Читать книгу Perth'in kaupungin kaunotar - Вальтер Скотт - Страница 7

Tää riita kerran vertä vuodattaa.

Henrit IV, ensimm. osa.

Kokoonkutsuttu porvarikokous oli nyt tullut yhteen yöllisestä päällekarkauksesta keskustelemaan. Simo Hanskurin työtupa oli nyt täpötäynnä sangen suurenarvoisia miehiä, joista muutamilla oli musta samettitakki yllään, kultavitjat kaulassa. Tässä nähtiin näet kaupungin vanhimmat; olipa vaivaishoitokunnan jäseniä ja pormestareitakin tässä kunnioitettavassa seurassa. Kaikki otsat olivat harmin ja huolen rypyissä, ja he puhelivat keskenään pikemmin kuiskuttamalla kuin ääneensä. Enimmin toimessaan kaikista häärieli keskellä joukkoa sepän pieni kerskaileva apulainen yöllisessä kahakassa, Olivier Proudfute nimeltään ja lakintekijä ammatiltaan. Hän oli aivan tiiran kaltainen, joka kaikkein kiivaimmin lentää liehuttelee, kiljuu ja pitää melua myrskysään noustessa, vaikka semmoiselle linnulle luulisi olevan parasta, jos se pakenisi pesähänsä ja pysyisi alallaan siksi kun myrsky on asettunut.

Oli se miten oli, mutta Proudfute mestari vaan hääri keskellä joukkoa, pidellen milloin yhtä, milloin toista kiinni napista – kallistellen korvansa likelle milloin yhden, milloin toisen korvaan. Hän sulki syliinsä ne, jotka olivat lyhyenlännät niinkuin hän itse, siksi että hän heille sitä likemmällä ja salaisemmalla tavalla saisi kuiskuttaa mietteitänsä – hän nousi varpailleen, kannattaen itseänsä puhutellun nutunkauluksesta kiinnipitämällä, siksi että saisi pitkillekin miehille antaa yhtä paljon osaa tiedoistaan. Hän oli mielestään ikään kuin yksi tapauksen sankareista, ylpeillen siitä että hän omin silmin oli kaikki nähnyt ja siis paremmin kuin muut tiesi asian haarat; ja noihin todellisiin tietoihinsa kähäkästä hän hyvin mielellään pisteli hiukan omiakin lisäksi. Eipä juuri kuitenkaan voi sanoa hänen tiedon-antojensa olleen erinomaisesti huvittavia eikä tärkeitä, sillä pää-asiallisesti vaan kuului hänen suustansa tämmöisiä vakuutuksia:

"Se on kaikki totta, Pyhä Johannes auttakoon! Minä itse olin siellä ja näin sen omin silmin – minä kaikkein ensiksi juoksin siihen meluun. Ja jos en olisi minä ollut siellä sekä vielä toinen vankka mies, joka melkein yhtä kiiruusti joutui sinne, niin he olisivat murtaneet Simo Hanskurin talon auki, leikanneet häneltä kaulan poikki ja vieneet hänen tyttärensä pois Vuoristoon. – Se on kovin ilkeä teko – semmoista ei saisi kärsiä, naapuri Crookshank – semmoista ei pitäisi sallia, naapuri Glass – semmoista emme me voi jättää rankaisematta, naapurit Balneaves, Rollock ja Christeson. Se oli kuitenkin onni, että minä ja se toinen vankka mies jouduimme sinne – eikö niin, hyvä naapuri ja kunnioitettava pormestari Craigdallie?"

Näitä tässä kerrottuja lauseita hääriväinen lakintekijämme jakoi useampiin korviin. Pormestari Craigdallie, lihava killa-veli, se sama, joka yöllä oli ehdoittanut porvari-kokouksen lykkäämistä tähän aikaan ja paikkaan – paksu, mahakas, pulskea mies, tempasi nuttunsa irti tuosta loruelijasta juuri yhtä vähällä kursaamisella kuin suuri hevonen pudistaa pois hävyttömän kärpäsen, joka jo kymmenen minuutin ajan on rasittanut. "Hiljaa, hyvät naapurit!" sanoi hän. "Tuossa juuri tulee Simo Hanskuri, jossa ei kukaan vielä ole koskaan havainnut valhetta. Kuulkaamme hänen omasta suustansa mitä pahaa hänelle on tehty".

Simo, kun häntä näin oli kehoitettu seikkansa kertomaan, teki sen silminnähtävällä hämillisyydellä, selittäen sen siten että muka ei olisi suonut kaupungille hänen tähtensä nousevan verivihaa kenenkään kanssa. Koko asia, jos hän voi niin sanoa, oli vaan ollut tuommoista nuorten hoviherrain maskeraattia ja hulivilin-leikkiä. – Ja pahin seuraus, mikä siitä voi tulla, oli se, että hän aikoi panna rautakankia tyttärensä ikkuna-luukun vahvistukseksi, toisen samallaisen kepposen estämiseksi.

"No, mutta jos se vaan oli maskeraattia eli naamusleikkiä", lausui Craigdallie, "sittenhän meidän naapurimme, Wynd'in Heikki, teki vallan pahoin, kun tuommoisen viattoman leikin tähden katkasi yhdeltä herroista käden poikki, kaupungillemme mahtais tulla suuri sakko maksettavaksi, jos emme sitä käden silpoojaa pane kiinni."

