Читать книгу Ruhtinas Serebrjani: Kertomus Iivana Julman ajoilta - Толстой Алексей Константинович - Страница 8

Suunnattoman suuressa salissa, johon valoa tuli kahtaalta päin, veistoksilla koristettujen pylväiden välissä seisoi pitkiä pöytiä kolmessa rivissä. Joka rivissä oli kymmenen pöytää, joka pöytä oli katettu kymmenelle hengelle. Tsaaria, tsarevitshia ja lähimmäisiä lemmikeitä varten seisoi eri pöytiä salin perässä. Vieraille oli valmistettu pitkiä, sametilla ja kultakankaalla päällystettyjä penkkejä; hallitsijalle korkea, veistetty nojatuoli, sirotettuna helmi- ja timanttikiehkuroilla. Tuolia kannatti jalkain asemasta kaksi leijonaa, mutta selkänojana oli kaksipäinen, kullattu ja maalattu kotka, siivet levällään. Keskellä salia oli suuren suuri pöytä, jonka kansi oli tehty tammisista laudoista. Lujat olivat paksut laudat, lujat sorvatut jalat, joilla pöytä lepäsi; niiden oli kannatettava kokonainen vuori hopea- ja kulta-astioita. Siinä oli sekä valettuja pesumaljoja, joita neljä miestä vaivoin nosti kalliisti koristetuista korvista, sekä raskaita kauhoja, helmillä sirottuja pikareita ja eri suuruisia siseleerattuja vateja. Siinä oli sekä karneolisia pokaleja, että kamelikurjen munista tehtyjä ruukkuja ja kullalla silattuja tarvashärän sarvia. Mutta vatien ja kauhojen välissä seisoi kummallisenmuotoisia pikareita, jotka kuvasivat karhuja, jalopeuroja, kukkoja, riikinkukkoja, kurkia, sarvikuonoja ja kamelikurkia. Ja kaikki nämä raskaat vadit, astiat, kauhat, pikarit, ammeet, pedot ja linnut olivat läjitellyt kartionmuotoiseen rakennukseen, jonka huippu melkein kosketti kattoa.

Juhlallisesti astui hovilaisten loistava joukko saliin ja sijoittui penkeille. Pöydillä ei nyt vielä ollut muita astioita kuin suolakoppa, pippurisäiliö ja etikkapullo, mutta ruokalajeista oli ainoastaan kylmää lihaa paastovoissa, suolattuja kurkkuja, luumuja ja hapanta maitoa puisissa maljoissa.

Opritshnikit istuutuivat, mutta eivät alkaneet syödä vaan odottivat hallitsijaa.

Pian tulivat palvelijat parittain saliin ja asettuivat tsaarin tuolin luokse; palveliain jälestä astuivat hovimestari ja ylimäinen hovimarsalkka.

Vihdoin torvet toitottelivat, linnan kellot alkoivat soida, ja verkkaisesti astui saliin itse tsaari, Iivana Vasiljevitsh.

Hän oli pitkä, solakka ja leveäharteinen. Pitkä, koruompeluksilla kirjailtu kultakankainen pukunsa oli pitkin saumoja ja ympäri liepeitä koristeltu helmillä ja kalliilla kivillä. Hänen kallista kaulanauhaansa koristi Vapahtajan, Jumalanäidin, apostolien ja profeetain emaljoidut kuvat. Iso siselioittu risti riippui kultavitjoista hänen kaulassaan. Punasten sahviaanisaappaiden korkeat korot olivat varustetut hopeaisilla kantaraudoilla. Kauhean muutoksen huomasi Iivanassa Nikita Romanovitsh. Säännölliset kasvot olivat yhä vielä kauniit, mutta piirteet esiintyivät terävimpinä, kotkannenä oli käynyt ikäänkuin käyremmäksi, silmät paloivat synkällä tulella ja otsalla oli kurttuja, joita ei ennen ollut. Eniten hämmästytti ruhtinasta harmaat karvat parrassa ja viiksissä. Iivana oli nyt viidenneljättä vanha, mutta näytti olevan koko joukon viidettäkymmentä. Hänen kasvojensa ilme oli tykkänään muuttunut. Siten muuttuu rakennus tulipalon jälkeen. Vielä seisovat seinät, mutta koristukset ovat karisseet, mustuneet ikkunat silmäilivät turmiota ennustaen, ja tyhjiin suojiin on paholainen ottanut asuntonsa. Kuitenkin kaikitenkin, kun Iivana katsahti suopeasti, oli hänen katseensa vielä puoleensa vetävä. Hänen hymyilynsä lumosi yksin nekin, jotka hyvin tunsivat hänet, ja jotka inhosivat hänen pahoja tekojaan. Tähän onnelliseen ulkomuotoon yhdisti Iivana tavattoman puhelahjan. Tapahtui, että vilpittömät miehet, kuunnellessaan tsaaria, tulivat vakuutetuiksi hänen kauhistavain toimenpiteidensä välttämättömyydestä ja uskoivat, niin kauan kuin hän puhui, hänen rangaistuksensa oikeiksi.

