Читать книгу Ruhtinas Serebrjani: Kertomus Iivana Julman ajoilta - Толстой Алексей Константинович - Страница 6

Morosow tunsi ruhtinaan jo pienestä pojasta, mutta he olivat kauaksi aikaa kadottaneet toisensa näkyvistä. Kun Serebrjani läksi Litvaan, Morosow oli voivodana jossain kaukaisessa maakunnassa; he eivät olleet nähneet toisiaan kymmeneen vuoteen, mutta Drushina Andrejevitsh ei ollut paljon muuttunut; hän oli ripeä kuin ennenkin, ja ruhtinas olisi ensi silmäyksellä tuntenut hänet kaikkialla, sillä vanha bojari oli niitä ihmisiä joiden muoto painuu syvästi muistiin. Yksin hänen mahtava vartalonsa jo herätti huomiota. Hän oli koko päätään pitempi Serebrjania. Tummanvaaleat hivuksensa, joissa oli vahvasti harmaita karvoja, valuivat epäjärjestyksessä viisaalle, usean naarmun uurtamalle otsalle. Tuuhea, melkein kokonaan harmaa partansa peitti puoliväliä rintaa. Tummien, riippuvain kulmakarvain alta loisti läpitunkeva katse, ja huulien ympärillä leikki ystävällinen hymy, josta saattoi päättää hänen olevan avomielisen. Hänen liikkeissään ja uljaassa astumisessaan oli jotain leijonamaista, jonkinlaista omituisen tyyntä vakavuutta, arvokkaisuutta, hätäilemättömyyttä ja itseensä luottamusta. Katsoessaan häntä, jokainen olisi sanonut: hyvä on olla sovinnossa tämän miehen kanssa. Ja samalla kertaa olisi jokainen ajatellut: ei ole hyvä hänen kanssaan riidellä. Todellakin oli Morosovin piirteitä tarkastaissa helppo arvata, että hänen tyynet kasvonsa vihastuksen hetkinä saattoivat muuttua hirvittäviksi. Mutta ystävällinen hymyilynsä ja avoin, teeskentelemätön sydämellisyytensä pian poistivat tämän tunteen.

– Terve, ruhtinas, terve kallis vieras! Kiitos tulemastasi! Morosov sanoi, viedessään Serebrjanin isoon, hirsiseen tupaan, jossa oli kaakeleista tehty tulisija, pitkiä, tammisia lavitsoita, kalliita aseita seinillä sekä paljous kultaisia ja hopeaisia astioita, kauniisti asetettuina leveille hyllyille.

– Terve, terve, ruhtinas! – Kas, millaisen vieraan Jumala minulle lahjoitti! Muistan minä sinut, Nikitushka, pienestä pahasta saakka! Ah, hurjapa sinä olit, ei muuta voi sanoa. Kun sattui, että pojat rupesivat linnasille, niin sääli sitä puolta, joka oli sinua vastassa! Lensit juuri kuin valkonen haukka, ja kun nuori veresi kuohahti, vihastuit kuin karhunpoika, – anna anteeksi, Nikita Romanovitsh, sopimaton sanani! Niinpä aloit läimäyttää kumoon, – kenen oikealle, kenen vasemmalle, – oikeinpa oli hauska katsella! No, onpahan sinusta sukeutunutkin uljas mies, ruhtinas! Kuullut olen sinun sankaritöistäsi Litvanmaassa! Annoitpas sinä noita vihollisiamme selkään, kuten muinoin poikia kuritit!

Ja Morosow hymyili iloisesti, ja hänen leijonankaltaiset kasvonsa loistivat lempeästi.

– Mutta muistatko, Nikitushka, – hän jatkoi, tarttuen toisella kädellään ruhtinasta olkapäähän, – muistatko, kuinka sinä et missään leikissä suvainnut petosta? Jos kenen kanssa menit painisille, tahi rupesit nyrkkitaisteluun, annoit ennen lyödä itsesi maahan, kuin kamppasit, tahi teit jotain muuta sopimattomuutta. Kaikkea saatoit kärsiä, mutta vilppiä et sallinut itsessäsi etkä muissa.

Ruhtinas alkoi käydä tuskalliseksi Morosovin läsnäollessa.

– Bojari, – hän sanoi, – kas tässä on sinulle kirje ruhtinas Pronskilta.

