Читать книгу Perth'in kaupungin kaunotar - Вальтер Скотт - Страница 3

Sepän sydän oli niin täynnä noita monellaisia, ristinriitaisia tunteitansa, että näytti ikään kuin se olisi halkaisemaisillaan peittonaan olevaa nahkatröijyä. Heikki nousi ja ojensi kätensä hanskurille, kääntäen pois kasvonsa, niinkuin ei olisi tahtonut, että hänen mielenliikutustaan olisi nähty hänen muodostaan.

"Ei, koira vie, enpä sinulle vielä sanokaan jäähyväisiä, poikaseni", virkkoi Simo, lyöden kämmentänsä sepän ojennettua kämmentä vastaan. "En minä nyt huoli lyödä kättä sinun kanssas, en kumminkaan ennen kuin vähintänsä yksi tunti vielä on kulunut. Viivy vaan hetkinen veikkonen, niin selitän sinulle kaiken tään. Eihän toki muutamat veripisarat pienestä raappauksesta eikä muutamat hupsut sanat tyttö-lepsukan suusta voi erottaa poikaa ja isää, kun he näin kauan ovat olleet yhtymättä? Jää tänne, poikaseni, jos koskaan tahdot siunausta isältä sekä Pyhältä Valentiniltä, jonka juhlan-aatto nyt tänään on!"

Kohta tämän jälkeen kuultiin hanskurin kaikuvalla äänellä kutsuvan Dorotheaa; sitten kuului vähän avainten kilinää sekä kenkäin kopinaa ylös ja alas rappusia ja tuosta Dorothea ilmautui, kantaen kolmea suurta pikaria vihriäisestä lasista, joita silloin pidettiin varsin harvinaisina ja kallis-arvoisina kaluina. Hanskuri itse ne täytti, kaataen jättiläis-pullosta, joka veti vähintään kolme korttelia meidän nykyisen turmeltuneen ajan mittaa myöten.

"Kas tässä viiniä, Heikki", lausui hän, "jolla on puolta vertaa pitemmältä ikää kuin minulla. Isäni sai sen lahjaksi vanhalta, uljaalta Krabbelta, tuolta 'flanderilaiselta insenöriltä', joka niin urhoollisesti puolusti Perth'iä Taavetti II: n ala-ikäisyyden aikana. Meistä hanskureista on aina ollut hiukan apua sodassa, vaikka meidän ammattimme ei ole sen kanssa niin kiinteässä yhteydessä kuin teidän, te teräksen ja rauhan kalkuttajat. Minun isäni oli päässyt Krabbe-ukon suosioon – kuinka se tapahtui, sen kerron joskus toisten, niinkuin myös kuinka kauan nämät pullot tässä olivat kätkössä maakuopassa, etteivät joutuisi ryöstäväin Eteläläisten7 kynsiin. Juodaan nyt vaan minun arvoisan isäni malja, ja toivottakaamme hänelle ijankaikkista autuutta – suotakoon hänelle hänen syntinsä anteeksi! Dorothea, juo sinäkin hänen maljansa, ja sitten laita itse pois kana-orrellesi. Kylläpä tiedän, että korvissasi nyt olisi paha kutkutus, mutta minulla olisi puhumista semmoisesta, jota ei kukaan voi saada kuulla, paitsi minun ottopoikani Heikki."

Dorothea ei tohtinut vastaanpanna; hän joi pikarinsa pohjaan hyvällä rohkeudella, ja sitten vetäysi pois makuukammariinsa isännän käskyn mukaan. Molemmat ystävykset siis jäivät kahden kesken.

