Читать книгу Ruhtinas Serebrjani: Kertomus Iivana Julman ajoilta - Толстой Алексей Константинович - Страница 4

Jos lukija voisi siirtyä noin kolmesataa vuotta ajassa taaksepäin, ja korkeasta kellontornista katsella silloista Moskovata, vähän hän löytäisi siinä yhtäläisyyttä nykyisen kanssa. Moskovanjoen, Jausan ja Nieglinnajan rannoilla oli suuri joukko puutaloja, joiden lauta- tahi olkikatot suurimmaksi osaksi olivat ajasta mustuneet. Keskellä näitä tummia kattoja loistivat häikäisevän valkeina ja punasina Kremlin, Kiinalaiskaupungin ja muiden, kahden viimeisen vuosisadan kuluessa kohonneiden linnoitusten muurit. Paljous kirkkoja ja kellokastareita kohotti kullattuja päitänsä taivasta kohti. Isojen, viheriäin ja keltasten pilkkujen kaltaisina siinsi talojen välistä tiheitä lehtoja ja viljavainioita. Moskovanjoen poikki johti notkuvia lauttasiltoja, jotka kovasti vapisivat ja peittyivät vedellä, kun niitä myöten kulki kuormia tahi ratsastajoita. Jausassa ja Nieglinnajassa pyöri kymmenkunta myllynratasta, toinen toisensa vieressä. Nämä lehdot, vainiot ja myllyt ihan keskellä kaupunkia, tekivät silloisen Moskovan hyvin viehättävän näköiseksi. Erittäin hupaista oli katsella luostareita, jotka valkeine ulkomuurineen ja monine kirjavine tahi kullattuine kupukattoineen näyttivät erityisiltä kaupungeilta.

Kaiken tämän kirkkojen, talojen ja luostarien sekasotkun ylitse kohosivat ylpeästi Kremlin kirkot ja hiljakkoin valmistunut Suojelevan Jumalanäidin temppeli, jonka Iivana oli perustanut muutama vuosi sitten Kasanin valloituksen muistoksi, ja jonka me nykyään tunnemme Vasili Autuaan nimellä. Suuri oli Moskovalaisten ilo, kun vihdoinkin telineet, jotka olivat sulkeneet tämän kirkon, putosivat, ja se esiintyi kaikessa eriskummaisessa loistossaan, kiiltäen kullasta ja väreistä, ja kummastuttaen silmää koristustensa moninaisuudella. Pitkään aikaan kansa ei herennyt ihmettelemästä taitavata arkkitehtiä, kiittämästä Jumalaa ja ylistämästä tsaaria, joka oli lahjoittanut oikeauskoisille siihen saakka ei vielä nähdyn katseltavan. Kauniita olivat muutkin Moskovan kirkot. Moskovalaiset eivät säästäneet rupliaan eivätkä vaivojaan koristaakseen Herran huoneita. Kaikkialla oli nähtävänä kalleita värejä, kultausta ja isoja, ihmisenkokoisia ulkopuolisia pyhäinkuvia. Oikeauskoiset rakastivat kauniita Jumalanhuoneita, mutta välittivät sitävastoin vähän omien talojensa ulkoasusta; heidän asuntonsa olivat melkein kaikki rakennetut lujiksi ja yksinkertaisiksi, honkasista tahi tammisista palkeista, eivät edes vuoratut laudoilla, vanhan venäläisen sananlaskun mukaan: tupa ei kolkista korea, vaan on kaunis kaakkusista.

