Читать книгу Perth'in kaupungin kaunotar - Вальтер Скотт - Страница 6

Ei Katri koskaan lähde miehelään.

Äkäpussin kukistus.

Aamiainen tuotiin pöydälle, ja Katrin ohukaisista, hienoista kakkusista, jotka olivat leivotut äiti-vainaan neuvon mukaan, nisusta sekä hunajasta, kuului paljon kehumisia kaikella isän sekä kosijan ihastuksella; vieläpä käytiin niiden kimppuun sillä innolla, joka on niin kakun kuin vellin kelvollisuuden paras todistus. Molemmat miehet juttelivat, laskivat leikkiä ja naureskelivat; Katrinkin mieli oli tyyntynyt siinä paikassa, missä muiden sen ajan rouvien ja neitosten mielentyyneys tavallisesti rikkoutui – nimittäin kyökissä, emännän askareissa, joissa hän oli suuri mestari. Ja epäilenpä suuresti olisikohan Senecan filosofiallisten kirjain lukemisesta ollut yhtä voimallinen apu hänen mielensä rauhoittamiseksi.

Vanha Dorothea kävi myös istumaan pöydän alipäähän sen ajan patriarkallisen tavan mukaan. Molemmat miehet olivat kiintyneet keskinäisiin puheisinsa, ja Katrilla oli täysi työ heidän passailemisestaan sekä omista ajatuksistaan; täten sattui että vanha akka ensiksi huomasi Conachar pojan poissa-olon.

"Niin oikein", virkkoi mestari hanskuri; "menepäs kutsumaan häntä tänne, sitä laiskaa Vuoriston vetelystä. Häntä ei näkynyt yölläkään kahakan aikana; kumminkaan minä en häntä havainnut. Näkikö joku teistä häntä?"

Ei kukaan ollut nähnyt häntä; ja Heikki virkkoi: "Joskus unet Vuorelaiset pistävät itsensä piiloon aivan kuin heidän vuortensa metsäkauriit – niin, ja ovat yhtä nopsaat myös pakoon pötkimään vaarapaikasta. Niin olen itsekin nähnyt heidän tekevän."

"Vaan joskus taas", vastasi Simo, "ei kestäisi itse Artur kuningaskaan ympyriäisen pöytänsä ritarein kanssa heidän rynnäkköään. Soisinpa, että puhuisit Vuorelaisista suuremmalla kunnioituksella. Heitä usein käypi täällä Perth'issä sekä yksitellen että myös parvittain; ja sinun pitäisi antaa heidän olla rauhassa, niin kauan kuin he puolestansa antavat sinun olla rauhassa."

Uhkamielinen vastaus jo pyöri Heikin huulilla; mutta hän painoi sen kuitenkin varovasti alas.

"Tiedättehän te, isä", virkkoi hän hymyillen, "että me käsityöläiset kaikkein enimmin rakastamme niitä ihmisiä, joista elatuksemme tulee. Ja minun ammattini, näetten te, on urhoollisten, jaloin ritarein, korkeasukuisten knaappein ja hovipoikain, rivakkain soturein sekä muiden semmoisten nojassa, jotka käyttävät meidän sepittämiämme miekkoja. Onhan luonnollista että minä Ruthven-, Lindsay-, Ogilvy-, Oliphant-herroja ynnä monta muuta meidän urhokkaista, korkeasukuisista naapureistamme, jotka käyvät minun kolkuttamissani teräsvaruksissa, niinkuin kempit sankarit, rakastan paljon enemmän kuin noita paljaita, varastelevia Vuorelaisia, jotka aina yhä tekevät meille pahaa. Ja sitä vähemmin on minun syytä heitä rakastaa, koska tuskin viidellä joka clan'issa11 on ruosteinen haarniskansa, vanha kuin heimokunnan lippu, vieläpä lisäksi jonkun kömpelön kotiseppänsä hutiloima, joka ei ole meidän kunniallisen, sala-oppisen ammattimme jäsen, vaan yksinkertaisesti kolkuttelee alaisintansa, niinkuin hänen isänsä ennen häntä. Mokomia miehiä ei voi kukaan rehellinen suosiolla katsella."

"No, no", vastasi Simo; "vaan he heitetäänpä jo nyt se asia sikseen, sillä tuostahan tuo poika-vetelys tuleekin; ja vaikka nyt on pyhä-aamu, en huoli nähdä mitään uusia verimakkaroita".

