Читать книгу Rahanvaihtajat - Upton Sinclair - Страница 3

Sisällysluettelo

"Olenpa oikein utelias", sanoi Reggie Mann, "saadakseni tavata tuon

Lucy Dupreen".

"Kuka puhui teille hänestä?" kysyi Allan Montague.

"Ollie on puhunut kaikille hänestä," sanoi Reggie. "Ihan ihmeellisiä juttuja. Mutta pelkäänpä hänen liioitelleen."

"Ihmiset näyttävät saavan halun liioitella," sanoi Montague, "kun he puhuvat Lucysta".

"Minun täytyy pian saada tavata hänet", sanoi Reggie.

Allan Montague katsoi häntä hymyillen. Ei ollut mitään ulkonaisen kiihkon merkkejä Reggiessä. Hän oli tullut noutamaan Alicea kirkkoon ja oli hän erittäin huolellisesti puettu sekä tuoksui hajuvedeltä, napinlävessä komea kämmekkä. Montague nojautui nahkatuoliinsa syvälle ja hymyili ajatellessaan, että Reggie piti Lucya jonain uutena kukkalajina, jonka rinnalla sopi herättää huomiota avenueta käveltäessä.

"Onko hän iso vai pieni?" kysyi Reggie.

"Teidän kokoanne", sanoi Montague - toinen oli hyvin pieni.

Alice astui samassa huoneeseen uudessa kevätpuvussa. Reggie hypähti seisaalleen ja tervehti touhukkaasti. Kysyi sitten:

"Tunnetteko tekin hänet?"

"Kenet? Lucyn? Hän oli koulutoverini."

"Tuomari Dupreen tila oli naapurissamme", sanoi Montague. "Olemme kasvaneet yhdessä."

"Miltei joka päivä tavattiin, kunnes hän meni naimisiin," sanoi

Alice. "Hän meni seitsemäntoista ikäisenä paljon vanhemmalle miehelle."

"Sen jälkeen emme ole häntä nähneet", lisäsi toinen. "Hän on elänyt

New Orleansissa."

"Ja on vasta kahdenkymmenen kahden ikäinen", huudahti Reggie. "Lesken viisaus ja tytön sulo!" Hän teki kädellään ihailevan liikkeen.

"Onko hänellä rahaa", kysyi hän sitten.

"New Orleansin oloihin nähden riittävästi; miten käynee New Yorkissa?"

"Kyllä täällä on rahaa", sanoi hän mietteissään.

Hän vei Alicen kirkkoon ja Montague jäi Lucy Dupreen nimen herättämiin muisteloihin.

Allan Montague oli ollut Lucyyn rakastunut puolenkymmentä kertaa, alkaen lapsuusajasta tytön avioliittoon asti. Tämä oli kreolityyppinen kaunotar, tukka korpinmusta ja iho loistava; ja Allanin muistossa elivät alati nuo iloiset kasvot, joiden eloisilla piirteillä kyyneleet ja nauru vaihtuivat kuin huhtikuun ilma.

Lucy oli hento olento, kuten hän oli sanonut, mutta voimaa täynnä.

Hän oli ollut hiljaisen talon elämä ja kaikki hänelle antautuivat.

Allan muisti kerran nähneensä juhlallisen ylituomarin kontallaan

maassa Alice selässään.

Hän oli näyttelijättäreksi syntynyt, sanoivat kaikki. Neljän vanhana saattoi hän nukkumisaikanaan lojua hereillä kertoillen itselleen surullisia kohtauksia ja itkien niitä. Pian löysi hän arkuista äitinsä pukuja niiltä ajoilta, jolloin tämä oli ollut vanhan plantaashiherrapiirin kaunotar, ja sitten pani hän toimeen kuvaelmia esiintyen itämaisena prinsessana tai Yön kuningattarena.

Tytön äiti oli kuollut hänen pienenä ollessaan ja isä oli ollut hänen ainoa toverinsa. Tuomari Dupree oli naapuruston rikkaita ja tuhlasi kaikkea tyttärelleen, mutta ihmiset sanoivat, että tämä kasvoi ilman äidin hoitoa ja oli saava siitä kärsiä, kuten oli käynytkin. Oli tullut mies, häntä paljon vanhempi, mutta romantiikan hohde maineessaan; ja rakkauden ihmeet olivat auenneet Lucylle sekä temmanneet hänet mukaansa.

