Читать книгу Rahanvaihtajat - Upton Sinclair - Страница 4

Sisällysluettelo

Lucy halusi tulla Montaguen konttoriin puhumaan raha-asioistaan, mutta tämä haluten säästää häneltä vaivat pistäytyi itse hänen luokseen seuraavana aamuna. Hän sai nähdä kaikki paperit; isän testamentin omaisuusluetteloineen ja hra Holmes'in tilit ja hänen New Orleansissa olevan omaisuutensa korkolistan. Kuten Montague oli otaksunut, ei Lucyn asioita oltu hoidettu hyvin ja hän teki paljon kysymyksiä. Siellä oli koko joukko tilain ja talojen kiinnityksiä, mutta Lucyn omia omaisuuksia oli myös kiinnitetty. Oli vähän tunnettujen teollisuuslaitosten osakkeita, ja vihdoin viisi tuhatta Northern Missisippi rautatieosaketta.

"Tämän te toki tunnette", sanoi Lucy. "Oletteko myynyt omat osakkeenne?"

"En", sanoi Montague, "isä toivoi, että pitäisin sopimuksen niin kauan kuin toisetkin."

"Mutta minähän voin vapaasti myydä omani?"

"Kyllä minäkin kehottaisin myymään, mutta ei ole nyt helppo löytää ostajia", sanoi Montague.

Northern Missisippi oli rata, jonka mukana Montaguen voi sanoa kasvaneen, siitä oli aina puhuttu kummassakin perheessä. Se kulki Atkinista Opalaan, n. 50 eng. penikulmaa yhtyen viimemainitussa paikassa valtion päälinjaan. Sen oli tuomari Dupree suunnitellut avatakseen liike-elämälle maankulman, jonka tulevaisuuteen luotti.

Sen rakentamiseen oli ryhdytty aikana, jolloin tyytymättömyys Wall kadun huijauksiin oli suuri niillä mailla ja Dupree oli koonnut muutamia miljoonia omasta tuttavapiiristään lisäten puolen miljoonaa itse ja oli sen perustajain kesken sellainen kunniasopimus, ettei pyydetä apua Pohjoisen kapitalisteilta eikä sen osakkeita panna myytäviksi Pörssiin. Ensi presidentti oli ollut Lucyn setä ja nykyinen oli vanha perheystävä.

Mutta se maakuntalaisylpeys, joka oli pääoman koonnut, ei voinut luoda liikennettä. Tuomari Dupreen kuvittelemia kaupungeita ei kohonnutkaan eikä pikku rata pysynyt kehityksessä aikansa tasalla. Viime vuosikymmeninä oli sen omaisuus alennut arvossa eikä Montague ollut moneen vuoteen saanut korkoja viidenkymmenen tuhannen dollarin osakkeille, joista hänen isänsä oli maksanut täyden arvon.

Puhellessaan tästä muisti hän, että kymmenkunta vuotta sitten oli ollut puhetta radan jatkamisesta Atkinista edelleen Missisippi Teräsyhtiön laitoksille sekä avata näin liiketie Lännelle. Missisippi Teräsyhtiö omisti maan puolesta tusinasta suuresta levy- ja kiskovalssilaitoksesta yhden ja Northern Missisippin omistajia oli kauan kiusannut ajatus saada kuljettaakseen osan tuon laitoksen laajasta tuotannosta.

He olivat suorittaneet maanmittaustyöt ja teettäneet kustannusarvion. Montague tiesi sen, hän kun oli Lucyn nyt Californiassa olevan veljen kanssa metsästysretkellä pitänyt leiriä maanmittarien lähellä. Tuon ehdotetun ratajatkon oli määrä kulkea yli Talulan soiden ja siinä kohdin syntyi epävarmuutta. Useita linjoja oli ehdolla ja Montague muisti, kuinka leirinuotion äärellä istuttaessa eräänä yönä muuan nuoremmista maanmittareista oli väittänyt, että ylimittari oli pätemätön toimeensa ja hylkäsi kaikki hyvät ehdotukset.

Montague oli kertonut tämän isälleen, mutta ei tiennyt, oliko tämä koskaan ottanut asiasta selkoa. Sen hän vain tiesi, että kun asia esitettiin osakkeenomistajien kokoukselle, havaittiin mahdottomaksi hankkia niin paljon rahaa kokoon. Äänestyksellä hylättiin ehdotus, että käännyttäisiin Missisippi Teräsyhtiön puoleen, se kun oli Wall kadun miesten käsissä; eivätkä olleet tuomari Dupree eikä kenraali Montague vielä huomanneet pikku ratansa toivottomuutta.

