Читать книгу Rahanvaihtajat - Upton Sinclair - Страница 6

Sisällysluettelo

Pari kolme päivää myöhemmin tapasi Montague Jim Heganin eräässä johtokunnan kokouksessa. Hän katsoi tätä tiukasti, mutta Hegan ei osoittanut mitään häiriön merkkiä. Hän oli niin kohtelias ja iloinen kuin konsanaan. "Sivumennen sanoen, herra Montague", sanoi hän, "siitä rautatiejutusta kerroin eräälle tuttavalle, jossa heräsi harrastus siihen. Saatte kai pian jotain tietoja häneltä."

"Olen kiitollinen teille", sanoi toinen ja siinä oli koko juttu.

Seuraavana päivänä oli sunnuntai ja Montague meni hakemaan Lucya kirkkoon. Hän kertoi tälle asian mainitsematta kuitenkaan eversti Colea, ei näet tahtonut häntä säikäyttää. Lucylla oli taas muita asioita mielessä. "Kai muistatte, Allan, että huomenna on vaunuparaati", sanoi hän.

"Kyllä."

"Hra Ryder on tarjonnut minulle paikan. Te tietysti olette tyytymätön."

"Lupasitteko mennä?"

"Kyllä. En luullut sen häiritsevän. Julkinen asiahan se on."

"Julkinen!" huudahti Montague. "Onpa tietenkin! Istua korkealla kaikkien nähtävillä ja sanomalehtimiesten kuvattavana. Ja sitten ne kertovat kuinka se viehättävä missisippiläinen leski oli Ryderin seurassa, ja koko seurapiiri urkkii niitä kuvia ja vilkuttaa silmiään ja tekee huomautuksia!"

"Te katselette kaikkea niin kyynilliseltä kannalta", väitti Lucy. "Kuinka nyt voi välttää sitä että joukko tuijottaa ja lehdet ottavat kuvia! Eihän silti voi luopua ajeluhuvista —"

"No, no!" sanoi Montague. "Olette liian järkevä puhuaksenne tuollaista tosissanne. Jos haluatte ajella, niin ajelkaa. Mutta kun joukko ihmisiä päättää tuhlata kymmenen parikymmentä tuhatta kukin naamiaispukuihin ja vaunuihin, ja he ilmoittavat siitä koko kaupungille ja lähtevät itseään näyttelemään, niin ei voi puhua huviajelusta."

"Hm", sanoi Lucy epäröiden, "hauskaa kuulla."

"Hauskaa niille, jotka haluavat kuulla; ja jos nainen haluaa yleistä mainetta, toimittaa itsestään uutisia lehtiin ja tekee itsestään julkisuuden ihmisen, on se hänen asiansa. Mutta älköön sitten uskotelko harrastavansa huviajelua kauniilla hevosilla, kuuntelevansa musiikkia tai pitävänsä seuraa tuttavilleen. Seurapiirin naisella on oikeus ilmoittaa itseään kuten politikolla tai pilleritehtailijalla, vastustan vain lörpöttelyä, että muka rakastetaan yksityiselämää. Esimerkiksi rva Winnie Duval kehuu, että hänen ihanteensa on paimenen yksinkertainen elämä ja kukkien kasvatus, mutta itse asiassa on hänellä albumi, johon hän kerää sanomalehtileikkaukset, ja jos kuluu kolme viikkoakaan ilman että hänestä mainitaan, hermostuu hän."

Lucy puhkesi nauruun. "Olin eilen rva Robbie Wallingilla", sanoi hän, "ja tämä puhui oopperayleisöstä ja sanoi menevänsä johonkin, missä ei tarvitsisi nähdä niin paljon rumaa roskaväkeä."

"Niin", sanoi Montague. "Kyllä tiedän. Mutta ei ole mitään sen rouvan hommissa aamusta iltaan, jota hän viitsisi tehdä muuta kuin sen ruman roskaväen töllisteltäväksi." —

"Näytte olleen joka paikassa", sanoi Montague hetken kuluttua.

"Ah, luulen menestyväni", sanoi Lucy. "Onpa tämä ihanaa elämää. En eläissäni ole nähnyt niin paljon kauniita hevosia ja loistavia pukuja."

"Onpa se hauskaa", sanoi Montague. "Mutta edetkää hitaasti ja pitäkää huolta siitä, että se kestää kauemmin. Kun siihen elämään tottuu, tuntuu se sangen turhalta ja tyhmältä."

"Tänään olen kutsuttu Wymanille bridgeä pelaamaan, — aatelkaas — sunnuntai-iltana!"

Montague kohautti olkapäitään. "Välipä sillä."

"Mitä pidätte rouva Betty Wymanista?" kysyi Lucy.