"Pyhä Maaria varjelkoon!" vastasi hanskuri. "Jos te tietäisitte mitä minä tiedän, teitä peloittaisi tähän asiaan koskea, yhtä paljon kuin jos se olisi kuumaa rautaa. Mutta koska te nyt välttämättömästi tahdotte pistää hyppysenne tuleen, niin minun täytyy puhua totuus ilmi. Ja tuli siitä, mikä tuli, täytyy minun sanoa, että tässä asiassa olisi mahtanut käydä vallan pahoin minulle sekä minun omaisilleni, ellei Heikki Seppä, jonka te kaikki hyvin tunnette, olisi niin onnellisella hetkellä tullut avuksi."

"Eipä ollut minunkaan apuni poissa", pisti Olivier Proudfute väliin, "minä kyllä en voi kehua olevani yhtä hyvä miekkamies kuin naapurimme, Heikki Seppä. – Näittehän te minutkin, naapuri Hanskuri, kohta kahakan alussa?"

"Sinut näin kahakan loputtua, naapuri", vastasi hanskuri kuivakiskoisesti.

"Niin oikein, niin oikein – enhän muistanut, että te olitte sisässä, talossanne, sillä aikaa kun ulkona läimäyteltiin, ettekä siis voineet nähdä, kutka ne sivaltajat oli."

"Vaiti, naapuri Proudfute, ole niin hyvä, vaikene jo", virkkoi Craigdallie, jota kunnon oltermannin inkuminen nähtävästi jo väsytti.

"Siinä näkyy olevan joku salaisuus", sanoi pormestari; "mutta luullakseni minä sen arvaan. Meidän ystävämme Simo on, niinkuin kaikki tietävät, rauhan mies, joka mielummin pysyy alallaan ja kärsii vääryyttä, kuin että joku ystävä taikka naapurikin, hänelle korvausta vaatiessaan, joutuisi vaaran alttiiksi. Heikki Seppä, sinä, joka aina olet saapuvilla, milloin kaupunkimme puolustajia tarvitsee, sano nyt mitä sinä asiasta tiedät."

Seppä kertoi tapauksen samalla tavalla, jolla se jo on tullut tässä kerrotuksi, ja kaikkiin aina sekaantuvainen lakintekijä pisti taas väliin: "Ja näithän minutkin siinä kahakassa, kunnon seppä, tottahan näit minutkin?"

"Enpä juuri nähnyt, totta tosiaan, naapuri kulta", vastasi Heikki; "vaan sinä olet, näet sinä, pikkarainen mies ja saattaa kyllä olla etten sattunut sinua keksimään."

Tämä vastaus nosti aika naurun Olivier'istä ja tämä itsekin nauroi kanssa, mutta lisäsi itsepäisesti: "Olinpa kuitenkin etumaisia miehiä, kun avuksi riennettiin."

"No, mutta missäs sinä sitten piilit siellä, naapuri?" kysyi seppä. "Sillä minä sinua en nähnyt, vaikka olisin mielelläni maksanut parhaitten minun alaisimeltani lähteneitten rautavarusten hinnan siitä, jos olisin saanut nähdä sinun kaltaisesi vankan miehen rinnallani."

"Enpä ollut kovin kaukana kuitenkaan, kunnon seppä veikkoseni; sillä aikaa kun sinä siinä lyödä kalkahduttelit ikään kuin alaisimes olisi ollut edessäsi, torjuelin minä päältäsi niitä läimäyksiä, joilla yksi osa roistoista sinua takaa tavoitteli; ja siksi et sinä voinutkaan nähdä minua siinä selkäsi takana."

"Olen ma kuullut puhuttavan yhdestä vanhan ajan sepästä, jolla vaan oli yksi silmä", virkkoi Heikki. "Minulla niitä tosin on kaksi, mutta ne molemmat edessä, niin etten tietysti voinut nähdä mitä sinä takanani toimittelit, naapuri."

"Totinen tosi on kaikissa tapauksissa," jatkoi mestari Olivier yhä, "että minä kanssa olin siellä ja minä nyt myös annan kertomukseni asioista tälle meidän pormestarillemme, sillä seppä ja minä me olimme siinä etumaisia miehiä."

"Ei sitä tarvitse tätä nykyä", kielsi pormestari, viitaten mestari Proudfutea vaiti olemaan. "Simo Hanskurin ja Heikki Sepän sanoissa olisi riittävä todistus vähemminkin todennäköiselle asialle. – Ja nyt, kunnon mestarit, lausukaa ajatuksenne, mitä tulee tehdä! Tässä ovat kaikki kaupunkimme oikeudet tulleet häväistyiksi ja rikotuiksi, epäilemättä, niinkuin kyllä arvaatte, jonkun mahtavan miehen kautta, sillä kukaan muu ei olisi uskaltanut meitä niin suututtaa. Hyvät miehet, kipeältä tuntuu lihalle ja verelle kärsiä tämmöistä. Laki on tosin määrännyt meille halvemman arvon kuin kuninkaille ja aatelismiehille, mutta järjetöntä se olisi, jos he luulisivat saavansa murtaa auki meidän huoneemme ja häväistä meidän vaimoväkemme kunniaa ilman kostoa."

"Sitä emme voi kärsiä!" huusivat kaikki porvarit yhtä suutansa.

