Читать книгу Perth'in kaupungin kaunotar - Вальтер Скотт - Страница 1

Jos aistikasta muukalaista pyydettäisiin mainitsemaan vaihtelevaisinta, ihaninta Skotlannin maakunnista, niin hän luultavasti nimittäisi Perth'in kreivikunnan. Samoin myös Skotlantilainen, joka on syntynyt jossain muussa Caledonian1 seudussa, kenties kodinrakkaudesta kehuisi omaa syntymäpaikkaansa vielä ihanammaksi, mutta varmaankin myöntäisi toisen sijan Perth'ille. Näin hänkin antaisi tämän maakunnan asukkaille täyden oikeuden väittää, että heidän kreivikuntansa – syrjäisen silmällä katsoen – on Britannian saaren pohjoisemman kuningaskunnan kaunein osa. Pitkä aika takaperin on jo rouva Mari Wortley Montague, sillä herkällä aistilla, joka kaikissa hänen kirjoituksissansa ilmautuu, lausunut sen, että jokaisen maan miellyttävin seutu, seutu, jossa erilaiset luonnonkauneudet täydellisimmästi ovat nähtävänä, on se, missä vuoristo viettää alas alangolle päin. Skotlannin kauniimmat vuoret, vaikkei juuri korkeimmat, kohoavatkin Perth'in kreivikunnassa. Virrat täällä, vuoristosta ulos-lähtiessään, hyppäävät hurjimmat koski-hyppäyksensä, kuohuen jylhän-jaloimpien solien läpi. Paitsi sitä yhdistyy täällä vuori-maiseman jaloon kauneuteen viljavamman maan ja ilman luoma kasvisto. Täällä metsiä, lehtoja ja viidakoita on runsaasti; ne peittävät vuorien juuret, kiipeevät ylös loiroihin ja löytävät sijan vielä jyrkän kallioseinänkin keskellä. Tämmöisissä luonnon suosimissa seuduissa matkustaja voi nähdä, niinkuin runoilija Gray tai kuka muu se lienee, on laulanut: "Ihanuuden lepäävän Rauhan sylissä."

Mainittu edullinen asema tekee, että tällä onnellisella seudulla on erittäin ihastuttava vaihtelevaisuus. Sen järvet, metsät sekä vuoret saattavat vetää vertaa kauneimmillekin Skotlannin vuoristossa; ja näiden jylhästi-kauneitten näkö-alain vieressä, muutamin paikoin ihan likekkäin, on taas viljavia, asuttavia paikkoja, jotka kestävät vertaamista vaikka iloisen Englanninkin viljavainioitten rinnalla. Tämä seutu on myös ollut monen merkillisen teon ja tapahtuman tanterena, joista moni on historiallisesti tärkeä, moni kumminkin runoilijan sekä romaaninkirjoittajan huomiota herättävä, vaikka ainoasti kansantaruissa mainittu.

Näissä laaksoissa Alangon Saksilainen ja Vuoriston Gaeli ovat keskenään monen tuiman, verisen taistelun taistelleet, joissa useinkin olis ollut mahdoton ratkaista, kummalle voiton palmu oli annettava, Alankomaanko rautapaita ritareille vaiko heidän vastustajilleen, pahartioisille clan'eille.2

Perth'in kaupunki, niin kuuluisa kauniista asemastaan, on sangen vanha; muinainen kansantaru kehuu sitä Romalaisten perustamaksi. Mainittu voittoisa kansa, niin hoetaan, tunnusteli muka Tay-virtaa, vaikka se on paljoa suurempi ja laivakululle soveliaampi, Tiberinsä näköiseksi, ja niin myös tuota avaraa lakeutta, joka on North-Inch'in nimellä tuttu, varsin paljon Mars-kedon kaltaiseksi. Perth'issä sitten Skotlannin kuninkaat usein pitivät asuntoa, ja oman palatsin puutteessa oli heidän mielestään Cisterciolais-munkkien luostarissa kumminkin tarpeeksi sijaa heidän hovilleen. Täällä Jaakko I, vaikka Skotlannin parhaita, viisaimpia kuninkaita, sai surmansa kostonhimoisten aatelisherrain vihan kautta. Täällä myös syntyi Gowrien umpisalainen kapinan-yritys, jonka murheellisen tapauksen tapahtumapaikka, tuo vanha palatsi, vasta nykyään on tullut hävitetyksi.