"Hän elää iloisia päiviä eikä omatunto häntä häirinne."

"Onko hän hyvin rakastunut Olliehen?"

"En tiedä. Ei se näytä heitä suuresti huolettavan."

Tällaista puhelivat he kirkon jälkeen avenueta kävellessään katsellen uusia kevätpukuja. — "Kuka oli tuo komea olento, jolle juuri kumarsitte?" tiedusteli Lucy.

"Neiti Hegan — Jim Heganin tytär."

"Vai niin, Betty Wyman puhui hänestä."

"Ei kai mitään hyvää", sanoi Montague hymyillen.

"Mieltäkiinnittävää", sanoi Lucy. "Omituista, että satojen miljoonien omistajan tytär on itse ruvennut hyväntekeväisyystyöhön."

"Sanoinhan teille, että tähän elämään voi kyllästyä."

Lycy katseli häntä veitikkamaisesti sanoen:

"Luulisinpä tuollaisen tytön kiinnittävän teidän mieltänne."

"Haluaisin todella tuntea häntä paremmin, mutta hän ei näy välittävän minusta."

"Eikö välitä!" huudahti Lucy. "Sehän on hirveätä."

"Ei se ole hänen syynsä", sanoi Montague hymyillen, "luulenpa joutuneeni huonoon maineeseen."

"Oh, tarkotatte Winnie rouvaa!" huudahti Lucy.

"Niin."

"Kertokaapa siitä!"

"Eipä siinä ole paljon kerrottavaa. Winnie rouva aikoi tehdä minusta seuraelämäsankarin ja minä typeryydessäni menin, kun hän kutsui. Ja sitten alkoivat kielet laulaa."

"Sehän ei teitä vahingoittanut?"

"Eipä erityisesti", sanoi hän kohauttaen olkapäitään. "Yhteen naiseen vain olisin tahtonut tutustua, enkä saanut. Sen vain."

Lucy katsahti häneen arasti. "Te tarvitsette sisaren", hän hymyten virkkoi, "sisaren, joka taistelee puolestanne."

Jim Hegan oli ennustanut oikein; Montague sai pian tarjouksen. Se tuli hänelle tuntemattoman lakiasioimiston kautta. "Olemme kuulleet," sanottiin kirjeessä, "että teillä on myytävänä viisituhatta Northern Missisippi rautatien osaketta. Erään liiketuttavamme puolesta tarjoudumme ostamaan ne viidelläkymmenellä tuhannella dollarilla. Jos tahdotte neuvotella niiden omistajan kanssa, haluaisimme sopivassa tilaisuudessa saada vastauksenne."

Hän soitti Lucylle ja kertoi tälle tarjouksesta.

"Paljoko?" kysyi tämä.

"Ei riittävästi", sanoi hän. "Mutta en halua keskustella puhelimitse.

Missä saan tavata teidät?"

"Ettekö voi lähettää kirjettä minulle?"

"Voisin", sanoi Montague, "mutta haluaisin puhua siitä myös; ja sitten on kiinnityskirja ja muita papereita allekirjotettavana. Muutakin selvitettävää! Ettekö voisi tulla konttoriini nyt tänä aamuna?"

"Haluaisin tulla, mutta olen juuri luvannut muualle."

"Eikö sitä voi lykätä?"

"Ei, minua on pyydetty retkelle hra Watermanin uudella jahdilla."

"Brünhildellä?" huudahti Montague. "Mitä sanottekaan!"

"Niin, enkä tahtoisi menettää sitä."

"Milloin palaatte?"

"Illalla. Me menemme salmea ylös. Jahti on juuri pantu kuntoon."

"Missä se on?"

"Batteryn rannassa. Minun on oltava siellä tunnin kuluessa. Ettekö tulisi sinne tapaamaan minua?"

"Tulen kyllä. Kaipa ne jonkun minuutin odottavat."

"Olen niin utelias saadakseni tietää tarjouksen."

Montaguea viivyttivät jotkut liiketuttavat; vihdoin hän juoksi ajurin rattaille ja ajoi Batterylle.

Täällä Castle Oardenin luona oli suojattu paikka, "Miljoneerilahdeksi" sanottu, jossa "Wall-kadun laivastoon" kuuluvat yksityisjahdit tavallisesti ankkuroivat. Tähän aikaan vuodesta useimmat mahtajat jo olivat kesänviettopaikoillaan, ja ne jotka asuivat Hudsonin tai Salmen rannalla, tulivat kaupunkiin kaikellaisissa aluksissa, moottoriveneistä isoihin jahteihin saakka. He söivät aamiaista matkallaan ja mukana oli sihteereitä ja posti.