Mutta nyt Simo Hanskuri puuttui puheesen sangen pelollisen ja huolellisen näköisenä. "Minä toivon yhä vielä, ettei asia ollut niin pahoin tarkoitettu kuin mitä meistä näytti, kunnon naapurit; ja minä puolestani vallan mielelläni soisin matalalle majalleni tulleen säikähdyksen ja häiriön anteeksi, jos vaan sillä voisin estää, että meidän kaunis kaupunkimme minun tähteni joutuisi vaaraan. Olkaa hyvät ja ajatelkaa kutka tulisivat tässä asiassa tuomareiksi, keitten tulisi tutkia tämä asia ja meille suoda tai meiltä kieltää hyvitystä. Minä nyt puhun tässä naapurein ja ystäväin kesken, ja siksi puhun suoraan. Kuninkaamme – Jumala häntä siunatkoon! – on niin kipeä ruumiinsa ja sielunsa puolesta, että hän on käskevä meitä kääntymään jonkun hänellä neuvon-antajana olevan suuren herran puoleen – kuka sitten par'-aikaa sattunee olemaan hänen ylimmässä suosiossaan. Kenties hän käskee meitä kääntymään veljensä Albanyn herttuan puoleen, joka vaan on käyttävä meidän oikeudenpyyntömme keinoksi, millä meiltä voi rahoja kiskoa."

"Me emme huoli Albanyn herttuaa tuomariksemme", huusivat kokoutuneet taas yhtä yksimielisesti.

"Tai kenties kuningas antaa asian Rothsayn herttuan huostaan", jatkoi Simo; "ja se iloinen nuori prinssi on vaan katsova meille tehdyn väkivallan kelpo aineeksi, josta hänen lystit kumppalinsa voivat laskea pilapuheita ja hänen harppumiehensä sepittää lauluja."

"Ei puhettakaan Rothsayn herttuasta! Hän on liian suuri ollakseen meidän tuomarimme", huusivat taas porvarit.

Simo, jonka sydän rohkaistui, kun hän näki lähenevänsä sitä paikkaa, mihin hän pyrki, nyt jatkoi, yhtähyvin vaan kuiskaamalla mainiten tuota pelättyä nimeä: "Tahtoisitteko sitten mielummin olla tekemisissä Mustan Douglas'in kanssa?"

Silmänräpäyksen aikaan ei kuulunut mitään vastausta. Kaikki katselivat toinen toisehensa pelästynein kasvoin, vaalennein huulin. Seppä lausui rohkeasti ja lujalla äänellä ilmi ne tunteet, jotka kaikissa sydämissä liikkuivat, vaikkei kukaan muu ollut rohjennut niitä sanoiksi nimetä:

"Musta Douglasko tuomitsemaan porvarin ja aatelismiehen väliä – kukapaties hyvinkin korkean aatelisherran, sen verran kuin voin tietää ja arvata? – Suodumpi sitten olis vaikka itse Musta Paholainen helvetistä! Hullu te olette, Simo isä, kun näin hurjan ehdoituksen edes esiin tuotte."

Taas kului hetkinen äänettömyydessä, koska kaikki olivat peloissa ja kahden vaiheilla. Tästä äänettömyydestä viimein pormestari Craigdallie luopui luoden paljoa merkitsevän silmäyksen puhujaan. "Sinä turvaat lujasti vahvaan rintahaarniskaasi, seppä veikkoseni, muuten et puhuisi näin uhkarohkeasti."

"Minä turvaan kelpo sydämeeni, joka sykkii tään haarniskan alla, oli sen vahvuus miten lienee, pormestari", virkkoi peloton Heikki; "ja vaikken minä ole suuri puhuja, ei kuitenkaan kukaan noista suurista herroista, kuka hyvänsä se lieneekin, saa minun suutani tukituksi."

"Käy vahvassa haarniskassa, kunnon Heikki, taikka älä puhu näin kovaan", kertasi taas pormestari painavalla äänellä. "Täällä on kaupungissa rajaisia, joilla on Verinen Sydän16 merkkinä olkapäässä. – Mutta kaikesta siitä ei ole meille neuvoa. Mitä meidän nyt tulee tehdä?"

"Lyhyt neuvo, paras neuvo", vastasi seppä. "Menkäämme ylituomarimme luo ja pyytäkäämme häneltä puolustusta ja apua."

Suostumus-huuto lensi koko joukon ympäri, ja Olivier Proudfute huudahti: "Tätä samaahan minäkin olen tässä sanellut koko puolen tuntia, vaikkei kukaan teistä ole huolinut kuullella puhettani. Menkäämme ylituomarimme luokse, sanoin minä. Hän on aatelisherra itse ja hänen velvollisuutensa on välittää meidän kaupunkimme sekä aatelin välillä kaikissa asioissa."

"Vait, naapurit, vait – varokaa mitä teette tai puhutte", virkkoi nyt laiha ronkale, jonka pieni ruumis näytti vielä pienemmältä, vielä haamunkaltaisemmalta, sen kautta että hän pyysi teeskellä itsensä niin erinomaisen nöyräksi tai, käyttääksemme hänen omia sanojansa – laittaa itsensä vielä halvemmaksi ja mitättömämmäksi kuin miksi luonto hänet jo oli luonut.