Yksin Drushina Andrejevitsh Morosovin talo Moskovanjoen rannalla erosi toisista erinomaisen kauneutensa puolesta. Tammiset palkit olivat valikoituja, pyöreitä ja tasasia. Kaikki nurkat tarkoin tasatut; talo kohosi kolmenkerroksiseksi. Suojuskattoa pyöreitten portaiden yli kannattivat paksut pylväät, ja sitä somistivat hienot veistokset. Ikkunaluukut olivat taitehikkaasti kirjaillut kukilla ja linnuilla, ikkunat eivät päästäneet Jumalan päivää himmeiden häränrakkojen lävitse, kuten useimmissa Moskovan taloissa, vaan puhtaan, läpikuultavan kissankullan lävitse. Laajalla pihalla olivat palvelusväen huoneet, aitat, kuivinhuoneet, kyyhkyslakka ja bojarin kesällä käyttämä makuuhuone. Taloon yhtyi, toiselta puolen kivinen huonekappeli, toiselta laajalti ulottuva puutarha, tammisen pisteaidan ympäröimänä, jonka takaa kohosi kauniita kiikkuja, nekin veistoksilla ja maalauksilla koristettuja. Sanalla sanottu, talo oli kerrassaan komeasti rakennettu. Mutta olipahan mieskin, ketä varten rakentaa!

Bojari Drushina Andrejevitsh, ruumiiltaan tukeva, lujaluontoinen, oli hiljan, huolimatta korkeasta ijästään, nainut Moskovan etevimmän kaunottaren. Kaikki kummastelivat, kun hänelle meni vaimoksi kaksikymmenvuotias Jelena Dmitrijevna, Kasaanin edustalla kaatuneen rajamaaherra Pleshtsejev-Otshinin tytär. Sellaista sulhoa eivät hänelle olisi säästäneet Moskovan naittajanaiset. Mutta Jelena oli naima-ijässä, isätön ja äiditön, ja kun tsaarin uusien lemmikkien seassa vallitsi niin jumalattomat tavat, oli tytön kauneus hänelle useammin onnettomuudeksi kuin iloksi.

Morosov, naituaan Jelenan, tuli hänen suojelijakseen, ja kaikki Moskovassa tiesivät, ettei ollut hyvä loukata sitä, jonka oli ottanut turviinsa bojari Drushina Andrejevitsh.

Moni tsaarin lemmikki oli ennen Jelenan naimista koettanut häntä suosittaa; mutta ei kukaan niin kovasti koettanut kuin ruhtinas Afanasi Ivanovitsh Vjasemski. Kalliita lahjojakin hänelle lähetteli, ja kirkoissa asettui aina häntä vastapäätä, ja tulisella ratsulla lennätti portin ohitse, ja nyrkkitaisteluun meni yksin vaikka vasten seinää. Ei ollut onnea Afanasi Ivanovitshilla. Naittajanaiset kantoivat hänelle takasin hänen lahjansa, ja kohdatessaan hänet, Jelena kääntyi toisaannepäin. Senkötakia hän kääntyi pois, ettei Afanasi Ivanovitsh häntä miellyttänyt, vai oliko immen sydämessä lempi toiseen syttynyt; vaikka kuinkakin ruhtinas Vjasemski ponnisteli, yhä vaan hän sai rukkaset. Lopulta äkäymystyi Afanasi Ivanovitsh, meni ja heittäytyi tsaari Iivana Vasiljevitshin jalkojen juureen, valittaen hänelle onnettomuuttaan. Tsaari lupasi itse lähettää naittajanaisia Jelena Dmitrijevnan luo. Saatuaan tästä tiedon, Jelena vuodatti katkeria kyyneleitä. Hän meni imettäjänsä kanssa kirkkoon, asettui polvilleen Jumalan Äidin eteen, itkee ja rukoilee kumarruksissaan.

Kirkossa ei ollut kansaa; mutta kun Jelena nousi ja katsahti taakseen, niin hänen takanaan seisoi bojari Morosov viheriäisessä samettikauhtanassaan, avonaisessa knltakankaisessa takissa.

– Mitä itket, Jelena Dmitrijevna? – kysyi Morosov.

Tunnettuaan bojarin Jelena kävi iloiseksi.

Bojari oli ennen elänyt ystävyydessä hänen vanhempainsa kanssa, nytkin hän kävi häntä tervehtimässä ja rakasti kuin omaa lastaan. Jelena häntä kunnioitti kuin isäänsä ja uskoi hänelle kaikki ajatuksensa; yhtä ei vain uskonut, yhden vain salasi bojarilta, salasi itselleen suruksi, hänelle turmioksi.

