Читать книгу Ruhtinas Serebrjani: Kertomus Iivana Julman ajoilta - Толстой Алексей Константинович - Страница 5

Ratsastaen pitkin Moskovanjoen rantaa, saattoi pisteaidan ylitse nähdä koko Morosowin puutarhan. Kukkivat lehmukset varjostivat kirkkaan lammikon, joka paastopäivinä antoi bojarille runsaan ravinnon. Kauempana viheriöitsi omena-, kirsikka- ja luumupuita. Niittämättömässä nurmikossa kierteli kapeita käytäviä. Päivä oli helteinen. Tuoksuvan orjantappuran heleänpunaisilla kukilla pyöriskeli kullankarvaisia kovakuoriaisia; lehmuksissa surisivat mehiläiset; ruohostossa sirkuttivat heinäsirkat; punasten viinimarjapensaiden takaa isot päivänkakkarat kohottivat leveitä päitään ja näyttivät lellittelevän puolipäivän auringossa.

Bojari Morosow oli jo tunnin verran levännyt kesäisessä makuuhuoneessaan. Jelena palvelustyttöjensä kanssa istui lehmusten alla turvepenkillä, aivan pisteaidan luona. Hänellä oli sinisamettinen, kalliskivisillä napeilla varustettu kesäpuku. Leveät musliinihihat, koottuina hienoihin poimuihin, olivat kyynäspään yläpuolella kiinnitetyt timanttisilla käsi- eli rannerenkailla. Samallaiset korvarenkaat riippuivat olkapäille saakka; päätä peitti helmilappeinen kokoshnik,5 ja sahvianisaappaissa loisti kultasia ompeluksia.

Jelena näytti iloiselta. Hän nauroi ja laski leikkiä tyttöjen kanssa.

– Bojaritar, – sanoi yksi heistä: – koetteleppa vielä näitä rannerenkaita; ne näkyvät paremmin.

– Nyt on tarpeeksi koeteltu, tytöt, – vastasi Jelena ystävällisesti: – kokonaisen tunnin olette jo koristelleet ja käännelleet minua, nyt on tarpeeksi.

– Panehan vielä ainoastaan tämä kaulakoriste kaulaasi. Kun panet koristeet kaulaasi, tulet, ihan totta, vallan sen näköiseksi, kuin pyhäinkuva kehässään!

– Herkeä, Pashenjka, häpeä on puhua sellaista syntiä!

– No, jollet tahdo koristaa itseäsi, bojaritar, niin eikö ruveta leskisille tahi sokkosille? Etkö tahdo kaloja ruokkia tahi keinua kiikuissa? Vai tahdotko että lauletaan sinulle jotakin?

– Laula minulle, Pashenjka, laula minulle se laulu, jonka taannoin lauloit, kun marjoja poimitte!

– Ja bojaritar, armas käskijäni, mitä siinä laulussa on hupaista! Se on surullinen laulu, ei iloinen.

– Ei haittaa; minua haluttaa kuulla sitä; laula minulle, Pashenjka!

– Kuten suvaitset, bojaritar; kun niin tahtonet, – laulan; älä vain jälestäpäin toru minua, jos mielesi kävisi murheelliseksi. No, te ystävättäreni, säestäkää!

Pashenjka katsoi bojarittareen. Kaksi kyyneltä vieri hänen silmistään.

– Ah, minua hönttiä! – sanoi Pashenjka: – mitä olen tehnyt. Omaksi mieliharmikseni tottelin bojaritarta! Kuinka onkaan mahdollista, bojaritar, että sattuu juuri sellaisia lauluja laulamaan?

– Halupa sinun on niitä osatakin! – puuttui puheesen Dunjaska, vilkassilmäinen tyttö, jolla oli mustat kulmakarvat.

– Annahan minä laulan laulun, en semmoista kuin sinä! niin katso, enkö saa bojaritarta iloiseksi!