– Kiitoksia, ruhtinas. Tuonnenpana luen: aikaa riittää; anna kestitä itseäsi! Mutta missähän on Jelena Dmitrijevna? Hei, ken siellä! Sanokaa vaimolleni, että meillä on rakas vieras, ruhtinas Nikita Romanovitsh Serebrjani, jotta hän tulisi kestitsemään!

Hiljaa ja tasaisesti tuli Jelena huoneesen, tarjotin käsissä.

Tarjottimella oli pikareita, täytettyinä erilaisilla viineillä. Jelena kumarsi syvään Serebrjanille, ikäänkuin ensi kerran olisi hänet nähnyt.

Hän oli kalpea kuin kuolema.

– Ruhtinas, – Morosow sanoi, – tämä on emäntäni, Jelena Dmitrijevna! Rakasta ja lemmi häntä. Sinäkin, Nikita Romanovitsh, olet meille melkein niinkuin omainen. Sinun isäsi ja minä olimme vallan kuin veljet; niinpä ei vaimonikaan ole sinulle vieras. Kumarra, Jelena, ja pyydä ruhtinasta ottamaan. Syö, ruhtinas, älä halveksi leipää ja suolaamme! Käytä hyväksesi, mitä talo tarjoaa! Tässä on roomalaista, tässä unkarilaista, tässä on vaapukkasimaa, – emäntä itse valmisti.

Morosow kumarsi syvään.

Ruhtinas vastasi kumpaisellekin kumarruksella ja tyhjensi pikarin.

Jelena ei katsahtanut Serebrjaniin; hänen pitkät silmäripsensä olivat lasketut alas. Hän vapisi, ja pikarit tarjottimella kalisivat toisiansa vastaan.

– Mikä sinun on, Jelena? – sanoi äkkiä Morosov – ethän vaan ole kipeä? Kasvosi ovat vaaleat kuin lumi! Oljonushka, – hän lisäsi kuiskaten, – eiköhän Vjasemski taaskin ole ajanut sivutse? Niin! se kirottu on varmaankin ajanut puutarhan ohitse! Älä sure, Jelena. Se ei ole sinun syysi. Parasta on, ettet ilman minua mene puutarhaan; mutta lohduta itseäsi, lapsukaiseni, minä en salli kenenkään loukata sinua! Hymyilehän joutuun; ole iloinen, muuten vieras sen huomaa! – Anna anteeksi, Nikita Romanitsh, anna anteeksi, hommasin tässä hiukan, sanoin vaimolleni, että hän käskisi vähän joutuisammin tarjoamaan sinulle syömistä. Ethän sinä ole päivällistä syönyt, ruhtinas?

– Kiitän, bojari, olen syönyt.

– Ei haittaa, Nikita Romanitsh, syöt vielä kerran! – Mene, Jelena, mene toimittamaan! Mutta sinä, bojari, maista sitä, minkä Jumala on lähettänyt, älä loukkaa epäsuosiossa olevaa ukkoa! muutenkin minulla on murhetta kyllin!

Morosov osoitti pitkää tukkaansa.

– Näen, bojari, näen ja tuskin silmiäni uskon! Sinä epäsuosiossa!

Minkä tähden? anna anteeksi röyhkeä kysymykseni.

Morosov huokasi.

– Sen tähden että pysyn vanhoissa tavoissa, suojelen bojarin kunniaani, enkä kumartele uusille tulokkaille!

Tätä sanoessaan hänen muotonsa synkkeni, ja hänen silmänsä saivat tuiman katseen.

Hän kertoi riidastaan Godunovin kanssa, valittaen katkerasti tsaarin väärämielisyyttä.

– Paljon, ruhtinas, paljon on Moskovassa toisin, kuin oli, siitä ajoin, jolloin hallitsija Venäjään laittoi opritshninan!

– Mutta mistä se semmoinen opritshnina on, bojari? Tapasin minä opritshnikeitä, vaan en pääse selville.