Nytkään, Morosovin kysyttyä, hän ei ilmaissut hänelle tuota salaamaansa ajatusta, vaan virkkoi ainoastaan, että sitähän minä itken, että tsaarin naittajanaiset tulevat luokseni, pakoittavat minua menemään Vjasemskille.

– Jelena Dmitrijevna, – bojari sanoi: – kyllä, oikeinko totta, ettei Vjasemski ole sinulle rakas! Mieti tarkoin. Tiedän, tähän asti ei hänellä ole ollut sijaa sydämessäsi! Eikähän sinulla, minä luulen, ole vielä ketään mielessäsi, ja siihen aikaan asti on immen sydän kuin vaha; suvaitsee, rakastuu!

– En koskaan, – Jelena vastasi, – en koskaan rakastu häneen. Ennen astun alas hautaan!

Bojari katseli häntä sääliväisesti.

– Jelena Dmitrijevna, – hän sanoi, oltuaan hetken ääneti, – on keino pelastaa sinut. Kuuntele. Minä olen vanha ja harmaapäinen, mutta rakastan sinua kuin omaa tytärtäni. Mietippä, Jelena, suostuisitko sinä tulemaan vaimoksi minulle, ukolle.

– Suostun! huudahti iloisesti Jelena ja heittäytyi Morosovin jalkoihin.

Bojaria liikutti tuo odottamaton sana, hän iloitsi Jelenan riemusta; ei arvannut vanhus, että se oli hukkuvan riemastusta, joka tarttuu oljenkorteen.

Hellästi nosti hän Jelenan pystyyn ja suuteli häntä otsalle.

– Lapsukaiseni, – hän sanoi, – lupaa tässä ristin kautta, ettet milloinkaan saata häpeätä harmaan pääni päälle! Vanno tässä, Vapahtajan edessä!

– Vannon, vannon! – sanoi Jelena kuiskaten.

Bojari käski kutsua papin, ja pian oli kihlausjuhlallisuus toimitettu; kun tsaarin naittajanaiset saapuivat Jelenan tykö, oli hän jo Drushina Andrejevitsh Morosovin morsian.

Jelena ei ollut rakkaudesta ruvennut Morosoville puolisoksi, mutta hän oli suudellut ristiä, vannonut ollakseen hänelle uskollinen, ja oli lujasti päättänyt pitää sanansa, eikä rikkoa herraansa vastaan, ei sanoilla eikä ajatuksilla.

Ja minkätähden hän ei rakastaisi Drushina Andrejevitshiä? Bojari tosin ei ollut nuori; mutta Jumala oli siunannut hänet sekä terveydellä että vankalla ruumiilla, sotaisella kunnialla, lujalla tahdolla, kylillä ja laajoilla tiluksilla Moskovanjoen toisella puolen, aitoilla, täynnä kultaa, kultakangasta ja kalliita turkiksia. Ainoastaan yhdellä Herra ei ollut siunannut Drushina Andrejevitshiä: ei ollut siunannut häntä tsaarin armolla. Kun Iivana Vasiljevitsh oli saanut tietää, että hänen naittajanaisensa olivat myöhästyneet, suuttui hän kovasti Morosoviin ja päätti rangaista bojaria: käski kutsua hänet pöytäänsä ja asetti hänet ei ainoastaan alemmaksi Vjasemskia, vaan myös alemmaksi Godunovia, Boris Fjodorovitshia, joka silloin vielä ei ollut ylennyt arvoon eikä ollut korkeata säätyä.

Ei kärsinyt bojari sellaista häväistystä – nousi pöydästä: ei sovi Morosowin olla Godunovia alempana! Silloin tsaari suuttui ankarasti ja käski Morosowin pyytämään Boris Fjodorovitshiltä anteeksi. Bojari meni Godunovilta anteeksi pyytämään, mutta solvasi häntä katkerasti ja nimitti häntä koiraksi.