Pojalla, kun hän astui sisään, oli kasvot kelmeät, silmät punaiset; koko hänen näkönsä osoitti jonkunlaista mielenhäiriötä. Hän istahti pöydän alipäähän vastapäätä Dorotheaa, ja risti silmiään ikään kuin vahvistaen itseänsä aamiaisateriaan. Kun ei hän kuitenkaan sitten ottanut mitään ruokaa, tarjosi hänelle Katri vatia, missä oli muutamia noista hänen kakuistaan, joita kaikki olivat niin mielellään syöneet. Ensin Conachar tähän ystävälliseen tarjomukseen vastasi kieltämällä; mutta kun Katri yhtähyvin toistamiseen ojensi vatinsa lempeällä hymyllä, niin poika otti yhden kalun käteensä, mursi sen ja rupesi haukkaamaan. Mutta ensimmäisen palan nieleminen näkyi olleen hänelle liian vaikeata; hän ei yrittänytkään uudestaan.

"Huono ruokahalupa sulla onkin, Conachar, vaikka on Valentin'in pyhä", virkkoi iloinen mestari. "Ja kuitenkin luulisin sinun maanneen aika sikeää unta menneenä yönä, koska ei kahakan melu sinua näy herättäneen. Olisinpa tosiaan luullut, että mokoma vilkas poika-heitukka olisi juossut mestarinsa avuksi, puukko kädessä, niin pian kuin ensimmäinen vaarallinen ääni olisi kuulunut virstankin päästä!"

"En minä kuullut muuta kuin epäselvää melua", vastasi poika, jonka posket äkkiä rupesivat punoittamaan niinkuin hehkuvat kekäleet, "jota luulin iloisten yöjalkalaisten hälinäksi. Ja olettehan te kieltäneet minua ovea tai ikkunaa avaamasta ja taloa herättämästä semmoisen hulluttelemisen tähden".

"Ohhoh", sanoi Simo, "olisinpa luullut, että Vuorelainen paremmin eroittaisi miekkain kalskeen harppuin helinästä, ja hurjan sotahuudon iloisesta rallatuksesta. Mutta olkoonpa menneeksi, poikaseni; se on minulle mieleen, että alat heittää tappelijantapasi. Vaan syö nyt aamiaista, sillä minulla olisi työtä sinulle, joka vaatisi kiirutta".

"Minä jo olen syönyt ja kiirut on mulla itsellänikin. Minä aion lähteä pois Vuoristoon. – Onko teillä mitään sanomista isälleni?"

"Ei ole", vastasi hanskuri kummastuksella. "Mutta onko pääsi pyörällä, poika? Vai mikä kostotuuma lennättää sinut pois tästä kaupungista niinkuin tuuliaispään tuiskussa?"

"Lähtö-ilmoitukseni on vähän äkkinäinen", sanoi Conachar. Hänen oli vaikea saada sanat suustansa; mutta ei voitu oikein saada selville, oliko hänen puheensa kankeuteen syynä yksistään tottumattomuus hänelle vieraasen Englannin kieleen, vai joku muu seikka. "Siellä tulee olemaan suuri kokous – suuri metsästysretki" – siihen hänen puheensa katkesi.

"Ja milloin aiot palata tuolta siunatulta metsästysretkeltä?" kysyi taas mestari. "Jos nimittäin saan olla niin rohkea ja kysyä".

"En voi oikein varmaan sanoa", vastasi oppipoika. "Kenties en palajakaan koskaan – jos niin on isäni tahto", jatkoi Conachar, teeskellen itseänsä väliäpitämättömäksi.

"Arvelin minä", lausui Simo Hanskuri sangen ykstotisesti, "että kaikki tämmöiset vehkeet jäisivät pois, silloin kun hartaitten rukousten tähden suostuin sinut katokseni alle ottamaan. Arvelin minä, että kun lupasin opettaa sinut rehelliseen käsityöhöni, ei tulisi enää puhettakaan metsästysretkistä, eikä vieraissakäynneistä, eikä clan'in kokouksista tai muista mokomista asioista."

"Eipä minulta kysyttykään, kun minut tänne lähetettiin", tokaisi poika ylpeästi. "En tiedä mitkä sovinnon ehdot lienee olleet".

"Mutta minä tiedän, herra Conachar", tiuskasi hanskuri pikastuen, "ettei se ole rehellisen miehen tekoa, kun sitouduit rehellisen käsityöläisen oppiin ja pilasit enemmän nahkaa kuin mitä sinun omalla nahallas saisi maksetuksi; ja kun sitten nyt koska juuri sinusta vähän apua alkais olla, vaadit saadakses käyttää aikas miten vaan mielesi tekee, aivan kuin se olisi sinun eikä tämän sun mestarisi oma".

"Laittakaa siitä minun isälleni rätinki", vastasi Conachar; "häneltä te saatte maksun runsaalla kädellä – franskalaisen kultalampaan12 jokaiselta minun kauttani pilatulta nahalta, ja lihavan lehmän tai sonnin jokaiselta joutopäivältäni".