Iivanan ilmaantuessa kaikki nousivat ja kumarsivat syvään hänelle. Tsaari kulki verkkaasti pöytärivien välitse paikalleen, pysähtyi ja, heitettyään silmäyksen kokoontuneihin, kumarsi kaikille tahoille; sitten luki hän pitkän rukouksen, risti itsensä, siunasi ruoan ja laskeutui tuolille. Kaikki, paitsi yksinäistä hovimarsalkkaa ja kuusi pöytäpalvelijaa, seurasivat hänen esimerkkiänsä.

Joukko palvelijoita sinipunasissa, kultasaumaisissa ja kullalla ommelluissa kauhtanoissa seisahtui tsaarin eteen, kumarsi vyötäisiin saakka, ja läksi kaksittain ruokia tuomaan. Pian he palasivat, kantaen kultasissa vadeissa kaksisataa paistettua joutsenta.

Tällä päivällinen alkoi.

Serebrjani sattui istumaan lähellä tsaarin pöytää, yhdessä maabojarien kanssa, se on sellaisten keralla, jotka eivät kuuluneet opritshninaan, mutta korkean säätynsä vuoksi katsottiin arvoisiksi tällä kertaa syömään päivällistä hallitsijan kanssa. Muutamia heistä tunsi Serebrjani ennen Litvaan lähtöänsä. Hän saattoi paikaltaan nähdä sekä itse tsaarin, että kaikki hänen pöydässään istujat.

Surulliseksi muuttui Nikita Romanovitsh, vertaillessaan sitä Iivanaa, jonka viisi vuotta takaperin oli jättänyt, tähän Iivanaan, joka nyt istui uusien lemmikkiensä piirissä. Nikita Romanovitsh kääntyi erään naapuriinsa puoleen, jonka kanssa ennen oli ollut tuttava, kysyen:

– Kuka tuo poika on, joka istuu tsaarin oikealla puolella, semmoinen kalpea ja nurpea?

– Se on tsarevitsh12 Ivan Ivanovitsh, – vastasi bojari, ja, vilkaistuaan sivulleen, lisäsi kuiskaten: – olkoon Jumala meille armollinen! Ei hän ole tullut isoisäänsä, vaan isäänsä, ja nuoruuteensa nähden on hänen sydämensä täynnä julmuutta; ei lähde hänen hallinnostaan meille huvia!

– Mutta tuo mustasilmäinen nuori mies pöydän päässä, jolla on niin miellyttävät kasvot? Hänen muotonsa on minulle tuttu, mutta en muista missä hänet olen nähnyt.

– Sinä olet nähnyt hänet, ruhtinas, viisi vuotta sitten, henkivartijana tsaarin hovissa; vaan kauaksi on hän niistä ajoin mennyt, ja kauaksi hän vielä menee; se on Boris Fjodorovitsh Godunov, tsaarin lemmitty neuvonantaja. Näetkö, – jatkoi bojari, alentaen äänensä, näetkö hänen vieressään tuota leveäharteista, punatukkaista ihmistä, joka ei katso kehenkään, vaan ahmasee joutsenta, rypistäen kulmakarvojaan? Tiedätkö, kuka se on? Se on Grigori Lukjanovitsh Skuratov-Bjelski, liikanimeltään Maljuta. Hän on tsaarin sekä uskottu ystävä että pyöveli. Täällä luostarissa on hän tehty paraklisiarkiksi, Jumala sen anteeksi antakoon. Tsaari ei näy ilman häntä ottavan askeltakaan: mutta jos Boris Fjodorovitsh virkkaa sanan, niin asia ei käy Maljutan mielen mukaan, vaan niinkuin Boris sanoo! Mutta tuo nuorukainen tuolla, vallan kuin kaunis tyttö, joka tsaarille viiniä kaataa, se on Fjodor Aleksejevitsh Basmanov.

– Sekö? – kysyi Serebrjani, tuntien naismaisen nuorukaisen, jonka ulkomuoto tsaarin pihalla herätti hänen huomionsa, ja jonka odottamaton ilveily oli vähällä maksaa ruhtinaan hengen.