"Minun on paha mieli, Heikki veikkonen", virkkoi Simo, täyttäen sekä ystävänsä lasin että omansa, "minun on – totta maar! – paha mieli, että tyttäreni on tuolla tuommoisella hupsulla tuulella. Mutta sinä, luulen ma, voisitkin sen asian parantaa. Mitäs sinä tuletkin tänne, kilistellen, kalistellen miekkaasi ja tikariasi, kun tiedät tytön olevan niin hupsun, ettei hän voi kärsiä semmoisten aseitten näköä? Etkös muista, että teillä oli jonkunlainen riita keskenänne, juuri ennen lähtöäsi Perth'istä, siitä muka ettet sinä huoli astua muiden rauhallisten porvarein tavalla, vaan että sinulla aina pitää olla ase vyöllä, niinkuin pahan-ilkisillä huoveilla, jotka ovat aatelisherrain palveluksessa? Tottahan siveällä porvarilla on silloinkin vielä kyllin aikaa varustaa itsensä aseilla, koska hätäkello kutsun meidät täysissä varuksissa ulos tulemaan."

"Eipä se, isä kulta, ollutkaan nyt minun syyni. Mutta tuskin olin hevosen selästä alas hypännyt, niin juoksin tänne, teille tuloani ilmoittamaan, arvellen että jos niin olisi tahtonne, voisin teiltä saada hyvän neuvon, miten pääsisin neiti Katrin Valentiniksi ensivuoden ajaksi. Vaan Dorothea neidolta sain kuulla, että te olitte menneet Mustain Veljesten kirkkoon messua kuulemaan. Siksi arvelin paraaksi seurata teitä sinne – osaksi että olisin samassa kirkossa teidän kanssanne, ja osaksi myös – Pyhä Neitsyt Maaria ja Pyhä Valentin suokoot sen synnin anteeksi! – että saisin vähän katsella häntä, joka minusta niin vähän huolii. – Mutta kun te astuitte sisään, näytti minusta, että pari, kolme vaarallisen-näköistä miestä oli siinä neuvoittelemassa; ja he katselivat välistä teihin ja Katriin päin. Ja erittäin oli siellä herra Juhana Ramorny, jonka minä vallan hyvin tunsin, vaikka hän oli vale-puvussa, palvelijan kaltainen, ja vaikka hänellä oli tuommoinen samettitilkka laastaroituna silmän yli. – Sen vuoksi arvelin, isä, että koska te jo olette vanha, ja tuo Vuorelais-heitukka taas hiukkaa liian nuori tappeluun, niin minä noin hiljakseen astuisin teidän jäljissänne. Minä näetten tiesin, että näillä kaluilla tässä, jotka minulla oli muassa, voisin pitää kurissa kenen hyvänsä, joka yrittäisi häiritä teidän kotimatkaanne. Muistattehan te, että itse keksitte minut ja väkisin toitte tänne sisään, huolimatta siitä, tahdoinko vai en. Muuten, sen vakuutan, en olisi tullut teidän silmienne eteen, ennen kuin olisin pukenut päälleni tuon uuden tröijyn, jonka teetin Berwick'issä uusimman kuosin mukaan; enkä myös olisi tullut Katrin eteen, miekka vyöllä, koska hän näitä aseita niin inhoo. Vaikka, totta puhuen, on minulla niin paljon verivihollisia, mikä minkin onnettoman sattumuksen tähden, että minun, jos jonkun miehen Skotlannissa, on välttämätön asia yöllä käydä aseilla varustettuna".

"Tuo tyttö-lepsukka ei ajattele sitä", sanoi Simo Hanskuri. "Hänellä ei ole älyä huomaamaan, että tässä meidän rakkaassa isänmaassamme Skotlannissa joka mies katsoo oikeudekseen ja velvollisuudekseen kestää hänelle tehtyä pahaa. Mutta, Heikki poikaseni, sinuakin minun pitää torua siitä, että annat sydämesi näin masentua hänen toruistaan. Olenhan nähnyt sinut kyllin rohkeana toisten tyttöin seurassa – miksi olet täällä hänen läsnä-ollessaan niin hiljaa, kieli kammitsassa?"