Kaikkein kauneimpia näkö-aloja koko Suuressa Britanniassa, kenties koko maailmassakin, on, tai, pikemmin sanoen, oli se, jonka paikka, nimeltä the Wicks of Baiglie tarjosi. Se oli jonkunlainen kalliorotko, minne matkalainen tuli, kuljettuansa autiota, ikävää maata pitkän matkan, aina Kinross'ista saakka. Täältä hän vähitellen päästyänsä vuoriselänteen harjulle, näki laakson, jonka halki suuri, majesteetillinen Tay-virta käypi. Hän näki Perth'in kaupungin torneineen, kellojalkoineen, ynnä siihen kuuluvat molemmat suuret niityt. Hän näki Moncreiffin'in sekä Kinnoul'in vuoret, jotka hiljalleen kohosivat, huipuissaan törröittäin jylhänkauneina kallioina, ja joen viljavat varret, täynnä komeita maakartanoita. Kaukana perällä viimein olivat summattomat Grampian-vuoret tämän ihastuttavan maiseman pohjoisena rajana. Nykyinen muutettu tie, joka tosin, se täytyy tunnustaa, paljon helpoittaa ihmisten kulkua, kiertää tämän kauniin paikan, ja vuorten takainen näkö-ala, vaikka sitä yhä vielä tulee sanoa erin-omaisen ihanaksi, tulee vaan vähitellen ja vähä kerrassaan silmien eteen. Taitaa kuitenkin vielä olla jalkapolku tallella, jota myöten voipi päästä ylös tässä mainittuun paikkaan; ja matkustaja saattaa, jos hän ratsas-hevosensa tai vaununsa tielle jättää ja muutamia satoja kyynäriä tahtoo astua, vieläkin verrata todellista näkö-alaa siellä tähän minun yrittämääni kuvaukseen. Mutta mahdoton meidän hänelle antaa tai hänen tuntea sitä sanomatonta ihastusta, jonka hämmästys herätti, koska se jalo maisema muinoin yht'-äkkiä aukesi, missä sitä ei ollenkaan tiennyt arvata eikä toivoa – sitä ihastusta, jonka Chrystal Croftangry tunsi, kun hän ensikertaa tämän verrattoman näön näki.

Minun ihastukseeni, ensikertaa käydessäni, sekaantui lapsellinen ihme, sillä minä en ollut vielä viittätoista vuotta vanhempi; ja kun tämä oli ensimmäinen retki, jolle minun oli sallittu lähteä yksinäni oman pony-hevoseni selässä, niin tuntui sydämessäni samassa itsenäisyyden riemu, vaikka sen seassa myös oli pikkuisen pelkoa, jommoista rohkeinkin poika tuntee, kun hän ensikerran pääsee ilman johdotta omille valloilleen. Minä muistan että tempaisin hevostani suitsista, tietämättänikään mitä tein, ja että katselemalla katsoin eteeni, ikään kuin olisin pelännyt tuon näön muuttuvan toiseksi, teateri-verhon lailla, ennen kuin olisin kerjinnyt tarkastaa kaikkia sen eri osia ja vakuuttua siitä, että se oli totta. Tästä hetkestä – siitä on jo nyt kulunut enemmän kuin viisikymmentä vuotta – on tuon verrattoman maiseman muisto aina säilyttänyt suuren vaikutusvoimansa mieleeni, pitäen siinä paikan muistettavana seikkana, vaikka moni semmoinenkin asia on minulta haihtunut, joka minun omaa elämääni koskei. Luonnollista on siis, että nyt, ajatellessani jotakin yleisön huviksi esiintuotavaa, olen valinnut tarun, joka on yhteydessä tämän minun nuorta mieltäni lumonneen paikan kanssa. Kenties se myös voinee tehdä huomaamattomiksi kyhäykseni vaillinaisuudet, samoin kuin monen emännän mielestä koreat porsliini-kupit parantavat huonon teen makua.

Aikakausi, josta nyt olen kertova, on kuitenkin paljonkin aikaisempi molempiakin noita merkillisiä tapauksia, joita ylempänä mainitsin. Seikat, jotka tässä otan aineeksi, tapahtuivat ne näet 14: nen vuosisadan loppuvuosina, silloin kun Skotlannin valtikka oli lempeän, vaan heikon Juhanan kädessä, sen joka kruunun perittyänsä otti nimekseen Robert III.