Ja hypähtäen pystyyn Dunjaska nojasi toisen kätensä kylkeen, toisen kohotti ylös, kallistui hiukan sivulle, ja keveästi nuokkuen, alkoi laulaa:

Dunjaska lopetti ja purskahti itse nauruun. Mutta Jelenan kävi mieli vielä raskaammaksi. Hän ponnisti vastaan, kätki kasvonsa käsiin ja hyrskähti itkuun.

– Kas siinä nyt sinun laulusi! – sanoi Pashenjka. – Mitä meidän nyt on tekeminen! Jos Drushina Andrejevitsh näkee bojarittaren itkeneet silmät, niin meihin suuttuu: ettekö, tyhmät ymmärrä häntä huvittaa! hän sanoi.

– Tyttö-kullat! – sanoi äkkiä Jelena, heittäytyen Pashenjkan kaulaan: – auttakaa minua itkemässä, vuodattakaa kyyneleitä kanssani!

– Mutta mikä sinuun on tullut, bojaritar? Mistä niin äkkiä aloit surra katkerasti?

– En äkkiä, tytöt! Jo aamusta alkaen olin surullinen. Kun aamukellot alkoivat soida, ja minä huoneestani näin, kuinka kansa iloisesti riensi kirkkoon, niin tytöt, mieleni kävi raskaaksi … ja nytkin vielä sydämeni on pakahtua … ja siellä kuitenkin päivä tuli niin kirkas, niin aurinkoinen, ja vielä kaikki nämä koristeet, jotka päälleni puitte… Riisukaa päältäni rannerenkaat, tytöt, riisukaa kokoshnik, palmikoikaa hiukseni teidän tapaanne, niinkuin tytöt pitävät!

– Mitä sinä ajattelet, bojaritar, millainen synti! palmikoida hivuksensa tyttöjen tapaan! Jumala varjelkoon! Saisipahan Drushina Andrejevitsh tietää!

– Ei, bojaritar, se on syntiä! Sinun on valta käskeä, mutta me emme ota sitä omalletunnollemme.

"Onkohan mahdollista," Jelena ajatteli, "että on syntiä muinaista muisteleminenkin."

– Olkoon niin, – hän sanoi, en otakkaan kokoshnikkiä päästäni, vain tule tänne, Pashenjkani! Minä palmikoitsen hivuksesi, niinkuin muinoin minun palmikoittiin.

Pashenjka, ilosta punastuen, asettui polvilleen bojarittaren eteen. Jelena päästi hänen hiuksensa valloilleen, jakoi ne kahteen osaan ja alkoi palmikoida leveätä venäläistä lettiä yhdeksästä, kymmenestä säikeestä. Paljon siihen vaadittiin taitoa. Täytyi levittää niin löysästi kuin suinkin, jotta palmikko, verkon tapaisena, peittäisi koko niskan ja sitten putoaisi selkää pitkin, huomaamatta kaveten. Jelena työskenteli ahkerasti toimessaan. Siirrellen sormiensa välissä säikeitä, hän taidokkaasti niihin punosi helminauhoja.

Vihdoin palmikko oli valmis. Bojaritar sitoi päähän kolmikulmaisen lettinauhan ja kiinnitti siihen kalliita sormuksia.

– Valmis, Pashenjka, hän sanoi, iloiten työstään.

– Nouseppas, käyppä edessäni! – No, katsokaa, eikö totta, palmikko on kauniimpi kuin kokoshnik?

– Kaikki aikanaan, bojaritar. – vastasivat tytöt nauraen: Dunjaskapa ei panisi vastaan käyttää kokoshnikkiakaan!

– Heretkää, pilkkakirveet! – Dunjaska vastasi.

– Minulta saisi jäädä vaikka ikipäiväksi palmikko purkaamatta! Mutta tunnenpa minä sellaisia, jotka eivät voi ottaa silmiään bojarin huoneenhaltijasta.