"Siksi että hän on aivan toisellainen kuin muut tytöt, isä hanskuri – siksi että hän ei ole ainoastaan kauniimpi, mutta samassa myös viisaampi, jalompimielinen, pyhempi, ja että hän minusta näyttää olevan ikään kuin paremmasta savesta tehty, kuin me muut, jotka häntä lähestymme. Käyn minä kyllä, kaula kenossa, kun toisten tyttöin joukossa liehun Vapunpäivä-riuvun ympärillä. Mutta en tiedä kuinka se käy – kun Katria lähestyn, tuntuu sydämessäni, että olen tuommoinen maallinen, raaka, julma luontokappale, tuskin mahdollinen häneen silmiäni luomaan, vielä vähemmin panemaan niitä neuvoja vastaan, jotka hän minulle antaa".

"Varomaton kauppias olet kuin oletkin", vastasi Simo; "sinä liian kehut sitä tavaraa, jota mielesi tekee ostaa. Katri on kelpo tyttö, ja minun tyttäreni; mutta jos sinä liilalla ujoudellas sekä koreilla sanoillas teet hänestä turhamielisen marakatin, niin emme me kumpikaan saa nähdä toivojamme täytetyiksi."

"Sitähän minäkin usein pelkään, isä kulta", virkkoi seppä; "sillä kyllin sen tunnen, kuinka vähän olen mahdollinen Katrin puolisoksi."

"Tunne sinä tätä, tunne tuota!" myrähti hanskuri. "Jospa vaan tuntisit oikein ystävyyttä minuun, seppä veikkoseni, minuun ja Katriin. Ajattelepas kuinka sitä tyttö-parkaa ahdistetaan aamusta iltaan asti, ja ajattelepas minkälaiset ihmiset häntä ahdistelevat, silloinkin kun meidän ovemme ovat lukossa ja luukut ikkunain edessä. Tänäkin päivänä yhtyi seurahamme yksi, joka on liian mahtava nimeltä mainittavaksi – niin, ja vieläpä hän peittämättä näytti mielipahaansa, siitä syystä kun minä en sallinut hänen leperrellä koreita sanojaan tyttäreni korvaan itse kirkossa, sill'-aikaa kun pappi luki messua. Ja onpa muitakin, jotka ovat tuskin hiukkaakaan viisaammat. Soisinpa montakin kertaa, että Katri olisi vähää vähemmin kaunis, niin ettei tuommoiset kovin vaaralliset ihailijat tarttuisi häneen; taikkapa myös että hän olisi vähää vähemmin pyhä, niin että taipuisi istumaan kunnon emäntänä, ja tyytyisi uljaasen Seppään, jolla olisi voimaa suojella vaimoansa vaikka ketä vastaan noista junkkari-heitukoista Skotlannin kuninkaan hovissa."

"Ja jos en niin tekisi", virkkoi Heikki, ojentaen kättä ja käsivartta, jotka vahvuuden ja jäntevyyden puolesta olisivat vaikka jättiläisellekin kelvanneet, "sitten älköön käteni koskaan enää kilahduttako alaisinta vasaralla! Niin, jospa vaan jo olisi päästy niin pitkälle, kaunis Katrini saisi nähdä, että mies, joka suojelemisen konstit osaa, ei ole suinkaan haitaksi. Mutta hänenpä mielestään, melkein luulen, on koko tää matoinen maailma vaan yhtä suurta tuomiokirkkoa, jonka kaikkien asukkaitten tulisi käyttää itseänsä, niinkuin olisivat aina yhä messua kuulemassa".

"Niin, tosiaankin", sanoi isä, "on hänellä ihmeellinen valta kaikkien yli, jotka häntä lähestyvät. Tuolla Vuorelaispojalla, Conachar'illa, joka nyt jo pari, kolme vuotta on ollut täällä minulla vastuksena, on kyllä, niinkuin näit, kansansa omituinen luonne, vaan yhtähyvin hän myös tottelee Katrin pienintäkin viittausta, ja, totta puhuen, ei paljon tottelekaan kenenkään muun käskyjä tässä talossa. Katri näkee paljon vaivaa, saadaksensa tuota poikaa raa'oista Vuorelais-tavoistansa luopumaan".