"Käykää siihen kauppaan, Hanskuri vaari – käykää siihen kauppaan", virkkoi seppä kuivakiskoisesti. "Saattepa sitten tosiaan maksunne runsaalla kädellä, josko ei aivan rehellisellä. Tahtoisinpa tietää kuinka monen miehen kukkaro on tullut kevennetyksi tuon vuohennahkaisen pussin lihoittamiseksi, joka nyt teille on niin auliisti pulputtava kultiansa; ja lysti olisi arvata kenenkä miehen laitumella nuot sonnit on syntyneet, jotka teille tulee lähetettäviksi Grampian'in vuorisolien kautta!"

"Sinä johdatat minulle mieleeni, veikkonen", jatkoi nuori Vuorelainen, ylpeästi kääntyen sepän puoleen, "että minulla olisi sinullekin velka suoritettavana".

"Pysy sitten käsivarren pituisen matkan päässä minusta", sanoi Heikki, ojentaen suonekasta käsivarttansa. "Minä en huoli toistamiseen saada sinulta tuommoista likeistä syleilystä – en huoli saada toistamiseen neulanpistosta, niinkuin eilen illalla. Suurta lukua en tosin pidä ampiaisen pistoksesta, mutta enpä kuitenkaan päästä sitä itikkaa likelleni, kun minulla sen lähestymisestä ennalta on tietoa".

Conachar hymyili ylenkatseellisesti. "En minä aikonutkaan sinulle mitään pahaa", virkkoi hän. "Isäni poika jo osoitti sinulle liian kunnian, sillä että vuodatti tuommoisen lurjuksen verta. Sen nyt aion maksaa sinulle viimeiseen pisaraan asti, niin että se tulisi poispyyhityksi eikä olisi tahrana sormissani".

"Vaiti, sä kerskailevainen apina!" tiuskasi seppä; "kunnon miehen veren hintaa ei voi kullassa arvioida. Ainoa tosi makso olisi se, että sinä tulisit virstan päähän Vuoriston rajasta kahden heimokuntasi kaikkein väkevimmän heikaleen kanssa. Ja sillä aikaa kuin minä niiden kanssa otteleisin, jättäisin sinut oppipoikani, pikku Jussin hutkittavaksi".

Nyt Katri kävi väliin. "Pysykää rauhassa", lausui hän, "sinä minun uskollinen Valentinini, jonka yli minulla on käskyvalta. Ja pysy rauhassa sinäkin Conachar, jonka tulee totella minua, koska olen sun mestarisi tytär. Ilkeästi tehty se on, kun aamulla jälleen herättää sen pahan, mikä illalla jo saatettiin nukuksiin".

"Hyvästi sitten, mestari", sanoi nyt Conachar, vielä kerran luotuansa vihaisen katseen seppään, joka siihen ainoasti naurulla vastasi. "Hyvästi – ja kiitoksia hyvyydestänne, joka on ollut suurempi kuin mitä olisin ansainnut. Jos olen joskus näyttänyt vähemmin kiitolliselta, niin se on ollut olojen syy, ei minun omani. Ja Katri", – hän loi tyttöön katseen, josta näkyi syvä liikutus – ja monellaisia tunteita sekaisin. Hän viipyi, ikään kuin olisi aikonut sanoa jotakin, mutta viimein kääntyi pois, saamatta suustansa muuta kuin tuon ainoan sanan: "Hyvästi!" – Viisi minuuttia sen perästä hän jo astui Perth'in pohjoisen portin läpi, Vuorelais-pieksut jalassa, pieni vaatemytty kädessä, matkaten Vuoristolle päin.

"Tuossapa on typötyhjyyttä ja uhkaylpeyttä, niin että koko Vuorelais-heimo siitä voisi saada tarpeensa", virkkoi Heikki. "Puhuupa hän niin tuttavasti kultakolikoista kuin minä hopea-äyreistä; ja kuitenkin tahtoisin vannoa, että kaikki hänen heimokuntansa aarteet mahtuisivat hänen äitinsä villakintaan peukaloon!"

"Mahdollista kyllä", nauroi hanskuri, kun sen sukkeluuden kuuli; "hänen äitinsä olikin vahvaraajainen vaimo, varsinkin sormiltaan ja kalvoimiltaan".

"Ja mitä karjaan tulee", jatkoi Heikki, "niin luulen hänen isänsä ja veljensä jo iloitsevan, kun saavat yhdenkin lampaan kerrassaan varastetuksi".

"Mitä vähemmin siitä puhumme, sitä parempi", varoitti hanskuri, joka jälleen yksitotiseksi muuttui. "Veljiä hänellä ei ole; mutta hänen isänsä se on mahtava mies – sillä on pitkät kädet, joilla hän lyöpi niin pitkälle kuin ulottuu, ja hänen korvansa myös kuulee kauempaa kuin mitä on hyvä puhua hänestä".

"Ja kuitenkin hän oli antanut ainoan poikansa oppiin yhden Perth'in kaupungin hanskurin luokse!" ihmetteli Heikki. "Minäpä olisin luullut, että St. Crispinus'en13 'jalo ammatti' – siksihän sitä nimitetään – hänelle olisi ollut paraiten mieltä myöten; ja että jos kun Mac- tai O-herran14 pojasta piti käsityöläinen tulla, ei muusta ammatista voisi olla puhetta kuin siitä, jossa kuninkaitakin on nähty työssä".