– Olemme näköään vihoittaneet Jumalaa, Nikita Romanitsh! Hän on pimentänyt tsaarin kirkkaat silmät! Kun kielittelijät valehtelivat Silvesterin ja Adashevin kavaltaneen, kun tsaari karkoitti heidät luotaan, – silloin olivat meidän onnelliset päivämme päättyneet! Äkkiä alkoi Iivana Vasiljevitsh meitä epäillä, meitä, uskollisia palvelijoitaan! Hän rupesi juttelemaan kavaltamisesta, salavehkeistä, mikä ei miehelle mieleenkään pälkähtäisi. Mutta tulokkaatpa iloitsivat, ja nyt he alkoivat kuiskaten syyttelemään bojareja, mikä kateudesta, mikä toivoen itselleen suosiota, – ja kaikille hän alkoi kallistaa korvansa. Kellä oli vihankaunaa, niin ei muuta kuin kielittämään vihamiestään, että tämä on muka puhunut pahaa tsaarista, tahtoo muka korottaa tattarilaisten kaanin tahi (Puolan) kuninkaan valtaistuimelle. Ja silloin he, kirotut, pelkäämättä Jumalan kauheata tuomiota, tekivät ristiä suudellen vääriä valoja, ja väärensivät käsialat kirjeissä. Monta viatonta ihmistä viskattiin vankeuteen, Nikita Romanovitsh, ja pantiin piinapenkille. Ken vain tahtoi, se myös sanoi itsellään olevan hallitsijalta luvan. Muinoin oli niin, että jos joku kanteli sinun päällesi, hänen itsensä täytyi myös syytöksensä todistaa; mutta nyt, – kuinka jonkin joutava syytös lieneekin, sinut otetaan ja piinataan yhden ainoan lauseen johdosta. Raskas aika on tullut, Nikita Romanovitsh. Sellainen kauhu on tsaariin, jommoista ei ammoisista ajoista ole nähty. Piinapenkkejä seurasivat mestaukset. Ja ketä sitten mestattiin!.. Mutta sinä, ruhtinas, olet kai jo kuullut tästä puhuttavan?

– Olen, bojari, mutta hämärästi. Vitkaan viestit saapuvat Litvaan. Toiseksi, mitä siinä on ihmettelemistä? Onhan tsaarilla valta rangaista pahantekijöitään.

– Kellä olisi sitä vastaan sanottavaa, ruhtinas! Siksipä hän on tsaari, jotta voisi rangaista ja armahtaa. Mutta sepä juuri pahinta, ettei pahantekijöitä mestattu, vaan aina hallitsijan uskollisia palvelijoita; rajamaaherra Adashev (Aleksein veli) alaikäisine poikineen; kolme Satinia; Ivana Shishkin vaimoineen ja lapsineen sekä vielä monta muuta syytöntä.

Mielipaha kuvastui Serebrjanin kasvoissa. – Bojari, siihen tsaari ei varmaankaan ole syynä, vaan hänen korvaankuiskuttajansa!

– Oi, ruhtinas! Katkerata on lausua ja kauheata ajatella! Ei yksinään korvaankuiskuttajain panetuksista tsaari alkanut vuodattaa viatonta verta. Kas tässä, vaikkapa Basmanov, tsaarin uusi hovimarsalkka, rukoili hallitsijaa rankaisemaan ruhtinas Obolenski-Ovitshinaa jostakin sopimattomassa sanasta. Mitäpäs tsaari teki? Päivällistä syödessä pisti hän omalla kädellään puukon ruhtinaan sydämeen!

– Bojari, huudahti Serebrjani, hypähtäen sijaltaan: – jos joku toinen olisi sen minulle sanonut, olisin häntä nimittänyt panettelijaksi! Olisin itse käynyt häneen käsiksi!

– Nikita Romanovitsh, vanha olen panettelemaan, ja ketä sitten? Omaa hallitsijaani!

– Anna anteeksi, bojari. Mutta mitäs ajatella sellaisesta muutoksesta!

Eiköhän vaan tsaari ole noiduttu?

– Saattaa olla, ruhtinas. Mutta istu, kuuntele lisää: Toisen kerran Iivana Vasiljevitsh alkoi juovuttuaan (sitä ajatteleminenkin on häpeällistä!) lemmikkiensä keralla tanssia, naamarit silmillä. Siellä oli bojari ruhtinas Mihailo Repnin. Hän rupesi surusta itkemään. Nytpä rupesi tsaari panemaan hänellekin naamaria silmille. "En," Repnin sanoi, "sitä en tee, että häpäisisin bojarin arvoni", ja tallasi jaloillaan naamaria. Viiden päivän kuluttua oli hän tsaarin käskystä tapettu Herran temppelissä.