Tämän puheen aikana Heikki Seppä rupesi levottomasti liikkumaan tuolillansa, kohotti viinipulloa, laski sen jälleen pöydälle, ja viimein huudahti: "Perhana periköön tuon Vuorelaispennun sukuineen päivineen! Mitäs Katrin on asia ruveta opettelemaan tuommoista lurjusta? Hän on juuri kuin se suden-penikka, jota minä hupsu otin kasvattaakseni koiran virkaan ja jonka kaikki ihmiset luulivat kesytetyksi, siksi kun minä, muutamana kovan onnen päivänä, satuin menemään kävelylle sen kanssa Moncreiff'in mäelle – ja siellä se pahus ryömistihe kohta talon herran lammaslauman päälle, ja teki aika tavalla lihaa, josta minulle olisi voinut paljonkin vastusta tulla, jos ei herra juuri samaan aikaan olisi ollut uuden rautapaidan tarpeessa. Ja kummastelenpa että te, isä Hanskuri, joka olette niin viisas mies, pidätte tuota Vuorelais-veijaria – parasta lajia, sen takaan – täällä Katrin kumppalina, ikään kuin ei olisi maailmassa ketään muuta kuin teidän tyttärenne, joka hänelle kouluttajaksi kelpaisi".

"Hyi, poikaseni, hyi sinua – olethan sinä nyt ihan mustasukkainen", sanoi Simo, "ja kadehdit nuorukais-parkaa, joka, totta puhuen, asuu täällä, siitä syystä ettei hänen oikein käy laatuun asua tuolla vuorten takana",

"Hohhoh, Simo isä", vastasi seppä, joka oli aivan yhtä ahdasmielinen kuin muutkin hänen aikansa porvarit, "jos en pelkäisi teidän panevanne sen pahaksi, niin sanoisin että teillä onkin paljon liiaksi hommaa ja puuhaa noiden lurjusten kanssa, jotka eivät meidän kaupunkihin kuulu".

"Jostakin minun pitää saada peuranvuotani, vuohennahkani, kilinnahkani ynnä muut sellaiset, veikkoseni – ja Vuorelaiset ne myövät huokeaan hintaan".

"Kylläpä heidän niin kannattaakin", vastasi Heikki kuivakiskoisesti; "sillä eihän ne myökään muuta kuin varastettua tavaraa".

"No, no – olkoon se miten oli – vaan ei se ole minun asiani, mistä he ne elukat saavat, kunhan minä saan heiltä nahat. Mutta, arvelin sanoa, on muutamia syitä, joiden tähden tahtoisin olla tämän Conachar'in isälle mieliksi ja pitää pojan täällä. Eikä hän olekaan Vuorelais-sukua muuten kuin puoleksi, ja hiukan vailla Glune-amien8 jäykkää luonnetta – sanalla sanoen – harvoin olen nähnyt hänet niin tuittupäisenä kuin hän nyt äsken oli".

"Tuskinpa, jos ette liene nähneet hänen tappavan sitä, johon vimmastui", vastasi seppä yhä vaan samalla kuiva-kiskoisella äänellä.

"Yhtähyvin voin, jos sinä niin tahdot, Heikki, kaikesta muusta huolimatta käskeä tuota maankuljeksijaa toiseen kortteriin, vaikkapa jo huomispäivänä".

"Ei, isä", sanoi seppä, "ettehän toki luulle Heikki Sepän huolivan edes niin paljon kuin pajakypenestä tuommoisesta vuorikissan pojasta? Enpä, sen vakuutan, olisi vaikka koko hänen clan'insa (heimokuntansa) olisi tulossa tuolla Kenkäkatua myöten torisevin torvin ja piipoittavin pillein – kylläpä löytäisin viisikymmentä kalpaa ja kilpeä, jotka antaisivat heille vielä paremman kyydin takaisin kuin millä he tulivat. Mutta, totta tunnustaakseni – vaikka se on hupsun hullutusta – en juuri mielelläni näe että se poika on niin paljon yhdessä Katrin kanssa. Muistakaa, isä Hanskuri, että teillä on silmänne ja sormenne aina täydessä työssä kiinni, ja huolellista peräänkatsomistahan teidän työnne vaatiikin, vaikka tuo laiska nahjus tekisi jotain, jota, niinkuin tiedätte, hän harvoin tekee".

