Читать книгу Rahanvaihtajat - Upton Sinclair - Страница 5

Sisällysluettelo

Muutamia päiviä näiden tapahtumain jälkeen odotteli Montague erästä tuttavaa, jonka oli määrä tulla päivälliselle hänen hotelliinsa. Hän istui sen eteisessä lukien lehteä ja huomasi käytävällä kävelevän vanhan herran, jolla oli pukinparta ja punakka pinta. Heidän katseensa sattuivat yhteen.

Herra tuli hämmästyneen näköisenä hänen luokseen sanoen: "Anteeksi, mutta ettekö ole Allan Montague?"

"Olen kyllä", sanoi Montague ällistyen.

"Ette tunne minua?"

"Täytyy myöntää etten."

"Olen eversti Cole."

Mutta Montague vain rypisti kulmiaan. "Eversti Cole?" kertasi hän.

"Olitte silloin liian nuori muistaaksenne minua", sanoi tuo vieras.

"Olen ollut teillä useita kertoja. Kuuluin isänne prikaatiin."

"Niinkö!" huudahti Montague. "Pyydän anteeksi."

"Eipä siitä puhetta", sanoi eversti istuutuen hänen viereensä. "Olipa kumma, että tunsin teidät. Miten voi veljenne? Onko hän New Yorkissa?"

"On."

"Entä äitinne? Hän on kai elossa?"

"Kyllä, asumme tässä hotellissa."

"Erittäin hauskaa. En luullut täällä olevan ketään tuttavaa?"

"Olette täällä käymässä?"

"Länneltä", sanoi eversti.

"Kuinka omituisia sattumia niitä on", jatkoi hän hetken kuluttua. "Ajattelin isäänne juuri tänään. Joku ehdotti, että myisin joitakuita osakkeita — Northern Missisippi'n."

"Tarkotatteko totta?" kysyi kavahtaen Montague.

"Totta. Isänne sai minut ostamaan muutamia silloin entisaikoina. Olin jo unohtanut ne."

Montague hymyili.

"Kun olette saanut osakkeet kaupaksi", sanoi hän, "niin voitte ilmoittaa ostajan minulle. Tiedän muitakin myytäviä."

"Kernaasti", sanoi eversti, "mutta pelkäänpä, ettei nyt osteta paljon. En muista saaneeni osinkojani."

Taas vaiettiin. "Omituinen yhteensattuma tosiaankin", sanoi toinen. "Minäkin olen ajatellut sitä rautatietä. Ystäväni rouva Taylor on juuri tullut New Orleansista. Hänen nimensä oli ennen Lucy Dupree."

Eversti muistutteli: "Dupree?"

"Tuomari Dupreen tytär", sanoi Montague.

"Hänen veljensä John Dupree oli radan ensi presidentti."

"Niinpä niin", sanoi eversti. "Muistan nyt tuomarin. Isänne sanoi, että hän oli ottanut koko joukon osakkeita."

"Niin, hän oli radan päävoima."

"Ja kuka oli se toinen?" kysyi eversti vaivaten muistiaan. "Se joka oli paljon teillä. —"

"Tarkotatteko hra Lee Gordonia?"

"Luulenpa että se oli hänen nimensä."

"Hän oli isäni orpana", sanoi Montague. "Hän pani rataan niin paljon rahaa, että hänen perheensä on ollut köyhänä siitä pitäen."

"Se oli onneton yritys. Oli paha, ettei kukaan suurkapitalisti ryhtynyt sitä kannattamaan."

"Niin minäkin ajattelen", sanoi Montague. "Nyt olenkin esittänyt asian eräälle."

"Niinkö?" sanoi eversti. "Ehkäpä minulle tehty tarjous tuleekin sieltä. Kuka se on?"

"Jim Hegan", sanoi Montague.

"Vai niin", sanoi eversti. "Mutta voihan hän tehdä tarjouksensa asiamiehen välityksellä."

Hetken kuluttua lisäsi hän: "Antakaa minulle korttinne. Ehkäpä saan jonkun innostumaan siihen tuumaan. Minulla on ystäviä, jotka luottavat Etelän tulevaisuuteen. Kuinka monta osaketta voitte hankkia ja millä hinnalla?"

Montagne otti esille kynän ja paperia ja muististaan luetteli Northern Missisippin osakkeenomistajat. Hän keskusteli pitkin ja poikin asian uuden ystävänsä kanssa. Kun Montaguen tuttava saapui, oli everstillä tiedossaan kaikki tosiasiat ja lupasi hän kirjottaa pian.