– Bojari! Jumala meitä rankaisee!

– Tapahtukoon Hänen pyhä tahtonsa meidän kanssamme, ruhtinas. Mutta kuuntele pitemmältä. Mestauksista ei loppua tullut. Joka päivä juoksi verta sekä mestauspaikalla, että vankiloissa ja luostareissa. Joka päivä vangittiin bojarien orjia ja kuletettiin piinakammioon. Moni tulella kidutettuna tunnusti itsensä syylliseksi, mutta puhui pelosta pahaa bojaristaan. Ne taas, jotka eivät tahtoneet jättää sielujaan helvetin liekeille, vaan todistivat bojarien syyttömyyttä, ne juuri joutuivat kuoleman omiksi. Moni kärsi totuuden tähden, ja moni saavutti marttyyriruunun, Nikita Romanovitsh! Ajoittain tsaari tuli ikäänkuin tuntoonsa, katui, rukoili ja itki, sekä nimitti itseään murhaajaksi ja verikoiraksi. Hän lähetti eri luostareihin lahjoja ja käski surmatuille lukea sielumessuja. Katumusta teki Iivana Vasiljevitsh, mutta ei kauan, ja mitä hän ei keksinyt! Kuuntele, ruhtinas. Minä herään eräänä aamuna ja huomaan suuren hälinän. Kansa hajosi eri tahoille kaduilla, mikä juoksi Kremliin, mikä Kremlistä. Kaikki ääntävät: "hallitsija matkustaa pois, tietämätöntä minne!" Kylmät väreet puistelivat minua. Puen päälleni, istun ratsun selkään; kaikilta tahoilta bojareita kiiruhtaa Kremliin, mikä ratsain, mikä jalkasin, vallan kuin alhainen mies, eipä kukaan ajattele arvoaan! Saavuttiin Iverskin portille – näemme, sotilaita tulee ulos; kansa kohta peräytyy heidän edestään. Sotilaiden jälestä tulee reki, siinä istuvat tsaari, tsaaritar ja tsarevitsh. Tsaarin rekeä seuraa suuri joukko rekiä, niissä on tsaarin koko irtaimisto, kaikki aarteet, kaikki kotitarpeet; rekien perästä tulee maaherroja, aatelismiehiä, virkamiehiä, sotilaita, ja kaikensäätyisiä henkilöitä – kaikki lähtivät Kremlistä. Me aioimme syöstä tsaarin reelle, mutta eivät päästäneet meitä sotilaat; sanoivat: hallitsija ei ole käskenyt. Ja jono venyi pitkin Moskovata ja katosi esikaupunkien taakse.

Me palasimme kotiimme ja odotimme kauan, että eikö tsaari muuta mieltänsä, eikö käänny takasin? Kuluu viikko, hänen korkeapyhäisyytensä (metropoliitta) saa kirjeen: hallitsija kirjoittaa, että minun sydämeni on sangen surullinen, mutta koska en enään tahdo kärsiä teidän kavalia juonianne, jätän valtakuntani ja kuljen, kuhun Jumala minulle tietä osoittaa! Kun tieto tästä levisi, alkoi Moskovassa valitus: tsaari-isä hylkäsi meidät. Kuka nyt on meitä hallitseva?

Turhaa on totuutta salata, julma oli Iivana Vasiljevitsh, mutta olihan Jumala itse asettanut hänet hallitsijaksemme, ja näköään oli se Jumalan tahto, että tsaari rankaisi meitä, puhdistuaksemme synneistämme. Me kokoonnuimme neuvottelemaan ja päätimme kaikki miehissä lähteä tsaaria etsimään, heittäytyä hänen jalkoihinsa ja itkeä. Olimme saaneet tietää tsaarin pysähtyneen Aleksandrovskajan kauppalaan, ja on siihen kauppalaan täältä päälle kahdeksankymmentä virstaa. Rukoiltuamme Jumalaa, läksimme. Kun kaukaa näimme kauppalan, vielä kerran rukoilimme; alkoi tuntua kamalalta, ei sen takia, että tsaari surmauttaisi meidät, vaan sentähden ettei hän päästäisi meitä puheilleen. Mutta ei mitään tapahtunut. Tsaari laski meidät luokseen. Kun astuimme sisään, niin, uskotko, bojari, emme tunteneet Iivana Vasiljevitshia! Kasvotkaan eivät olleet hänen, ja tukka ja parta olivat melkein kokonaan lähteneet. Mikä häneen oli tullut? Tsaari on, eikä kuitenkaan ole tsaari! Kauan hän puheli kanssamme: soimasi meitä olemattomista kavaluuksista, luetteli meille kaikki rikoksemme, joita itse emme tienneet tehneemme, ja sanoi vihdoin, että ainoastaan hurskasten piispojen rukouksesta ryhdyn taas hallitukseen, mutta sen teen yhdellä ehdolla. Sitten ojensi armollisesti kätensä suudellaksemme ja päästi meidät menemään.