"Niin, se on kyllä totta", sanoi Simo, "hän leikkaa aina kaikki kintaat, niin että ne oikeaan käteen sopivat, eikä ole vielä ikinä saanut koko paria valmiiksi".

"Epäilemättäkin on hänellä omat omituiset ajatuksensa siitä, miten nahat olisivat leikattavat", virkkoi Heikki. "Mutta, älkää pahaksi panko, isä, tahtoisinpa vaan sanoa, että tuolta pojalta – teki hän työtä tahi istui ilman – ei ole silmät loistottomiksi käyneet, – ei ole hänen kätensä sadassa raamussa kuumasta raudasta ja sadassa rypyssä raskaan moukkarin heiluttamisesta – ei ole hänen hiuksensa savusta tummentuneet eikä ahjon edessä kärventyneet enemmän mäyrän karvain näköisiksi kuin semmoisen tukan, jota kristityn miehen lakilla ilkeää peittää. Ja olkoon Katri vaikka paras kaikista tytöistä, jotka ikinä ovat olleet maailmassa – paraan koko Perth'in kaupungissa minä kumminkin takaan hänen olevan – niin ei hän voi olla näkemättä ja tuntematta, että näissä asioissa on eroitusta miehillä ja että minä siinä eroituksessa en ole voittopuolella".

"Saat tästä, Heikki poikaseni", virkkoi vanha mies, täyttäen kumppalinsa pikarin niinkuin myös omansa. "Kylläpä minä huomaan, että sinä, vaikka kelpo seppä kyllä, et tiedä mistä metallista vaimoväki on valettu. Ole sinä rohkea, Heikkiseni – älä ole sen näköinen, kuin vietäisiin sinua paraikaa hirsipuuhun, vaan käytä itseäs niinkuin iloinen nuori mies, joka tietää oman arvonsa eikä joudu hämille paraankaan edessä kaikista Eeva muorin lapsenlapsista. Katri on samanluonteinen vaimo kuin hänen äitinsä; ja sinä olet hupsu, kun luulet, että he kaikki vaan sitä pyytävät, mikä silmän kaunista on. Korvan hyvikettä he myös lisäksi tahtovat, veikkoseni. Vaimo-ihminen tahtoo mielellään kuulla, että se, joka häntä kosii, on rohkea ja rivakka, ja että kosija saisi vaikka sadankin tytön rakkauden, vaikka hän ei huoli muusta kuin tästä yhdestä. Usko sinä vanhan miehen sanaa: tyttöin päätökset riippuvat paljon enemmän muiden ihmisten ajatuksista kuin heidän omistaan. Ja jos Katri kysyy: kuka se on uljain mies Perth'in kaupungissa? – ketäs muuta hän kuulisi mainittavan, ellei tuulenkärventäjää? – Entäs parhain aseseppä, joka ikinä on miekkaa alaisimen päällä kalkuttanut? – taas se sama Seppä. – Entäs vikkelin tyttöin pyörittäjä Vapunpäivä-riuvun ympärillä? – tietysti se lysti seppä. – Entäs iloisin lauluin rallattaja? – kukas muu, jos ei Heikki Seppä! – Entäs parhain mies painissa, paras kilpi- ja kalpa-pelissä – ylimmäinen kukko asemönsträyksessä – hurjain hevosten kesyttäjä – hurjain Vuorelaisten kurissapitäjä? – aina yhä vaan sinä – ja sinä – ei kukaan muu kuin sinä! – Ja sinä pelkäät Katrin mieltyvän tuohon tuommoiseen poika-huitukkaan Vuoristosta pikemmin kuin sinuun! – Hui, hai! – yhtä pian hän laittaisi teräskintaan kilinnahasta. Kuules kun sanon sinulle: Conachar'ista ei hän huoli yhtään, muuten kuin että hän tahtoisi estää pirun saamasta sitä poikaa kynsihinsä niinkuin muut Vuorelaiset – Jumala siunatkoon häntä, tyttö rukkaa! Hänpä mielellään saattaisi kaikki ihmiset paremmille ajatuksille, jos vaan voisi."