Aterian jälkeen Montague meni ylös äitinsä luo. "Tapasin erään isän vanhan tuttavan", sanoi hän.

"Kenet?"

"Eversti Colen", sanoi hän ja rouva Montagne oli oudoksissaan.

"Eversti Colen?" kertasi hän.

"Niin. Tässä on hänen korttinsa: Henry N. Cole, Seattle, Washington."

"En ole koskaan kuullut hänestä puhuttavan", sanoi rouva Montague.

"Ette kuullut!" huudahti Montague. "Hän on ollut meillä monasti ja tunsi isän, serkku Leen ja Dupreen sekä kaikki."

Mutta rva Montague vain pudisti päätään. "On voinut käydä meillä, mutta ei ole esitetty minulle." Montaguen mielestä oli tämä outoa, mutta hän ei olisi sitä asiaa paljoakaan enää ajatellut, jollei seuraavana aamuna olisi jotain tapahtunut. Hän tuli aikaisin toimistoonsa työhön ja tapasi puhdistajanaisen, jota ei ennen ollut huomannut. Tämä puhui hänelle.

"Anteeksi, herra", sanoi hän. "Minulla olisi teille asiaa."

"Mitä sitten?"

"Teitä vahditaan", sanoi vaimo.

"Mitä tarkotatte?"

"Eräs mies tuli tänne aikaisin ja tarjosi minulle rahaa, jos antaisin hänelle paperikorinne paperit."

"Minun paperikorini?" Montague oli hämmästynyt.

"Niin, semmoista tapahtuu", sanoi nainen. "Me olemme köyhiä ja teemme väliin sellaista, mutta te olette gentlemanni ja minä sanoin etten tee sitä."

"Millainen mies se oli?"

"Tumma mies, kuin juutalainen. Hän palaa kai vielä."

Montague antoi naiselle setelin, tämä kiitti ja meni sankoineen, luutineen.

"Herra Jumala!" huudahti Montague, kun oli päässyt pöytänsä ääreen.

Äkkiä iski hän polveensa kädellään. "Ja minä kerroin sille kaikki."

Hän muisteli puhelunsa sille vanhalle Seattlen miehelle ja oudosteli,

mitä hyötyä tälle mahtoi olla siitä. Ja hän ajatteli Jim Hegania.

Tämä oli pannut vakoojia hänen jälilleen. Kukaan muu ei tiennyt

Northern Missisippistä.

Jim Hegan! Ja Montague oli tavannut hänet vieraisilla — rva de Graffenriedin luona. He olivat tavanneet kuin herrasmiehet ja hän oli puhunut tälle avoimesti. Ja Hegan oli pannut vakoojia hänen jälilleen!

Montague tarvitsi selityksiä ja kirjotti majuri Venablelle sekä ilmoitti tulevansa miljoneeriklubiin päivällisille. Tämä vastasi heti ja käski tulemaan, mutta ilmotti samalla, että oli sairas ja lääkärit olivat kieltäneet häneltä lihan ja sienet. Aina tuntui Montaguesta siltä, kuin ei voisi olla kirkkaamman purppuraisia kasvoja kuin majurin ja tällä kertaa ne tuntuivat entistä kirkkaammilta. Hän murisi ja kiroili hirveästi ja tarjoilijat olivat touhuissaan. Montague odotti, kunnes hän oli saanut lasinsa kuivaa Martinia ja ratkaissut ruokakysymyksen halunsa ja tohtorinsa tyydytykseksi. Sitten vasta kertoi hän oudot kokemuksensa.

"Olen varma siitä, että te voitte tämän selittää", sanoi hän.

"Mutta mitä selittämistä siinä on?" kysyi majuri. "Se merkitsee vain sitä, että Heganin mieltä kiinnittää teidän ratanne. Mitä muuta haluaisitte?"

"Mutta hän vakoiluttaa minua?"

"Entäs sitten? Sitä tehdään joka päivä. Puolenkymmentä toimistoa on sitä varten olemassa. Olkaa onnellinen, jos ne eivät ole kuunnelleet teidän telefoonikeskustelujanne, jäljentäneet sähkösanomianne ja tutkineet postianne."

Montague tuijotti häneen. "Jim Heganin lainen mies! Ja tuttava!"