Nämät sanat, vaikka vaan leikillä puhutut, nostivat Simo ukon ammattiylpeyden, joka tunne sen ajan käsityöläisissä oli suuressa vallassa.

"Sinä olet väärässä, Heikki poikaseni", vastasi hän sangen ykstotisesti "hanskuri on kunniallisempi sitä ammattia; sillä me pidämme huolta käsien verhoomisesta, kun sitä vastaan suutarein ja korduanin-tekijäin työ ainoastaan tarkoittaa jalkoja".

"Molemmat ovat yhtä tarpeellisia jäseniä ammattilaitoksessa", virkkoi Heikki, jonka isä oli ollut korduanin-tekijä.

"Olkoon vaikka niin, poikaseni", jatkoi hanskuri; "mutta ei molemmat kuitenkaan ole yhtä kunnialliset. Huomaa toki, että me käsiämme käytämme ystävyyden ja uskollisuuden vahvistuksessa, ei jaloilla ole semmoista oikeutta. Urhokkaat miehet sotivat kädellään – pelkurit turvaavat jalkoihinsa ja pötkivät pakoon. Hanikkaa pidetään korkealla maasta, kenkä rypee mudassa. Mies tervehtii ystäväänsä avatulla kädellä; mutta koiraa tai semmoista, jota hän koiran arvossa pitää, hän potkaisee ojennetulla jalallansa. Peitsen kärkeen pistetty kinnas on sovinnon merkki ja pantti jokapaikassa yli koko maailman, ja maahan viskattu kinnas on ritarillisen taistelun merkki. Mutta vanhaa kenkää ei minun tietääkseni käytetä miksikään merkiksi, paitsi että muutamat vanhat akat viskaavat semmoista jonkun miehen jälkeen, hyvän onnen saamiseksi, enkä minä, totta puhuen, tuon keinon tehokkaisuuteen oikein luota".

"En", vastasi seppä, jota hänen ystävänsä koreat puheet ammattinsa arvon puolustukseksi suuresti huvittivat, "en minä suinkaan ole se mies, sen takaan, joka tahtoisin halventaa hanskurin konstityötä. Olenhan minä itsekin, huomatkaa se, kinnasten, vaikka rautaisten, tekijä. Mutta, teidän ikivanhan ammattinne arvoa alentamatta, kummeksun minä kuitenkin suuresti, että tämän Conachar'in isä antoi poikansa johonkin oppiin jonkun Alankomaan käsityöläisen luokse. Sillä heidän silmissäänhän me olemme paljon alempana heidän muka komeata säätyänsä, ainoasti tuommoisia halpoja työmies-rehvanoita, jotka emme ansaitse parempaa kohtaloa, kuin olla piestävinä ja ryöstettävänä, niin usein kuin nuot pöksyttömät15 Vuoren herrat arvelevat itselleen soveliaaksi ja vaarattomaksi käydä meidän kimppuumme".

"Niin kyllä", sanoi hanskuri, "mutta olipa hänellä tärkeät syynsä, niin että – että – " hän pidätti jonkun huulilta jo luiskahtamaisillaan olleen sanan ja jatkoi, – "niin että Conachar'in isä teki niinkuin teki. – No, minä olen rehellisesti pitänyt sanani hänelle, enkä epäile että hänkin on kohteleva minua kunniallisen miehen tavalla. – Mutta Conachar'in äkillinen lähtö on minulle vähän vastuksellinen. Hänellä oli yhtä ja toista tavaraa hoitonsa alla. Pitää lähteä varastoa läpikatsomaan".

"Saanko auttaa teitä, isä?" kysyi Heikki Seppä, joka tuli petetyksi siitä, kun ukko niin toimessaan oli puhuvinaan.

"Sinäkö? – et", vastasi Simo jyrkkyydellä, josta Heikki älysi kuinka typerä hänen tarjomuksensa oli ollut.

Hän punastui aivan kulmaluita myöten älyämättömyydessään, vaikka tässä asiassa rakkauden olisi pitänyt helposti saattaa hänet oikeille jäljille.

"Sinä, Katri", virkkoi hanskuri lähteissään ulos tuvasta, "saat tässä huvitella Valentini-kumppalias viisi, kuusi minuuttia ja katsoa ettei hän pois lähde ennen kuin joudun takaisin. Vaan sinä, Dorothea, saat tulla kanssani ja panna raajasi liikkeelle minulle avuksi".