Ja saatuaan tästä tiedon tsaari syttyi tuliseen raivoon, käski Morosowin menemään pois silmäinsä edestä ja antamaan harmaat hiuksensa kasvaa, kunnes hänet sallittaisiin näyttäytyä. Ja bojari poistui hovista; ja nyt hän käy huonossa puvussa, parta sukimatta, harmaat hivukset riippuvat ylpeällä otsalla. Surullista on bojarin, kun ei enään saa nähdä hallitsijansa silmiä, mutta hän ei ollut sukuaan häväissyt, ei istunut alemmaksi Godunovia.

Morosowin talo oli kuin täysi malja. Palkolliset pelkäsivät ja rakastivat bojaria. Jokainen, joka tuli hänen luoksensa otettiin sydämellisesti vastaan. Sekä hänen omaisensa että vieraat kiittivät hänen hyväntahtoisuuttaan; kaikille hän lahjoitti sekä ystävällisiä tervetuliaissanoja että kalliita vaatteuksia, sekä viisaita neuvoja. Mutta ketäkään hän ei niin hellästi kohdellut, kellekään ei niin runsaita lahjoja jaellut, kuin nuorelle vaimolleen, Jelena Dmitrijevnalle. Ja vaimo vastasi hellyyteen hellyydellä, ja joka aamu ja joka ilta oli hän kauan polvillaan rukoushuoneessaan ja hartaasti rukoili puolisonsa menestykseksi.

Syyllinenkö oli Jelena Dmitrijevna, että kesken Drushina Andrejevitshin rakkaita puheita, kesken palavata rukousta pyhäinkuvain edessä, äkisti ilmestyi hänen mielikuvitukseensa nuori sankari, joka miekka pystyssä kiiti ratsun selässä, ja hänen edellänsä epäjärjestyksessä pakenevia litvalaisia rykmenttejä?

Syyllinenkö oli Jelena Dmitrijevna, että tämän sankarin kuva seurasi häntä kaikkialla, kotona ja kirkossa, päivällä ja yöllä, ja nuhdellen sanoi hänelle: "Jelena! Sinä et pitänyt sanaasi, sinä et odottanut minun palaustani, sinä petit minut!.."

24 p. kesäkuuta 1565, Johannes Kastajan päivänä, kaikki Moskovan kirkonkellot heiluivat ihan aamusta asti ja soivat yhtämittaa. Kaikki kirkot olivat täynnä. Jumalanpalveluksen loputtua kansa hajosi kaduille. Nuoret ja vanhat, köyhät ja rikkaat – kantoivat kotiinsa viheriäisiä oksia, kukkia, koivahaisia, nauhoilla koristettuina. Kaikki oli kirjavata, eloisaa ja iloista. Kuitenkin, puolenpäivän aikana kadut alkoivat käydä tyhjiksi. Vähitellen kansa rupesi hajaantumaan, ja pian Moskovassa olisi ollut mahdoton tavata yhtäkään ihmistä. Hallitsi kuolon hiljaisuus. Oikeauskoiset lepäsivät kesäisissä makuuhuoneissaan, eikä ollut ketään, joka olisi vihoittanut Jumalaa, käyskennellen kaduilla, sillä Jumala on käskenyt ihmistä ja joka luontokappaletta lepäämään puolenpäivän aikaan; mutta syntiä on tehdä Jumalan tahtoa vastaan, ellei välttämätön tarve siihen pakota.

Ja niin kaikki nukkuivat; Moskova näytti autiolta kaupungilta. Ainoastaan Baltshugasta, äsken rakennetusta juomapaikasta eli ravintolasta, kuului huutoa, toraa ja laulua. Huolimatta puolesta päivästä piti siellä kekkereitä sotilaita, melkein kaikki nuoria, kalleissa puvuissa. He olivat asettuneet huoneisin, pihalle ja kadulle. Kaikki olivat juovuksissa; toinen, maaten paljaan maan päällä, kaasi vaatteilleen pikarillisen viiniä; toinen koetti käheällä äänellä säestää tovereitaan, mutta sai kulkustaan ainoastaan sekavia, ymmärtämättömiä ääniä. Satuloittuja hevosia seisoi portilla. Joka satulaan oli sidottu luuta ja koiranpää.