"Älkää pahaksi panko", sanoi hän, "minä vaan olen halpa apteekkari. Kuitenkin olen saanut kasvatukseni Pariisissa ja oppinut siellä artes humanas (yleisinhimilliset tieteet) sekä cursum medendi (lääkärintaidon) yhtä hyvin kuin moni, joka kehuu itseänsä oppineeksi lääkäriksi. Luullakseni ymmärrän minä tämänkin haavan luonteen ja olisi se mielestäni paraiten parannettava pehmittävillä voiteilla. Tässä on meidän ystävämme Simo Hanskuri, joka, niinkuin te kaikki tiedätte, on kunnian mies. Luuletteko te ettei hän olisi meistä kaikista kiivain ankariin keinoihin, koska tää asia niin likeisesti koskee hänen perheensä kunniaa? Ja koska hän luopuu pois kanteestaan noita samoja melunnostajoita vastaan, niin arvelkaa, eiköhän hänellä mahda olla joku hyvä syy, jota ei hän uskalla virkkaa, tämän asian jättämiseen siksensä. Ei ole minun asiani sormin koskea tähän kipeään paikkaan; mutta, surkea kyllä, tiedämme kaikki hyvin, että nuoret tytöt ovat, niinkuin sanoisin, kevykäistä ainetta. Ajatelkaamme nyt, että joku kelpo tyttö – kaikessa viattomuudessa tietysti – on jättänyt ikkunansa telkeämättä St. Valentinin päivän aamuna, siksi että joku jalo kavaljeeri – kaikessa kunniallisuudessa arvattavasti – voisi tulla hänen Valentini-kumppalikseen ensivuodeksi. Ja ajatelkaamme että se kavaljeeri siitä tavattaisiin, eikö ole luultava että tyttönen silloin kiljahtaa, ikään kuin nuoren herran tulo olisi ollut hänelle arvaamaton; ja – ja – jos sotkemme sen kaiken kokoon yhteen huhmareen ja punnitsemme asian, niin tokko se lienee semmoinen seikka, että sen vuoksi tarvitsis meidän kaupungillemme nostaa vihaa?"

Apteekkari lausui mielipiteensä mielistelevällä tavalla; mutta hän kukistui vielä tavallistansa pienemmäksi, kun hän näki veren punaavan vanhan Simo Hanskurin poskia, ja kulmakarvoja myöten tulistuttavan pelätyn sepän kasvoja. Jälkimmäinen astui likemmäksi, loi ankaran katseen säikähtyvään apteekkariin, ja puhkesi seuraaviin sanoihin: "Sinä kävelevä luuranko! Sinä ahdashenkinen apteekkipurkki! Sinä virallinen myrkyn syöttäjä. Jos arvelisin Hanskurin Katrin hyvän maineen voivan kymmennes-minuutinkaan ajaksi tahrautua sinun halvan hengähdykses kautta, niin kyllä minä survoisin sinut mäsäksi, sinä puoskari, sinun omassa huhmaressas, ja sotkisin sinun kurjan raatosi kanssa yhteen tulikivenjauhoja, ainoan todellisen lääkkeen, mitä sinulla on puodissas, ja näin laittaisin voidetta rupisille koirille!"

"Seis, poikaseni, seis!" huusi hanskuri käskevällä äänellä. "Ei kelläkään, paitsi minulla, ole sananvaltaa tässä asiassa. – Kunnioitettava pormestari Craigdallie, koska minun kärsivällisyyteni on tällä tavoin tullut selitetyksi, niin olen suostuvainen siihen, että tätä seikkaa tutkitaan pohjaa myöten. Ja vaikka loppu-päätös mahtanee näyttää, että me olisimme tehneet viisaammin, jos olisimme pysyneet alallamme, niin se on samassa myös todistava, ettei minun Katrini omalla kevytmielisyydellään tai hupsuudellaan ole antanut syytä tähän suureen häväistykseen."

Pormestari myöskin kävi väliin. "Heikki naapuri", lausui hän, "me tulimme tänne neuvoittelemaan, emme riitelemään. Minäkin olen yksi tämän kauniin kaupungin hallitsijoita, ja semmoisena käsken sinua luopumaan kaikesta äkämielestä ja vihasta, mitä sinulla voi olla tätä mestari apteekkari Dwining'iä vastaan."

"Hän on liian halpa olento, pormestari", sanoi siihen Heikki: "että minun mielessäni voisi olla pysyväistä vihaa häntä vastaan – eihän mun olisi tarvis muuta kuin yksi kerta sivaltaa suurella vasarallani, niin menisi jo hän puoteineen, päivineen mäsäksi!"

"Vaiti sitten ja kuule minua", virkkoi pormestari. "Me kaikki uskomme Perth'in Kaunottaren kunniaan yhtä lujasti kuin autuaan Pyhän Neitsyeen kunniaan." Näin sanoen hän hartaasti risti silmiään. "Mutta puhuaksemme taas kääntymisestä ylituomarin puoleen, oletteko te kaikki yksimieliset siinä, naapurit, että tämä seikka on annettava meidän ylituomarimme käsiin, koska syypää, niinkuin lienee syytä pelätä, on joku mahtava aatelisherra?"

"Koska ylituomari itsekin on aatelissukua", tokaisi itikan-äänellään apteekkari, joka pormestarin välityksen perästä nyt johonkin määrään oli tointunut säikähdyksestään – "vaikken minä suinkaan, sen Jumala nähköön, tahdo puhua mitään pahaa mainitusta kunnioitettavasta herrasta, jonka esi-isät monta monituista vuotta ovat olleet samassa virassa kuin hän tätä nykyä – "

"Perth'in kaupungin vapaan vaalin kautta", lausui seppä, keskeyttäen häntä syvällä, mahtavalla äänellänsä.