Eräänä päivänä hävisi hän eikä Montague sitten ollut häntä tavannut. He asuivat New Orleansissa ja huhu kertoi Lucyn olevan onnettoman, mies kun oli tuhlari ja elostelija. Tuskin vuottakaan oli avioliitto kestänyt kun tämä kuoli auto-onnettomuudessa.

Sitten ei Montague ollut kuullut enempää, kunnes New Yorkissa oli lukenut tuomari Dupreen kuolleen, ja nyt oli Lucy kirjoittanut hänen veljelleen Ollielle sanoen tulevansa tänne ehkä asumaankin, ja pyytänyt tätä hommaamaan hotellihuoneita. Montague ihmetteli, olikohan Lucy ennallaan, vai olivatko kärsimykset sekä kokemukset hänen intomieltään masentaneet. Oli vaikea kuvitella Lucya vakavana. — Ja miten kestäisi hän tätä elämää!

Montaguen mietteet keskeytti Oliver, joka tuli kysymään, tahtoiko veli tulla Lucya vastaan.

"Ne etelän junat myöhästyvät tavallisesti tuntikausia. Käskin ilmoittamaan puhelimitse."

"Sinä kun olet ottanut hänet hoitoosi", sanoi Montague, "on sinun paras mennä ensin. Tulen illalla." Ja hän meni illalla hotelliin, missä tapasi Lucyn.

Tämä oli ennallaan. Hän näki sen heti, sama iloisuus, sama malttamattomuus, sama kauneus, joka sykäytti miesten sydämmiä. Ei ollut huolten piirtoakaan hänen piirteissään — hän oli täysin kehittynyt kukka.

Lucy tuli häntä kohti ojennetuin käsin. "Allan!" hän huudahti, "kuinka hauska tavata!" Hän otti tämän kädet omiinsa ja katsoi silmiin. "Kuinka suureksi olette tullut, ja vakavaksi! Eikö hän ole mainio, Ollie?"

Oliver seisoi vieressä katsellen. Hän hymyili kuivasti ja sanoi: "Hän on liian runollinen."

"Kuinka ihmeellistä on tavata teidät", huudahti Lucy. "Viisikymmentä asiaa muistuu yhtaikaa mieleen. Meillä on paljon puheltavaa. Tulen kyselemään teiltä kaikellaista ja se vie koko illan."

Lucy suri isäänsä, mutta hänen oli onnistunut laittaa surupukunsa sopivaksi kauneutensa kehykseksi. Hän oli kuin hohtava rubiini mustalla sametilla. "Kuinka olette voinut?" hän kysyi. "Ja mitä olette kokenut täällä? Ja miten voi äitinne?"

"Hän on ennallaan", sanoi Montague; "ja hän pyytää teitä tulemaan meille."

"Tulen ensimäiseksi. Entä Mammy Lucy, kuinka hän voi?"

"Hyvin voi," kuului vastaus. "Hän innokkaasti haluaa nähdä teitä."

"Sanokaa että tulen. Tahdon mieluummin nähdä Mammy Lucyn kuin

Brooklyn sillan!"

Lucy johti hänet istumaan ja katsoi häneen yhtämittaa. "Tuntuu kuin olisin tyttö taas."

"Pidättekö itseänne vanhanakin", kysyi Montague nauraen.

"Oh, tunnen olevani vanha", sanoi Lucy ja hänen silmiinsä tuli äkillinen säikähdyksen ilme. — "Ette aavista, Allan. Mutta ei kenenkään tarvitse sitä tietää." Ja sitten hän innokkaasti huudahti:

"Muistatteko puiston keinua? Ja alligaattorilampea? Ja taatelipuita?

Ja Joe vanhusta?"

Allan Montague muisti kyllä, ja puolen tunnin kuluessa oli käyty läpi miltei kaikki seikkailut, mitä veljekset ja Lucy olivat kokeneet lapsuuden päivinä. Ja Allan kertoi tälle, mitä kaikkea muisti naapureista ja palvelijoista. Hän kertoi myös isänsä kuolemasta ja miten talo oli palanut ja kuinka hän oli tilan myynyt ja tullut Pohjoiseen.

"Ja miten menee, Allan?" hän kysyi.

"Lakiasioita harrastelen", hän sanoi. "En tee rikkauksia, mutta koetan maksaa laskuni. Sitä eivät kaikki tee tässä kaupungissa."

"Arvaa sen", sanoi Lucy. "Nuo kaikki Viidennen Avenuen kaupat! Minä tietysti tuhlaan ensi viikkona koko omaisuuteni. Ja tämä hotelli — ihan pelottaa."