– Ja minkä ehdon hän säilytti itselleen? – kysyi Serebrjani.

– Kohtapa näet, ruhtinas; kuuntele: kului viikkoa kolme, Iivana Vasiljevitsh saapui Moskovaan. Syntyi suuri ilo, sellainen ilo, ettei pääsiäisenäkään moista ole. Nyt kutsutti hän meidät sekä papiston neuvoskokoukseen. Kun olimme kokoontuneet, selitti hän meille, että minä ainoastaan sitä varten otan hallituksen vastaan, jotta rankaisisin pahantekijöitäni, julistaisin epäsuosioni kavaltajille, anastaisin heidän talonsa ja tavaransa, ja jottei metropoliitta eivätkä virkakunnat enää suotta kiusaisi minua armopyynnillään. Otan itselleni, hän sanoo, henkivartijaston ja otan omiksi tarpeikseni erityisiä kaupunkeja ja rakennuksia ja itse Moskovassa erityisiä katuja. Ja ne kaupungit ja kadut ja oman henkivartijaston nimitän, hän sanoo, opritshninaksi, mutta kaikki muu on semshtshina. Mutta bojarit ja metropoliitta eivät saa sekaantua minun yksityisiin kotiaskareihini. Ja sillä ehdolla, hän sanoo, ryhdyn hallitukseen! – Siitä päivin alkoi hän koota uusia ihmisiä, ja kaikki sellaisia, jotka eivät olleet ylhäistä sukua, ja jotka vannoivat, etteivät olleet minkäänlaisissa tekemisissä bojarien kanssa. Näille luovutti hän kaiken maan, kaikki talot ja tavarat, jotka oli ryöstänyt omiksi tarpeikseen; mutta entiset omistajat, arviolta parikymmentä tuhatta, karkoitti hän opritshninasta juuri kuin luontokappaleita. Tosiaankin, Nikita Romanovitsh, näinhän sen omin silmin, mutta en vielä ottaisi uskoakseni! Nyt kulkevat kautta pyhän Venäjän nuo pirulliset, verenhimoiset joukkiot luutineen ja koiranpäineen; polkevat totuutta, eivät käväise kavaluutta, vaan Venäjän kunniaa; eivät purase hallitsijan vihollisia, vaan hänen uskollisia palvelijoitaan, – eikä heitä vastaan ole missään tuomioistuinta eikä tutkintoa!

– Mutta minkätähden suostuitte siihen ehtoon? – huomautti Serebrjani.

– Kuinka, ruhtinas? Voiko tsaarille mitään määrätä? Eikö hän ole Jumalasta?

– Tietysti hän on Jumalasta. Mutta hänhän itse juuri kysyi teiltä?

Miksette sanoneet hänelle, ettette tahdo opritshninaa?

– Mutta jos hän uudestaan olisi lähtenyt? Miten silloin olisi käynyt? Ilman hallitsijaa olisi ollut jääminen, niinkö? Ja mitä kansa olisi sanonut?

Serebrjani rupesi miettimään.

– Niin, – hän lisäsi, oltuaan hetken ääneti: – hallitsijatta ei olisi voinut olla. Mutta mitähän te nyt odotatte? Minkätähden ette sano hänelle, että opritshninasta koko maa häviää? Miksikä katselette kaikkia ja vaikenette?