"Aivan niin, tietysti", myönsi hämille joutunut puhuja, "porvarein kautta. Kuinkas muuten? – mutta, seppä veikkoseni, älä minua keskeytä. Minä nyt puhun arvoisalle pormestarillemme, Craigdallielle, halvan ymmärrykseni mukaan. Ja minä sanon, että, olkoon asia niin tai näin, tää ritari Patrik Charteris on aatelis-sukua, ja sananlasku sanoo, ettei varis varikselta silmää puhkaise. Hän kyllä saattaa hyvin pitää puoltamme, kun ollaan riidassa Vuorelaisten kanssa, ja hän saattaa heitä vastaan täyttää tuomarin ja kaupungin-päällikön velvollisuudet. Mutta tokiko hän, joka itse käy silkissä, ruvenne puolustamaan meitä yhtä hyvin tikattuja nuttuja ja kullankirjailtua verkaa kuin ruudullisia tartan-hameita17 ja Irlannin sarkaa vastaan, se on hiukan epäiltävä. Totelkaa nyt yksinkertaisen miehen neuvoa. Me olemme saaneet Kaunottaremme pelastetuksi, josta minä en koskaan aikonut puhua pahaa, niinkuin en tosiaan tiedäkään hänestä mitään pahaa. He ovat kadottaneet vähintänsä yhden miehen käden, kiitos olkoon siitä Heikki Sepälle —

"Ja minulle", lisäsi tuo pieni, suurisuinen lakintekijä.

"Ja Olivier Proudfutelle niinkuin hän itse sanoo", jatkoi apteekkari, joka oli valmis myöntämään kunnianloistoa kelle hyvänsä, kunhan vaan ei hänen tarvinnut itse astua sinne vievää vaarallista polkua. "Koska, sanon ma, he ovat jättäneet tänne yhden käden pantiksi, he eivät enään ikinä tule takaisin tälle Curfew-kadulle, niin, minun yksinkertaisen ymmärrykseni mukaan, olisi paras, jos vaan kiittäisimme tätä meidän vankkaa naapuriamme tässä ja sitten emme enää hiiskuisi mitään koko asiasta, jättäen sen unohtumaan. Sillä meidän kaupungillahan siitä nyt kuitenkin on tullut kunniaa ja noille helvetin tulen korvennettaville vaan vahinkoa."

Tämä rauhan-neuvo vaikutti useempiin porvareista, jotka alkoivat nyykähdytellä päätänsä ja luoda erin-omaisen viisaita silmäyksiä kärsivällisyyden puolustajaan. Simo Hanskurikin, huolimatta apteekkarin taannoisista loukkaavista puheista, myös näkyi taipuvan samaan mieleen. Mutta ei niin Heikki Seppä, joka, kun näki neuvoittelun näin kesken pysähtyvän, jatkoi puheen suorilla sanoilla niinkuin ainakin.

"Minä en ole vanhimpia enkä rikkaampia teidän joukossanne, naapurit, enkä sitä liioin surekaan. Kyllähän vuosia vielä karttuu, jos vaan jaksaa elää niin että ne saa nähdä. Ja on minussa yhtä hyvä mies kuin muissakin hankkimaan itselleni rahaa ahjoni hehkulla sekä palkeitteni lietsomisella, ja samoin myös on minussa mies niitä taas kuluttamaan. Mutta ei kenenkään miehen silmät ole nähneet minun nurkassa nuhjaelevan, jos meidän kauniille kaupungillemme vääryyttä on tapahtunut sanoilla tai teoilla, jos vaan sitä väärää on ollut mahdollista miehen kielellä tai miehen kädellä jälleen oikaista. Enkä nyt aio tätä vääryyttä ristissä käsin märehtiä, jos se voin estää. Kyllä minä yksinkin menen ylituomarin puheille, jos ei kukaan lähde minun kanssani. Hän on ritari, se on tosi, ja aatelisherra vapaata, oikeata sukua, niinkuin me kaikki tiedämme, sukua, jonka alkujuuri on Wallacen ajoista, jolloin hänen isän-isänsä isä Wallacen määräyksestä tuli meidän alipäälliköksemme. Mutta vaikka hän olisikin paras-sukuinen aatelisherra koko maassa, niin kuin samassa myös on Perth'in kaupungin ylituomari, ja hänen täytyy siis oman kunniansa tähden suojella kaupunkimme etuuksia ja vapauksia. Ja minä tiedänkin että hän niin on tekevä – minä kerta tein hänelle teräshaarniskan ja minun mieleni on, että sydän, jonka suojaksi se oli aiottu, on kelpo laatua."

"Tietysti", sanoi pormestari Craigdallie, "ei maksaisi vaivaakaan lähteä hoviin, jos emme saisi ritari Patrik Charteris'iä puolestamme puhujaksi. Meille olisi kohta se vastaus valmis: 'Menkää ylituomarinne puheille, te poroporvarit!' Jos te siis, hyvät naapurit, tahdotte suostua minun ehdoitukseeni, niin minä ja meidän apteekkarimme Dwining lähdemme kohta Kinfauns'iin, vieden kanssamme Simo Hanskurin, meidän seppä-veitikkamme sekä uljaan Olivier Proudfuten vieraiksi miehiksi, ja puhuttelemme herra Patrik Charteris'iä meidän kaupunkimme nimessä."

