Читать книгу Perth'in kaupungin kaunotar - Вальтер Скотт - Страница 8

Viime luvun lopussa kuvattuamme ritari Patrik Charteris'in, Perth'in ylituomarin luonnetta ja arvoa, voimme nyt mennä takaisin lähetyskunnan luokse, jonka piti tuleman kokoon Itäportille, viedäkseen valituksensa Kinfauns'iin mainitun virkamiehen eteen.

Kaikkein ensiksi saapui yhtymäpaikalle Simo Hanskuri tasajuoksuisen hevosen selässä, joka välistä myös sai kunnian kantaa helpompaa kuormaa ja kauniimpaa ratsastajaa, nimittäin Katria. Hanskurin kasvojen alipuoli oli viitalla peitetty, se merkitsi ettei ystävät saisi kysymyksillä viivyttää hänen kulkuansa katuja pitkin; osaksi kenties oli myös ilman kolkkous syynä siihen peittämiseen. Synkkä huoli pimensi hänen otsaansa, ikään kuin tää asia, johon nyt oli ryhdytty, olisi näyttänyt hänestä yhä vaikeammalta ja vaarallisemmalta, mitä kauemmin hän sitä mietti. Hän tervehti yhtymäpaikalle tulevia ystäviä ainoasti äänettömällä kumarruksella.

Vahva, musta ratsu vanhaa Gallowayn rotua, ei kovin suuri ko'oltaan, vaan korkearintainen, vankkaraajainen, sievä rumniinrakennukseltaan ja pyöreänlihava, toi iloisen sepän Itäportille. Hevosten tuntija olisi kenties silmistä keksinyt säihkeen ritariluonteesta, joka hyvin usein tavataan näissä elävissä yhteydessä vahvimman, kestävimmän ruumiinrakennuksen kanssa; mutta tätä nykyä oli sen vallattomuus hillitty ratsumiehen lujan käden, lujan istumisen sekä raskaan painon kautta, johon vielä tuli lisäksi lakkaamaton kurinpito äsköisellä pitkällisellä matkustuksella. Sepän seurassa tuli myös kunnon lakintekijä, joka, niinkuin lukija muistanee, oli pieni, palleroinen mies ja vääräsääri; suuren satulansa päällä, jossa hän istui tai, pikemmin sanoen, rötkötti, näytti hän aivan pieneltä, punaiselta neulatyynyltä – hänellä näet oli päällään tulipunainen viitta, jonka yli hän oli ripustanut haukalla-pyytäjän laukun. Satula ja ratsumies olivat vyötetyt kiinni suuren, raskasjuoksuisen Flanderin tamman selkään, jolla oli ylöspäinen turpa kuin kamelilla, tuuhea karvatupsu jokaisessa jalassa, ja joka kavio aivan yhtä leveä kuin paistinpannu. Tään suuren hevosen ja pienen ratsumiehen näkö olivat niin erin omaisesti perinvastaiset, että sivukulkijat kaikki ihmettelivät kuinka lakintekijä oli niin korkealle päässyt kapuamaan, ja ystävät huolella ajattelivat kuinka vaaralliseksi voisi tulla hänelle, kun taas täytyisi pyrkiä alas; sillä korkealla istuvan ratsumiehen pienet jalat eivät ulottuneet edes satulan alareunaankaan asti. Hän tuli sepän kanssa, jonka lähtöä hän oli vahtinut, päästäksensä hänen seuraansa. Sillä Olivier Proudfuten mielestä sankarit näyttivät kaikkein uljaimmalta, kun olivat rinnatusten; ja hän oli hyvin iloinen, jos joku pilkkakirves alhaisesta kansasta, heidän sivukulkiessaan, tarpeenmukaisella ykstotisuudella, julkinauruun purskahtamatta, huusi: "Kas tuossa kulkee Perth'in parhaat miehet! – tuossa kulkee meidän läimayttelevät ammatti-miehemme, iloinen seppä Wynd-kadulta ja uljas lakintekijä!"

Tosin se veitikka, tämän huudettuaan, pisti ulos kieltänsä, vihjaisten toisille kaltaisilleen hulivileille; mutta lakintekijä, joka ei tuota syrjätemppua huomannut, viskasi hänelle hopearahan, kehoitukseksi sotureille näin osoitetusta kunnian-osoituksesta. Tämä anteliaisuus vaikutti sen, että heidän jälkeensä rupesi juoksemaan koko lauma nauravia ja hurraavia poikanulikoita, siksi kun Heikki Seppä, taakseen katsahtain, uhkasi hutkaista etumaisia piiskallansa; jonka uhkauksen toimeenpanemista he eivät jääneet odottamaan.

"Tässä me vieraat miehet tulemme", virkkoi pieni ratsumies suuren ratsun selässä, kun he Itäportille Simo Hanskurin luokse saapuivat. "Mutta missäs ovat ne, joiden tulee olla meidän puhemiehinämme? Voi, Heikki veikkoseni, korkea virka on paremmin aasille kuin tuliselle hevoselle sopiva; se olisi vaan kammitsana niin nopsaliikkeisille nuorille veitikoille kuin sinä ja minä".

"Soisinpa kuitenkin että sinulla olisi hiukkanen enemmän sitä arvoisuuden painoa, kunnioitettava mestari Proudfute", vastasi Heikki Seppä, "jos ei muun vuoksi, niin kumminkin siksi, että lujemmassa istuisit satulassas; sillä keikahtelethan sinä siinä, aivan kuin tanssisit satulan päällä hypikkää, jalkojasikaan avuksi ottamatta".

"No, no, kohottelenhan minä vaan itseäni jalustimista hytkytyksen välttämiseksi. Se on kauheasti kova hytkyttelemään, tää minun tammani; mutta se on kuitenkin kantanut minua aukeita kuin tiheikköitäkin myöten, jopa muutamista sangen vaarallisistakin paikoista läpi. Senvuoksi en luovukaan Jesabel'istäni – minä olen näet ristinyt sen tuon Kastilian prinsessan kaimaksi".

"Isabellaa sinä luultavasti tarkoitat", oikaisi seppä.

"Niin – Isabel tai Jesabel – yhtähän ne on kaikki. Mutta tässähän jo viimein tuleekin pormestari Craigdalliekin tuon matalana matelevan, pelkurimaisen ronkkaleen, apteekkarin kanssa. He ovat ottaneet kanssansa kaksi kaupungin palvelijaa pertuskoineen, kallisten personainsa turvaksi, arvaan ma. – Jos vihaan jotain yli kaiken muun, niin se on tuommoinen kumarteleva, liehakoiva käärme kuin tuo Dwining".

"Kavahda, ettei hän saa kuulla sitä", varoitti seppä. "Tuo lihaton, kuivettunut luuranko, huomaa se, veli lakintekijä, on vaarallisempi kuin pari kymmentä sinun kaltaistas pulskeaa poikaa".