– Minäpä en vaikene, ruhtinas, – vastasi Morosov arvokkaasti. – En koskaan ole salannut tunteitani; siksipä nyt olenkin epäsuosiossa. Kutsuttakoon tsaari minut luoksensa, en ole vaikeneva; mutta hän ei kutsu minua. Meikäläisiä ei ole enää hänen läheisyydessään. Katsoppas, kellä ympäröitsi itsensä? Keitä vanhoja sukuja on hänen ympärillään? Ei ole vanhoja sukuja! Kaikki ovat alhaissäätyisiä heittiöitä, joiden isät eivät olisi kelvanneet meidän isillemme orjiksi! Ota sattumalta kenen mielit. Basmanovit, isä ja poika – enpä tiedä, kumpiko on inhottavampi! Maljuta Skuratov – puoleksi teurastaja, puoleksi peto, ikuisesti verellä tahrattu; Boris Godunov – hän möisi isänsä ja äitinsä ja vieläpä antaisi lapsensa väliin, jos vaan voisi kiivetä vähän korkeammalle, pistää sinulle puukon kurkkuusi, ja vieläpä kumartaakin. Yksi siellä ainoastaan on ylhäistä sukua – ruhtinas Afanasi Vjasemski. Hän on häväissyt sekä itsensä että meidät kaikki, se kirottu! Mutta mitäpä hänestä!

Morosov viittasi kädellään. Toiset mietteet valtasivat ukon. Serebrjanikin vaipui ajatuksiinsa. Hän mietiskeli sitä kauheata muutosta, mikä tsaarissa oli tapahtunut, ja unhoitti ajaksi ne suhteet, joihin kohtalo oli asettanut hänet Morosoviin.

Sillä välin olivat palvelijat kattaneet pöydän.

Huolimatta minkäänlaisista estelemisistä Drushina Andrejevitsh pakoitti vieraansa maistelemaan monilukuisia ruokalajeja: erilaisia hyytelöitä, paisteja, keitoksia, kalakukkoja ja etikassa paistettua sianlihaa. Mutta kun heidän eteensä oli asetettu erilaisia juomia, täytti Morosov itselleen ja ruhtinaalle pikarillisen malvasiiria, nousi pöydästä seisaalleen, heitti taaksepäin pitkät hiuksensa ja sanoi: kohottaen pikarin korkealle.

– Korkean hallitsijamme, tsaari Iivana Vasiljevitshin malja.

– Valaiskoon Jumala hänen mielensä ja aukaiskoon hänen silmänsä! – vastasi Serebrjani, kohottaen pikarin, ja molemmat ristivät silmänsä.

Jelena ei näyttäytynyt aterian aikana, eikä ollut saapuvilla bojarien keskustelussa.

Paljon vielä kertoeli Morosov valtakunnan asioista. krimiläisten (tatarien) hyökkäyksistä Rjasanin alueelle, kyseli Serebrjanilta Litvan sodasta, ja tuomitsi ankarasti Kurbskin karkaamista (Puolan) kuninkaan luo. Ruhtinas vastasi tarkasti kaikkiin kysymyksiin ja kertoi viimeksi tappelustaan opritshnikkien kanssa Medvedevkan kylässä, torastaan heidän kanssaan Moskovassa ja kohtauksestaan heikkomielisen kanssa, päätettyään muuten olla mainitsematta jälkimäisen salaperäisiä sanoja.

Morosov kuunteli häntä hyvin tarkkaavaisesti. – Pahoin, ruhtinas, – hän sanoi, silittäen korkeata otsaansa, – hyvin pahoin. Että he rosvoamista harjoittivat siinä kylässä, sitä ei ensinkään ole ihmetteleminen: kylä, näet, on minun, mutta mikä tilus on epäsuosiossa olevan bojarin, sitä on nyt jokaisen oikeus ryöstää. Se on tunnettu asia: minkä voi ottaa – ottavat; mitä eivät saa irtikiskotuksi, sen polttavat poroksi; raavaskarjan pistävät kuoliaaksi. Se on heidän tapansa. Heikkomielisen kyllä tunnen. Hän on oikea Jumalan mies. Ei sinua yksistään hän ensikohtauksessa ole nimeltä maininnut, mutta jokaisen näkee hän ikäänkuin halki. Häntä pelkää tsaarikin. Monta kertaa on hän Iivana Vasiljevitshille sanonut totuuden vasten silmiä. Ollappa enemmän sellaisia pyhiä miehiä, niin kenties opritshninaa ei olisikkaan! Sano, ruhtinas, jatkoi Morosov, – milloin olet päättänyt käydä tsaaria tervehtimässä?

– Huomenna, päivän valjetessa, kohta kun hänen korkeutensa tulee makuuhuoneestaan.