Hän läksi ulos vanhan akan kanssa, ja Heikki Seppä nyt, melkein ensikerta eläissään, oli aivan kahdenkesken Katrin kanssa. Hetkisen aikaa näki neito olevan vähän hämillänsä ja hänen rakastajaansakin rasitti kömpelyttävä kainous. Mutta sitten Heikki, rohkaisten mieltänsä, tempasi taskustaan Simolta ostetut hansikkaat ja pyysi luvan, että hän, jolle aamulla niin suuri suosion-osoitus oli tullut osaksi, saisi maksaa tavallisen sakon nukuksissa-olemisestaan semmoisella hetkellä, jolloin hän olisi suonut olleensa valveella, vaikka koko vuosikauden unen menettämisen hinnalla.

"Eikä", sanoi Katri, "minä vaan tein mitä Valentinin kunniaksi olin velvollinen tekemään. Siitä ei tule sinulle suinkaan mikään semmoisen sakon maksamisen velvollisuus, kuin sanot, enkä siis sitä voi ottaa sinulta".

"Nämät hansikkaat", virkkoi Heikki, viekkaasti samassa työntäen tuoliaan likemmäksi Katria, "ovat sinulle rakkaimpien käsien ompelemat, ja katsos – ne ovatkin aivan sinun käsihisi sopivat". Näin puhuen hän otti Katrin käsivarteen väkevällä kädellään, ja levitti hansikkaat tytön käden viereen, näyttääkseen kuinka sopivat ne olivat. "Katsos nyt tätä hoikkaa kalvointa", jatkoi hän, "ja näitä hienoja sormia tässä – ajattele kuka nuot silkki- ja kulta-kirjaukset tuossa on ommellut – ja päätä sitten, pitääkö noiden hansikkaitten ja sen kätösen, ainoan, johon ne sopivat, pysyä erillänsä, siitä syystä yksistään, että hansikas-parat ovat kovaksi onnekseen sattuneet olemaan lyhyen hetkisen minun mustassa ja karkeassa kourassani."

"Ne ovat minulle terveet tultuaan isäni tekeminä", vastasi Katri, "ja tietysti yhtä paljon myös lahjana ystävältäni", hän pani erinäisen painon siihen sanaan, "joka samassa on minun Valentini-kunmpalini ja pelastajani vaarasta".

"Salli minun sitten auttaa ne käteesi", virkkoi seppä, työntäen itsensä vieläkin likemmäksi; "ne saattavat ensi-alussa tuntua hiukan ahtailta, ja sinä voit tarvita apua".

"Semmoisessa avun-annossa sinä olet taitava, hyvä Heikki Seppä", virkkoi tyttö hymyillen, mutta samassa vetäytyen erimmäksi rakastajastaan.

"Ei suinkaan, totta tosiaan"; sanoi Heikki, pudistaen päätänsä; "minulla on kokemusta teräskintaitten sovittamisessa rautahaarniskaisten ritarein käsihin enemmän kuin kirjahansikkaitten auttamisessa nuoren neiden sormiin°.

"Sitten en tahdokaan vaivata sinua sen enempää, ja Dorothea saa auttaa minua – vaikkei apua juuri oliskaan tarvis – isäni silmät ja sormet ovat luotettavat ammatissaan – hänen käsistänsä tullut työ on aina mitalleen tarkka".

"Annas kuitenkin minun nähdä se omin silmin", sanoi taas seppä, "annas minun nähdä, että nämät niin pienet hansikkaat todella sopivat siihen kätöseen, jota varten ovat tehdyt".

"Joskus toisten, hyvä Heikki", vastasi tyttö, "panen näät hansikkaat käteeni Valentinin kunniaksi sekä sen kumppanin muistoksi, jonka hän minulle ensitulevaksi vuodeksi on suonut. Sydämestäni soisin että voisin yhtä hyvin olla isälleni mieliksi toisissakin, tärkeämmissä seikoissa – vaan tätä nykyä tuon hyvänhajuisen nahan lemu pahentaisi päänkivistystä, joka minua aina aamusta alkain on vaivannut".

"Päänkivistys? Tyttö kulta!" kertasi rakastaja.

"Jos sitä tahdot sydämenkivistykseksi sanoa, ei sekään nimi olisi sopimaton", jatkoi Katri huoahtain, ja jatkoi sitten puhettansa kovasti ykstotisella äänellä. "Heikki", virkkoi hän, "minä kenties todella nyt olen niin ylenrohkea, jommoiseksi tänä aamuna annoin sinulle syytä luulla minua. Minä itse nyt otan puheeksi erään asian, vaikka minun kenties paremmin sopisi odottaa, siksi kun sinä siihen ryhdyt. Mutta tään-aamuisen tapauksen perästä en voi olla selittämättä tunteitani sinua kohtaan, sillä ne voitaisiin mahdollisesti aivan väärin ymmärtää. – Ei, älä vastaa, ennenkuin olet kuullut puheeni loppuun asti. – Sinä olet urhoollinen, Henrik, urhoollisempi muita miehiä, rehellinen ja luotettava niinkuin teräs, joka sinulla on työaineena" —

"Vaikene – vaikene jo, Katri, Jumalan tähden! Et ole koskaan puhunut näin paljon hyvää minusta, ellei sitten ole seurannut joku ankara moite, josta ylistykset olivat ikään kuin enteenä. Minä olen rehellinen mies ja niin edespäin, arvelet kai sanoa, mutta tuittupäinen tappelukukko, tuommoinen tavallinen puukkojunkkari".

