Читать книгу Skandinaviasta - Useita kirjoittajia - Страница 13

Jon Evjen oli muutamia vuosia jo mietiskellyt Strömshagenia enemmän, kuin tunnustaa tahtoikaan. Hän kävi välistä tervehtimässä leskeä, ja kirkolla hän ja hänen vaimonsa useinkin puhelivat lesken kanssa. Sigridin vanhemmat tiesivät tyttärensä odottelevan Gjermundia; eikä heillä nyt viime vuosina enää ollutkaan mitään sanomista naimista vastaan; sillä olipa jo kotiseuduillekin levinnyt maine, että Gjermundista oli tullut varakas mies. He vain ihmettelivät, miksi hän ei tullut kotiin. Nuoremman tyttärensä he jo olivat ammoin naittaneet.

Mutta viime aikoina oli talojen väli taas käynyt huonommaksi; lesken pari viimeistä tervehdyksillä-oloa oli jäänyt Evjeniläisten puolelta rästiksi. Ja siihen oli syynä Sigrid, vaikka hän itse kävi useinkin ylätalossa, niinkuin ennen. Hän oli nyt kuudennellakolmatta vuodella, kalpeampi ja pitemmän näköinen kuin ennen, mutta yhtä kaunis kuitenkin. Viime aikoina oli vain hänen hiljaiseen ryhtiinsä tullut enempi mahtavuutta, niin että hän se johti ja hallitsi talon asiat. "Hänpähän sen sitte saakin", sanoi vanha Jon. Kun hänelle eräänä päivänä johtui mieleen, että hän oli silloin tehnyt Gjermundille väärin, kun ei ollut suostunut puoleltansa koskisillan tekoon, ja sitte kuuden vuoden kuluttua tahtoi korjata tylyytensä vedättämällä kaikki kahdeksan hirttä, jotka siltaan tarvittiin niin Sigrid sanoi, ett'eipä sitä taittu tarvitakaan, Jon katsahti silloin tyttäreensä hyvin pitkään, vaan jätti kuitenkin työn sikseen.

Eräänä iltana huomattiin tavatonta liikettä Strömshagenissa, niin että siellä arvattiin jotakin tapahtuneen. Jon puheli siitä vaimonsa kanssa, mutta Sigridille he eivät mitään virkkaneet; eikä hän itse näyttänyt vielä mitään huomanneen.

Seuraavana aamuna oli Sigrid yksin joen rannassa sarkatukkua kastelemassa. Aurinko valasi koko voimallaan Bjerkenaavenia; muutamien päivien kuluttua oli lähteminen ylös karjataloille. Sigridin siinä paraillaan puuhatessa kuului toiselta puolelta koivikkomäeltä hirnuntaa, ja esiin astui hiirakko ihan elävänä. Se ojensi päätään niinkuin ennen muinoin ja seisoi paikallansa. Sigrid katsoi häntä hyvän aikaa ja silmät heruivat vähitellen täyteen kyyneliä.

"Minä jo luulin", virkkoi hän viimein, "hänen unhottaneen sinutkin, hiirakko!" Vaan heti hän kuitenkin lisäsi äänellä, josta väristen kaikui koko hänen loukattu ylpeytensä: "Mutta eipä sinulla ole hyvä ollut, sen näen, vähä sinusta on huolta pidetty koko tänä aikana!"

Niin sanoen hän äkisti kääntyi ja meni pois. Saran hän jätti siihen rannalle, sillä hän tunsi sydämmessään, ett'ei Gjermundkaan nyt kaukana ollut. Tytön harmaihin silmiin, jotka muuten olivat niin kauniit ja lempeät, ilmestyi tuo ankaruus, jota Gjermund pelkäsi. Pihaan päästyään meni Sigrid töillensä, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.

Gjermund oli tullut kotiin edellisenä iltana; mutta häntä oli vielä enemmin ruvennut pelottamaan Sigridin tapaaminen, kun äitinsä kertoi hänelle, mitenkä asiat olivat joen toisella puolella. Aamusilla oli hän istunut koivikon takana ja nähnyt, miten Sigrid tunsi hiirakon. Kuultuaan Sigridin sanat ja nähtyään hänen poislähtevän ei hän uskaltanutkaan huutaa hänelle, niinkuin ensin oli aikonut. Hänestä tuntui ihan, kuin jo olisi menettänyt Sigridin.