"Ei", vastusti rauhallinen lääkkeenkeittäjä, "jättäkää minut kotiin, olkaa niin hyvät. Ei minussa ole sitä rohkeutta, että voisin avata suuni miekkavyöllisen ritarin kuullen!"

"Ei siitä lukua, naapuri, sinun pitää tulla kanssamme", virkkoi pormestari Craigdallie. "Kaupunkilaiset sanovat minua aika tuittupääksi kuudenkymmenen vuoden ikäiseksi mieheksi – Simo Hanskuri on liian likeinen, koska väkivalta hänelle tehtiin – seppä, niinkuin kaikki tiedämme, rikkoo miekallaan useampia haarniskoita kuin mitä hän vasarallaan kokoontakoo – ja meidän naapurimme Proudfute, joka, kuulkaa vaan hänen omaa vakuutustansa, aina on muassa jokaisen Perth'issä nousevan tappelun alussa sekä lopussa, on tietysti teon miehiä. Mutta meillä pitää olla kumminkin yksi rauhan ja hiljaisuuden puolustaja joukossamme; ja sinun, apteekkari, tulee olla se mies. Matkaan nyt, hyvät ystävät, varustakaa nyt saappaat ja satulat, hatut ja hevoset, kuulkaa se – ja tulkaamme yhteen Itäportille – se on, jos te, naapurit, suostutte antamaan tämän asian meidän haltuhumme."

"Ei voi olla parempaa neuvoa, ja me siihen kaikki suostumme", sanoivat porvarit. "Jos ylituomari, niinkuin meidän kauniilla kaupungillamme on oikeus vaatia, rupeaa puolellemme, niin me voimme painiskella vaikka paraankin kanssa heistä kaikista."

"Hyvä sitten, naapurit", päätti pormestari; "niinkuin sanottu, niin tulee tehdyksi. Noin tähän aikaan olin muuten kutsunut koko porvarikokouksen yhteen, enkä liioin epäile että", hän katsahti joukon ympäri, "koska niin moni teistä, täällä läsnä-ollen, on päättänyt lähettää meidät ylituomarin puheille, myös muutkin samaan päätökseen yhtyvät. Ja sentähden, hyvät naapurini ja tämän kauniin Perth'in kaupungin kunnon porvarit – nyt saappaat ja satulat, niinkuin jo taannoin sanoin, ja me yhdymme Itäportin kohdalla."

Yleinen suostumushuuto lopetti tämän, niin sanoakseni, kaupungin salaneuvoskunnan kokouksen, ja kaikki hajosivat, kukin haaralleen. Lähettiläät läksivät itseään matkaan valmistamaan, ja muut kotia, maltittomasti jo odotteleville vaimoillensa sekä tyttärillensä kertomaan, mihin neuvoihin oli ryhdytty, siksi että heidän kammarinsa vasta saataisiin turvatuiksi ajattomalla ajalla sisääntunkevilta kosijoilta.

Sill'-aikaa kun hevosia satuloittiin ja porvariskokous oli keskustelemassa tai, oikeammin sanoen, lailliseen muotoon panemassa, mitä heidän johtajansa jo olivat päättäneet, täytynee, selitykseksi muutamille lukijoille, selvemmillä sanoilla kertoa seikkaa, joka jo edellisessä keskustelussa on tullut sivumennen mainituksi.

Tapana oli siihen aikaan, jolloin mahtava aatelisto aina vastusteli, usein rikkoi Skotlannin kuninkaallisten kaupunkien oikeuksia ja etuuksia, että nämät kaupungit, jos mahdollista, eivät valinneet tuomariaan kaupungissa asuvain ja tavallisia kaupungin hallintovirkoja toimittavain kauppiasten, ammattilaisten tai muitten porvarein joukosta, vaan pyysivät siihen korkeaan paikkaan jonkun lähestön mahtavista vapaaherroista. Tämän tuli sitten puhua heidän puolestaan hovissa, jos joku heidän yhteistä etuansa koskeva asia oli ajettava, ja johtaa porvariväkeä tappeluissa, niin hyvin yleisessä sodassa kuin myös yksityisissä taisteluissa, tuoden omatkin alustalaisensa heille avuksi. Tätä suojaa ei kuitenkaan suotu aivan ilmaiseksi. Ylituomarit välistä moitittavaan määrään käyttivät valtaansa omaksi edukseen ja hankkivat itselleen kunnan yhteismaihin kuuluvia tiluksia ja taloja lahjaksi, joten näin saatu turva tuli porvareille sangen kalliiksi.

Toiset taas tyytyivät siihen, että saivat porvarein voiman avuksensa omiin yksityisiin taisteluihinsa ynnä sen lisäksi muita kunnioituksen sekä mielisuosion osoituksia, joita heidän johtonsa alla oleva kaupunki mielellään antoi, ollakseen varma heidän avustansa hädän tullessa. Kuninkaallisen kaupungin virallisena suojelijana oleva vapaaherra ilman mitään tunnonvaivatta otti näitä vapaehtoisia lahjoja, ja palkitsi ne puolestaan sillä että hän kaupungin oikeuksia puolusti, sanallaan valtioneuvoskunnassa sekä urhotöillä sotatanterella.