Kaikesta tästä oli puhuttu Lucyn ja Montaguen kesken ja tämä selitti, ettei enää ollut syytä pitää osakkeita; tai jos tuon laajennustuuman kautta saataisiin uusia kapitalisteja kiinnitetyiksi yhtiöön, voisi sopia heidän kanssaan tai myydä pois kokonaan. Montague lupasi ottaa asiasta selkoa.

Lähdettyään muistikin hän Jim Hegan'in. "Käykää katsomassa", oli tämä sanonut. Northern Missisippi oli tietysti pikkuseikka Heganin laiselle miehelle, mutta kuka tiesi, mitä uusia suunnitelmia hän voisi siihen yhdistää. Montague oli kuullut huhuja, että hän oli myynyt osuutensa parissa suuressa yhtiössä.

Hän meni Heganin konttoriin, joka oli suuren henkivakuutusyhtiön talossa alakaupungilla. Hän kulki marmorikäytäväin ja valtavain pronssiporttien kautta ohi komeasti puetun vartijan sekä puhutteli erästä isoa miestä, joka kohteli häntä kuin juoksupoikaa.

"Onko hra Hegan tavattavissa?"

"Paikkaako haette?"

"En juuri", hän otti esille korttinsa; "tahtoisitteko lähettää tämän hänelle."

"Olette tuttava?"

"Olen."

Toinen ei tehnyt mitään nähtäviä merkkiä, mutta samassa tuli nuori konttoristi siihen. "Voitteko ehkä ilmoittaa asianne laadun?" hän sanoi.

"Haluan tavata hänet persoonallisesti", sanoi hän hieman ärtyisästi.

"Olkaa hyvä ja toimittakaa tämä hänelle; se riittää."

Hän sai alistua sihteerin pikaiseen silmäystarkastukseen ja ihmetteli hän, oliko hänen uusi kevättakkinsa tämän mielestä kyllin muodikas niin suuren miehen tuttaville. Vihdoin mies katosi kortti mukanaan ja tuli heti takaisin mielistelevästi hymyillen. Hän opasti Montaguen korkeaan konttoriin, jonka suuriin nojatuoleihin olisi sopinut useita henkilöitä kuhunkin. Seinällä oli mantereen kartta, jonka yli Jim Heganin rata punanauhoina kulki. Siellä olivat myös tämän itsensä ampumain piisonin ja peuran päät.

Montaguen tarvitsi odottaa vain parisen minuuttia ja sitten johdettiin hänet huonerivien lomitse johtajan kaikkein pyhimpään. Se oli yksinkertainen, mutta tarkotuksellisesti vaikuttava, ja Jim Hegan istui mahonkipöydän ääressä, jolla ei ollut palaakaan paperia.

Hän nousi kumartaen pitkää runkoaan. "Mitä kuuluu Montague?" sanoi hän kättä puristaen, sitten istuutui hän tuoliinsa, kunnes päänsä sattui selkänojaan, rypisti kulmiaan ja katsoi toiseen.

Viime kerralla olivat he puhelleet hevosista ja Texasin entispäivistä, mutta Montague muisti, että se oli ollut iltatarinaa. "Tulen liikeasioissa, hra Hegan," sanoi hän, "ja koetan esittää asian lyhyesti."

"Mikä menettelytapa anteeksi annettakoon", oli hymyilevä vastaus.

"Haluaisin kiinnittää huomionne Northern Missisippiin."

"Northern Missisippi?" sanoi Hegan otsaansa rypistäen. "En ole kuullut siitä puhuttavan."

"Enpä luule monenkaan siitä tietävän", sanoi Montague ryhtyen selittämään radan vaiheita.

"Minulla on viisi sataa osaketta", sanoi hän, "mutta ne ovat olleet perheen hallussa kauan ja annan niiden kernaasti olla siellä. En tee tätä ehdotusta omasta puolestani, vaan erään, jonka asioita hoidan, ja jolla on viisituhatta osaketta. Minulla on mukana viime vuosien raportit ja muita tietoja radasta — Ajattelin että te voisitte jatkaa sen Missisippi Teräsyhtiön tehtaille."

"Missisippi Teräsyhtiö!" huudahti Hegan. Hän tunsi ilmeisesti sen.

"Kuinka kauan siitä on kun tuo tuuma oli vireillä?" kysyi hän ja

Montague kertoi mitä tiesi.

"Tuo kuulostaa omituiselta", sanoi Hegan ajatuksissaan. "Otanpa siitä selkoa. Omat suunnitelmani eivät kyllä kohdistu sinne päin, mutta ehkä löydän jonkun toisen. Tiedättekö, mitähän niistä viidestätuhannesta osakkeesta vaaditaan?"

"Asia on minun hallussani. Sain sen vasta tänä aamuna ja minunkin on tutkittava radan tilaa. Ehdotan, että hän tyytyisi seitsemäänkymmeneen viiteen prosenttiin."