"Hui hai! Sinä seppä veitikka nyt vaan teet pilaa minusta", vastasi Olivier, yhtähyvin ruveten hiljemmin puhumaan ja katsahtain apteekkarin puoleen, keksiäksensä missä tuon näivehtyneen muodon ja vartalon piirteessä tai jäsenissä voinee olla jotain merkkiä uhatusta vaarasta. Mutta tämä tarkastus jälleen rohkaisi hänen mielensä, niin että hän uljaasti lausui: "Kilvet ja kalvat kalskahtakoon, veikkonen – kylläpä minussa olisi mies vaikka tusinaa tuommoisia Dwining'ejä vastaan. Mitäpä hän kykeneisi tekemään miehelle, jolla on vertä suonissansa?"

"Hän voisi antaa hänelle tipan rohtoja", vastasi seppä kuivakiskoisesti.

Pitempään keskusteluun ei heillä ollut aikaa, sillä pormestari Craigdallie huusi heille, käskien Kinfauns'in tielle poikkeemaan, jolle hän samassa itsekin käänsi hevosensa. Hiljakseen ratsastellessansa puhelivat he keskenään siitä, millä tavalla ylituomari oli heitä kohteleva ja kuinka paljon huoliva siitä väkivaltaisesta työstä josta he tulivat valittamaan. Hanskuri näkyi olevan erittäin alakuloinen, ja hänen puheensa monesti ilmoitti sitä toivoa, että he vielä suostuisivat jättämään asian siksensä. Hän ei puhunut kuitenkaan mieltänsä aivan selvillä, suorilla sanoilla, kenties peläten, että sitä voisi väärin ymmärtää, jos hän ei olisi oikein luja tyttärensä hyvän maineen puolustuksessa. Dwining näkyi myös olevan yksin mielin hänen kanssansa, mutta puhui varovammin kuin aamulla.

"Kaikissa tapauksissa", lausui pormestari, "kun muistan mitä kaikkia juomatavaroita ja kelpo lahjoja herra ylituomari on saanut meidän hyvältä kaupungiltamme, niin en voi uskoa, että hän olisi liian hidas meille silmiänsä näyttämään. Monikin kelpo vene, täynnä Bordeauxviini-tynnyreitä, on lähtenyt meidän satamastamme ja purkanut kuormansa Kinfauns'in linnan laiturille. Minulla on jonkunlainen oikeus puhua niistä, koska minä viinikauppiaana ne olin tuottanut".

"Ja", jatkoi Dwining itikan-äänellään, "minä voisin puhua herkullisista makeisista, valituista marjahilloista, mesikakkumöykyistä sekä tuon sokeriksi: nimitetyn, harvinaisen ja hyvänmakuisen höystö-aineen kappaleista, joita on kuljetettu sinne hää-pitojen tai ristiäisten tai muitten sellaisten juhlien avuksi. Mutta voi, pormestari Craigdallie, ne viinit jo on juotuna, makeiset syötynä, ja ne lahjat unohdettuna, samassa kun niiden maku suusta on haihtunut. Voi, naapuri, viime jouluiset oluet ne on olleet ja menneet niinkuin menneen vuotiset lumetkin!"

"Mutta onhan sinne myös tullut moni kintaallinen kultakolikoita", lisäsi pormestari.

"Sen minä kyllä tiedän, joka ne kintaat olin ommellut", virkkoi Simo, jonka ammatti-muistot aina sekaantuvat kaikkeen mitä milloinkin muuta hänen mielessänsä liikkui. "Yksi niistä oli haukkamiehen kinnas rouvaa varten. Minä sen olin laittanut hiukan liika väljäksi, mutta rouva ei sitä katsonutkaan viaksi, koska aikoi siihen vuorausta panna".

"Niin aivan", sanoi pormestari Craigdallie, "sitä enemmän todistusta minun sanoilleni. Ja jos ne kultakolikot ei ole enää tallella, se on ylituomarin oma vika, eikä kaupungin. Sillä ei hän niitä saattanut syödä eikä juoda sinänsä, niin kuin ne sai".

"Ja minäkin voisin puhua kelpo haarniskasta", virkkoi seppä. "Mutta 'Cogan na shie (rauha tai sota, ykskaikki)!' sanoo Jussi Vuorelainen – ja minä uskon että Kinfauns'in ritari on täyttävä velvollisuutensa meidän kaupunkiamme kohtaan niin hyvin sodan kuin rauhankin aikana. Ja turha on ruveta luettelemaan kaikkia noita kaupunkimme hyväntekijäisiä, ennen kuin näemme että hän ei niitä muista".

"Niin juuri on minunkin mieleni", huusi meidän ystävämme Proudfute alas tammansa selän harjulta. "Me miekkamiehet emme ole niin halpamieliset, että me rupeaisimme laskemaan lukuja viineistä ja viljoista ritari Patrik Charteris'in kaltaisen ystävän kanssa. Ei, uskokaa pois vaan, ritari Patrik'in kaltainen kelpo metsästäjä se pitää luvan saada ratsastaa ja metsästää kaikkia kaupunkimme yhteismaita pitkin ja poikin paraana etuutenaan, ja se onkin lupa, jota me emme suo kelle herralle tai narrille hyvänsä, vaan, paitsi itse majesteetille meidän armolliselle kuninkaalle, ainoasti tälle meidän kaupungin ylituomarille".

Lakintekijän juuri näin puhuessa, kuului vasemmalta puolelta huuto:

"So, so – voo, voo – hoo;" jolla metsästäjät ohjaelivat haukkojansa.

"Tuossa eräs mies näkyy käyttelevän sinun mainitsemaasi etuutta, vaikka hän, ulkonäöstänsä päättäin, ei ole meidän kuninkaamme eikä meidän ylituomarimme", virkkoi seppä.

"Kyllä mar', minäkin hänet näen", sanoi lakintekijä, jonka mielestä tässä oli tarjona aika hyvä tilaisuus saada urhonmainetta. "Kannukset hevosen kupeisin, iloinen seppä, ja mennäänpä me, sinä ja minä, tuota velikultaa vähän tutkimaan ja hutkimaan".

"Annas mennä vaan sitten", huusi seppä; ja pieni mies samassa, nakaten kannukset tammansa kupeisin, läksi oikomaan, siinä lujassa uskossa että hänellä oli seppä kantapäillään.

Mutta Craigdallie tarttui Heikin hevosen suitsiin kiinni. "Pysy sinä vaan rivissäs", käski hän. "Antakaamme meidän kepeän ratsuväkemme koettaa onneansa. Jos hän saapi pienen kolon kalloonsa, niin hän on pysyvä paremmin alallaan loput tätä päivää".

"Siitä mitä näen", sanoi seppä, "jo voin arvata, että hän semmoiset tuomiset sieltä mahtaakin saada. Tuo roisto tuolla, joka nyt on seisahtunut ja katselee meitä hävyttömästi vasten silmiä, aivan kuin harjoittaisi hän kaikkein laillisinta huvitusta koko maailmassa, hän on – sen päätän hänen lontustelevasta ravaajastaan, hänen ruosteisesta kypäristään, kukon häntäsulka huipussa, sekä hänen pitkästä kahdenkätisestä miekastansa – jonkun eteläisten seutuin paronin palvelija. Hän on noita miehiä, jotka niin likellä Englantilaisen rajaa asuvat, ettei heiltä rautapaita koskaan jouda tulla riisutuksi, ja jotka ovat yhtä nopsat sivalluksia jakelemaan kuin pitkiä sormia viljelemään".