"Häväistystä olisi sekä sinulle että minullekin, jos niin sanoisin. Henrik, tavalliselle puukkojunkkarille, vaikkakin hänellä olisikin hänellä ollut sulka lakissaan ja kultakannukset saappaissaan, ei olisi Hanskurin Katri ikinään suonut sitä pientä suosion-osoitusta, jonka hän tänäpäivänä vapaehtoisesti antoi sinulle. Kun minä joskus ankarastikin olen moittinut sinun sydämes liikaa kerkeyttä vihastukseen ja sinun kätes liikaa kerkeyttä sivalluksiin, niin syynä on se, että tahtoisin – jos minun onnistuisi saada sinut minua uskomaan – taivuttaa sinut itsekin inhoomaan noita turhamielisyyden ja pikamielisyyden syntejä, jotka niin helposti saavat vallan sinussa. Minä olen siitä asiasta puhunut enemmän sinun omantuntosi herättämiseksi kuin minun mielipiteitteni ilmituomiseksi. Tiedänhän minä, että näinä nykyisinä turmeluksen ja kadotuksen aikoina voisi vetää koko meidän kansamme, vieläpä kaikkein muittenkin kristittyin kansain yleisen tavan puolustukseksi noille verisille taisteluille turhain syitten tähden, noille leppymättömille, julmille kostoille mitättömäin loukkausten vuoksi, sekä noille ihmisten keskinäisille teloituksille kilpailevan kunnianhimon kiihoituksesta usein aivankin leikillä. Mutta sen tiedän myös, että meidän kaikista noista teoista on vastaaminen tuomiopäivänä; ja mielelläni tahtoisin taivuttaa sinut, mun kunnollinen, jalomielinen ystäväni, useammin tottelemaan hyvän sydämesi käskyjä, ja vähemmin ylpeilemään armottoman kätesi väkevyydestä ja nopsuudesta".

"Minä olen jo – minä olen jo taipunut, Katri", huudahti Heikki, "sinun sanasi olkoot täst'-edes minun lakinani. Minä jo olen tehnyt kyllin – liiankin paljon, totta tunnustaakseni – ruumiinvoimani ja pelottomuuteni todistamiseksi, mutta ainoasti sinun kauttas, Katri, voin oppia paremmaksi. Huomaa se, mun ihana Valentini-kumppalini, että minun kiivauteni aseilla saatavalle kunnialle ja minun tappelunhimoni, jos sitä siksi tahtoo sanoa, eivät ole tasapuolisessa taistelussa lempeämpäin tunteitteni kanssa, vaan että edellisillä on kiihoittajansa ja yllyttelijänsä. Jos jossain nousee kähäkkä – ja pankaamme, että minä, sinun neuvojasi mielelläni pitäen, olisin hitaanlainen siihen sekaantumaan – luuletko, että minun sallitaan itsekseni päättää sodasta tai rauhasta? Eipä mar' niinkään! On niitä silloin satoja ympärilläni minua yllyttelemässä. – 'Hui, hai, seppä, onko teräsvipu sinussa nyt ruostunut?' sanoo yksi. – 'Uljas Heikki ei kuule tänä aamuna tappelukorvallaan', lisää toinen. – 'Käy käsiksi Perth'in kaupungin kunnian puolesta', käskee itse herra ylituomari. 'Heikku ne voittaa, siitä panen kultakolikon vetoon!' huutaa kenties sinun isäskin. – Mitäs sitten minunkaltaiseni mies-parka tekee, Katri, kun kaikki häntä pirun nimeen ussuttelevat päälle, eikä yksikään sielu puhu pienintäkään sanaa vastaan?"

"Kyllähän minä tiedän että paholaisella on apulaisia jotka hänen asioitansa ajavat", virkkoi Katri; "mutta meidän velvollisuutemme on hylätä tuommoisia perättömiä syitä, josko niiden puolesta puhujat olisivatkin ihmisiä, joille me olemme velkapäät paljon rakkautta ja kunnioitusta osoittamaan."

"Ja sitten vielä kaikki nuot harppumiehet lauluineen, loiluineen, jotka panevat miehen kaiken kunnian ankarien miekan-sivallusten saamiseen ja antamiseen. Surkea on arvella, Katri, kuinka monesta minun synnistäni sokean Heikki Harppumiehen tulisi vastata. Kun minä joskus aika läimäyksen lyön, niin en sitä – St. Johannes sen todistakoon! – suinkaan tee siksi, että jollekulle tahtoisin pahaa tehdä, vaan ainoasti siksi, että tahtoisin sivaltaa miekallani niinkuin William Wallace sivalteli."