– Juuri hän. Ja kuinka tsaari hänestä pitää: ei näy voivan elää hänettä; mutta jos koskee jotakin asiata, keltä silloin neuvoa kysytään? Ei häneltä, vaan Borisilta.

– Niin, – sanoi Serebrjani, silmäillessään Godunovia, – nyt muistelen häntä. Eikö hän kuulunut tsaarin jousimiehiin?

– Kuului, ruhtinas. Hän oli todellakin jousimiesten joukossa. Näyttää vähäpätöiseltä viralta, miten siinä voi tehdä itsensä huomatuksi? Vain tapahtuipa kerran, että metsästämässä ollessa käytiin jousella ampumaan. Mutta siellä oli kaanin lähettiläs, Devlet-Mursa. Se kun vaan nuolen päästi jänteestä, niin kiinnittikin sen tatarilaislakkiin, joka oli asetettu riu'un nenään, noin nata askelta tsaarin teltasta. Temppu tapahtui vasta päivällisen jälkeen, ja pikari oli jo monasti pöytää kierrellyt. Nousipa siitä Ivan Vasiljevitsh ja puhuu; Tuokaa tänne kaareni, en minäkään huonommin tatarilaista tapaa. – Tatarilainempa riemastui: – Tapaahan, tsaari – taattoni, – sanoo: – minulta meni tuhathevosinen tabuni,13 mutta paljonko sinulta meni? se on meidän kielellämme, mitä panet veikkaa? – Menköön Rjasanin kaupunki! – sanoi tsaari, ja toisti: Tuokaa kaareni tänne! – Boris syöksi liekalla, missä hevonen seisoi, viini selässä hyppäsi satulaan, vaan me näemme, että hevonen potkii hänen allansa, nousee takajaloilleen. Mutta äkkiä kun laskeutuu, niin purtuaan kuolaimiin läksi karkaamaan ja kaatuikin sitten Boris seljässään maahan. Neljännestunnin kuluttua palasi Boris, viine ja jänne kappaleina, kaari poikki ja nuolet sinne tänne singoiltettunina, ja Borisilla itsellään läpiä päässä. Hän hyppäsi hevosen selästä, heittäytyi tsaarin jalkoihin: – anteeksi, armollinen herrani, en voinut hillitä hevosta, viinesi olen hukannut! – Mutta tsaarista, näet, sillä välin, humala jo alkoi haihtua: – No, sanoo – tästä puoleen et enää tarvitse pitää huolta viinestäni, mutta vieraalla jousella et ammu! – Siitä päivästä Boris on kohonnut korkealle, ja katsohan, ruhtinas, kuinka kauaksi hän vielä kiipeää! Ja millainen mies, – jatkoi bojari, katsellen Godunovia, – ei hän koskaan hätiköitse ennen aikojaan, vaan aina on hän tarvittaessa paikallaan; ei oikase, ei vastusta tsaaria, käy vaan kiertopolkuaan, ei mihinkään veriseen tekoon ole sekaantunut, ei kenenkään rangaistuksessa ollut osallisena. Hänen ympärillään veri se vaan lainehtii, mutta hän on puhdas ja valkonen, kuin lapsukainen, eipä edes ole opritshninaan kirjoitettu. Tuo tuolla, – hän jatkoi, osoittaen ilkeästi hymyilevää miestä, – on Aleksei Basmanov, Fjodorin isä, mutta tuolla, vähän etempänä, on Vasili Grjasnoi, ja tuonnempana isä Levki, Tshudovon arkkimandriitta; antakoon Herra hänelle anteeksi, ei hän ole kirkon paimen, vaan maallisten himojen edistäjä!

Serebrjani kuunteli uteliaisuudella ja surulla. – Sano, bojari, – kysyi hän, – kuka tuo pitkä, kähärätukkainen ja mustasilmäinen, noin kolmenkymmenen ikäinen mies on? Neljä pikaria hän jo on tyhjentänyt toinen toisensa jälkeen, ja vielä millaisia pikaria! Kova hän on juomaan, ei muuta sovi sanoa, – vaan viini ei näy hänelle iloa suovan. Katso kuinka hän rypistää kulmakarvojaan, ja silmät hehkuvat kuin kekäleet. Mutta vallanko hän on joutunut järjiltään? Katsohan, miten hän veitsellä pöytäliinaa viiltää!