Heidän näin tehdessänsä päätelmiään kahakan luultavasta lopusta, rupesi urhokas lakintekijä jo hillitsemään Jesababel'iään, siksi että seppä, jonka hän yhä vielä luuli tulevan kohta jäljessä, pääsisi vähän edelle tai kumminkin hänen rinnalleen. Mutta kun hän huomasi, että kumppalinsa aivan huoleti seisoi parin sadan askelen päässä, muun parven kanssa, niin rupesi meidän sankarimme liha, niinkuin muinoisen Espanjan kenraalin liha, vapisemaan aavistain niitä vaaroja, joihin se oman uhkarohkean henkensä yllytyksestä oli joutuva. Mutta hän muisti että hänellä oli niin monta ystävää aivan likellä takanaan; hän toivoi että niin suuri ylivoima oli peloittava tuota yksinäistä lainrikkojaa; häntä hävetti, nyt kun niin monet oli näkevät hänen pelkuriuttansa, kääntyä takaisin yrityksestä, johon hän vapaehtoisesti oli lähtenyt – kaikki se teki, että hän hillitsi halunsa pyörähdyttää Jesabel'iä oikealle ympäri ja, niin kiireesti kuin vaan sen kaviot kerkiäisivät, rientää takaisin ystäväjoukon turviin. Hän jatkoi siis matkaansa vierasta kohti, joka vielä enensi hänen pelkoansa, sillä että myös pani pienen ratsunsa liikkeelle ja rivakkaa ravia ajoi vastaan. Tämä silminnähtävästi vihollisuutta osoittava liikunto teki, että meidän sankarimme monta monituista kertaa katsahti taakseen vasemman olkapäänsä yli, ikään kuin katsellen miten voisi päästä pakoon, ja viimein se hänet kokonaan seisahdutti. Mutta Philistealainen oli hänen kimpussaan, ennen kuin hän kerkesi päättää, pitikö hänen paeta vai taistella, ja aika vaarallisennäköinen Philistealainen se olikin. Hänen vartalonsa oli laiha ja luinen, kasvoissa pari, kolme ilkeännäköistä arpea, koko mies juuri semmoisen näköinen, jolla on tapana huutaa rehelliselle miehelle: "Kukkaro tänne taikka. – !"

Tämä mies itse ensiksi aloitti puheen, äänellä, joka oli yhtä julma kuin hänen näkönsäkin. "Mikä tulen korvettava hönttö sinä olet, joka näin ratsastelet kankaan poikki ja häiritset minun huviani?"

"Arvoisa vieras", virkkoi meidän ystävämme siveästi moitiskelevalla äänellä, "minä olen Proudfute porvari täällä Perth'issä ja varakas mies. Ja tuolla noin on kunnioitettava Aatami Craigdallie, meidän kaupunkimme vanhin pormestari, sekä taistelunhaluinen seppämme Wynd-kadulta, ynnä vielä kolme, neljä muuta aseellista miestä. Ja he tahtoisivat tietää teidän nimeänne ja kuinka te satuitte huvittelemaan tänne Perth'in kaupungin alusmaille vaikka, sen takaan, he eivät suinkaan huoli nostaa riitaa vieraan herran kanssa satunnaisen lainrikkomisen tähden. Heillä on vaan se tapa, etteivät salli metsästystä muuten, kuin jos heiltä siihen on laillisella tavalla lupaa pyydetty. Ja – ja – siksi pyytäisin saada tietää teidän nimenne, arvoisa herra".

Ilkeät, julmat silmät, joilla metsästäjä oli tuijotellut Proudfuteen koko tämän puheen aikana, olivat saattaneet meidän sankarimme pahasti hämille ja antoivat hänen kysymykselleen ihan toisen muodon kuin mitä hän luultavasti olisi katsonut tässä tilaisuudessa sopivaksi, jos hänen olisi ollut Heikki Seppä tukena ja turvana.

Mutta niin lauhdutettu kuin se olikin, vastasi vieras siihen yht'-hyvin pahaa ennustavalla irvistelyllä, joka kasvoin poikki käyväin arpien kautta tuli vielä julmemmannäköiseksi. "Sinä vai tahdot tietää minun nimeäni? – Minun nimeni on Pirun Rikard Hellgarth'ista, jonka koko Annandalen laakso tietää kuuluvaksi jaloon Johnstonien sukuun, sen uljaan Wamphrayn herran palveluksessa, joka ratsastaa sukulaisensa, pelättävän Johnstonen lordin lippukunnassa ja se taas on yhdessä joukossa kuuluisan Douglas'in kreivin kanssa. Ja se kreivi, ja se lordi, ja se herra, ja minä, viimeksimainitun knaappi, me laskemme haukkamme lentoon joka paikassa, missä on jotakin saalista, emmekä kysy keneltäkään kenenkä maalla me ratsastamme".

"Kylläpä minä lähden viemään tätä vastaustanne, hyvä herra", virkkoi Olivier Proudfute vallan nöyrästi; sillä hänen jo hyvin paloi mieli päästä tästä toimituksesta, jolle hän niin arvelematta oli lähtenyt. Hän oli juuri kääntämäisillään hevostaan ympäri, koska Annandalelainen lisäsi:

"Ja ota tämä vielä kaupanpäälliseksi, muistiaisiksi siitä että kävit Pirun Rikardin puheilla, ja siksi että opit vasta varomaan itseäsi ja olemaan häiritsemättä semmoisten miesten huvituksia, joilla on Lentävän Kannuksen vaakuna olkapäässä".

Näin sanoen hän ratsumies-ruoskallaan sivalsi onnetonta lakintekijää pari, kolme kertaa sangen kipeästi päähän sekä selkään. Niistä sivalluksista sattui joku osa myös Jesabel'iin, joka nyt yht'-äkkiä pyörähti ympäri, lennätti isäntänsä alas kankaalle, ja pakeni täyttä nelistä takaisin muun porvariparven luokse.

Proudfute, kun näin kelletti maassa, rupesi huutamaan apua, äänellä, joka ei ollut liioin urhoollinen, ja melkein yhteen hengenvetoon hän myös vinkui armoa. Sillä hänen vastustajansa, joka oli hypännyt alas hevosen selästä melkein samassa silmänräpäyksessä, kun näki lakintekijän putoovan, ojensi nyt väkisen metsäpuukon hänen kurkkuansa kohti ja rupesi tyhjentämään onnettoman porvarin taskuja. Samoin myös hän tutki Proudfuten metsästyslaukun, kolmella törkeällä kirouksella vakuuttaen, että hänen nyt, rangaistukseksi siitä kun tuo poroporvari oli hänen huvitustansa häirinnyt, piti saaman kaikki mitä se laukku sisälsi. Vyöhihnan hän väkisin vetäisi poikki, vielä enemmän peloittaen maassa makaavaa lakintekijää siinä osoitetulla väkivaltaisuudellaan; sillä hän ei viitsinytkään vaivata itseänsä soljen aukipäästämisellä, vaan temmotteli siksi kun hihna meni poikki. Mutta silminnähtävästi ei siinä ollut mitään haluttavaa, sillä hän viskasi sen huolimattomasti pois. Samassa hän salli maahan pudonneen ratsumiehen nousta; itse puolestaan hän hyppäsi hevosensa selkään ja katsoi Olivier'in kumppanein puoleen, jotka nyt olivat tulossa.