Tytöt purskahtivat ääneen nauramaan, mutta toiset tulivat hämilleen ja punehtuivat. Näkyi, että huoneenhaltija todellakin oli reipas poika.

– Kumarru, Pashenjka, – bojaritar sanoi: – minä sidon sinulle vielä helminauhan… Tytöt, tänäänhän on Johannes Kastajan päivä, tänään vellamonneidotkin päänsä palmikoitsevat!

– Eivät tänään, bojaritar, vaan Semikin päivänä,6 ja helluntaina vellamonneidot palmikoivat hivuksensa. Johannes Kastajan päivänä he juoksentelevat hivukset hajallaan ja houkuttelevat ihmisiä pois sananjoista, jottei kukaan poimisi niiden kukkia.

– Jumala heidän kanssansa! – Pashenjka sanoi; vähänkö tapahtuukaan Johannes Kastajan päivänä, älköön Jumala saattako niitä näkemään.

– Sinä pelkäät vellamonneitoja, Pashenjka?

– Kuinka en niitä pelkäisi! Tänään on metsäänkin vaarallista mennä, oli se sitten helluntaina tai vellamonneitojen viikolla. Tyttöä he alkavat kutkuttaa ja poikaa vaivuttavat rakkaudella!

– Puhut, mutta itse et tiedä! – keskeytti hänet toinen tyttö. – Mitä vellamonneitoja Moskovan tienoilla on! Eihän täällä ole heidän pesäpaikkaansakaan. Vaan Ukrainassapa, siellä on toinen seikka: siellä on vellamonneitoja turmioksi asti. Kerrotaan, että monelta hyvältä ja uljaalta pojalta ovat järjen vieneet. Kerran, kun vain sattuu näkemään vellamonneidon, niin kuolemaansa asti häntä ikävöitsee; jos on nainut, heittää vaimonsa ja lapset, jos on naimaton, unohtaa kultasensa.

Jelena rupesi miettimään.

– Tytöt, – hän virkkoi, oltuaan hetkisen ääneti: – onkohan Litvassa vellamonneitoja?

– Siellä on juuri heidän kotiseutunsa; Ukrainassa tahi Litvassa, se on yhdentekevää…

Jelena huokaili. Samalla hetkellä kuului kavioin kapsetta, ja Serebrjanin valkea lakki näkyi pisteaidan yli.

Nähdessään miehen, Jelena tahtoi piiloittua; mutta heitettyään vielä silmäyksen ratsastajaan, hän seisoi kuin naulattuna. Ruhtinaskin seisautti hevosensa. Hän ei uskonut silmiään. Tuhannen ristiriitaista ajatusta tunkeutui yhdessä silmänräpäyksessä hänen päähänsä. Hän näki edessään Jelenan, Pleshtshejev-Otshinin tyttären, saman, jota hän rakasti, ja joka viisi vuotta sitten oli vannonut hänelle rakkautta. Mutta minkä sattuman kautta hän oli joutunut Morosowin puutarhaan?

Nytpä Nikita Romanovitsh huomasi Jelenan päässä helmillä kirjaillun kokoshnikin ja kalpeni. Hän oli naitu!

"Hourailenko minä?" hän ajatteli, luoden häneen kiinteän, ikäänkuin peljästyneen katseen: "unessako tämän näen?"

– Tytöt! pyysi Jelena: – poistukaa, minä kutsun teidät jälleen, poistukaa vähäksi aikaa, jättäkää minut yksin! Jumalani, Jumalani! Pyhä neitsyt! Mitä minun on tekeminen, mitä minun on sanominen?

Serebrjani oli sillävälin toipunut.

– Jelena Dmitrijevna, – hän puhui ankarasti: – vastaa minulle ainokaisella sanalla: oletko naitu? Eikö se ole hairausta, eikö pilaa? Oletko todellakin naimisissa?

Jelena etsi epätoivossaan sanoja, vaan ei löytänyt niitä.