Porvareilla "kauniissa Perth'in kaupungissa" – sillä liikanimellä he kotipaikkaansa mielellään mainitsivat, oli nyt jo useampien miespolvien ajalla ollut tämmöisiä suojelijoita ja ylituomareita Charteris'in suvusta, joka asui Kinfauns'issa, kaupungin läheisyydessä. Oli tuskin vuosisata vielä siitä, kun ensimmäinen tätä mainiota sukua, Robert III: n aikana, otti asuntonsa mainittuun vahvaan linnaan, joka nyt oli heidän omansa ynnä ympärillä olevain ihanain ja viljavain seutujen kanssa. Mutta tämän ensimmäisen tulokkaan historia, ritarillinen ja romantillinen itsessään, oli semmoinen, että se helpoitti muukalaisen perehtymisen tähän uuteen maahan, johon hänet kohtalo oli ajanut. Me kerromme sen tässä vanhain, yhtäpitäväin taruin mukaan, joissa on varmat todellisuuden merkit, niin että se kenties voisi saada sijansa tieteellisemmissäkin teoksissa kuin tässä.

Mainio isänmaan-ystävä William Wallace, kun hän taas oli asevoimalla karkoittanut englantilaiset valloittajat vähäksi aikaa ulos maasta, kuuluu kerta lähteneen matkalle Franskaan, vieden kanssansa vähäisen joukon luotettavia ystäviä. Hänellä oli aikomus koettaa, eikö hän omassa personassaan – urhoutensa tähden oli hän kaikissa maissa kunniassa pidetty – voisi saada Franskan kuninkaalta jotakuta sotajoukkoa tai muuta apua, jonka voimalla Skotlantilaiset voisivat jälleen päästä itsenäisiksi.

Skotlannin sankari oli purjehtimassa sinne pienellä laivalla, laskien Dieppen satamaa kohti; silloin ilmautui taivaanrannalle toinen alus, jota merimiehet kohta rupesivat katselemaan epäilyksellä ja pelolla, pianpa hämmästyksellä ja epätoivolla. Wallace kysyi heidän säikähdyksensä syytä. Kapteeni silloin antoi tiedoksi, että tuo heitä kohti laskeva ja heidän kimppuunsa pyrkivä alus oli merirosvon oma, joka oli yhtä paljon kuuluisa pelottomuudestaan ja ruumiinvoimastaan kuin myös onnellisista rosvoretkistänsä. Tuomas de Longueville oli syntyisin Franskalainen, mutta nyt yksi noista merirosvoista, jotka sanoivat itseänsä meren ystäviksi, vaan kaikkein merenkulkijain vihollisiksi. Hän ahdisteli ja ryösteli kaikenkansaisia laivoja muinaisten Norjan merikuningasten lailla, joita sillä nimellä senvuoksi mainittiin, koska heidän valtakuntansa oli laineitten harjulla. Kapteeni vielä lisäsi, rosvolaivan olevan niin nopeakulkuisen, ettei mikään muu alus voinut siltä päästä pakoon; eikä myös mikään laivaväki, vaikka kuinka urhokas, voinut toivoa kestävänsä rosvoa vastaan, kun hän, niinkuin hänellä oli tapana, hyppäsi sisään, joukkonsa etupäässä. Wallace hymyili uhkamielisesti, kuullessaan kuinka kapteeni, epätoivo katsannossaan, kyynelet silmissään, valitteli, että heidän nyt ilman epäilemättä piti joutua Punaisen Rosvon kynsiin; – sen nimen oli de Longueville saanut siitä, kun hänen mastossaan tavallisesti, niin kuin nytkin, punainen lippu liehui.

"Kyllä minä vapautan Kanaalisalmen siitä rosvosta", vastasi Wallace.

Hän kutsui sitten luokseen omat kymmenen tai kakstoista seuralaistansa, Boyd'in, Kerlien, Seton'in ynnä muut, joille tuimimman tappelun nostama tomu oli ikään kuin elin-ilmaa, käski heidän pukea itsensä rautavaruksiin ja sitten käydä pitkälleen laivan kannelle, niin etteivät olisi näkyvissä. Merimiehet hän lähetti kannen alle, paitsi muutamat harvat, jotka laivan ohjaamiseksi olivat välttämättömän tarpeelliset. Kapteeni sai käskyn, kuoleman uhalla, niin pitää perää, että vaikka laiva oli pakenevinaan, kuitenkin sallittaisiin Punaisen Rosvon tulla heidän kimppuunsa, pahintansa koettamaan. Wallace itsekin kävi pitkälleen kannelle, ettei näkyisi yhtään mitään, josta voisi arvata vastustamisen aikomusta. Neljännestunnin kuluttua Longuevillen laiva saavutti Wallacen, ja Punainen Rosvo, kiinnitettyään saaliinsa siihen viskatuilla rautakoukuilla, hyppäsi yli täysissä rautavaruksissaan, ja hänen miehensä seurasivat häntä hirmuisella riemuhuudolla, ikään kuin voitto jo olisi ollut käsissä. Mutta silloin Skotlannin soturit äkkiä kavahtivat jaloilleen, ja rosvo näki nyt joutuneensa käsikahakkaan miesten kanssa, joilla oli tapana olla varmat voitosta, jos ei ollut useampia vastassa kuin kaksi, kolme miestä päälle. Wallace karkasi rosvopäällikön kimppuun, ja kauhea kahakka alkoi heidän välillään semmoisella vimmalla, että muut lakkasivat tappelustaan ja jäivät vaan katselemaan, ikään kuin yksimielisestä suostumuksesta jättäen voiton riippuvaksi molempain päällikköin ottelusta keskenään. Rosvo taisteli niin hyvin kuin vaan mieheltä voi vaatia; mutta Wallacella oli voimaa enemmän kuin tavallisilla kuoleman-alaisilla. Hän sivalsi miekan pois rosvon kädestä, joten tämä joutui niin suureen vaaraan, että hän, välttääkseen surmaläimäystä, tarttui skotlantilaiseen sankariin rinta rintaa vastaan; hän toivoi näet että toki painiskelussa saisi hänet voitetuksi. Mutta tämäkin toivo petti. He kaatuivat kannelle sylikkäin, mutta Franskalainen jäi alle, ja Wallace, tarttuen sormillaan hänen rautakaulukseensa, pinnisti sitä niin kokoon, vaikka se oli hienoimmasta teräksestä tehty, että veret purskahtivat rosvon silmistä, sieraimista sekä suusta, ja että de Longueville ainoasti kädenviittauksilla voi pyytää armoa. Hänen miehensäkin nyt viskasivat pois aseensa ja anoivat armoa, nähtyään kuinka pahaan pulaan heidän päällikkönsä oli joutunut. Voittaja lupasi armahtaa heidän henkensä, mutta otti heidän laivansa ja piti heidät kaikki vankeinansa.