– Kuinka, ruhtinas? – Nyt on jo hämärtänyt, ja sinulla on päälle sadan virstan ajettavaa!

– Kuinka? Eikö tsaari olekaan Kremlissä?

– Ei, ruhtinas, ei ole Kremlissä. Me olemme vihoittaneet Jumalaa, hallitsija on meidät hyljännyt, on palannut Aleksandrovan kauppalaan, elää siellä suosikkineen, älköön heille olko armoa eikä anteeksiantamusta.

– Jos niin on, niin jää hyvästi, bojari, täytyy kiirehtiä. En ole vielä kotonanikaan ollut. Katselen pikkusen siellä, ja huomenna, päivän valjetessa, lähden kauppalaan.

– Älä matkusta, ruhtinas!

– Miksikä en, bojari?

– Et tuo päätäsi mukanasi, Nikita Romanitsh.

– Se riippuu Jumalan tahdosta, bojari; mikä on tapahtuva, se tapahtuu!

– Kuule, Nikita Romanitsh. Sinä kyllä unhotit minut, mutta minä muistan sinut pojasta saakka. Isävainajasi eli minun kanssani käsi kädessä, sydän sydäntä vasten. Hän on kuollut, Jumala olkoon hänelle armollinen, ei kukaan sinua varoita, ei kukaan anna neuvoja, eikä sinun kohtalosi ole kadehdittava, sen Jumala tietää. Jos lähdet kauppalaan, ruhtinas, niin perikatoon joudut, pääsi menetät.

– Mitäs tehdä, bojari, minulle näyttää syntyessäni niin määrätyn!

– Nikitushka, jää tänne, minä suojelen sinua. Ei kukaan sinua etsi, orjani eivät sinua petä, sinä olet oleva talossani kuin oma poikani!

– Bojari, muistele, mitä itse puhuit Kurbskista. Häpeällistä olisi venäläisen bojarin piiloittautua tsaariltaan.

– Nikita Romanitsh, Kurbski oli kavaltaja. Hän meni tsaarin vihollisen puolelle; mutta kuka minä sitävastoin olen? Olenko minä hallitsijan vihollinen?

– Anteeksi, bojari, anna anteeksi ajattelematon sana, mutta mitä on tuleva, sitä ei voi välttää!

– Jos sinä, Nikitushka, jäät luokseni, kenties tsaarin viha lauhtuu, kenties me metropoliitan kanssa saamme asiasi suoraksi, mutta nyt putoat kuin piki hiillokselle!

– Elämämme on Jumalan kädessä, bojari. Ei ole hyvä viekkaudella koettaa pitkittää sitä enemmän, kuin minkä Jumala hyväksi näkee. Kiitoksia vieraanvaraisuudesta, – lisäsi Serebrjani, nousten seisovalleen, – kiitoksia ystävyydestä (näitä sanoja lausuessaan hän väkisin hämmentyi), mutta minä lähden. Hyvästi, Drushina Andrejevitsh!

Morosow katseli ruhtinasta surullisella osanotolla, mutta selvästi näkyi, että hän sisimmässä sydämessään hyväksyi hänen menettelynsä, ja ettei hän itse olisi käyttäytynyt toisin, jos olisi ollut ruhtinaan sijassa. – Siunatkoon Jumala sinua, Nikita Romanitsh! – hän sanoi nousten penkiltä ja syleillen ruhtinasta, – pehmittäköön Herra tsaarin sydämen. Palaos vahingoittamattomana kauppalasta, kuin nuorukainen palavasta pätsistä, ja silloin syleilen sinua, kuten nyt syleilen, kaikesta sydämestäni ja kaikesta sielustani!

Sananlasku sanoo: jalkamiestä seurataan portille, ratsastajaa hevosen luo. Ruhtinas ja bojari erosivat etehisen kynnyksellä. Oli jo pimeä. Ajaessaan pitkin pisteaidan viertä, Serebrjani näki puutarhassa valkean puvun. Hänen sydämensä tykyttää. Hän pysähti ratsunsa. Jelena lähestyi pisteaitaa.

– Ruhtinas, hän sanoi kuiskaten, – minä kuulin keskustelusi Drushina Andrejevitshin kanssa, sinä menet kauppalaan… Jumala sinua varjelkoon, ruhtinas, sinä menet kuolemaan!