Tämän sanoi hän äänellä, joka niin totista katumusta ilmoitti, että Katri vaan töintuskin voi olla hymyilemättä. Mutta yhtähyvin hän vakuutti Heikille, ettei tuommoiset turhamaiset lorut olisi hetkekskään missään arvossa pidettävät muiden miesten sekä Heikin oman hengen verralla, jotka yhä olivat vaarassa.

"No niin", vastasi Heikki, "mutta minusta näyttää että rauhan asia menestyisi paljoa paremmin, jos sillä olisi asian-ajajansa. Pankaamme esimerkiksi, että, koska minua yllytellään ja kiihoitellaan aseisin käsin käymään, minulla olisi kotona lempeä suojelus-enkeli, jonka kuva sydämessäni kuiskuttaisi: 'Heikki, älä ryhdy väkivaltaan; minun kättäni sinä tahraisit verillä – Heikki, älä syökse itseäs turhaan vaaraan; minun rintaani sinä saatat vaaran alttiiksi!' – Tämmöiset ajatukset paljon paremmin hillitsisivät luontoani, kuin jos Perth'in munkit kaikkityyni huutaisivat: 'Pidätä kätes, ettei sinua kelloilla, kirjoilla ja kynttilöillä kirkonkiroukseen julistettais!'"

"Jos tämmöinen rakastavaisen sisaren varoitus voi olla sinulle miksikään avuksi sydämesi taisteluissa", virkkoi Katri, "niin ajattele vaan, että sivaltaissas veristät minun kättäni, ja että haavojasi saadessas saatat tuskaa minun sydämelleni."

Sepän rohkeus nousi siitä todellista mielisuosiota osoittavasta äänestä, jolla nämät sanat puhuttiin.

"Ja miksi et menisi vähäisen etemmäksikin noiden kylmäin rajain yli! Ja koska olet niin hyvä ja armollinen, että jollain suosiolla katselet tätä oppimatonta syntisparkaa tässä sinun edessäsi, miksi et ottaisi häntä oppilaakses ja samassa puolisokses! Isäsi sitä soisi; koko kaupunki sitä odottelee; hanskurit ja sepät kaikki jo varustelevat ilonpitoa – sinä, sinä yksin, jonka sanat ovat niin kauniit ja lempeät, et tahdo antaa suostumustas."

"Henrik", vastasi Katri hiljaa, vapisevalla äänellä, "usko minua, minä katsoisin velvollisuudekseni tässä asiassa totella isäni käskyä, ellei hänen ehdoittamallansa avioliitolla olisi ylipääsemättömiä esteitä."

"Mutta arveles kuitenkin – arveles toki hetkinen. Minussa ei ole paljon kehuttavaa sinun verrallasi, joka sekä lukea että kirjoittaa osaat. Mutta kumminkin minä mielelläni kuulen lukemista, ja kuulteleisin sinun suloista ääntäsi vaikka ijät kaikki. Sinä taas rakastat musiikkia, ja minä olen oppinut soittamaan ja laulamaan yhtä hyvin kuin moni harppumies. Sinä mielelläs annat apua köyhille; minulla on kyllin pois-annettavia, kyllin tallella pidettäviä; minä en surisi niinkään suuria jokapäiväisiä almun-antoja kuin mitä joku vaivaishoitokunnan jäsen jakelee. Sinun isäsi jo käypi liian vanhaksi jokapäiväiseen työhön; hän saisi elää meidän luonamme, siliä minäkin pitäisin häntä niinkuin omaa isääni. Minä varoisin kaikkea sekaantumista tarpeettomiin riitoihin yhtä paljon kuin käteni pistämistä omaan ahjooni; vaan jos joku meitä vastaan yrittäisi laitonta väkivaltaa, se saisi kokea ettei huoli mennä saunaan, jos ei syyhytä."

"Minä toivotan, että saisit kokea kaikkea tätä koti-onnea, jota näin kuvailet, Henrik – vaan jonkun onnellisemman kanssa kuin minä olen!"

Näin puhui tai, pikemmin sanoen, huoahti Perth'in kaupungin Kaunotar, jonka ääni tuntui sulkeutuvan, kun hän pyysi hillitä kyyneleitänsä.

"Sinä vihaat minua sitten?" kysyi kosija hetkisen kuluttua.

"Siihen olkoon Jumala todistajana – en!"

"Taikka rakastat toista miestä?"

"Arvotonta on kysyä semmoista, jonka tietämisestä ei sinulle olisi mitään hyötyä. Mutta siinä olet muuten aivan erehdyksissä."

"Tuota villikissaa Conachar'ia kenties?" kysyi Heikki vielä. "Kyllä minä hänen silmänluontinsa huomasin."