– Vastaa minulle, Jelena Dmitrijevna, älä petä minua kauemmin, – nyt ei ole joulu!

– Kuule minua, Nikita Romanovitsh! – kuiskasi Jelena.

Ruhtinas alkoi vavista.

– Minulla ei ole mitään kuunneltavaa, – hän sanoi – minä olen käsittänyt kaikki. Älä tuhlaa suotta sanoja: jää hyvästi, bojaritar!

Ja hän tempasi hevosensa taapäin.

– Nikita Romanovitsh! – Jelena huudahti: – rukoilen sinua Kristuksen ja Hänen puhtaan Äitinsä kautta, kuule minua! Tapa minut jälestäpäin, mutta kuule minua ensin!

Hän ei jaksanut jatkaa; hänen äänensä menehtyi, polvet hervahtuivat turvepenkille; hän ojensi rukoilevasti kätensä Serebrjania kohti.

Kaikki hänen jäsenensä vavahtivat suonenvedontapaisesti mutta sääliväisyyden tunne heräsi hänen sydämessään.

Hän pysähtyi.

Jelena, melkein kyynelten tukahuttamana, alkoi kertoa, kuinka Vjasemski oli häntä vainonnut, ja kuinka vihdoin tsaari oli päättänyt naittaa hänet lemmikillensä, ja kuinka hän epätoivossaan oli antautunut vanhalle Morosoville. Keskeyttäen kertomustaan itkulla, hän syytti itseään pakollisesta petoksestaan, sanoi, että hän ennen olisi surmannut itsensä kuin mennyt toiselle vaimoksi, ja kirosi hentomielisyyttään.

– Sinä et voi minua rakastaa, ruhtinas, – hän sanoi: – ei ole sallittu sinun rakastaa minua! Mutta lupaa minulle, ettet kiroa minua; sano, että annat minulle suuren syntini anteeksi!

Ruhtinas kuunteli, rypistäen kulmakarvojaan, mutta ei vastannut mitään.

– Nikita Romanovitsh, kuiskasi Jelena pelonalaisena: – Kristuksen tähden, lausuhan vaikka yksi ainoa sana!

Ja hän loi ruhtinaaseen silmänsä, täynnä pelkoa ja odotusta, ja koko hänen sielunsa loisti kaunopuheliaasta, rukoilevasta katseestaan.

Ankara taistelu riehui Serebrjanin sydämessä.

– Bojaritar, – hän viimein sanoi, ja hänen äänensä vapisi: – näköään se oli Jumalan tahto … etkä sinä ole niin syyllinen … niin, sinä et ole syyllinen … ei sinulle ole mitään anteeksi annettavaa, Jelena Dmitrijevna, minä en kiroa sinua, – en – Jumala näkee, en kiroa – Jumala näkee, minä … minä rakastan sinua kuin muinoin.

Nämät sanat pääsivät ruhtinaalta ikäänkuin itsestään.

Jelena huudahti, hyrähti itkuun ja syöksyi pisteaidan luo.

Samalla hetkellä ruhtinas nousi seisaalleen jalustimissaan ja tarttui aitauksen vaajoista kiinni. Jelena toiselta puolen seisoi jo penkillä. Ajattelematta ja itsetiedottomina he heittäytyivät toistensa syliin, ja heidän huulensa yhtyivät…

Jelena Dmitrijevna oli suudellut nuorta bojaria! Viekas vaimo oli pettänyt vanhan miehensä! Hän oli unohtanut valansa, jonka oli vannonut Jumalan edessä! Kuinka hän nyt näyttäytyy Drushina Andrejevitshille?

Hänen silmistään Morosov arvaa kaikki. Eikä hän ole sellainen mies, että antaisi hänelle anteeksi! Ei ole kallis bojarille henki, kallis on hänelle hänen kunniansa! Tappaa hänet vanhus, tappaa sekä vaimon että Nikita Romanovitshin!