– Hänet sinun oikeastaan pitäisi tuntea, ruhtinas; hän oli meikäläisiä. Tosin hän on siitä ajoin muuttunut, kun koko bojariston häpeäksi rupesi opritshnikiksi! Se on ruhtinas Afanasi Ivanitsh Vjasemski. Hän on heistä kaikista urhollisin, mutta ei voi mieltään malttaa. Kun rakkauden liekki syttyi hänen sydämessään, ei hän enään ole entisellään. Ei näe eikä kuule mitään, puhelee itsekseen, vallan kuin olisi sekasin, ja tsaarin kuullen pitää sellaisia puheita, jotta karvoja pöyristää. Tähän asti on kuitenkin kaikki käynyt hänelle hyvin, tsaarin on häntä sääli. Sanotaanpa, että hän vain rakkaudesta kirjoitutti itsensä opritshnikiksi.

Ja bojari nojautui Serebrjanin puoleen, haluten luultavasti kertoa hänelle tarkemmin Vjasemskista, mutta silloin lähestyi heitä pöytäpalvelija ja sanoi, asettaen vadillisen paistia Serebrjanin eteen:

– Nikita! Korkea hallitsijamme lahjoittaa sinulle armossa vadin omasta pöydästään!

Ruhtinas nousi ja, seuraten tapaa, kumarsi syvään tsaarille.

Silloin kaikki, jotka olivat samassa pöydässä, ruhtinaan kanssa, nousivat niinikään ja kumarsivat Serebrjanille, merkiksi että onnittelivat häntä tsaarin armosta. Serebrjanin piti kiittää jokaista eri kumarruksella.

Sillä välin pöytäpalvelija palasi tsaarin luo ja sanoi hänelle kumartaen vyötäisiin saakka:

– Korkea hallitsija! Nikita otti vastaan vadin, kiittää sinua!

Kun joutsenet oli syöty, palvelijat menivät parittain salista ja palasivat kolmensadan paistetun riikinkukon kanssa, joiden levitetyt pyrstöt liehuivat joka vadin yli kuin viuhkat. Riikinkukkoja seurasi kalakukkoja, liha- ja juustopiirakoita, kaikenlaisia pannukaakkuja, piiraisia ja öljyssä paistettuja leivoksia. Vieraiden syödessä, palvelijat kantoivat ruukkuja ja pikaria, täytettyinä kirsikan-, ja tuomensimalla. Toiset tarjoilivat erilaisia ulkomaan viinejä: romanilaista, reininviiniä ja muskatellia. Erityiset pöytäpalvelijat kävivät edestakasin rivien välitse tarkastellen pöytiä ja jaellen käskyjä.

Vastapäätä Serebrjania istui vanha bojari, jolle tsaarin kerrottiin kantavan vihaa. Bojari tunsi tuhon itselleen tulevan, mutta minkälaisen, sitä ei tiennyt, ja odotti tyynenä kohtaloaan. Kaikkein ihmeeksi ylihovimarsalkka Fjodor Basmanov kantoi hänelle omin käsin pikarin viiniä.

– Vasili! – sanoi Basmanov: – korkea hallitsijamme lahjoittaa sinulle armossa pikarin!

Ukko nousi, kumarsi Iivanaan ja joi viinin, mutta Basmanov, palattuaan tsaarin luo, ilmoitti hänelle: – Vasili tyhjensi pikarin, kiittää armostasi! Kaikki nousivat ja kumarsivat ukolle, odottaen itselleen hänen kumarrustaan, mutta bojari seisoi liikkumattomana. Hänen hengityksensä kävi raskaaksi, hän vapisi koko ruumiissaan. Äkkiä hänen silmänsä veristyivät, kasvot muuttuivat sinisiksi ja hän romahti maahan.

– Bojari on juovuksissa! sanoi Iivana Vasiljevitsh: – viekää hän ulos! – Kuiske kulki ympäri seuraa, mutta maabojarit silmäilivät toisiaan ja loivat silmänsä lautasiin, uskaltamatta lausua sanaakaan.

Serebrjania värisytti. Äsken hän ei vielä ollut uskonut kertomuksia Iivanan julmuuksista, vaan nyt oli hän itse tullut hänen kauhean kostonsa todistajaksi.

"Eiköhän minuakin odota sama kohtalo?" hän ajatteli. Sillävälin ukko oli kannettu ulos, ja päivällisiä jatkettiin, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Guslat soivat. kellot kajahtelivat, hovimiehet haastelivat ja nauroivat ääneensä. Palvelijat, oltuaan samettiin puettuina, ilmestyivät nyt kaikki kultakankaisissa dolmaaneissa. Tämä pukujen muutto oli yksi ylöllisyyksistä tsaarin päivällisissä. Pöydille asetettiin ensin erilaisia hyytelöitä: kurkia ja hyvänhajuisia yrttejä, suolattuja kukkoja ja inkivääriä, luuttomia kanoja sekä sorsia ja kurkkuja. Sitten tuotiin erilaisia keitoksia ja kolmenlaista kalanlientä: valkoista, mustaa ja safranilientä. Valkoliemen jälkeen tarjottiin pyytä ja luumuja, hanhea ja hirssiä sekä teereä ja safrania.