Silloin kaksi ratsastajaa ilmestyi kadulle. Toinen heistä, jolla oli karmosiininpunanen, kultatupsunen kauhtana ja valkea, kultakankainen lakki, jonka alta tuuheat, vaaleat kähärät valuivat, kääntyi toisen ratsastajan puoleen:

– Miheitsh, – hän sanoi, – näetkö näitä juopuneita miehiä?

– Näen, bojari, susi heidät syököön! Kas kuinka juomareilla pää on tullut kuumaksi.

– Mutta näetkös, mitä hevosilla on satuloissa?

– Näen: luutia ja koirankuonoja, kuten silläkin rosvolla. Kenties tosiaan ovatkin tsaarin väkeä, koska Moskovassa huvitteleivat! Kylläpä me työn teimme, bojari, keitimme itsellemme hyvän hutun!

Serebrjani rypisti kulmakarvojaan.

– Mene, kysy heiltä, missä asuu bojari Morosow?

– Hei, hyvät ihmiset, kunnioitetut herrat! – huudahti Miheitsh, ajaen joukon luo: – missä asuu bojari Drushina Andrejevitsh Morosov?

– Mitä varten tiedustelet, missä se koira asuu?

– Minun bojarillani, ruhtinas Serebrjanilla, on kirje Morosoville, voivoda3 ruhtinas Pronskilta, suuresta sotajoukosta.

– Anna tänne kirje!

– Mitä sinä, mitä sinä, susi sinut syö … mitä sinä? Oletko järjessäsi? Kuinka antaisin sinulle ruhtinaan kirjeen?

– Tuo tänne kirje, vanha pöllö, anna se! Katsotaanpas, näinköhän ei Morosow vaan mieti kavaluutta, näinköhän ei vain tahdo tappaa hallitsijaa?

– Ah, sinä roisto! – huusi Miheitsh, unohtaen varovaisuuden, jolla oli alkamaisillaan puhua: – minun herraniko olisi tekemisissä kavaltajain kanssa!

– Vai sinä vielä soitat suutasi siinä! Alas hänet hevosen selästä, pojat, ja ruoskaa selkään!

Silloin Serebrjani itse laukkasi opritshnikkien luo.

– Takasin! – huudahti hän niin hirvittävästi, että he pakosta pysähtyivät.

– Jos joku teistä, – jatkoi ruhtinas, – vaikkapa sormellaan tähän mieheen koskee, halkasen minä häneltä pään, ja jälelle jääneet saavat vastata hallitsijalle.

Opritshnikit hämmästyivät, mutta uusia tovereita saapui läheisiltä kaduilta, ja ympäröivät ruhtinaan. Hävyttömiä sanoja heitettiin joukosta, moni vetäsi sapelin tupesta, eikä Nikita Romanovitshin olisi käynyt hyvin, ellei silloin läheltä olisi kuulunut ääni, joka lauloi psalmia, ja joka pysäytti opritshnikit ikäänkuin taikavoimalla. Kaikki katsahtivat sivulle, mistä ääni kajahti. Kadulla tuli noin neljänkymmenen vanha mies, palttinaisessa paidassa. Hänen rinnassaan kiilsi rautaristejä ja vitjoja, mutta käsissä oli puinen rukousnauha. Kalpeat kasvonsa ilmaisivat tavatonta hyvänsuopaisuutta; harvakasvuisen parran varjostamilla huulilla asui hymyily, mutta silmät tuijottivat synkästi ja harhailevaisesti.

Nähtyään Serebrjanin hän taukosi laulamasta, läheni kiireesti häntä ja katseli häntä suoraan kasvoihin.