"Tuttava?" sanoi majuri. "Loruja! Ei liikeasioissa ole tuttavia. Ja sivumennen sanoen, Jim Hegan ei kai tiedä koko jutusta mitään. Joku apulainen on saanut sen toimekseen ja muistaa hän sen taas kun saa raportin. Joku apulainen on vain ollut vähän kömpelö, siinä koko juttu."

"Mutta miksi urkitaan minun perheasioitanikin?"

"Tutkitaan tietysti, missä asemassa olette ja ja kuinka välttämätöntä teidän on myydä osakkeenne. Hän tietysti tahtoo osakkeet viidenkymmenen prosentin alennuksella. Olette onnellinen, jos ei pankkinne sano irti jotain lainoja."

Majuri katseli Montaguea hymyillen hänen naiivisuudelleen. "Missä sanoitte radan olevan. Missisippissä?"

"Niin", sanoi Montague.

"Ihmettelenpä sitä", sanoi toinen. "Enpä luule, että Jim Hegan on

sen takana ollenkaan. Kukaan ei saisi häntä kiinnittämään huomiotaan

Etelän rautateihin. Hän on kai maininnut asian jollekin toiselle.

Mitä sillä radalla on virkaa?"

"Ajattelimme jatkaa sitä", sanoi Montague.

"Tarvittaisiin vain miljoona, pari, jotta päästäisiin Missisippi

Teräsyhtiön päätehtaille."

"Missisippi Teräs!" huudahti majuri.

"Niin."

"Herra Jumala!"

"Mikäs on?"

"Miksi veitte sellaisen asian Jim Heganille?"

"Kun oli tuttu."

"Mutta ei sillä perusteella asioihin ruveta. Pitää kääntyä oikean väen puoleen. Jos Jim Hegan saisi tahtonsa toteuttaa, pyyhkäisisi hän Missisippi Teräsyhtiön Yhdysvaltain kartalta."

"Mitä tarkotatte?"

"Ettekö tiedä?" sanoi Majuri, "että Missisippi Teräsyhtiö on Terästrustin pääkilpailija? Ja Dan Waterman on tämän järjestänyt ja vahtii sitä yhä."

"Mutta mitä se kuuluu Heganiin?"

"Sitä vaan, että Hegan toimii kaikessa Watermanin mukaan."

Montague katseli nyreissään. "Ymmärrän", sanoi hän.

"Hyvä ystävä", sanoi majuri. "Miksette kysynyt minulta? Olisitte mennyt Missisippi Teräsyhtiön miesten luo? Ja hiljaa olisi ollut mentävä päämiesten luo. Teillä voi olla hyvä esitys, joka ehkä on jäänyt huomaamatta. Mitä sanoitte maanmittauksesta?"

Montague kertoi jutun. Majuri jatkoi:

"Ymmärrättekö nyt, että Terästrustin herrat ovat sotkeneet tuumanne."

"Mitä tarkotatte?"

"Lahjoivat sen maanmittarin. Ja ovat kai siitä pitäin pitäneet rataanne vallassaan."

"Mutta se on mahdotonta. Niillä ei ole siellä mitään tekemistä."

"Mistä te tiedätte?"

"Tunnen presidentin. Hän on vanha perheystävä."

"Kyllä, mutta jos teillä on kiinnitysvelka?"

"Mutta mikseivät ne osta sitä?"

Toinen neuvoi: "Ettekö ole kuullut Wymanin lausetta: Miksi ostaisin osakkeet, kun voin ostaa johtajat."

"Tuo väki teitäkin vakoilee", jatkoi hän hetken kuluttua. "He ajattelevat, että ehkä on kyseessä joku liike vastapuolelta ja he tahtovat tehdä sen tyhjäksi."

"Kuka omistaa Missisippi Teräsyhtiön?" kysyi Montague.

"En tiedä. Epäilen, että Wyman on sen takana jotenkin. Ettekö huomannut äskettäin, että hänen kolmen ylimaanratansa kiskot on tilattu Missisippi Teräsyhtiöltä?"

"Kyllä!"