Nämät olivat ensin, nähdessään lähettiläänsä maahan lentämisen, ainoasti nauruun purskahtaneet. Lakintekijän alinomaiset kerskailemiset olivat syynä siihen, että hänen ystäviensä mielestä tuntui varsin lystiltä, kun nyt, niinkuin seppä piloillaan sanoi, tämäkin Olivier viimeinkin oli Roland'insa tavannut. Mutta kun vieras rupesi lakintekijää riistelemään ja ylläkerrotulla tavalla väkivaltaisesti käsittelemään, seppä ei enään voinut hillitä itseänsä.

"Älkää pahaksi panko, hyvä herra pormestari", sanoi hän, "vaan en voi kärsiä sitä että meidän kaupunkilainen tuolla noin tavalla tulee ryöstellyksi ja runnelluksi, vieläpä kukaties surmatuksi meidän kaikkein silmien edessä. Se koskee koko meidän kaunista kaupunkiamme; ja jos vahinko tuleekin yksistään Proudfute naapurille, niin häpeä on tuleva meille kaikille. Minä en voi olla lähtemättä apuun".

"Me lähdemme kaikki tyyni", vastasi pormestari. "Mutta ei saa yksikään mies hakata päälle ilman mun käskyäni. Meillä on jo enemmän riitoja, pelkään mä, kuin mitä meissä on voimaa saattaa hyvään loppuun. Ja sentähden kiellän teitä kaikkia, erittäin sinua, Heikki Seppä, miekalla sivaltamasta, paitsi jos tulisi itseänne puolustaa".

He läksivät siis nyt miehissä sinnepäin; ja tään suuren ylivoiman läheneminen karkoitti rosvon pois saaliiltaan. Hän pysyi kuitenkin paikallansa vähän matkan päässä, tuijotellen tulijoitten puoleen, niinkuin susi, joka, vaikka koirien tullessa peräytyy pois, ei kuitenkaan huoli kokonaan pakoon pötkiä.

Heikki, sen nähdessään, kannusti hevostaan ja saapui koko joukon aikaa ennen muita sille paikalle, missä Olivier Proudfutelle oli se kova onni sattunut. Ensityökseen hän sieppasi Jesabel'in kiinni valloillaan roikkuvista suitsista, ja talutti sitten tamman allapäiselle isännälle vastaan, joka par'-aikaa läheni liikkaellen. Vaatteensa olivat putouksesta aivan ryvettyneet; silmät olivat täynnä kyyneleitä, osaksi ruumiillisen kivun, osaksi hengen tuskan vaikutuksesta; koko mies oli nyt niin aivan erinäköinen kuin tuo entinen rivakka ja pönäkkä teikkari Olivier, että kunnon sepälle oikein tuli surku pientä kumppaliansa, ynnä myös vähän katumusta, siitä kun oli jättänyt hänet tällä lailla häväistäväksi. Kaikkia ihmisiä, luulen ma, huvittaa joskus tehdä jotain pientä pahan-ilkistä pilaa. Eroitus on vaan siinä, että pahanluontoinen ihminen voi nauttia semmoista huvitusta viimeiseen pohjaruuppaan saakka; hyvänsävyisen mielessä sitä vastaan nauramisen halu sangen pian jättää sijan surkuttelemiselle pulaan joutuneen veljen tuskasta.

"Annas kun heilahutan sun ylös satulaasi jälleen, naapuri", virkkoi seppä, hypäten alas hevosen selästä ja auttaen Olivieriä, joka par'-aikaa kapueli sotasatulaansa, aivan sillä lailla kuin apina olisi sen tehnyt.

"Jumala sen suokoon anteeksi sinulle, seppä naapuri, ettet tullut puoltani pitämään! Semmoista en olisi sinusta uskonut, vaikka viisikinkymmentä luotettavaa vierastamiestä olisi ollut sitä minulle vannotulla valalla vakuuttamassa!"

Ne olivat ihan ensimmäiset, enemmän surulla kuin vihastuksella puhutut sanat, joilla masentuneen Olivier'in tunteet puhkesivat ilmi.

"Pormestari piteli hevostani kiinni suitsista – ja paitsi sitä", jatkoi Heikki hymyllä, jota ei surkuttelevaisuuskaan saanut hillityksi, "pelkäsin että moittisit minua maineesi vähentämisen halusta, jos olisin mennyt sulle avuksi yhtä yksinäistä miestä vastaan. Mutta äläpäs ole milläskään! Tuo roisto vaan käytti kavalasti sitä tilaisuutta hyväkseen, kun sinun hevoses ei tahtonut käskyjäsi totella".

"Niin juuri se olikin, niin juuri se olikin!" sanoi Olivier, kiivaasti tarttuen siihen puolustus-syyhyn kiinni.

"Ja tuossa nyt tuo rosvo seisoo, iloiten pahasta teostansa ja ylpeillen sinun kaatumisestas, niinkuin se kuningas, josta laulussa lauletaan, joka soitteli viuluansa sill'aikaa kun kaupunki paloi. Lähdetäänpäs nyt, niin saat nähdä kuinka me hänet kopristamme. – Älä nyt pelkää, en minä nyt tällä kertaa jätä sinua".

Näin puhuen hän sieppasi kiinni Jesabel'in suitsista, ja nyt lähdettiin rinnakkain täyttä nelistä ajamaan, ennenkuin Olivier sai aikaa ilmoittaa vastahakoisuuttansa. He karauttivat näin suoraan Pirun Rikardia vastaan, joka jonkun matkan päässä seisoi kohoavan maan harjanteella. Jalosukuisten Johnston'ien sukulainen kuitenkin taisi katsoa tätä taistelua epätasaiseksi taikka myös oli hän kenties mielestään jo tapellut kyllin tään päivän tarpeeksi. Hän napsahdutti siis vaan sormiansa ja ojensi kätensä uhkaavaisesti, vaan sitten kannusti hevosensa läheiseen suohon menemään, jonka läpi hän näkyi kaalata räpsyttelevän aivan kuin metsäsorsa, heilutellen haukansyöttiänsä päänsä yli ja vihellellen haukkaansa koko ajan, vaikka näin vetelässä paikassa jokainen muu hevonen ja ratsumies olisi olleet kohta upoksissa satulavyötä myöten.

"Kas tuopa se on täys-oppinen suorosvo", sanoi seppä. "Se poika osaa tapella tai paeta, miten hänelle mieleen sattuu, ja turha on häntä tavoitella, yhtä turha kuin jos rupeaisi juoksentelemaan metsähanhen perästä. Hän on varmaan vienyt kukkarosi, arvaan ma; sillä nuot mokomat harvoin luopuvat saaliistaan, ennen kuin on koura täysi".

"O – o – onpa hän sen vienyt", tunnusti Proudfute surullisella äänellä. "Hän on vienyt kukkaroni – mutta vähät siitä, koska hän kuitenkin jätti metsästys-laukkuni".