– Jelena Dmitrijevna! Näköään on niin Jumalan tahto, että saisin surmani tsaarilta. En iloksi palannut synnyinmaahani, ei suonut Herra minulle onnea, en saanut sinua omakseni, Jelena Dmitrijevna! Tapahtukoon kanssani Jumalan tahto!

– Ruhtinas, he kiduttavat sinua! Minua kauhistuttaa sitä ajatteleminen! – Jumalani, onko henkesi sinulle vallan arvoton?

– Menköön se! – sanoi Serebrjani ja viittasi kädellään.

– Pyhä Jumalan äiti! – Jollet itseäsi sääli, sääli toki muita! Sääli toki minua, Nikita Romanitsh! Muista kuinka sinä rakastit minua!

Kuu tuli näkyviin pilvien takaa. Jelenan kasvot, hänen helmillä kirjailtu kokoshnikkinsä, kaulakoristeensa ja timanttiset korvarenkaansa, hänen silmänsä, täynnä kyyneleitä, säteilivät ihmeellisessä loistossa. Jelena itki vielä, mutta oli jo valmis kyynelsilmin hymyilemään. Yksi ainoa ruhtinaan lausuma sana olisi kääntänyt hänen surunsa äärettömäksi iloksi. Hän oli unhottanut miehensä, unhottanut kaiken varovaisuuden. Serebrjani luki hänen silmistään sellaisen rakkauden, sellaisen tuskan, että hän väkisin horjui. Onni oli häneltä ijäksi kadonnut. Jelena oli toisen oma, mutta hän rakasti ainoastaan Serebrjania. Miksikä ei hän jäisi, miksi ei lykkäisi tuonnemmaksi matkaansa kauppalaan? Eikö Morosow itse ollut häntä vaatinut?

Niin ajatteli ruhtinas, ja mielikuvitus loi hänen silmiinsä ihania kuvia, mutta kunnian tuntonsa, joka hetkeksi oli uinunut, heräsi taas äkkiä.

– "En", hän ajatteli, "häpeä olisi minun, vaikkapa vaan ajatuksella, loukata isäni ystävää! Ainoastaan konna palkitsee vieraanvaraisuuden petoksella, ainoastaan pelkuri karttaa kuolemaa!"

– Minä en voi olla menemättä, – sanoi hän päättäväisesti. – En yksin voi säilyttäytyä tsaariltani, kun paremmat miehet joutuvat perikatoon. Jää hyvästi, Jelena!

Nämät sanat tunkeutuivat kuin puukko bojarittaren sydämeen. Hän heittäytyi epätoivossaan maahan.

– Aukene allani, kostea maaemo! – hän vaikeroi: en enää tahdo nähdä päivän kultaista valoa! Surmaan itseni omalla kädellä, teen myrkyllä lopun itsestäni! En voi elää sinun kuoltuasi, Nikita Romanitsh! Minä rakastan sinua enemmän kuin henkeäni, enemmän kuin Jumalan päivää, en ketään rakasta enkä tule rakastamaan paitsi sinua!

Serebrjanin sydän oli murtua. Hän tahtoi lohduttaa Jelenaa, mutta hän itki vielä kovemmin. Väki saattoi kuulla hänet, nähdä ruhtinaan ja kannella bojarille. Serebrjani käsitti sen, ja pelastaakseen Jelenan päätti hän temmata itsensä irti hänestä.

– Jelena, jää hyvästi! – hän sanoi: – jää hyvästi, sydämeni, päiväini ilo! Pidätä kyyneleesi, Jumala on armollinen, kentiesi me vielä näemme toisemme!

Pilvet peittivät kuun, tuuli heilutti lehmusten latvoja, ja tuoksuvana sateena karisivat kukkaset ruhtinaan ja Jelenan päälle. Vanhat oksat notkuivat, juuri kuin haluten sanoa: ketä varten kukimme, ketä varten viheriöimme! Hukkaan joutuu kunnon nuorukainen, perikatoon joutuu myös hänen rakastettunsa!

Katsahtaen taaksensa vielä viimeisen kerran Jelenaa, Serebrjani näki hänen takanaan puutarhan pimennossa mustan ihmishaahmon. Näyttikö se vaan siltä ruhtinaan silmissä, vai käyskentelikö joku palvelija puutarhassa, vai eiköhän vain ollut itse bojari Drushina Andrejevitsh?