Muuten oli hän aina oma sanansaattajansa, mutta nyt hän, astuessaan pahoillaan kotiinsa, mietiskeli, ett'eiköhän ollut parasta laittaa ensin äitinsä alas puhelemaan tytön kanssa; ja äitin piti nousta hiirakolle selkään. Eihän tuo tie niin pitkä ollut, että sitä varten olisi ratsua tarvinnut, mutta Gjermund ajatteli Sigridin ehkä siten paremmin tajuavan tarkoituksen.

Niin päätettiinkin, vaikka äiti kyllä alussa vastusteli sanoen Gjermundin kyllä itsensäkin kelpaavan puhemieheksensä. Rahoista ja muista semmoisista äitin ei pitänyt mitään puhuman, vaan ainoastaan sanoman Gjermundin kovasti katuvan niin pitkällistä poissaoloansa, ett'ei nyt rohjennut tulla tervehtimään Sigridiä. Kun äiti ratsasti mäkeä myöten alas hiirakolla, joka nyt, kuukauden hyvällä hoidolla oltuaan, näytti aivan toiselta kuin kyytikärrien edestä lunastettaissa, jäi poika kotitupaan sykkivin sydämmin odottelemaan. Se ratsastus oli aivan toisenlainen kuin ylvästelymatka, jota hän niin usein oli mielessään kuvitellut, miten muka Jon Evjen oli seisova portilla ja nöyrästi kumartava hänen tullessaan Sigridiä kosimaan.

Kun Strömshagenin leski saapui niin nöyrästi ajaen Evjeniin, arvattiin siellä heti jotakin olevan tulossa. Vanha Jon meni sisään ja puki mekon yllensä. Pihalle leski seisattui ja käyttäytyi ihan toisin, kuin tuon rikkaan ylvästelijän äitiltä oli odotettu. Tupaan astuttuaan hän niiasi syvään eikä tahtonut ruveta istumaankaan, vaan kaikin tavoin koki tehdä itseään ja mitä hänellä oli niin vähäiseksi ja arvottomaksi kuin suinkin. Semmoinen hän ei ollut koskaan köyhyytensä aikana ollut. Kun sitte mainittiin pojan tuloa, vastasi hän huoaten sen ilon hyvin vähäisen olevan, jos hänen aina piti istuskeleman kotona niin raskasmielisenä kuin nyt. Jon vaimoinensa niitä sanoja hyvin kummastelivat, mutta Sigrid katsahti tutkivaisesti leskeen ja punastui. Vihdoin vanhus sai sanotuksi oikean asiansa, että hän olikin nyt tullut vähän puhelemaan Sigridin kanssa.

Ja he molemmat läksivät toiseen tupaan. Sigridin astuessa pois tuvasta olivat hänen kasvonsa jotenkin kalpeat, muoto kylmä ja ylpeä. Jon pudisti päätänsä, katsoessaan hänen jälkeensä ja ajatteli taaskin tulevan tavalliset rukkaset. Vaan kun he vähän ajan perästä palasivat, oli tyttö punakka ja silmät vesissä mutta helposti nyt voi huomata, ett'ei se ollut surun itkua, ja kädet vapisivat, kuin olisi hän ollut aivan kiihkoissansa, ja itse hän välttämättömästi tahtoi auttaa Gjermundin äitin hevosen selkään.

Kun äiti ehti kotiin, sai Gjermund kuulla, mitä jo oli aavistanutkin, että todellakin oli ollut rukkaset jotenkin lähellä, mutta nyt olivat asiat sen verran alulla, että Gjermund kyllä saattoi itse lähteä niitä jatkamaan. Äiti sanoi nuo viimeiset sanat äänellä ja tavalla, joka saattoi Gjermundin hyvin ilostumaan, eikä hän sitte antanut äitillensä rauhaa, ennenkuin hän kertoi kaikki tarkoilleen.