"Vaan se yritys on varmaankin turha", sanoi seppä, joka, niinkuin lukija on voinut havaita, ei ollut Vuorelaissukuun mieltynyt. "Tahtoisinpa Katrin kanssa lyödä vetoa, että Musta mies – josta minulla pitäisi olla jotain tietoa, koska hän tekee työtä tulessa niinkuin minäkin – että, sanon, piru viimein saapi tuon ruututakin9 – se on ihan varma."

"Mutta Katrilla", vastasi hanskuri, "onkin apulainen, josta sinä vähän tiedät. – Klemetti isä on ottanut tämän rosvon-penikan hoitonsa alle, ja hänpä ei pelkää sataa pirua enempää kuin jos ne olisivat hanhikarja."

"Klemetti isäkö!" kertasi seppä. "Teille ilmautuu yhä vähän väliä joku veres pyhä mies tähän jumaliseen Pyhän Johanneksen kaupunkiin. Mikä Pirun peloitus, sanokaas, se semmoinen sitten on? – Joku erakko vai, valmistettu tehtäväänsä niinkuin painisille aikova taistelija? Mies, joka paastomisilla ja pieksämisillä on laittanut vartalonsa solakaksi? – Niinkö?"

"Eikä, sepähän siinä ihme onkin", sanoi Simo. "Klemetti isä syöpi, juopi ja elää melkein kuin muutkin ihmiset – tietysti kuitenkin tarkkaan noudattaen kaikkia kirkon sääntöjä."

"Ohoh, jopa ymmärrän! – Tuommoinen lysti pappi, jolla hyvä ruoka on enemmän mielessä kuin hyvät tavat – joka Laskiaisena juoda kulauttaa poskeensa hyvän kannullisen, että paremmin kestäisi sitten seuraavan paaston vaivat – jolla on hauska in principio – ja joka on kaikkein kaupungin kauneimpien vaimojen rippi-isä?"

"Harhatiellä olet taaskin, seppä. Sen sanon sulle, että kyllä sekä tyttärelläni että minulla olisi niin hyvä haisti että pääsisimme ulkokullatun jäljille, oli se sitten paastoovaista tahi mässääväistä lajia. Mutta ei Klemetti kuulu kumpaankaan."

"Mutta mitä lajia hän sitten on, Herran nimeen?"

"Semmoinen, joka taikka on paljon parempi kuin puolet Johanneksen veljeskunnasta, johon hän kuuluu, yhteensä, taikka niin paljon häijympi häijyintä niistä, jotta on häpeä ja synti, että hänen sallitaan elää ja olla tässä maassa."

"Tottahan, minun mielestäni, pitäisi olla helppo sanoa, onko hän sitä vai tätä!" ihmetteli seppä.

"Tyydy siihen, poikaseni", virkkoi Simo, "kun sanon, että, jos päätät Klemetti isästä sen perusteella mitä näet hänen tekevän ja kuulet hänen puhuvan, niin sanot hänet paraaksi, lempeimmäksi mieheksi koko maailmassa – hänellä on aina varalla lohdutus jokaisen ihmisen suruihin, neuvo jokaisen ihmisen hätään – hän on rikkaan luotettavin opas, köyhän paras ystävä. Mutta, jos kuuntelet mitä Dominikolais-munkit hänestä sanovat, niin hän on – Benedicite (Herra siunatkoon)" – näin sanoen hanskuri risti silmiään ja rintaansa – "vääräuskolainen, joka maallisen tulen avulla olisi lähetettävä niiden seuraan, jotka ijät kaikki palavat."

Seppä myös risti silmiänsä ja huusi: "St. Maaria auttakoon! Ja te, Simo isä, joka olette niin hyvä ja älykäs, että teitä mainitaan Perth'in Viisaaksi Hanskuriksi, te sallitte tyttärenne ottaa papikseen tuommoisen miehen, joka – pyhät miehet meitä varjelkoot! – kenties on liitossa itse Paholaisen kanssa? Kuulkaas, eikös se ollut pappi, joka pani pirun liikkeelle Meal-Bennel'issä, silloin kun suuri myrskynvihuri kaasi kumoon Jackson isännän talon? Ja eikö Paholainen ilmestynyt keskelle Tay-jokea, papin messupaitaan puettuna, hyppien kuin merisika laineitten harjalla, sinä aamuna, jona virta vei meidän komean siltamme?"