"Siitä voimme puhua myöhemmin", sanoi Hegan, "jos voin löytää sopivan henkilön". Ja Montague sanoi hyvästit sekä lähti.

Illalla poikkesi hän kotia mennessään kertomaan Lucylle. "Pian saamme kuulla", sanoi hän. "En luule Heganin kauan miettivän."

"Minä rukoilen sen puolesta", sanoi Lucy nauraen sekä lisäsi: "Tapaan kai teidät Harveyllä perjantaina?"

"En olisi vapaa ennen lauantai-iltaa", sanoi hän. "Eräs juttu vaatii aikani tarkkaan. Mutta koetan päästä Siegfried Harveylle; hänen kanssaan voi tulla toimeen."

"Sanovat, että hän harrastaa hevosia", sanoi Lucy.

"Hänellä on mainio talli."

"Olipa Ollien puolelta hyvin tehty tuoda minut heti näin keskuspaikkoihin. Mihin luulette minun huomena menevän?"

"En aavista?"

"Minut on kutsuttu hra Watermannin taulugalleriaan."

"Dan Watermanin!" huudahti mies. "Miten se kävi?"

"Rva Aldenin veli toimitti kutsun. Ettekö tekin haluaisi tulla?"

"Olen oikeudessa koko päivän", sanoi Montague. "Mutta haluaisin kyllä nähdä tuon kokoelman. Se on kuulemma ihmeellinen — ukko on kuluttanut siihen kaiken loma-aikansa. Se kuuluu maksavan satumaisia summia — vähintäin neljä, viisi miljoonaa."

"Mutta miksi hän sitten kätkee sen atelieriin sinne Hudsonin varrelle?" huudahti Lucy.

Toinen kohautti olkapäitään. "Huvikseen vain. Ei hän ole koonnut sitä kansan hyväksi."

"En voi valittaa, kun itse saan sen nähdä," sanoi Lucy. "Täällä on niin paljon nähtävää, että siihen menee vuosi."

"Väsytte, ennen kuin olette puoliakaan nähnyt, kuten kaikki muutkin."

"Tunnetteko hra Watermannin?"

"Olen kerran tavannut hänet, nähnyt useastikin." Ja Montague kertoi kohtauksen miljoneeriklubissa, jossa oli nähnyt tuon Wall-kadun Kroisoksen "pikku miljoneerien" hartaan piirin ympäröimänä.

"Toivon etten tapaisi häntä", sanoi Lucy. "Pelästyisin kuoliaaksi."

"Sanotaan että hän voi olla miellyttävä kun tahtoo. Naiset ovat ihastuneet häneen."

Lauantai-iltapäivällä kun Montague meni Harveyn Long Islandilla olevaan kotiin, oli hänen veljensä lautalla vastassa.

"Allan", kysyi hän heti, "tiesitkö että Lucy tuli tänne Stanley

Ryderin seurassa?"

"En; mitä ihmettä!" huudahti Montague. "Onko Ryder täällä?"

"Hän kutsutti itsensä", vastasi Oliver. "Ja ainoa selitys on Lucy, jonka hän toi automobiilissaan."

Montague oli hämmästynyt. "Hän ei ole koskaan viitannut sitä minulle", sanoi hän.

"Hitto vieköön!" huudahti Oliver, "mahtaakohan se pyydystää Lucya."

Montague seisoi hetken ajatuksissaan. "Enpä luule hänen siitä mitään hyötyvän; Lucy tietää liian paljon."

"Lucy ei ole koskaan tavannut Stanley Ryderin tapaista miestä!" selitti Oliver. "Tämä on koko ikänsä jahdannut naisia, eikä Lucy sovi hänelle yhtään."

"Mitä tiedät hänestä?" kysyi Montague.

"Mitäpä minä hänestä tiedän!" huudahti toinen. "Hän oli kerran rakkaussuhteissa Betty Wymanin kanssa."

"Herra jumala!" huudahti Montague.

"Niin", sanoi Oliver.

"Betty kertoi siitä minulle. Sillä miehellä on velhon keinot. Hän on lukenut 'uusia aatteita' ja puhuu kaihoisasta sielustaan ja jokainen nainen, jonka hän tapaa, on sen ikävöimisen esine. Ja sitten on hän vapaa-ajattelija ja puhuu vapaudesta ja naisten oikeuksista. Hän seuloo siveyssääntöjä sinne ja tänne, kunnes toinen uskoo, että naisen jaloin tehtävä on olla naineen miehen rakastajatar."

Montague ei voinut pidättää hymyä.

"Olen kuullut sinunkin niitä siveyssääntöjä seuloilevan", hän sanoi.

"Kyllä kai", sanoi Oliver. "Mutta nyt on kysymyksessä Lucy ja jonkun olisi puhuttava hänelle Stanley Ryderistä."

"Minä puhun", sanoi Montague.