"Oliver on sanonut hinnat, vai?" sanoi Montague nauraen.

"Hän sai hengitykseni pysähtymään", sanoi Lucy. "Kuinka minä koskaan voin täällä asiani hoitaa?"

"Järjestätte ne hänen onnelleen", sanoi Montague. "Hän on ottanut teidät huostaansa eikä haluaisi minun sekaantuvan siihen asiaan."

"Mutta minä tahdon teiltä neuvoa", sanoi Lucy. "Te olette toimen mies ja Ollie ei ole koskaan ollut muuta kuin poikanen."

"Ollie on oppinut yhtä ja toista New Yorkissa."

"Selitän asemani sangen pian", jatkoi hän. "Hän toi minutkin tänne ja selitti, että minun oli näin elettävä, jos mielin päästä seurapiiriin. Yritin ensin, mutta huomasin, etten pitänyt siitä ja lopetin. Me asumme eräässä vuokratalossa sivummalla Viidenneltä Avenuelta ja maksamme noin kymmenennen osan näistä hinnoista. Nyt riippuu siitä, pyrittekö seurapiiriin, teidän suhteenne minuun ja Ollie'en."

Lucy rypisti otsaansa ajatellen. "En tullut New Yorkiin hautautuakseni täyshoitolaan", hän sanoi "Tahdon tavata ihmisiä."

"Oliver tuntee niitä koko joukon", sanoi Montague. "Hän kyllä esittää. Ehkä pidätte niistä — en tiedä. Eipä ole teidän vaikea saada ne pitämään itsestänne."

"Kiitos herraseni", sanoi Lucy. "Olette yhtä suorasukainen kuin ennenkin!"

"En tahtoisi mitenkään turmella huvianne", sanoi toinen. "Saatte itse kokea. Sen voin sanoa, että älkää te olko kovin suorasukainen. Ei voi luottaa ihmisiin täällä aivan niin kuin kotona."

"Kiitos", sanoi Lucy. "Ollie on jo pitänyt minulle esitelmiä. En aavistanut, että New Yorkiin tuleminen on niin vakava juttu. Minä sanoin hänelle, että leskien tavallisesti otaksutaan huolehtivan itsestään."

"Minun oli aika vaikea perehtyä asioihin", sanoi Montague hymyillen.

"Niin että teidän täytyy ymmärtää, miksi ennustelen."

"Olen puhellut siitä vähän Lucylle", sanoi Oliver kuivakiskoisesti.

"Hän kertoi minulle mieltäkiinnittävän rakkaustarinan!" sanoi Lucy vallaton pilkahdus silmäkulmassaan. "Olenpa utelias näkemään sen lumoavan Winnie rouvan."

"Tapaatte hänet huomisiltana", sanoi Oliver. "Billy Aldenin rouva on kutsunut päivällisille."

"Olen lukenut hänestä lehdissä", sanoi Lucy. "Mutta en uskaltanut toivoa saavani häntä tavata. Kuinka mailmassa Oliver on päässyt ihan sinne ytimiin?"

Oliver alkoi selitellä ja Montague hymyili itsekseen kuullessaan veljensä huolellisesti puhdistettua kuvausta edistymisestään seuraelämässä. Oliver oli laatinut suunnitelmat, kuinka hän Lucyn saattaisi seurapiirin korkealle esityslavalle.

"Mutta maksaahan kaikki tuo paljon rahaa!" sanoi Lucy. "Enkä minä tahdo mennä naimisiin minkään hirveän miljoneerin kanssa."

Hän kääntyi äkkiä Montagueen. "Onko teillä konttori alakaupungilla?" kysyi hän. "Ja saanko tulla huomenna puhumaan asioistani, teidän on ruvettava neuvonantajaksi. Herra Holmes on kuollut, kuten tiedätte. Hän oli isän lakimies ja tunsi asiani. Mutta milloinkaan ei hän välittänyt selittää mitään minulle enkä nyt tiedä oikein, mitä on tehtävä."

"Teen voitavani", sanoi Montague.

"Ja teidän pitää olla hyvin ankara", jatkoi Lucy, "ettekä saa antaa minun tuhlata liikaa eikä tehdä erehdyksiä. Herra Holmes teki niin enkä minä uskalla luottaa itseeni."

"Jos ryhdyn siihen hommaan", sanoi Montague, "niin pelkään, että pian joudun riitaan veljeni kanssa."