"Enpä tiedä sanoa, tekikö hän niin vai eikö", sanoi hanskuri; "sen vaan tiedän, etten minä häntä nähnyt. Ja mitä Katriin tulee, ei voi oikeastaan sanoa, että hän saa Klemetti isältä papillista apua, sillä hänen rippi-isänsä on vanha Franciscus isä, Dominikolainen, joka häntä tänäkin päivänä vielä ripitti. Mutta vaimoväellä on aina oikkunsa, ja totta on, että hän keskustelee Klemetti isän kanssa enemmän kuin mitä oikein soisin. Vaan joka kerta, kun Klemettiä olen itse puhutellut, olen kuitenkin arvellut häntä niin hyväksi ja pyhäksi mieheksi, että olisi tehnyt mieli uskoa omakin sieluni hänen hoitonsa alle. Pahoja puheita hänestä käy Mustien Veljesten kesken, se on varma. Mutta mitä meillä maallikoilla on tekemistä semmoisten asiain kanssa, poikaseni? Kun vaan maksamme maksettavamme Pyhälle Äidille Kirkolle, annamme almuja köyhille, käymme ripillä ja täytämme meille määrätyt katumustyöt niinkuin sopii – kyllähän sitten Pyhät Miehet meitä suojelevat."

"Se on aivan totta – ja he myös antavat anteeksi", lisäsi seppä, "jos mies sattui kahakassa sivaltamaan jonkun ajattelemattoman, turmiollisen sivalluksen, koska hänen vihamiehensä seisoo häntä vastaan valmiina taisteluun. Ja se on ainoa usko, jolla mies voi tulla toimeen täällä Skotlannissa, ajatelkoon teidän tyttärenne siitä mitä tahansa. Totta maar' miehen pitää osata miekastella, taikka on hänen ikänsä oleva lyhyt jokaisessa paikassa, missä sivalluksia sataa niin tiheään. Viisi kultakolikkoa meidän kirkkomme alttarille, sillä olen aina päässyt, kun paraankin miehen olin tappanut, kaikista, joiden kanssa tapellessa minulle semmoinen vahinko sattui."

"Tyhjentäkäämme nyt pullomme", virkkoi ukko hanskuri; "sillä, jos en erehdy, lyöpi Dominikolais-kirkon kello par'-aikaa kaksitoista. Ja kuules, poikaseni, ole sinä ikkunan alla, meidän talon itäisen päädyn puolella, kohta ensimmäisen päivän koiton ajalla, ja huomauta minulle tuloas, sillä että hiljaa vihellät seppien marssia. Sitten laitan niin, että Katri siitä ikkunasta katsoo ulos, ja niin tulee sinulle se etuoikeus osaksi, että saat olla hänen kohteliaana Valentininaan koko ensi vuoden. Ja jos et sitä tilaisuutta osaa käyttää hyväkses, niin saatat minut siihen luuloon, että luonto on sinut varustanut aasin pitkillä korvilla, jos kohta onkin sinulle suonut leijonan taljan peitteeksi."

"Amen, isä", sanoi seppä, "ja nyt sydämestäni sanon: jääkää hyvästi – Jumalan siunaus teidän katoksellenne ja kaikille sen suojassa oleville!

Kylläpä te saatte kuulla seppien marssin soivan kukon laulanta-aikana, ja takaanpa, että saan voiton itse herra Kukkokiekultakin."

Näin sanoen hän sanoi jäähyväiset; ja vaikka ei hänessä pelon kipenää asunut, astui hän kuitenkin autioita katuja pitkin niinkuin mies, jonka täytyy olla varoillaan, ja niin ehti viimein omalle asunnolleen, Mill Wynd'issä, Perth'in kaupungin länsipäässä.