"No niin, olishan se laukku ollut ikään kuin personallinen voiton todistus – voitonmerkki, käyttääkseni lauluseppien nimitystä".

"Olipa siinä laukussa enempikin kuin vaan se, veikkonen", virkkoi Olivier umpimielisesti.

"Vai niin, sepä on hyvä, naapuri – hauskapa on taas kuulla sinun puhuvan omalla oppineella tavallasi. Äläkä ole nyt milläskään! Nythän olet nähnyt tuon roiston selän ja voittanut takaisin voitonmerkin, jonka olit kadottanut, koska toinen oli sinulle tapahtunutta pahaa sattumusta hyväkseen käyttänyt".

"Voi Heikki Seppä – Heikki Seppä'" sanoi lakintekijä ja hänen puheensa loppui syvään huokaukseen, melkein ohkaukseen.

"No mikäs nyt hätänä?" kysyi hänen ystävänsä. "Mikäs se sinua nyt taas tuskauttelee?

"Aavistuttaapa minua melkein, veikko kultaseni, Heikki Seppä, että se roisto pakeni senvuoksi kun pelkäsi sinua, eikä minua!"

"Mitä vielä!" vastasi seppä. "Hän näki kaksi miestä tulevan ja pakeni – kukapa voipi sanoa, toistako vai toista hän pakeni? – Ja paitsi sitä hän omasta kokemuksestaan nyt jo tuntee, kuinka sinä olet väkevä ja nopsa. Näimmehän me kaikki kuinka sinä, vaikka pitkälläsi, ponnistelit ja potkielit".

"Niinkö tein?" sanoi Proudfute parka. "Kas kun en sitä itse muista – mutta siinä tempussa olenkin kaikkein väkevin – minä olen aika härkä mitä sääriin tulee. Mutta näkivätkö he sen kaikki?"

"Kaikki tyyni juuri yhtä hyvin kuin minäkin", vakuutti seppä, ponnistellen naurunhaluansa vastaan.

"Mutta tahdotkos sinä heille sitä seikkaa muistuttaa?"

"Se on tietty että tahdon", vastasi Heikki, "ja aion myös samassa puhua tästä äsköisestä hurjasta päällekarkauksestas. Kuule vaan mitä pormestari Craigdallielle kerron ja käytä se hyväkses".

"Enpähän minä juuri tarvitsisikaan toisen miehen todistusta puolestani, sillä minä olen luonnostani yhtä urhoollinen kuin useimmat muutkin miehet Perth'issä – mutta – vaan – " siihen keskeytyi sankarin puhe.

"Mutta mitä vaan?" kysyi uljas seppä.

"Mutta minä näet vaan pelkään, että voisin tulla tapetuksi. Se olisi surkea asia, näet sä, jos täytyisi luopua sievästä vaimostani ja pienokaisistani. Sinäkin vasta saat tuntea sen, kun semmoisiin oloihin joudut, ja siitä on silloin sinun rohkeutes masentuva".

"Kylläpä mahtanee niin käydä", vastasi seppä miettiväisesti.

"Vaan olenpa kuitenkin hyvin harjaantunut aseitten käyttämiseen, enkä juuri pian joudu hengästyksiin; siinä harva on minun vertaiseni. Koko voima on tässä", virkkoi pikku mies, levittäin rintansa leveäksi, senkaltaiseksi niinkuin topatuissa linnuissa, ja taputellen sitä kämmenellään; "tässä on sijaa kyllin koko ilma-koneelle".

"Kylläpä mar' tiedän ettet sinä pian hengästy – että sinulla on kelpo ilmatorvi – sen kumminkin pitkistä puheistasi näkee".

"Puheistaniko? Sinua pilkkakirvestä! – Mutta olenpa totea myöten Dundeesta saakka tuottanut itselleni drommond'in kokan – "

"Vai Drummond'in18 kokan!" huudahti seppä. "Henk'risti, mies! sen kautta sinä joudut verivihoihin koko sen heimon kanssa – ja se ei ole vähimmin pitkävihaisia meidän maassa, sen takaan".

"St. Anterus auttakoon! Älä minua vimmaan saata, mies! Tietysti tarkoitan drommond-laivaa. Tuon kokan olen pistänyt pystyyn pihaani ja veistättänyt sekä maalauttanut sen johonkin määrään Soldanin eli Sarasenin muotoiseksi – ja sitä vastaan taistellen voimistelen, hakkaellen tai pistellen kahdenkätisellä miekallani joskus koko tunnin aikaa yhtä mittaa".

"Sen kautta olet mahtanut hyvinkin harjaantua miekan käyttämiseen", sanoi seppä.

"Niin maar' olen, kun olenkin – ja välistä panen lakin (vanhan lötön tavallisesti) soldanini päähän ja halkaisen sen semmoisella aika miehen läimäyksellä, että, usko pois vaan, tuolle uskomattomalle ei jää suurta kallon palasta, toista kertaa sivallettavaksi".

"Se on paha, sillä sittenhän sinulta katoaa harjoittelemisen tilaisuus", arveli Heikki. "Mutta kuulepas, lakintekijä! Annas kun minä joskus panisin kypärin päähäni, haarniskan rintahani, ja sinä saisit hakkaella minua, sillä ehdolla tietysti, että minun myös olisi lupa miekallani torjua pois sinun sivalluksias ja sivaltaa takaisin – mitäpäs sinä siitä sanot?"

"Ei millään muotoa, veikkoseni. Minä tekisin sinulle liian paljon vahinkoa. Ja paitsi sitä, oikein totta tunnustaakseni, hakkaelen kypäriä tai lakkia paljon rohkeammalla mielellä, koska se on minun puisen soldanini päässä – silloin olen aina varma että sen sivallan maahan. Mutta jos sen päällä olisi sulkatupsu liehumassa ja sen silmiraudan alta kaksi silmää vihaisesti säihkymässä, ja jos koko se värkki hyppelisi milloin sinne, milloin tänne, niin, sen tunnustan, käteni koko tarkkuus olisi poissa".

"Vai niin, että jos miehet vaan tahtoisivat seistä pölkkyinä hiljaa alallaan, niinkuin sinun soldanisi, niin sinä heitä kovalle panisit, Proudfute veikkonen?"

"Aikaa myöten ja harjoittamisen avulla kyllä luulen voivani sen tehdä", vastasi Olivier. – "Mutta kas tässä jo olemme lähellä toisia. Pormestari Craigdallie on vihaisen näköinen – mutta eipä olekaan hänen vihansa sitä lajia, joka minua voi peloittaa".

Pormestari seuralaisineen, nähtyänsä että seppä oli saapunut pulaan joutuneen lakintekijän luo ja että vieras oli pois lähtenyt, ei vaivannut itseänsä edemmäksi apuun rientämällä; he katsoivat oman apunsa ihan tarpeettomaksi, koska pelätty Heikki Seppä oli auttamassa. He olivat jatkaneet matkaansa suorinta tietä Kinfauns'iin, sillä he eivät tahtoneet millään lailla viivyttää asiansa toimittamista. Vaan kun semmoinenkin aika kului, ennen kuin lakintekijä ja seppä kerkesivät takaisin muun joukon yhteyteen, niin pormestari Craigdallie kysyi heiltä, erittäinkin Heikiltä, mitä he ajattelivat, kun näin kuluttivat kallista aikaa miehen lennättämiseen vuoristoon päin.

