Читать книгу Skandinaviasta - Useita kirjoittajia - Страница 21

Lauantaina iltapuoleen oli rouva ahkerassa puuhassa, hän pyyhkieli pölyä ja siisti kaikin tavoin huonetta, katsoen vähäväliä kelloa.

"Liisa, sinun pitää mennä asemalle, ottamaan vastaan Terningiä."

Liisa istui kyökin penkillä, yksityiseen kirjeenvaihtoonsa kiintyneenä, ja maalaili vaan rauhassa suunnattoman suuria variksenvarpaita ruusunpunaiselle paperille eikä ollut tietävinäänkään rouvasta.

"Liisa, sinun pitää mennä asemalle tuomaan pari ruokakoria, jotka mieheni tuo mukanaan."

"Harvoin!"

"Mitä siinä mollikoit?"

"Minä olen pestautunut palvelemaan teillä kaupungissa enkä täällä maalla makaamaan ja raatamaan ja vetämään suuria koreja puolen peninkulman matkoja ja joutumaan humalaisten tai härkien tai muiden petojen käsiin."

"Laittaudu nyt heti matkaan taikka minä —!"

"Jos ajatte minut asemalle, niin menenkin minä junalla."

"Ole hyvä, mene, mihinkä haluat", tiuskasi rouva, kääntyen pois.

"Hyvä oli, että te olitte kuulemassa. Rouva antoi minulle luvan lähteä pois", sanoi Liisa kuurolle talonemännälle, joka hymyili tyhmän tavalla eikä tietysti ollut kuullut sanaakaan.

Hetkisen kuluttua palasi Liisa matkapuvussa ja hattulipas kädessä.

"Hyvästi sitte, rouva! Voikaa hyvin."

"Aiotko siis todellakin lähteä pois?"

"Aion, aion kyllä, ja ihan totta se on."

"Mihinkä sitte arvelet mennä?"

"Oh, kyllä minulla on pari sulhasta kaupungissa, ja useampia saan, jos tarvitsen, niin että kyllä minä toimeen tulen."

Ja niin sanoen hän ystävällisesti nyykäytti rouvalle päätään jäähyväisiksi ja läksi iloisesti astumaan.

Tunnin kuluttua saapui Terning kotiin, koreja vaivalla kantaen.

"Minä tuon terveisiä Liisalta", sanoi hän. "Minä puhelin hänen kanssansa asemalla."

"Hyväpä oli, että hän meni matkoihinsa; hän olisi muuten kiusannut minut kuoliaaksi, jos olisi kauemmin viipynyt."

Terning laski korit maahan. Rouva rupesi tarkastelemaan.

"Hyvänen aika, Terning, kun olet särkenyt lamppuöljypullon tiellä, niin että öljyä on juossut paistiin ja ruskosokuriin, jota aioin panna jäljisteesen. Mitä nyt pitää tehdä?"

"Paisti pestään ja sokuri kaadetaan toiseen pussiin. Paperiinhan se öljy vain on käynyt."

"Niinkö luulet?"

"Niinpä niin. Ja muuten eihän täältä voi mitään saada sijaan, niin että sitä nyt täytyy käyttää."

"Sinä olet oikeassa, ukkoseni; kun ollaan maalla, niin eihän käy kaikkea valikoiminen." Ja rouva tyyntyi.

Sunnuntai alkoi lämpimänä ja kirkkaana. Rouvan täytyi pysyä kotona lapsia katsomassa ja taloa siistimässä, vaan Terning läksi ottamaan vastaan vieraita.

Setä Pietari oli vanha poikamies, ja Terning hänen ainoa perillisensä. Hänellä oli sianlihan kauppa, niin että hänellä arkipäivinä oli kädet ja vaatteet rasvassa ja hän yleensä näytti "hyvin roskamaiselta", kuten rouva Terning sanoi, vaan muuten oli siisti ja kunnon mies. Hyvin lihava hän myöskin oli, surumielinen ja hyvin pikainen.

Juuri kun Terning saapui aseman sillalle, tunkeutui setä Pietari ulos vaunujen ovesta, puhkaen kuin veturi. Hänen jäljestänsä hyppäsi neiti Riegel ulos. Hänellä oli yllä valkoinen leninki ja takana tulipunainen nauhasolmeke, päässä japanilainen hattu, lemmenkukka-seppeleellä ja ruusunnupuilla koristeltu, ja kädessä kitara.

"Miten hyvin teitte, kun otitte mukaanne kitaran, niin saamme vähän kuulla soittoa ja laulua", sanoi nuorempi Terning.

"Vaan ette usko, miten paljon vastusta se meille tuotti tiellä", sanoi neiti. "Ajatelkaahan vain, eräs puukauppias Drammenista luuli setäänne ja minua kuljeksiviksi saksalaisiksi musikanteiksi ja tarjosi minulle rahaa, jos laulaisin hänelle vähäsen."

"Ja sitte kysyi hän, enkö minä ollut torvensoittaja, koska näytin niin paisuneelta", sanoi setä Pietari. "Ja kun minä hänelle vastasin olevani silavan kauppias, sanoi hän minun luultavasti matkustelevan, päästäkseni vähän vähemmälle omasta silavastani. Niin, olipa meillä todellakin oikein hauskoja matkakumppaneja."

"Ilma kuitenkin teidän onneksenne on ollut erittäin kaunis", sanoi Terning maantiellä. "On oikein suloista matkustaa näin ihanassa päiväpaisteessa."

"Niin, erittäin hupaista on istua, kahdeksan henkeä sullottuna pörhövaatteella päällystettyihin ja topattuihin vaunuihin. Jos on sattunut vilustumaan, niin voi siinä saada oikein hikoilulääkettä. Minä en käsitä, kuinka te, neiti, jaksatte kantaa kaikki nuo monet hameenne."

Neiti Riegel käänsi punastuen alas katseensa ja katkasi tien varrelta voikukan käteensä.

"Eikö tämä tie aio koskaan loppuakaan?" kysyi setä Pietari, pyyhkien lakkaamatta otsaansa ja viuhtoen nenäliinallaan pois kärpäsiä.

"Puolen tunnin päästä me kyllä olemme perillä", sanoi Terning puolustuksekseen.

"Puolen tunnin päästä", ähki setä Pietari. "Jospa nyt istuisin kotonani viileässä huoneessani! En minä käsitä, miten järjelliset ihmiset voivat ollenkaan lähteä maalle."