Sigrid oli ensin sanonut hyvin kylmästi, uskovansa Gjermundin enemmin rakastavan rahojansa kuin häntä, sillä eihän hän muuten olisi niin kauan pysynyt poissa antamatta mitään tietoa; sentähden oli hänen mielestään parasta olla niinkuin ennenkin ja jättää kaikki enemmät puhelemiset, koska ne vain olivat ikävät kummallekin. Niin sanoessaan oli hän tarttunut ovenhakaan, pois lähteäksensä ja lopettaaksensa puhelun. Eikä hän sittekään tullut lähemmäksi, kun äiti pyyhkien silmiänsä sanoi, että ikäväpä loppu sitte olikin tuleva kaikille heidän nuoruutensa kärsimyksille. Siihen Sigrid vain vastasi, että tässä maailmassa kyllä saattaa taistella ja kärsiä niin monenlaista hyvää varten ja että hän itse tosin aina oli tarkoittanut vain yhtä, vaan Gjermund saanut mieleensä muutakin. Sitte oli vanhus selittänyt Gjermundin lopettavan kauppansa ja rupeavan talonpojaksi, jos vain Sigrid tahtoi tulla taloon emännäksi, vaan muuten tuskin hiirakko jaksaisi kantaa kotiin hänen terveisiänsä. Vasta silloin oli Sigrid äkisti painanut päänsä hänen syliinsä ja kiertänyt käsivartensa hänelle kaulaan ja itkenyt niin, ett'ei siitä ollut loppua tullakaan, mutta onnelliselta hän kuitenkin oli näyttänyt, kun vihdoin avasi silmänsä.

Samana iltana jo Gjermund kävi äitinensä Evjenissä pyytämässä vanhemmilta Sigridiä. Molemmat nuoret istuivat tuvan penkillä puolihämärässä eivätkä raaskineet päästää irti toistensa käsiä. Mutta Sigridin kuitenkin täytyi viimein lähteä eropuuron keittoon. Sinnepä Gjermundkin meni, ja kun puuro tuotiin pöydälle, oli se pohjaan palanutta, joka kumma nyt ensi kerran tapahtui Sigridille. Vanha Jon arveli sen tulleen vain siitä, että siellä keittiössä kaiketi oli liian kuuma. Pari kertaa jo leski yritti lähtemään, ennenkuin sen viimein myöhään illalla sai aikaan.

Muutaman päivän kuluttua, kun juuri valmistauduttiin lähtemään ylös karjataloille, tulivat häät puheiksi. Nyt Gjermund koetti kiiruhtaa, mutta Sigrid puolestaan vaati aikaa.

Eräänä sunnuntai-aamuna syksyllä puettiin Sigrid morsiameksi. Kruunu hänellä oli päässä ja morsiushevonen odotteli rappujen edessä. Se oli entinen vanha hiirakko, ja täysissä voimissaan se nyt olikin, sekä keveä jalalta.

Tavattoman paljo oli sinä päivänä ihmisiä kokoutunut kirkkoon; kaikki tahtoivat nähdä kaunista, muhkeaa morsiusparia. Kun Sigridillä oli kruunu päässä, olivat he molemmat yhdenkorkuiset, mutta leveistä hartioista huomasi kuitenkin Gjermundin jo ensi katsahduksella mieheksi.

Häät olivat ihan semmoiset, kuin kaikki olivat arvanneet niiden olevankin, kun kerran Sigrid Evjen oli morsiamena. Tavan mukaan kulki lahjusmalja ympäri tuvan. Vanha Jon silloin pani siihen Evjenin lahjoituskirjan; molemmilla nuoremmilla tytöillä oli perintötalot toivossa ja Evjen oli muutenkin tuleva Sigridille esikoisuusoikeuden mukaan. Vanhukset jättivät maanviljelyksen nuoremmille ja tahtoivat edespäin elää rauhassa toisessa tuvassa, joka sitä varten juuri olikin tehty.

Nyt kun molemmat talot olivat Gjermundilla, sanoi Jon leikillä nuorten olutmaljaa juodessaan, että hänen velvollisuutensa se nyt oli tehdä tuo koskisiltakin.

"Koskisilta oli sillä tehty, kun he kaksi panivat kätensä yhteen," vastasi Gjermundin äiti, "mutta kauanpa Gjermund ja hiirakko saivat haeskella hirsiä ympäri maailmaa."

"Niin kyllä, ja vähälläpä se oli kestää melkein liian kauan." Niin arveli ainakin Jon.