"Sinä väärinkäytät tuskallista tilaani, Heikki, saadaksesi minua häväistä, vaikken suinkaan ole semmoista sinulta ansainnut. Conachar'ista en minä mitään huoli, paitsi että minä, koettaessani kesyttää hänen kesytöntä luontoansa opettamisella, kenties voin jollakin huolella muistella sydäntä, joka ennakkoluuloihinsa ja intohimoihinsa niin on vaipunut – ja siinä seikassa, Heikki, hän on hyvin sinun kaltaisesi."

"Sitten se mahtaa olla joku noista silkissä sihisevistä, kullassa kulisevista hoviherroista", jatkoi seppä, jonka luonnoltansa tulinen sydän nyt harmista ja epätoivosta oli kiihtynyt; "joku noista, jotka arvelevat jokapaikassa pääsevänsä voitolle sulkalakkiensa korkeudella ja kannustimiensa kilinällä. Jospa vaan tietäisin kuka heistä se on, joka hylkää luonnolliset parinsa, punatut, hyvänhajuiset hovineitoset, ja tulee hakemaan saalista meidän koreilemattomista porvaritytöistä! Voi jospa vaan tietäisin hänen nimensä ja sukunsa!"

"Henrik Seppä", lausui nyt Katri, luoden pois heikkouden, joka vielä hetkisen aikaa näkyi hänen voimaansa masentaneen, "tämä on kiittämättömän houkan tai pikemmin vielä hurjan hullun puhetta. Johan minä sanoin sinulle, tään puheemme alkaessa ei kukaan ollut silmissäni korkeammassa arvossa kuin se minkä arvo nyt alenemistaan alenee jokaisen sanan kautta, jota hän perättömässä luulokkaisuudessaan ja mielettömässä vihastuksessaan laskee suustansa. Sinulla ei ollut vähintäkään oikeutta saada tietää sitäkään, mitä sinulle ilmoitin; ja tämä ilmoitus – ole hyvä ja huomaa se – ei millään muotoa tarkoita että pitäisin sinusta paremmin kuin muista, vaikka kyllä tunnustin etten pidä kenestäkään muusta enemmän kuin sinusta. Siinä on kyllin, että sinä huomaat toivoillasi olevan yhtä ylipääsemättömiä esteitä, kuin jos joku noita olisi kohtaloni mahtisanoillaan lumonnut."

"Aika-miehessä kyllä lienee lumousten rikkoja!" sanoi seppä. "Soisinpa tosiaan, että siinä este olisi. Torbjörn, tanskalainen aseseppä, se kehui osaavansa loitsia rintahaarniskoita, sillä että muka lauloi jotain loitsulukua sillaikaa kun rauta oli kuumenemassa. Minä väitin, ettei runoista ole mitään apua miekkaa vastaan, joka Loncartyssä oli taistellut – mikä siitä sitten tuli, on tarpeeton sanoa – mutta hänen haarniskansa, ja rinta sen alla, ja lääkäri, joka haavaa laastaroitsi, ne kyllä tietävät, eikö Heikki Sepässä ole lumousten rikkojaa!"

Katrin silmistä kyllin näkyi, että näihin sanoihin oli tuleva vastaus, joka ei suinkaan olisi ollut tuon kehutun teon kiittämistä; sillä suorasukainen seppä ei ollutkaan muistanut, että se juuri oli sitä laatua, josta hän niin usein sai kuulla Katrin moitteita. Mutta ennen kun neidon mietteet vielä olivat puhjenneet sanoiksi, pisti isä päänsä sisään oven kautta. "Heikki", sanoi hän, "minun täytyy tulla häiritsemään sinua kesken hauskaa tointa, ja pyytää sinua kiiruusti tulemaan työhuoneeseni, sillä meillä olisi neuvoittelemista muutamista kaupunkimme etua likeltä koskevista asioista".

Heikki, totellen ukon käskyä, kumarsi Katrille ja läksi tuvasta. Luultavasti olikin vallan hyvä heidän ystävällisen välinsä pitkittämiseen nähden, että heille nyt tuli ero, juuri kun puhe nähtävästi oli tämmöiselle uralle poikkeeva. Sillä kosija oli ruvennut katsomaan tytön kieltäväistä vastausta jokseenkin oikulliseksi ja selittämättömäksi, sen perästä kun hänelle, hänen mielestään, oli aamulla niin suuri suosion-osoitus tullut suoduksi. Katrin mielestä päinvastoin seppä tahtoi väärinkäyttää hänelle suotua suosiolahjaa, eikä suinkaan ollut hienolla arkatuutoisuudella näyttänyt ansaitsevansa semmoista.

Mutta kumpaisenkin sydämessä kuitenkin kyti keskinäinen mielisuosio, joka, jahka vaan riita asettui jälleen, oli viriävä ja saattava tytön unohtamaan kainoutensa loukkaamista, ja kosijan puolestaan tulisen rakkautensa hylkäämistä.