"Pyhä messu auttakoon! – se ei ollut suinkaan minun vikani, herra pormestari", vastasi seppä. "Jos te panette tavallisen Alankomaiden metäskoiran yhteen Vuoriston susi-hurtan kanssa, älkää sitten moittiko edellistä, jos se juoksee sinnepäin, minne häntä toinen väkisin vetää kanssansa. Näin aivan oli nyt minun ja tään naapurini Olivier Proudfuten laita. Tuskin vaan oli hän päässyt ylös seisaalleen, niin hän hyppäsi hevosensa selkään niinkuin tuuliainen ja vimmassaan siitä että tuo roisto niin epäritarillisesti oli hänen hevosensa horjahtamisen käyttänyt hyväkseen, kiiti perästä niinkuin kameli. Mitäs minä muuta voin tehdä kuin ajaa karauttaa jäljestä, osaksi toisen horjahtamisen estämiseksi, osaksi sentähden että suojelisin tätä rohkeata ystävätämme ja sankariamme joltakin vuoriston juurella kenties väijyksissä olevalta salajoukolta. Mutta tuo roisto, joka on jonkun rajaparonin seuralaisia ja jolla on olkapäässään Pistävä Kannustin tunnusmerkkinä, piti tätä meidän naapuriamme, niinkuin kilpenä piikiveä".

Perth'in vanhin pormestari ihmeissään kuulteli tätä juttua, jonka seppä huvikseen pani liikkeelle. Sillä, vaikka itse asiasta ei juuri suurta lukua pitänyt, oli hän aina vähän epäillyt lakintekijän ylen koreita kertomuksia urhotöistänsä; mutta tästälähin hänen täytyi ne kuitenkin johonkin määrään asti uskoa todeksi.

Älykkään vanhan hanskurin silmät tunkivat syvemmälle. "Sinä vielä teet lakintekijä-paran aivan hulluksi", kuiskasi hän Heikin korvaan, "ja panet hänen kieli-lerkkunsa lakkaamatta liikkumaan, aivan kuin olisi hän kirkonkello yleisenä Vappujuhla-päivänä, vaikka oikeastaan hyvän järjestyksen ja siivon tähden olisi parempi, jos hän olisi vaiti".

"Ohoh, Pyhä Neitsyt auttakoon, isä kulta!" vastasi seppä, "minä näet kuitenkin hiukan pidän tuosta pikku suupaltista, enkä soisi hänen istuvan alakuloisena ja ääneti ylituomarin salissa sill'aikaa kun kaikki muut, ja varsinkin tuo myrkyttäjä, apteekkari, saisivat lausua ilmi mielensä".

"Oletpa, kun oletkin, aina hyväsydäminen poika, Heikki", sanoi Simo, "mutta huomaapas kuinka erilaiset ne miehet ovat. Viaton pikku lakintekijä suurentelee itseänsä lohikäärmeen kaltaiseksi, peittääkseen luonnollista pelkuriuttaan. Apteekkari sitä vastaan tahallaan teeskelee itseänsä pelkuriksi, typeräksi ja nöyräksi, peittääkseen oikeata vaarallista luonnettansa. Kyykäärme ei ole lähemmin surmaatuottava sen kautta, että se kiven alla piileskelee. Sen sanon sulle, Heikki poikaseni: tuo laiha ronkale, vaikka sen silmät ovat kyllä niin ulkokultaiset ja sen puhe niin pelkurimainen, on halukkaampi pahaa tekemään kuin vaaraa pelkääväinen. – Mutta tässähän me jo olemmekin ylituomarin linnan edustalla. Aika komea rakennus onkin tämä Kinfauns, ja suuri kunnia on meidän kaupungillemme, että niin uhkean linnan omistaja on meidän ylimmäisenä virkamiehenämme".

"Kunnon varustus se on tosiaan", virkkoi seppä, katsellen linnaa, joka seisoi samassa paikassa kuin sen nykyinen perillinen korkealla kukkulalla, minkä juuritse leveä Tay-virta polvittelee. Se seisoi siinä ikään kuin koko laakson hallitsijana, vaikka kyllä joen tuonpuolisella rannalla kohoava lujamuurinen Elcho näkyi sen kanssa kiistelevän siitä kunniasta. Mutta todenteolla oli Elcho siihen aikaan vaan rauhallisena nunnaluostarina, ja muurit sen ympärillä olivat sisäänsuljettuin puhdas-tapaisten neitsyitten eroittajina maailmasta, ei aseellisen soturiparven suojana. "Se on kelpo linna", sanoi seppä, vielä kerran katsahtaen Kinfauns'in tornien puoleen, "ja meidän ihanan Tay-virran kilpi ja haarniska. Kylläpä hyväkin miekka saisi monta lovea, ennen kuin se siihen pystyisi".

Kinfauns'in porttivahti, joka jo kaukaa oli tuntenut tulijain säädyn sekä personat, oli jo heille avannut ulkoportin ja lähettänyt ritari Charteris'ille ylös sen sanoman, että Perth'in kaupungin vanhin pormestari muutamien muitten kunnon porvarein kanssa oli linnaan tulossa. Arvokas ritari, joka juuri par'aikaa aikoi lähteä haukalla metsästämään, kuuli sen sanoman melkein samoilla tunteilla, joilla joku nykyinen valtiopäivämies kuulee ilmoituksen joidenkuiden kunnioitettavien valitsijainsa tulosta hänelle aivan sopimattomalla ajalla. Se on, hän salaa sydämessään toivotti noita kutsumattomia vieraita hiiteen ja hornaan, vaikka kuuluvilla sanoilla käski ottaa heidät vastaan kaikella kunnioituksella ja kohteliaisuudella. Ruoka-evestin piti heti kohta toimittaa lämmintä metsäkaurispaistia sekä kylmiä piirakoita suureen juhlasaliin, ja juomanlaskijan piti kiskaista tappinsa auki. Sillä jos kauniin Perth'in kaupungin porvarit joskus olivat apuna linnan-isännän kellarin täyttämisessä, niin olivatpa myös aina yhtä avuliaat hänen pullojensa tyhjentämisessä.