Montague ei uskonut voivansa täyttää tätä luottamustointa. Kun hän katseli Lucya, tuntui hänestä kuin uhkaisi jokin vaara. Hän arvasi, ettei Lucy ole rikas New Yorkin mittakaavan mukaan ja hän näki, että kaupungin taika oli tämän vallannut. Häntä ihastuttivat automobiilit ja kaupat ja hotellit ja teatterit ja kaikki niiden ihmeet. Hän oli tullut intomielin ja janosi ahneesti elämää.

Montague oli käynyt sen myllyn läpi ja hän näki selvästi, ettei hän voi olla yrittämättä ohjata tuota naista ja varjella häntä pahimmista erehdyksistä. Niin syntyi heidän keskensä outo suhde! Alusta pitäen lyöttäytyi Lucy hänen uskotukseen ja kertoi hänelle kaikki huolensa. Hän ei kyllä neuvoja noudattanut; kauniisti hymyillen hän sanoikin, ettei hän pyytänyt Montaguea estämään häntä vaikeuksista, vaan olemaan sitten jälestäpäin ystävällinen. Ja tämä seurasi häntä kertoen itselleen yhä uudelleen, ettei tuota naista voinut puolustaa, mutta keksi alati puolusteita kumminkin.

Seuraavana aamuna tuli Lucy tervehtimään Oliverin äitiä ja Mammy

Lucya, joka oli saanut isoäitinsä nimen. Iltapäivällä hän meni

ostoksille Alicen kanssa selittäen, ettei hän voi esiintyä missään

New Yorkissa, ennenkuin oli "kunniallisesti" puettu. Ja illalla

Montague tuli noutamaan häntä Billy Aldenin palatsiin Viidennellä

Avenuella.

Matkalla kertoi hän pelottavasta rouva Aldenista ja hänen pelottavasta kielestään ja tämän mahtavan rouvan riidasta sukulaistensa Wallingien kanssa. "Älkää säikähtäkö jos hän tunkee teidät johonkin kulmaan ja kyselee kaikkea. Hän katsoo olevansa etuoikeutettu."

Montague oli jo tottunut Aldenien ylellisyyteen, mutta Lucy värisi ihastuksesta nähdessään tämän doge'in palatsijäljennöksen, sen suuret marmoriveistokset ja puna-kultapukuiset palvelijat. Sitten tuli rouva itse tummanpurppuraisessa puvussaan helminauhat kaulassa. Hän oli niin pitkä, että katsoi miltei yli Lucyn pään ja pysähtyi matkan päähän hänet hyvin nähdäkseen.

"Koetin saada rouva Winnien tänne teitä varten", sanoi hän Montaguelle, "mutta hän ei voinut tulla, niin että saatte tyytyä minuun."

"Onko teillä Missisippissä montakin tuollaista kaunotarta?" kysyi hän heidän istuutuessaan. "Jos on, en ymmärrä, miksi tulette tänne."

"Pidättekö hänestä?" kysyi Montague.

"Pidän hänen näöstään", sanoi rouva Alden. "Onko hänellä älyä? On mahdoton uskoa häntä leskeksi. Hän tarvitsee silti huolenpitäjän."

"Suositan häntä teidän suosioonne", sanoi Montague. "Olen puhunut hänelle teistä."

"Mitä olette puhunut", kysyi rouva Alden kirkastuen, — "että voitan liiaksi rahaa pelissä ja juon whiskyä aterialla?" Ja nähdessään Montaguen punastuvan nauroi hän: "Totta siis. Olen nähnyt teidän pari kertaa sitä ajattelevan."

Ja hän otti karahviinin, jonka tarjoilija oli juuri asettanut hänen eteensä ja kaatoi lasiinsa.

Montague puhui hänelle Lucysta, vartioiden samalla tätä, joka istui likellä pöydän keskikohtaa puhellen Stanley Ryderin kanssa. Montague oli pelannut bridgea tämän seurassa kerran tai pari Winnie rouvan luona ja ajatteli, että Lucy tuskin olisi voinut tavata miestä, joka olisi paremmin edustanut mailmankaupungin viehätystä. Ryder oli Gotham Trust Companyn presidentti, laitoksen, jonka uhkea marmorirakennus oli Viidennen avenuen nähtävyyksiä. Hän oli lähes viidenkymmenen ijässä, pitkä ja hienon näköinen, viikset teräksenharmaat ja esiintyminen kuin diplomaatin. Hän ei ollut vain pankkiherra, vaan myös sivistynyt mies; oli ollut merillä nuorena ja kierrellyt mailman maat. Oli myös hitunen kirjailijaa veressä, amatööriä vain ja jos oli kirjaa, jota hän ei ollut selaillut, oli se sellainen, josta ei puhuttu seurapiirissä. Hän osasi puhua mitä vaan ja se emäntä, joka sai Stanley Rydenin päivälliskutsuihinsa, oli niiden onnistumisesta varma. "Hän ei nykyisin käy ulkona paljon", sanoi rouva Alden. "Mutta minä kerroin hänelle teidän ystävästänne."