Nyt seurasi loma-aika, jonka kuluessa vieraille kannettiin simaa ja viinejä: alikante-, baster- ja malvasirviiniä.

Puhelu muuttui äänekkäämmäksi, nauru kajahteli useammin, päät alkoivat käydä pyörälle. Serebrjani, katsellessaan opritsnikkien kasvoja, näki etäisessä pöydässä sen nuoren miehen, joka muutamia tunteja ennen oli pelastanut hänet karhun kourista. Ruhtinas kysyi häntä naapureiltaan, mutta kukaan ei tuntenut häntä. Nuori opritshnikki istui mietteissään, nojaten kyynärpäitä pöytää vasten, pää käsien varassa, eikä ottanut osaa yleiseen iloon. Ruhtinas oli kysyä ohikulkevalta palvelijalta, mutta äkkiä kuuli hän takanaan:

– Nikita! Korkea hallitsijamme lahjoittaa sinulle armossa pikarin!

Serebrjani säpsähti. Hänen takanaan seisoi, ilkeästi nauraen, Fjodor Basmanov ja tarjosi hänelle pikarin.

Hetkeäkään häikäilemättä Serebrjani kumarsi tsaaria ja tyhjensi pikarin viimeiseen pisaraan asti. Kaikki katsoivat häneen uteliaasti, hän itse odotti välttämätöntä kuolemaa, ja ihmetteli, ettei tunne myrkyn vaikutuksia. Väristyksen ja kylmän asemasta hyvää tekevä lämmin virtasi hänen suonissaan ja karkoitti hänen kasvoistaan pakollisen kalpeuden. Tsaarin lähettämä juoma oli vanhaa ja puhdasta basterviiniä. Serebrjanille kävi selville, että tsaari joko on antanut hänelle rikoksensa anteeksi, tahi ei tiedä vielä opritshninan loukkauksesta.

Päälle neljän tunnin oli ilo jo jatkunut, ja päivälliset olivat ainoastaan puolivälissä. Tänä päivänä tsaarin kokit kunnostivat itsensä. Ei koskaan heille olleet niin onnistuneet sitroonakeitot, kierretyt munuaiset ja ruutanat lampaanlihan kanssa. Erityistä ihmettelyä herättivät jättiläiskalat, pyydetyt Jäämerestä ja slobodaan lähetetyt Solovetskoin luostarista. Niitä kuletettiin elävinä suurensuurissa tynnyreissä, matka kesti moniaita viikkoja. Nämät kalat tuskin mahtuivat hopeaisiin ja kultaisiin maljoihin, joita kantoi ruokahuonsesen muutama mies kerrallaan. Kokkien kekseliäs taito ilmaantui siinä koko loistossaan. Sampikalat olivat niin leikeltyinä, niin vadille asetettuina, että näyttivät kukoilta levitetyin siivin, tahi siivekkäiltä käärmeiltä, kidat ammollaan. Hyviä ja maukkaita olivat myös jänikset makarunien keralla, ja vieraat, vaikka olivatkin itsensä ahdanneet, eivät laskeneet sivutsensa peltokanoja kynsilaukkaliemineen, eivätkä leivoksia sipulin ja safranin kanssa. Mutta nyt ottivat pöytäpalvelijain merkistä palvelijat pöydiltä suolan, pippurin ja etikan sekä kaikki liha- ja kalaruoat. Palvelijat menivät ulos, kaksi rivissä, ja palasivat uudessa puvussa. He vaihtoivat kultakankaiset dolmaaninsa valkosiin, kultasaumaisiin ja sopulinnahalla reunustettuihin kesäpukuihin. Tämä vaatetus oli vielä kauniimpi ja kalliimpi kahta edellistä. Tällä tavoin puettuina kantoivat he saliin sokerista tehdyn, viiden puudan painoisen kremlin, ja asettivat sen tsaarin pöydälle. Tämä kremli oli hyvin taitavasti valettu. Piikeillä varustetut muurit ja tornit, kuin myöskin jalka- ja ratsumiehet olivat huolellisesti tehdyt. Samallaiset kremlit, ainoastaan pienemmät, noin kolmen puudan painoiset, koristivat toisia pöytiä. Kremlien jälkeen kannettiin sisään noin sata kullattua ja maalattua puuta, joissa hedelmien sijasta riippui renikoita, piparikakkuja ja makeita piiraita. Samaan aikaan ilmestyi pöydille jalopeuroja, kotkia ja kaikenlaisia lintuja, valetut sokerista. Kaupunkien ja lintujen kesken kohosi omena-, marja- ja pähkinäläjiä. Mutta hedelmiin ei kukaan enää koskenut, kaikki olivat kylläisiä. Toiset tyhjensivät pikarillisen romanialaista, enemmän säädyllisyyden kuin janon takia; toiset torkkuivat, nojaten kyynärpäitään pöytää vasten, moni makasi lavitsain alla; kaikki poikkeuksetta olivat irroittaneet vyönsä ja päästäneet kauhtanansa napeista. Jokaisen luonne kuvastui selvästi.