Kunnon porvarit kunnioittavaisesti saatettiin saliin, missä ritari, joka oli ratsastuspuvussa, puoliväliin säärtä ylettyvät pitkävartiset saappaat jalassa, tervehti heitä puoleksi vieraanvaraisen isännän kohteliaisuudella, puoleksi suojelijan ylpeänläisellä ystävällisyydellä; näin tehdessään hän kuitenkin, niinkuin sanottu, olisi suonut että he kaikki olisivat olleet Tay-virran syvimmässä syvänteessä, sen vuoksi kun heidän tulonsa esti hänen aiotun aamuhuvituksensa. Hän tuli heille vastaan keskisaliin, pää paljastettuna, lakki kädessä, ja lausui nämät tervetuliaiset: "Ohoh hyvä herra pormestari, ja te Simo Hanskuri, meidän kauniin kaupungin vanhimpia molemmat – ja te, hyvä-oppinen apteekkari – ja sinä, uljas seppä – ja meidän miekkamiehemme lakintekijä myös, joka rikkoo enemmän päitä kuin mitä hän lakeillansa peittää – mikä minulle saattaa sen ilon, että näin aikaiseen saan nähdä täällä niin monta ystävistäni? Olipa mulla juuri aikomus lähteä vähän lennättelemään haukkojani, ja teidän seuranne on tekevä sen huvituksen minulle vielä hauskemmaksi – (itsekseen hän salaa ajatteli: 'Jospa Pyhä Neitsyt niin laittaisi, että he siinä katkaisisivat niskansa!') – tietysti, arvelin sanoa, jos ei kaupungilla liene mitään käskettävää minulle – Gilbert juomanlaskija, joudu, sinä tolvana! Mutta toivonpa ettei teillä olekaan sen tärkeämpää asiaa, kuin että tulitte taas kerran maistelemaan minun Malvoisier-viinini makua?"

Kaupungin lähettiläät näihin ylituomarinsa kohteliaisin sanoihin vastasivat kumarruksilla, jotka olivat enemmän tai vähemmin kunkin luonnetta ilmoittavaiset – apteekkari kumarsi kaikkein syvimmille, seppä puolestaan vähimmin kursailevasti. Luultavasti hän tiesi arvonsa taisteluun kelpaavana miehenä, milloin tarvis tuli. Kaikille yhteisesti lausuttuihin tervehdyksiin pormestari vastasi.

"Ritari Patrik Charteris, meidän jalo herra ylituomarimme", lausui hän yksivakaisesti; "jos asiana meillä vaan olis ollut saada nauttia vieraanvaroja, joita meille monta kertaa on suotu tässä kartanossa, niin olisi meillä ollut sen verran sivistystä, että olisimme odottaneet teidän kutsujanne, korkea herra, niinkuin ennenkin. Ja mitä haukalla metsästämiseen tulee, on meillä jo ollut kyllin sitä laatua täksi aamuksi. Sillä uhkarohkea veitikka, joka lennätteli haukkaansa aivan vähän matkaa täältä kankaalla, syöksi hevosen selästä maahan tään meidän kunnioitettavan ystävämme Olivier Lakintekijän eli Proudfuten – siksi häntä muutamat nimittelevät – ja pieksi häntä, ainoasti siitä syystä kun hän teidän puolestanne, korkea herra, niin kuin myös Perth'in kaupungin puolesta tiedusteli, kuka ja mitä miehiä tuo rohkea oli, joka semmoista uskalsi tehdä".

"Ja mitä hän sitten sanoi itsestään?" virkkoi ylituomari. "Pyhä Johannes auttakoon! Kylläpä minä opetan häntä minun metsästysmailleni puuttumaan!"

"Jos sallitte minun kertoa, korkea herra", virkkoi lakintekijä, "niin hän käytti yhtä tapaturmaani hyväkseen. Mutta minä hyppäsin sitten jälleen hevosen selkään ja pistin menemään hänen jälkeensä aika miehen lailla. Hänen nimensä on Rikard Pirulainen".

"Mitä, veikkonen? Se samainenko, josta niin monta laulua ja viisua on tehty?" sanoi ylituomari. "Ainapa minä kuitenkin tähän asti olen luullut sen veitikan nimen olleen Robert".

"Ne mahtaa, luulen ma, ollakin eri miehiä, korkeasukuinen herra. Minä kun vioitinkin nyt sitä roistoa pitennetyllä arvonimellä, sillä todentodella hän nimitti itsensä vaan Pirun Rikardiksi, ja sanoi olevansa Johnstonen sukua sekä samannimisen lordin seuralaisen. Mutta minäpä ajoin hänet suohon ja voitin häneltä takaisin metsälaukkuni, jonka hän oli anastanut, silloin kun se tapaturmio tapahtui".

Ritari Charteris oli vähän aikaa ääneti. – "Olen ma kuullut", sanoi hän sitten, "lordi Johnstonesta sekä hänen seuralaisistaan. Paljon hyötyä ei ole siitä, kun niiden kanssa riitaan rupeaa. Seppä, sanoppas, kuinka sinä kärsit tuota?"

"Henk'risti, Patrik ritari, sen tein, koska minua parempi mies minua kielsi apuun menemästä".

"No niin, ja koska sinä sitä maltoit ristissä käsin katsella", sanoi ylituomari, "en tiedä, miksi minun senvuoksi pitäisi lähteä liikkeelle, varsinkin koska mestari Proudfute, vaikka hänelle ensin pieni tapaturma tapahtui, sitten, niinkuin hän itse tässä kertoi, pelasti kaupungin kunnian sekä omansa. – Mutta tässähän vihdoin viimein tuodaankin viinit! – Kaada nyt näille hyville ystävilleni ja vierailleni, niin että viini vuotaa pikarien reunan yli. – Juokaamme nyt kaupunkimme suojeluspyhän, St. Johanneksen malja, ja terve teille kaikille, minun kunnon ystäväni! Ja nyt käykää istumaan ja haukatkaa palanen, sillä aurinko on jo noussut korkealle, ja siitä jo mahtaa olla pitkä aika, kun te, ahkerat miehet, söitte einepalanne".

"Ennen kuin rupeamme ruokaan käsiksi, herra ylituomari", lausui pormestari, "sallikaa meidän tuoda ilmi kiirutta vaativa syy meidän tuloomme, sillä sitähän emme vielä ole sanallakaan maininneet".

"Ei, hyvä pormestari, olkaa niin hyvä", virkkoi ylituomari, "jättäkää se siksi kun olette syöneet. Se on varmaan taas joku valitus aatelisherrojen huovi- ja seuralais-hulivileistä, jotka ovat olleet koppisilla keskellä kaupungin katuja, tai joku muu senkaltainen tärkeä asia, eikö niin?"

"Ei, korkeasukuinen herra", lausui Craigdallie rohkeasti ja lujasti. "Tällä kertaa me valitamme huovien herroista, senvuoksi kun ne leikkikopiksensa ovat ottaneet meidän perheittemme kunnian, ja yhtä vähän kursastelleet, väkisin tunkiessaan meidän tyttäriemme makuukammareihin kuin jos olisivat olleet jonkun Pariisin porttohuoneen edessä. Joukkio ympärikuljeksivia yöjalkalaisia – hovilaisiksi ja korkeasäätyisiksi herroiksi on meillä hyvinkin paljon syytä luulla heitä – on viime yönä yrittänyt tikapuitten avulla tunkeuta Simo Hanskurin ikkunoista sisään. He rupesivat tekemään vastarintaa paljastetuilla miekoilla, koska Heikki Seppä sattui sinne heitä häiritsemään, ja tappelivat, siksi kun apuun nousseet porvarit heidät karkoittivat".