– Sinä, sinä? hän sanoi, – ikäänkuin ihmetellen: – miksikä sinä olet täällä, näiden joukossa?

Ja vastausta odottamatta hän alkoi laulaa: "Autuas se mies, joka ei riettaiden retkillä kulje".

Opritshnikit syrjäytyivät kunnioittavasti, mutta hän alkoi taas katsella Serebrjania silmiin, luomatta heihin mitään huomiota.

– Mikitka, Mikitka! – hän sanoi, ravistaen päätänsä: – mihin sinä olet joutunut?

Serebrjani ei koskaan ollut nähnyt tätä miestä, ja kummasteli, että hän puhutteli häntä nimeltä.

– Sinä tunnet minut? – hän kysyi.

Vähämielinen naurahti.

– Sinä olet veljeni! – hän vastasi: – minä tunsin heti sinut. Sinä olet samallainen vähämielinen kuin minäkin. Eikä ymmärrystäkään sinulla ole enemmän kuin minulla, muuten et olisi tänne tullut. Minä näen koko sydämesi. Sinulla on siellä niin puhdasta, niin puhdasta, ainoastaan paljas totuus; me olemme molemmat jurodiviä!4 Mutta nämät, – hän jatkoi, osoittaen aseellista joukkoa: – nämä eivät ole meille sukua! Uh!

– Vasja, – sanoi yksi opritshnikeista: – etkö tahdo mitään? Etkö tarvitse rahoja?

– En, en, en! – vastasi heikkomielinen: – sinulta en mitään tahdo!

Vasja ei mitään ota sinulta, mutta anna Mikitkalle, mitä hän pyytää!

– Jumalan mies, – Serebrjani sanoi: – minä kysyin, missä bojari Morosow asuu.

– Drushinkako? Hän on meikäläisiä! Hän on hurskas mies! Ainoastaan hänellä pää on taipumaton, voi, miten taipumaton! Pian taipuu, pian taipuu, ja sittenpä ei enään nousekaan.

– Missä hän asuu? – toisti Serebrjani ystävällisesti.

– En sano, – vastasi vähämielinen ikäänkuin suuttuneena: – en sano, sanokoot toiset. En tahdo lähettää sinua pahalle työlle!

Ja hän poistui kiireesti, jatkaen taaskin keskeytettyä psalmiaan.

Ymmärtämättä hänen sanojaan ja tuhlaamatta aikaa arveluihin, Serebrjani kääntyi uudestaan opritshnikoihin.

– Kuinka, – hän kysyi, – sanotteko vihdoinkin kuinka löydän Morosowin talon?

– Mene yhä suoraan, – vastasi muuan heistä jurosti. – Siellä, kun käännyt vasempaan, siellä onkin jo vanha korpinpesä.

Sen mukaan kun ruhtinas poistui, opritshnikit, jotka mielipuolen ilmestyessä olivat rauhoittuneet, taaskin alkoivat ylvästellä.

– Hei! – huusi eräs: – vie Morosoville terveisiä meiltä, ja sano, että valmistaa itseänsä hirteen; hän on kylläksi elänyt!

– Ja varusta itseäsikin varten nuora! – huusi toinen hänen jälkeensä.

Mutta ruhtinas ei ottanut huomioonsa heidän hävyttömyyksiään.

"Mitä vähämielinen tahtoi minulle sanoa?" – hän ajatteli, antaen päänsä painua. – "Mintähden hän ei näyttänyt minulle Morosowin taloa, vieläpä lisäsi, ettei hän tahdo lähettää minua pahalle työlle?"

Jatkaen matkaansa kauemmaksi, ruhtinas ja Miheitsh kohtasivat vielä monta opritshnikkiä. Toiset olivat jo humalassa, toiset vasta menivät ravintolaan. Kaikki katselivat julkeasti ja hävyttömästi, tekivätpä toiset vielä äänekkäästi sellaisia röyhkeitä muistutuksia ratsastajoista, että helposti saattoi nähdä, kuinka olivat tottuneet täydelliseen rankaisemattomuuteen.