Читать книгу Skandinaviasta - Useita kirjoittajia - Страница 19

Pari viimeistä päivää ennen muuttoa oli rouva Terningillä hirveän kiire järjestellessään. Hän maalautti ikkunat liidulla, repi alas peilit ja kartiinit ja asetteli kaikkia mahdollisia tavaroita mahdottomimpiin paikkoihin, kuten näytti, ihan ilman mitään muuta syytä kuin osoittaakseen vain Terningille, miten huonoa on asua talossa, josta emäntä on poissa.

Rouva Terning teki pienen pilkistyskolon ikkunan liitumaaliin ja katsoi kadun yli.

"Konkordia on kotona, mutta eipähän tule tänne. Muuten hän kyllä juoksee, kun vain näkee tänne vieraita tulevan, varsinkin miesvieraita. Nyt hän on varmaankin arvannut, että minä olen poislähdössä, ja sentähden se kateudessaan tietysti ei tahdo suoda minulle sitä iloa, että saisin kertoa maalle muutosta hänelle. Liisa!" sanoi hän kääntyen palvelustytön puoleen, "menepä neiti Riegelin luo ja pyydä häntä olemaan hyvä ja tulemaan tänne silmänräpäyksen ajaksi. Minä tahtoisin niin mielelläni tavata häntä."

Konkordia Riegel tietysti oli rouvan paras ystävä. Hän oli orpo ja eli koruompelulla ja vierailulla, ijältään "vähän" yli kaksikymmentä, mutta hyvin suorapuheinen ikäiseksensä. Hän puhui lakkaamatta inholla "kelvottomista miehistä, jotka aina koettavat kietoa ja petellä tyttöraukkoja", vaikk'ei vielä kukaan kelvoton, mikäli tiedettiin, tähän päivään asti ollut edes yrittänytkään pettää häntä, ja ystävänsä rouva Terning lohdutellen vakuutti hänen vastedeskin saavan siinä suhteessa olla ihan rauhassa.

"Teitpä oikein ystävällisesti, kun tulit, hyvä Konkordia", sanoi rouva, neiti Riegelin hypähtäessä ovesta sisään. "Minulla on niin tulinen kiire. Me muutamme huomenna maalle."

"Vai maalle! Kuulehan kaikkia!"

"Mihinkä sinä kesäksi menet?"

"Minä tietysti olen kaupungissa, niinkuin sekä sinä että minä aina tähän asti olemme olleet."

"Konkordia-raukka, minä en käsitä, mitenkä sinä voit täällä tulla toimeen. Sinun pitää nyt hyvin usein käydä meillä siellä maalla ja oikein tuulettaa kaupungin tomut itsestäsi."

"Tuhat kiitosta, se oli oikein liian ystävällistä."

"Kas niin, nytpä luulen jo kaikki olevan järjestyksessä", sanoi rouva, täytettyään pari nojatuolia pikku kapineilla ja asetettuaan ompelupöydän alassuin sohvapöydälle.

"Milloinka sinä lähdet?"

"Huomenna kello yhdeksän junalla."

"Minä tulen silloin vielä asemalle", sanoi neiti pois mennessään.

Seuraavana päivänä kello 9 läksi juna puhkaen matkaan ja vei rouva

Terningin sekä lapset pois kaupungin kuumuudesta maaelämän iloihin.

Neiti Riegel seisoi hymyillen asemasillalla ja nyykytti päätään niin, että olisi luullut hänen kaulanikamiensa nyrjähtävän; rouva Terning puolestaan huiskutti nenäliinaansa niin kauan, kun suinkin voi häntä erottaa. Olisi melkein luullut hänen lähtevän käymään ainakin Austraaliassa.

Terning itse ei konttoritöiltään voinut tulla tähän juhlalliseen erokohtaukseen.

Hän söi sitte aikanansa kahdeksan äyrin päivällisen höyrykeittiössä ja läksi kotiinsa levähtämään. Mutta sohva oli täpösen täynnä valokuvia ja muuta rojua, sängyt olivat maalla ja tuolit muissa viroissa, eikä missään ollut tyhjää paikkaa.

Mies parka istuutui sentähden kokoon käärityille lattiamatoille ja aikoi hiukan nukahtaa, vaan torkahtaessaan kieri lattialle ja löi päänsä seinään.

Harmistuneena nousi hän ylös ja muisti, ett'ei vielä ollut saanut tavallista kahviansakaan.

"Hyvänen aika toki," mutisi hän, "miksikä en voisi suoda itselleni sen verran iloa, että joisin kahvini luonnon helmassa niinkuin ennen poikamiehenä, kun vaimonikin on maalla raitista ilmaa nauttimassa?"

Ottaen hattunsa läksi hän Tivolin puistoon.

Muutaman pöydän luona tapasi hän kolme vanhaa ystävää; kaksi oli valtion virkamiestä ja kolmas kauppamatkustaja.

Suuri ilo nousi tietysti yhtymisestä, ja monta kuppia kahvia lisinensä toi ilo mukanaan.

Kello neljän aikaan nousi Terning, aikoen lähteä.

"Joutavia!" sanoi kauppamatkustaja. "Pidetäänpä nyt toki pientä iloa.

Hoi! tuokaapa neljä pulloa seltteriä ja jäätä ja kaksi pulloa punssia!"

"Minun täytyy joutua konttoriin."

"Voithan lähettää sanan, ett'et jaksa oikein hyvin. Meidän virastossa ollaan tavallisesti poissa pari päivää viikossa", sanoi toinen notaarius.

Vähän aikaa arveltuansa myöntyi Terning, sana lähetettiin ja punssi juotiin iloiten ja riemuiten.

Sitte tuli Reinin viiniä, sitte taas punssia, ja vihdoin tuli Terningin isäntä ja seisattui pöydän luo.

"Te ette voi oikein hyvin, herra Terning?" kysyi hän.

"En, minulla — minun — päätäni pakottaa niin kovin", tavoitteli

Terning punastuen.

"Hyvin luonnollista", sanoi tukkukauppias, pulloihin katsahtaen. "Mutta kun pelkään päätautinne palaavan useamminkin enkä minä voi pitää kivuloista väkeä konttorissani, niin lienee parasta meidän erota tämän kuun lopussa." Ja niin sanoen hän meni.

Kun Terning iltasella saapui maalle vaimonsa luo, oli koko hänen olemuksensa yli levinnyt suruisuuden ja punssin tuoksu. Lempeällä äänellä ilmoitti hän menettäneensä paikkansa.

Ulkona satoi rankasti ja roiskui sitä sisäänkin ikkunoista, niin että pieniä purosia kasvoi lattialle.

Rouvan kyyneleet sekautuivat sadeveteen, ja pienet Terningit itkivät, kun mammakin itki.

Semmoinen oli Terningien ensimäinen ilta maalla.