukoilla tätä, aivan kuin tämä olisi ollut tuo suuri ihmeittentekijä.

"Mutta nyt voimme levätä iloiten ja rauhassa, sillä sibyllan hämärä puhe on täyttynyt, ja Antikristusta on täällä palveltu.

"Suuri on Jumala, kaikkivaltias, joka on antanut kauhean pelkomme tyhjiin raueta ja joka on täyttänyt tahtonsa, maailman tarvitsematta nähdä ihmisenpojan irvikuvaa.

"Onnellinen on Aracoelin luostari, joka lepää Jumalan turvissa ja täyttää hänen tahtonsa ja on hänen ylitsevuotavan armonsa siunaama."

Kun esimies oli sanonut nämä sanat, otti hän käsiinsä väärän kuvan, astui läpi kirkon ja aukaisi suuret pääovet. Hänen alapuolellaan olivat korkeat, leveät portaat ja niitten satayhdeksäntoista marmoriastinta, jotka johtivat alas Kapitoliumilta kuin syvyyteen. Ja hän kohotti kuvan päänsä yläpuolelle ja huusi korkealla äänellä: "Anatema Antikristo", ja heitti sen Kapitoliumin korkeudesta alas maailmaan.

Kolmas luku.