"Katsokaa nyt", nauroi majuri. "Te olette hypännyt keskelle sammakkolampea ja Herra tiesi, mikä meteli siitä tulee. Ajatelkaas, Terästrustin pääoma on kirjoitettu kolminkertaiseksi. Tullin takia voi se myydä tuotteensa tässä maassa viidenkymmenen prosentin korotukselle sen ulkomaahinnoista, ja kuitenkin se alentaa voitto-osinkoja. Sen yleisosakkeet ovat kymmenessä. Se alentaa kustannuksia kaikin tavoin ja myy huonoa tavaraa. Ja nyt tulee Wyman, ainoa mies, joka Wall kadulla uskaltaa puida nyrkkiään Dan Watermanille, ja ilmottaa sanomalehdissä, että huonot kiskot ovat olleet syynä viimeaikaisiin rautatieonnettomuuksiin. Ja hän antaa tilaukset Missisippi Teräsyhtiölle, joka myy alle Trustin hintain. Yhtiöllä on liikojakin tilauksia ja sen laitokset käynnissä yötä päivää. Ja sitten tulee vilpitön nuorukainen ja tahtoo tuoda ratapahasen yhtiön takapihalle ja vie ehdotuksensa Jim Heganille!"

Majuri sai naurukohtauksen, joka vapisutti hänen punertavaa naamatauluaan ja Montague oli nöyryytetty.

"Mitä nyt olisi tehtävä?" kysyi hän.

"En tiedä", sanoi majuri, "paitsi että pidätte osakkeistanne kiinni. Ehkäpä, jos puhutte osakkeistanne ääneen, Teräsherrat ostavat ne täydestä hinnasta."

"Säikäytin niitä ainakin", nauroi Montague. "Lyönpä vetoa", sanoi toinen, "että jonkun konttorissa alakaupungilla on ollut hoppua. Täällä käy eräs, joka tietänee siitä. Will Roberts."

Ja majuri katseli pitkin ruokasalia. "Tuossa hän tuleekin", sanoi hän.

Salin toiseen päähän oli ilmestynyt pitkä, tummatukkainen mies, tarkan näköinen ja joustava-askeleinen. "Roberts Vaitelias", sanoi majuri. "Yritetäänpäs". Ja kun mies kulki ohi, huusi hän. "HaIlo! Roberts, mihin matka? Tässä esitän ystäväni hra Allan Montaguen."

"Hyvää iltaa", sanoi hän. "Kuinka voitte, Venable?"

"Ei huonommin voisi olla", sanoi majuri. "Miten ovat asiat Kadulla?"

"Hiljaiset markkinat", sanoi Roberts. "Pelkään pahaa. Liian monet tekevät paljon rahaa."

Majuri nauroi. "Hauska lause miehen suussa, joka on tehnyt kuusikymmentä miljoonaa viime kymmenenä vuotena."

"Hän ei näyttänyt kuulleen minusta mitään", sanoi Montague.

"Usko siihen", sanoi majuri. "Hän on tänä iltana voinut olla neuvottelemassa kurkkumme katkasemisesta, mutta ei silti räpäytä silmäänsäkään. Hän on terästä."

Hän pysähtyi ja jatkoi taas: "Olette lukenut siitä isosta iskusta? Roberts sen suunnitteli. Hänestä tuli silloin maan vihatuin mies. Lehdet ja politikot raivosivat. Mutta hän seisoi kannallaan — oli päättänyt voittaa tai kuolla. Muuan anarkisti tuli hänen konttoriinsa ja ampui häntä kahdesti; mutta hän iski tämän maahan miltei kuoliaaksi ja jatkoi peliään tautivuoteelta ja oli kahden viikon päästä taas konttorissaan."

Ja nyt aukenivat majurin juttutuvan ovet. Hän kertoi Montaguelle teräskuninkaista ja heidän vihaamistaan miehistä ja rakastamistaan naisista ja heidän liikkeittensä ja elämänsä salaisuuksista. William H. Roberts oli alkanut erään suuren teräsherran palveluksessa ja kääntynyt sitten tämän henkiviholliseksi, ja nyt hän riiteli pois tämän mainetta. Jos näet tämä rakensi kirjaston, rakensi Roberts kaksi. Kilpailija rakensi suuren konttoritalon. Roberts osti maan sen ympäriltä ja rakennutti puolentusinaa pilvenpiirtäjiä, jotka sulkivat siltä valon. Ja yötä päivää "Roberts Vaitelias" suunnitteli ja vehkeili ja kerran oli hän oleva Terästrustin herra ja kilpailija tai ei mitään.

"Eläviä poikia tuo teräs-väki", sanoi majuri nauraen. "Pitäkää silmät auki, kun olette niiden kanssa asioissa."

"Mitä neuvoisitte minua tekemään?" kysyi Montague hymyillen. "Panenko salapoliisit liikkeelle?"

"Miksei?" sanoi majuri vakavasti. "Voisihan ottaa selville, kuka lähetti majuri Colen luoksenne. Ja voisi myös tutkia, kuinka kiihkeästi he tarvitsevat rataanne ja maksattaa sen mukaan."