Tsaari ei syönyt melkein ensinkään. Aterian kestäessä hän väitteli, laski leikkiä ja puheli armollisesti ympäristönsä kanssa. Hänen kasvonsa eivät olleet muuttuneet päivällisten loputtua. Saman saattoi sanoa Godunovista. Boris Fjodorovitsh ei näkynyt hylkivän herkkuja eikä veljeskunnan väkevää viiniä; hän oli iloinen, huvitteli tsaaria ja hänen lemmikeitänsä mielevällä keskustelullaan, mutta ei kertaakaan käyttäytynyt sopimattomasti. Borisin kasvojen piirteissä ilmaantui, kuten päivällisten alussakin, sekaisin älyä, teeskenneltyä nöyryyttä ja itseensä luottamusta. Vilkaistuaan nopealla silmäyksellä juopuneiden ja makaavien hovilaisten joukkoa, nuori Godunov hymyili huomaamatta, ja halveksimista välähti hänen kasvoissaan.

Tsarevitsh joi paljon, söi vähän, oli ääneti, kuunteli ja keskeytti yhtäkkiä puhujan röyhkeällä tahi loukkaavalla pilalla. Eniten sai Maljuta Skuratov häneltä kärsiä, vaikka Grigori Lukjanovitsh ei ollut niitä miehiä, jotka antautuvat ivan alaisiksi. Hänen ulkomuotonsa herätti kauhua rohkeimmissakin. Hänen otsansa oli matala ja litistynyt, hiukset alkoivat melkein kohta kulmien yläpuolelta; poskiluut ja leukapielet olivat tavattoman kehittyneet; etupuolelta kapea pääkallo muuttui välittömästi niskassapäin jonkinlaiseksi leveäksi kattilaksi, mutta korvien takana oli sellaiset nystermät, että korvat näyttivät olevan kuopissa. Silmät, epämääräistä väriä, eivät kehenkään katsoneet suoraan, mutta peloksi sen kävi, jota äkkiä kohtasi niiden himmeä katse. Ei mikään jalomielinen tunne, ei mikään ajatus, joka kohosi eläimellisten viettien piiriä korkeammalle, näkynyt voivan tunkeutua näihin kapeisin, paksulla kallolla ja tiheillä harjaksilla peitettyihin aivoihin. Nämät kasvot ilmaisivat jotakin taipumatonta ja toivotonta. Katsellessa Maljutaa tunsi, että joka yritys hänestä hakea inhimillistä puolta oli turhaa. Ja todella olikin hän siveellisesti eroittanut itsensä kaikista ihmisistä, eli heidän kesken erakkona, hylkäsi joka ystävyyden ja kaikellaiset ystävälliset suhteet, oli herennyt olemasta ihmisenä ja tehnyt itsestään tsaarin koiran, valmis repimään jokaista, jota vastaan Iivanan vain johtuisi mieleen usuttaa häntä.