"Mitä", sanoi ritari Patrik, laskien pöydälle takaisin maljan, jota hän par'aikaa kohotti huulilleen. "Henk'risti! Saattakaa se asia todistetuksi, niin – sen vannon esi-isäni Tuomas de Longuevillen sielun kautta, – hankin teille oikeutta kaikella voimallani, vaikka maksaiskin se minulle maani ja henkeni! – Kuka tässä on todistajana? – Simo Hanskuri, teitä pidetään rehellisenä ja viisaana miehenä, – voittekos te puhtaalla omallatunnolla vakuuttaa tätä asiaa todeksi?"

"Korkeasukuinen herra", vastasi Simo, "uskokaa minua, ett'en mielelläni nosta kannetta tästä arkaluontoisesta asiasta. Vahinkoa ei ole tullut muille paitsi itse rauhanrikkojille. Minä pelkään, että ainoasti suuri mahtavuus on voinut antaa heille rohkeutta tämmöiseen hävyttömään laittomuuteen. Mutta onpa kuulunut semmoisia selityksiä, että luopumisella kanteestani muka myönnän, tyttäreni odotelleen noita vieraita tuleviksi – ja se on suora valhe. Sentähden, korkeasukuinen herra, kerron nyt teille mitä siellä tapahtui, sen verran kuin minä tiedän, ja jätän kaikki siitä seuraavat toimet teidän viisautenne määrättäväksi". Tämän jälkeen hän kaikkia haaroja myöten kertoi mitä päällekarkauksesta itse oli nähnyt.

Ritari Patrik Charteris kuulteli suurella tarkkuudella ja varsinkin näkyi vangiksi otetun miehen poispääsö herättävän hänen huomiotansa. "Kummapa on", sanoi hän, "ettette te osanneet pitää häntä kiinni, kun kerran olitte saaneet. Ettekö edes katsoneet häntä silmiin, että olisitte tunteneet?"

"Minulla oli vaan lyhtyni valaistuksena, korkeasukuinen herra ylituomari; ja mitä poispäästämiseen tulee, niin olin yksin", lisäsi hanskuri, "ja olen vanha mies. Mutta yhtähyvin olisin jaksanut pitää hänet kiinni, jos ei samassa olisi kuulunut minun tyttäreni huuto ylikerrasta. Ja ennen kun sieltä kerkesin tulla takaisin, oli se mies päässyt karkuun puutarhan kautta".

"No, seppä", virkkoi nyt Patrik ritari; "kerropas nyt sinä, rehellisenä miehenä ja kunnon soturina, mitä asiasta tiedät".

Seppä ainaisella suoralla tavallansa kertoi koko seikan lyhyesti, mutta selvästi.

Kunnon Proudfute, jonka nyt tuli vuoro, aloitti kertomuksensa mahtavammalla näöllä, suuremmilla sanoilla. "Mitä koskee tuota meidän kaupungissa tapahtunutta kauhistuttavaa ja kummastuttavaa meteliä, en tosin voi, niinkuin Heikki Seppä, sanoa nähneeni sitä ensimmäisestä alusta alkain. Mutta ei kukan voi kieltää, että minä näillä silmilläni näin enimmän osan loppupuolesta, ja varsinkin että minä toin esiin sen todistuskappaleen, josta on oleva suurin apu niitä roistoja syyhyn saattaessa".

"Ja mikä kappale se on, veikkonen?" kysyi ritari Patrik Charteris. "Älä kuluta aikaa nuhjustelemalla ja siitä loruelemalla! Mikä kappale se on?"

"Olen tuonut teille, korkeasukuinen herra nähtäväksi, mitä yksi niistä roistoista jätti jälkeensä", jatkoi pikku mies. "Kunniani ja rehellisyyden tähden täytyy minun tosin tunnustaa, etten minä tätä voitonmerkkiä ole itse saavuttanut miekan terällä; vaan sitä kunniaa toki kehun omakseni, että minä sen korjasin talteen sillä neuvokkaisuudella, joka on harvalle miehelle suotu, silloin kun tulisoihdut liehuu ja miekat kalisee. Minä sen korjasin talteen, korkeasukuinen herra, ja tässä se nyt on".

Näin sanoen hän yllämainitusta metsälaukustansa veti esiin koukistuneen käden, joka oli löytynyt tappelutanterelta.

"Ohhoh, lakintekijä", virkkoi ylituomari, "kylläpä, sen takaan, on sinussa miestä kyllin korjaamaan talteen roiston kättä, sen perästä kun se on rungosta poishakattu. – Mutta mitäs nyt vielä niin ahkerasti koperoit metsälaukkuas?"

"Olisihan siinä pitänyt olla – olihan siinä – sormus, korkeasukuinen herra, sormus sen roiston kädessä. Pelkäänpä unohtaneeni sen kotiin; minä sen vedin pois sormesta näyttääkseni vaimolleni, koska hän ei huolinut sitä katsella niin kauan kuin se oli tuossa kuolleessa kädessä kiinni – sillä vaimo-ihmisille ei ole tämmöiset näöt mieleen. Mutta muistinhan minä pistäneeni sen sormeen takaisin. Yhtähyvin se, kun oikein arvelen, mahtaa olla kotona. Antakaas kun lähden sitä noutamaan ja Heikki Seppä saa tulla minua saattamaan".

"Me kaikki tulemme sinua saattamaan", sanoi ritari Charteris, "sillä minäkin aion Perth'iin. Katsokaa, te kunnon porvarit ja hyvät naapurit Perth'in kaupungista. Te olette mahtaneet arvella minua huolimattomaksi, siitä syystä etten ole aina ottanut korviini mitättömiä valituksia pienistä teidän oikeuksienne rikkomisista, kun esim. teidän erämaillanne on pikkuisen varkain metsästetty tai kun paronien palvelijat joskus ovat olleet koppisilla kaduillanne j.n.e. Mutta – sen vannon Tuomas de Longuevillen sielun kautta! – te ette saa syytä moittia Patrik Charteris'ia huolimattomaksi näin tärkeässä asiassa. – Tämä käsi", jatkoi hän, nostaen sen poissilvotun jäsenen, "ei ole niitä, jotka raskasta työtä ovat tehneet. Me panemme sen näytteille semmoisella tavalla, että tuon miehen juomaveikot, jos heissä vaan kipinäkin kunniantuntoa lienee, eivät voi olla sitä tuntematta ja pois vaatimatta. – Kuules, Gerhard – käske että kymmenkunta miehistäni kohta paikalla nousee hevosen selkään rautavaruksineen, peitsineen – Vaan, naapurit, jos tässä sotaa syttyy, niinkuin luultavasti syttyy, meidän tulee molemmin puolin olla toisillemme apuna. Jos tätä minun matalaa majaani ruvettaisiin ahdistamaan, kuinka monta miestä te tuotte minulle avuksi?"

Porvarit katsahtivat Heikki Seppään, jonka puoleen heidän oli tapa vaistontapaisesti kääntyä, kun semmoisista asioista tuli puhe. "Minä takaan", sanoi tämä, "että viisikymmentä kelpo poikaa on koossa, ennen kuin hätäkello on soinut kymmenen minuuttia, ja täysi tuhat tunnin kuluttua".

"Hyvä on", virkkoi ylituomari; "ja hädän tullen tuon minä puolestani teidän kauniille kaupungillenne avuksi niin monta miestä kuin suinkin saan kokoon. Ja nyt, hyvät ystävät, hevosen selkään!"