Väliin pöytäkeskustelu tuli yleiseksi ja Montague pani merkille, että Ryder silloin johti. Hänen sukkeluutensa välähtelivät sinne tänne yli pöydän, ja joka häntä vastaan asettui, se veti lyhyemmän tikun. Se oli huoletonta leikkiä, loistavaa ja vaarallista. Ryder oli mies, jollaisia joskus tapaa seurapiirissä; hän oli omaksunut radikaalisia aatteita esiintyäkseen sivistyneenä. Oli hienoa miehen, jolla oli loistava menestys jossain seurapiirissä, keskustelussa iskeä kaikkia sen piirin ihanteita ja sovinnaistapoja ja siten osoittaa, kuinka vähän hän välitti saavuttamastaan menestyksestä.

Se oli hyvin huvittavaa päivällispöytäkeskusteluksi, mutta Montague ajatteli itsekseen hymyillen, kuinka loitolla Stanley Ryder oli sellaisen henkilön tyypistä, jota kuvitteli mahtavan ja kukoistavan pankin pääksi. Kun oli siirrytty sivuhuoneeseen, meni hänen esiintymisensä varsin pitkälle tavattomuudessa, kun hän astui pianon ääreen ja soitti hetkisen jotain hirvittävää venäläistä säveltä.

Sitten Montague näki hänen Lucy Dupreen seurassa lähtevän muihin huoneisiin. Peliin eivät kaikki sopineet ja se oli hyvä tekosyy; mutta Montague oli levoton istuessaan tuntikausia pelipöydässä antaen rouva Aldenin voittaa rahaa.

Kun peli päättyi, löysi hän ystävänsä istumassa lähteen reunalla palatsin kasvisalissa; Lucy katseli kiinteästi eteensä ja Ryder puheli hänen vierellään.

"Tapasitte miellyttävän miehen", sanoi Montague, kun he istuivat vaunuissa.

"Merkillisemmän kuin koskaan olen tavannut", sanoi Lucy nopeasti.

"Kertokaa jotain hänestä. Tunnetteko hänet hyvin?"

"Olen kuullut hänen puhelevan ja tunnen myös liikekannalta."

"Onko hän hyvin rikas?"

"Joitakin miljoonia", sanoi mies, "ja luulenpa hänen nopeasti niitä kääntelevän. Ihmiset sanovat, että hän on rohkea keinottelija."

"Keinottelija!" huudahti Lucy. "Luulin että hän on pankin johtaja!"

"Kun olette hetken ollut New Yorkissa", sanoi Montague hymyillen, "tulette huomaamaan, että nuo kaksi seikkaa sopivat hyvin yhteen."

Lucy oli hiljaa; tuo huomautus sai hänet hieman epäröiväksi. "Minulle on kerrottu", lisäsi Montague hymyillen, "ettei Rydenin vaimokaan uskalla pitää rahojaan Gotham Trustissa."

Montague ei ollut aavistanut muistutuksensa vaikutusta. Lucy sävähti.

"Hänen vaimonsa!" huudahti hän.

"Niin", sanoi Montague. "Ettekö tiennyt hänen olevan naimisissa?"

"En", sanoi Lucy hiljaa. "En tiennyt."

Pitkän vaitiolon jälkeen kysyi hän: "Miksei hänen vaimonsa ollut päivällisillä?"

"He ovat harvoin yhdessä."

"Erossako?"

"Se on uudenaikaista erossa oloa", kuului vastaus. "Asuvat suuren palatsin eri päissä ja kohtaavat toisensa juhlatiloissa."

"Millainen nainen hän on?"

"En tiedä hänestä mitään."

Taas vaiettiin. Vihdoin Montague sanoi: "Ei ole syytä olla huolissaan sen miehen puolesta, ymmärrättehän."

Lucy kosketti hänen kättään keveästi.

"Niinpä niin, Allan", hän sanoi "Älkää pelätkö. En tee toisten samaa erehdystä."

Montague ei osannut senjälkeen mitään sanoa.