Ainoana valopuolena Maljutassa oli hänen palava rakkautensa poikaansa, nuoreen Maksim Skuratoviin; mutta se oli villipedon rakkautta, itsetiedotonta rakkautta, vaikkapa se saattoi mennä alttiiksiantautumiseen asti. Maljutan kunnianhimo sitä vaan suurensi. Ollen alhaista säätyä, Pahoinsyntynyt, vaivasi häntä kateus, kun hän näki loistoa ja ylhäisyyttä, ja hän tahtoi korottaa ainakin jälkeisensä, pojastaan alkaen. Ajatus, että Maksim, jota hän rakasti sitä kiihkeemmin, kun ei tuntenut mitään sukulaislempeä, on kansan silmissä aina pysyvä alhaisempana kuin nuo ylpeät bojarit, joita hän, Maljuta, kymmenittäin mestautti, sai hänet raivoon. Hän koetti kullalla saavuttaa niitä kunnianosoituksia, joista syntyperänsä vuoksi ei päässyt osalliseksi, ja antautui kaksinkertaisella mielihyvällä murhaamaan; hän kosti vihaamillensa bojareille, rikastuen heidän saaliistaan, ja, kohoten tsaarin suosiossa, luuli hän kohottavansa rakastettua poikaansa. Näitä laskuja lukuunottamatta oli veren vuodattaminen käynyt hänelle tarpeeksi ja nautinnoksi, monta murhaa oli hän omin käsin tehnyt, ja aikakirjat kertovat, että hän toisinaan mestauksen jälestä omakätisesti kirveellä paloitteli kuolleita ruumiita ja heitteli koirille syötäviksi. Täydentääksemme tämän henkilön kuvaa, että hän, huolimatta typeryydestään, oli, samoin kuin raatelevat pedot, korkeimmassa määrässä viekas, tappeluissa osoitti hurjaa miehuutta, kanssakäymisessään toisten kanssa oli hän epäluuloinen, kuten jokainen orja, joka ansiotta on kunniaan kohonnut, etteikä kukaan osannut niin loukkausta muistella, kuin Maljuta Grigori Lukjanovitsh Skuratov-Bielski.

Sellainen oli mies, jota Tsarevitsh niin varomattomasti pisteli.

Erityinen tapaus oli Ivan Ivanovitshille antanut pilkkaamisen aihetta. Kateuden ja kunnianhimon kiusaamana oli Maljuta jo aikoja sitten halunnut bojarin arvoa; mutta tsaari, joka joskus kunnioitti vanhoja tapoja, ei tahtonut halventaa Venäjän korkeinta säätyä alhaissukuisessa lemmikissään, ja jätti hänen juonensa huomioon ottamatta. Skuratov oli päättänyt muistuttaa Iivanaa siitä. Samana päivänä, tsaarin tullessa makuuhuoneesta, oli hän heittäytynyt tsaarin jalkoihin, luetellut kaikki ansionsa ja pyytänyt palkinnoksi bojarin lakkia. Iivana oli kuunnellut häntä kärsivällisesti, ruvennut nauramaan ja nimittänyt häntä koiraksi. Nyt tsarevitsh pöydässä muistutti Maljutaa tämän onnistumattomasta anomuksesta. Eipä tsarevitsh olisi siitä muistuttanut, jos tarkemmin olisi tuntenut Grigori Lukjanovitshia.

Maljuta oli vaiti ja kävi kalpeammaksi. Närkästyksekseen tsaari huomasi Maljutan ja poikansa vihollisen välin. Vaihtaakseen puheenainetta kääntyi hän Vjasemskiin.

– Afanasi, – hän sanoi, puoleksi ystävällisesti puoleksi leikillisesti: – kauanko vielä aijot surra? En tunne oivaa opritshnikkiani! Jokohan rakkaus, tuo vihainen kyy, on sinut syönyt?

– Vjasemski ei ole opritshnik, – huomautti tsarevitsh. – Hän huokailee kuin kaunis tyttö. Sinä, herra isäni, puettaisit hänet sarafaaniin14 ja ajattaisit häneltä parran, niinkuin Fjedka Basmanovilta, tahi käskisit hänet laulamaan guslin soittajain keralla. Guslin hänen käsiinsä soveltuisi luullakseni paremmin kuin miekka.

– Tsarevitsh! – Vjasemski huudahti, – jos sinulla olisi viisi vuotta lisään, etkä olisi hallitsijan poikanen, tahtoisin sinun Moskovaan Troitsin kentälle; mitteleisimme kerallasi miekkojamme, ja Jumala saisi ratkaista, kenen on kalpaa käytettävä, kenen soittaminen guslaa!

– Afonjka! – sanoi tsaari ankarasti, – Älä unhota, kenenkä edessä puhut!

– Mitä, isäseni, herra Iivana Vasiljevitsh, – vastasi Vjasemski rohkeasti: – jos olen syyllinen edessäsi, käske katkaisemaan pääni, mutta tsarevitshin en anna häväistä itseäni.

– En, – sanoi heltyen, Iivana Vasiljevitsh, joka Vjasemskin nuoruuden takia antoi hänen uskaliaat vastauksensa anteeksi: – aikaista on Afonjalta päätä katkaista. Palvelkoon vielä tsaariaan. Minä kerron sinulle, Afonja, kernaammin sadun, jonka sokea Filjka minulle jutteli viime yönä!