Tullessaan päivälliselle löysi hän Lucyn kirjaston leponurkasta. Tämä oli täynnä kaikkia niitä ihmeitä, mitä oli nähnyt Dan Watermanin taidegalleriassa. "Allan", huudahti hän, "kuulkaa, minä tapasin hänet."

"Mitä sanotte!"

"Hän oli siellä koko iltapäivän!" selitti Lucy.

"Ja hän oli niin kiltti minulle."

"Ei ollut siis niin kauhea kuin pelkäsitte?"

"Hän oli ihan hurmaava", sanoi Lucy. "Hän näytti minulle koko kokoelman ja kertoi eri taulujen historian ja kuinka oli ne saanut. En ole eläissäni sellaista kuullut."

"Hän osaa olla mieltäkiinnittävä kun tahtoo", sanoi Montague.

"Hän on ihmeteltävä!" sanoi Lucy. "Kun katsoo hänen kumaraista varttansa ja vanhoja kurttuisia haukankasvoja sekä valkohapsia, luulee hänen olevan ikälopullaan — Mutta kun hän puhuu — en ihmettele että häntä totellaan."

"Häntä totellaan!" sanoi Montague. "Ei epäilystä siitä. Ei ole Wall-kadulla sellaista, joka kestäisi kahtakymmentä neljää tuntia, jos Dan Waterman tosissaan kävisi hänen kimppuunsa."

"Kuinka se on mahdollista?" kysyi Lucy.

"Onko hän niin hirveän rikas?"

"Ei sitä aiheuta se raha, minkä hän omistaa," sanoi Montague, "vaan se mitä hän hallitsee. Hän on pankkien herra — eikä kukaan ota askeltakaan Wall-kadulla hänen tietämättään, jos hän niin tahtoo. Ja hän voi murtaa miehen luoton; hän voi sanottaa irti kaikki lainat. Hän voi häiläyttää markkinatkin musertaakseen jonkun. Ja ajatelkaas hänen valtaansa Washingtonissa! Hän käytti valtiorahastoa kuin olisi se hänen haarakonttoorinsa."

"Sepä tuntuu pelottavalta", sanoi Lucy. "Tuo vanha mies — yhdeksännelläkymmenellä! Olen kuitenkin iloinen, että sain tavata hänet."

Hän vaikeni nähdessään ovessa Stanley Ryderin, joka ilmeisesti etsi häntä. Ryder vei Lucyn pöytään ja kun Montague tuon tuostakin katsahti heihin päin, näki hän hänen kokonaan kiinnittävän tämän huomion. Aterian jälkeen he vetäytyivät musiikkihuoneeseen ja Ryder soitti joitakin Chopinin nocturnoja. Soittaessaan ei hän hellittänyt katsettaan Lucysta. "Minä sanon", muistutti Betty Wyman Montaguen kuultavilla, "että se tapa millä Ryder leikkii rakkautta pianon avulla, on suorastaan säädytön."

Montague hylkäsi useita korttipelipyyntöjä ja laittautui Lucyn rinnalle koko illaksi. Ja kun Stanley Ryder vihdoin harmissaan oli mennyt tupakkahuoneeseen, sanoi hän: "Lucy, minun täytyy puhua teille tästä."

"En tiedä, haluanko teidän puhuvan, Allan", sanoi hän yrittäen hymyillä.

"Mutta teidän täytyy kuulla", sanoi Montague. "Tiedättekö, millaisen miehen kanssa te oikeastaan olette tekemisissä, ja mitä ihmiset hänestä ajattelevat?"

Lucy istui vaieten sekä purren hermostuneesti huuliaan, kun Montague kertoi niin selvästi kuin voi, millainen Ryderin maine oli. Hän voi vain vastata: "Hän on niin intresantti mies."

"Sellaisia on monta", sanoi Montague, "mutta niitä ette tapaa, jos saatte ihmiset puhumaan noin itsestänne."

Lucy puristi kätensä yhteen. "Allan", huudahti hän, "koitin parastani, ettei hän tulisi tänne. Olette oikeassa. Teen mitä tahdotte; en ole enää missään tekemisissä hänen kanssaan. Saatte nähdä! Oli hänen oma syynsä, että tuli tänne ja saa hän nyt pitää seuraa jollekin toiselle."

"Tahtoisin että sanoisitte sen hänelle suoraan, Lucy. Vaikka hän suuttuukin. Antakaa ymmärtää — kerta kaikkiaan."

"Teen sen", selitti Lucy.

Ja Montague arveli hänen tehneen niin, koska Ryder loppuillan piti seuraa kaikille. Puolenyön aikana näki Montague Gotham Trustin isännän kirjastossa selittävän erokysymystä. "Avioliitto on synti, josta kirkko ei anna synninpäästöä", julisti Stanley Ryder.