"Ei se olisi juuri minun tapaistani."

"On aika oppia", sanoi majuri. "Voin auttaa alulle. Tunnen salapoliisin, johon voitte luottaa. Ei hän ainakaan ole minua pettänyt."

Montague istui mietteissään. "Sanoitteko että he kuuntelevat toisten telefoonipuheluja?"

"Niin sanoin."

"Ja voivatko ne sen tehdä!"

"Sanon että kahdella ja puolella sadalla hankin teille pikakirjoitusselostuksen siitä, mitä puhutte kenen kanssa tahansa vuorokauden kuluessa."

"Tuo kuuluu uskomattomalta. Kuka sen tekee?"

"Lankaurkkijat. Vaarallista työtä, mutta hyvä palkka. Eräs tuttavani oli kerran liikehommissa, jotka koskivat telefooniyhtiötä ja hän muutti lankansa toiseen osastoon ja hän suoritti asian loppuun, ennenkuin toisella puolen aavistettiin mitään."

"Entä posti?"

"Posti! Se on helppo juttu. Vuorokauden voi aina toisen postia viivyttää ja valokuvata kirjeet. Postiin pantavat kirjeet voi myös kopioida, jollei ole hyvin varuillaan. Vakooja pistää kirjeenne päälle vain sinisen tai keltasen kirjeen ja postiväki huomaa sen."

"Mutta senhän silloin tietää hyvin moni!"

"Eipä suinkaan. Se on erikoinen ala postissa. Aina on valtion salapoliiseja vahtimassa rikollisia. Niistä voi jonkun lahjoa ja saada rikollisensa epäiltyjen listalle."

Majuri hymyili. Häntä huvitti sanomattomasti Montaguen ällistys, kun hän kertoili esimerkkejä suurkaupungin turmeluksista.

"Tapahtuu sitä oudompaakin," sanoi hän. "Voisin esittää teille tässä huoneessa paraikaa olevan miehen, joka taistelee laivarakennushuijausta vastaan ja sai käsiinsä tärkeitä papereita. Ja hän istui vieressä, kun konttoristinsa ottivat niistä kolmekymmentäkin kopiota. Ja hän pani alkuperäiset paperit ja kolmekymmentä yksi kopiota yhtä moneen kaupungin talletusholviin ja otti yhden kotiinsa laukussa. Ja sinä yönä tuli murtovarkaita, jotka veivät sen laukun. Seuraavana päivänä kirjotti hän niille, joita vastaan taisteli: Olisin tänään lähettänyt teille kopion hallussani olevista papereista, mutta koska ne jo ovat teillä, esitän suoran vaatimukseni? Siinä kaikki, sovinto maksoi miljoonan pari."

Majuri pysähtyi ja katseli pitkin ruokasalia. "Tuossa on Dick Sanderson," sanoi hän osottaen ketterää sileäposkista nuorta miestä. "Hän edustaa New Jersey Southern rataa. Eräänä päivänä sanoi hänelle muuan lakimies päivällisillä: Huomenna esitän erään osakkeen omistajan jutun yhtiötänne vastaan. Hän selitti mitä se koski. Eikä Sanderson sanonut mitään, vaan meni telefooniin ja ilmoitti asian Trentoniin. Ja seuraavana päivänä lainlaatijakunnan molemmat huoneet hyväksyivät lain, joka teki jutun mitättömäksi. Sen tempun uhri on nyt New-Yorkin kuvernöörinä, ja jos tapaatte hänet, voitte kysyä."

Hetken vaitiolon jälkeen sanoi majuri äkkiä: "Sivumennen sanoen, tehän olette tuottaneet tänne kauniin lesken Missisipistä — rva Taylor lienee hänen nimensä?"

"Niin on", sanoi Montague.

"Kuulin Stanley Ryderin jo ihastuneen häneen."

Montaguen kasvot synkistyivät. "Ikävä että olette kuullut."

"Mikä? Hän on huvittava tuota rouvaa."

"Lucy on kokematon New-Yorkissa", sanoi Montague.

"En luule hänen oikein ymmärtävän, mitä lajia miehiä Ryder on."

Majuri mietti hetken, alkoi sitten äkkiä nauraa. "Hänen on paras olla varuillaan. Satun tietämään, että rva Ryder puuhaa avioeroa, ja jos teidän ihastuttava leskenne haluaa varjeltua sanomalehdiltä, saa hän olla varovainen suosiotaan jakaessaan."