"Kuuluisassa Rostovissa, kauniissa kaupungissa, eleli kunnon nuorukainen, Aljosha Popovitsh. Hän rakastui silmittömästi nuoreen ruhtinattareen, nimeään en muista. Mutta hän, ruhtinatar, oli naimisissa vanhan Tugarin Smijevitshin kanssa, ja vaikka Aljosha Popovitsh teki parastaan, sai hän aina vaan rukkaset häneltä. En rakasta sinua kunnon nuorukainen! rakastan ainoastaan miestäni, lempeätä vanhaa Smijevitshiä. – Hyvä, – sanoi Afoja, – rakastatpa vielä minuakin, valkea joutseneni! – Otti kaksitoista paraita palvelijoitaan, tunkeutui Smijevitshin ylistupaan ja ryösti hänen nuoren naisensa. – Kiitos sinulle, kunnon nuorukainen, – sanoi vaimo, – ettäs osasit minua rakastaa, osasit myös miekalla saavuttaa; ja sen tähden rakastan sinua enemmän kuin henkeäni, enemmän kuin päivän valoa, enemmän kuin vanhaa pakanaa Smijevitshiä!"

– No, mitä, Afonja, – lisäsi tsaari, terävästi katsahtaen Vjasemskiin: – miltä sinusta näyttää sokean Filjkan satu?

Ahneesti kuunteli Vjasemski Iivana Vasiljevitshin sanoja. Ne lankesivat hänen sieluunsa, niinkuin kipinät riihilyhteisin; intohimo leimahti hänen rinnassaan ilmituleen, hänen silmänsä säihkyivät tulta.

– Afanasi, – jatkoi tsaari, – minä lähden näinä päivinä Susdaliin rukoilemaan, mutta mene sinä Moskovaan, bojari Drushina Morosowin luo; tiedustele hänen terveyttään: sano että minä lähetin sinut päästämään hänet pannastaan… Ja ota, – lisäsi hän painavasti, – ota kanssasi, arvon vuoksi, muutamia opritshnikeita.

Serebrjani näki paikaltaan, kuinka Vjasemski muuttui kasvoiltaan, ja kuinka hurja ilo loisti hänen piirteistään, mutta hän ei kuullut, mistä oli puhuttu ruhtinaan ja Iivana Vasiljevitshin välillä.

Jos Nikita Romanovitsh olisi aavistanut, mistä Vjasemski iloitsee, hän olisi unhottanut hallitsijan läsnäolon, siepannut seinästä terävän miekan ja halaissut Vjasemskilta rajun pään. Menettänyt olisi Nikita Romanovitsh oman päänsäkin, mutta hänet pelastivat tällä kertaa räikyvät guslit, linnan kellot ja opritsnikkien puheleminen. Ei hän saanut tietää mistä Vjasemski iloitsee.

Viimein Iivana nousi. Kaikki hovilaiset surisivat kuin mehiläiset, kun ovat tulleet häirityksi pesässään. Ken vain jaksoi, nousi jaloilleen, ja kaikki alkoivat vuorotellen lähestyä tsaaria, saadakseen häneltä kuivattuja luumuja, joita hän jakeli veljeskunnalle omista käsistään.

Silloin tunkeutui joukon läpi opritshnik, joka ei kuulunut pidoissaolijain lukuun, ja alkoi kuiskata jotakin Maljuta Skuratovin korvaan. Maljuta julmistui, ja vimma kuvastui hänen kasvoihinsa. Se ei jäänyt tsaarin terävälle silmälle salatuksi. Iivana vaati selitystä.

– Hallitsija! – huudahti Maljuta: – tavaton teko! Kavaluus, kapina sinun tsaarillista armoasi vastaan!

Kuultuaan sanan "kavaluus", tsaari kalpeni, ja hänen silmänsä alkoi säihkyä.

– Hallitsija, – jatkoi Maljuta: – taannoin lähetin Moskovan tienoille ratsaspatrullin tiedustelemaan, miten Moskovalaiset täyttävät sinun tsaarillista käskyäsi. Yhtäkkiä karkasi tuntematon bojari orjineen ratsastajaini kimppuun. Monta lyötiin kuoliaaksi ja ratsupalvelijaani kovin pahasti pideltiin. Hän on itse täällä, seisoo oven takana, kauheasti rääkättynä. Käsketkö kutsumaan tänne?

Iivana heitti silmäyksen opritshnikkeihin ja kaikkein kasvoissa näki hän vihaa ja harmia. Silloin hänen kasvoihinsa ilmaantui joku omituinen tyytyväisyyden tunne, ja hän sanoi tyynellä äänellä:

– Kutsu tänne!

Kohta joukko hajaantui, ja saliin astui Matvei Homjak, pää kääreissä.