Kun oli Dieppen sataman suulle päästy, nosti Wallace yleisen pelästyksen, sillä että ensin vedätti mastoonsa rovon lipun, josta luultiin de Longuevillen olevan tulossa kaupunkia ryöstämään. Hätäkellot vonkuivat, hätätorvet torahtelivat ja porvarit juoksivat aseitansa noutamaan – silloinpa yht'-äkkiä kaikki muuttui. Skotlannin leijona kultakilvessään lensi ylös maston huippuun, rosvolipun yli, ja antoi tiedoksi, että Skotlannin sankari oli tullut, niinkuin kotka, saalis kynsissään. Hän vei nyt vankinsa maalle ja kuljetti hänet kanssansa Franskan hoviin, missä kuningas Wallacen pyynnöstä antoi rosvolle kaikki ryöstötyöt anteeksi, vieläpä soi hänelle ritarin-arvon tarjoten de Longuevillelle paikan omassa sotajoukossansa. Mutta rosvo oli niin mieltynyt jalomieliseen voittajaansa, että hän pyysi saada olla osallisna Wallacen kaikissa onnenvaiheissa, seurasi hänen kanssaan Skotlantiin, taisteli hänen rinnallaan monessa verisessä tappelussa ja ansaitsi itselleen sen maineen että Tuomas de Longuevillen urhoutta ei voittanut kenenkään muun, paitsi hänen sankarillisen vangittajansa urhous. Hänelle oli paljon onnellisempi loppukohtalo suotu kuin hänen päällikölleen. Longueville oli luonnolta saanut lahjaksi kauneuden, joka oli hänen suuren ruumiinvoimansa vertainen, ja ihastutti nuorta aatelisneitoa, vanhan Charteris suvun perillistä niin, että tämä otti hänet puolisokseen, tuoden hänelle kätensä kanssa omaksi myös kauniin vapaaherraisen Kinfauns'in linnan tiluksineen. Heidän perillisensä ottivat itselleen nimen Charteris, täten liittäen itsensä kiinteämmin äidin sukuun, linnansa ikivanhoihin hallitsijoihin. Yhtähyvin pysyi Tuomas de Longuevillenkin nimi heissä yhä edelleen suuressa arvossa; ja suuri kahdenkätinen miekka, jolla hän tappeluissa vihollisrivejä maahan niitteli, pidettiin ja pidetään tallella suvun kalleuksien seassa. Toisen tarun mukaan taas oli de Longuevillen oma sukunimi Charteris.

Nämät Kinfauns'in vapaaherrat olivat sitten, useampien miespolvien aikana, poika aina isänsä perästä, Perth'in kaupungin ylituomareina; linnan ja kaupungin läheinen naapurius teki tämän molemminpuolisen suojelusliiton sangen mukavaksi. Tässä kertomuksessa esiintuleva herra Patrik Charteris oli jo monta monituista kertaa johtajana vienyt Perth'in miehet ulos, tappeluihin ja kahakoihin, niin hyvin rosvoilevia Vuorelaisia, kuin muitakin, ulkomaisia tai omamaisia vihollisia vastaan. Totta on, että hän joskus ikävystyi mitättömistä, turhista valituksista, joita kaupunkilaiset välisti tarpeettomasti kantelivat hänen eteensä, vaatien häneltä niiden oikaisemista. Tästä oli hänelle joskus se moite tullut, että hän muka oli liian ylpeä aatelis-arvostansa tai tullut liian laiskaksi rikkautensa kautta – että hän oli mies, joka kovin hartaasti harjoitteli metsästystä ja soi ystävilleen vieraanvaraa, viitsiäksensä lähteä jokaisessa tilaisuudessa, jolloin kaunis Perth'in kaupunki olisi hänen apuansa pyytänyt. Mutta vaikka siitä semmoisissa tapauksissa aina pientä nurinaa nousi, turvasivat kuitenkin porvarit aina, suuremman hädän tullessa, ylituomariinsa; ja tämä auttoi heitä aina hartaasti sekä neuvoilla että teoilla.