Читать книгу Waverley - Walter Scott - Страница 12

Sisällysluettelo

Waverley oli tottunut nauttimaan viiniä ainoastaan hyvin kohtuullisesti. Senvuoksi hän sikeästi nukkui myöhäiseen aamuun ja heräsi sitte tuskallisiin muistelmiin edellisen illan tapauksista. Häntä oli mieskohtaisesti loukattu — häntä aatelismiestä, soturia, Waverleytä! Tosin ei loukkaajalla ollut silloin käytettävissään se kohtalainenkaan järjen määrä, minkä luonto oli hänelle suonut; tosin hän myös, jos vaatisi hyvitystä tästä loukkauksesta, rikkoisi sekä taivaan että isämaansa lakeja vastaan; ja tosin hän niin tehdessään voisi tulla riistäneeksi hengen nuorelta mieheltä, joka kenties rehellisesti täytti yhteiskunnalliset velvollisuutensa, ja syösseeksi hänen perheensä onnettomuuteen — tahi saattaisi hän menettää oman henkensä, mikä ei urhoollisimmallekaan ole mieluisa vaihtoehto, tyynesti ja yksinäisyydessä harkittuna.

Kaikki tämä painoi hänen mieltään, vaan kuitenkin palasi kärsitty loukkaus vastustamattomalla voimalla hänen muistiinsa. Häntä oli häväisty; hän oli Waverley-sukua; ja hän oli upseeri. Ei ollut tilaisuutta valintaan; ja hän astui aamiaishuoneeseen siinä mielessä, että jättäisi jäähyväiset perheelle sekä sitte kirjottaisi jotakuta upseeritoveriaan tapaamaan häntä ravintolassa, joka oli puolitiessä Tully-Veolanin ja Dundeen välisellä taipaleella, jotta tämä veisi Balmawhapplen lairdille sellaisen sanoman, kuin asianhaarat näyttivät vaativan. Miss Bradwardine emännöitsi aamiaispöydässä. Siinä olivat tee ja kahvi, lämmin vehnä-, kaura- ja ohraleipä viipaleiksi leikottuna, kakkuina ja muunlaisina leivoksina; munat, poronlapa, lampaan ja naudan paisti, savustettu lohi, hedelmähillo ja kaikki muut herkkupalat, jotka saivat itse Johnsoninkin ylistelemään skotlantilaisen aamiaisen ylellisyyttä kaikkiin muihin maihin verrattuna. Vadillinen kaurapuuroa oli asetettu paroonin tuolin kohdalle, sekä puoleksi kermaa ja puoleksi kirnupiimää sisältävä hopeahaarikka; mutta Rose huomautti isänsä lähteneen kävelylle aikaisin aamulla, kiellettyään häiritsemästä nuoren vieraansa lepoa.

Waverley istuutui melkein sanaakaan hiiskumatta, niin hajamielisenä ja näöltään tylsänä, että miss Bradwardine ei voinut saada suotuisaa käsitystä hänen keskustelulahjoistaan. Hän vastasi umpimähkään pariin jokapäiväiseen huomautukseen, jotka Rose neiti rohkeni tehdä; jälkimäisestä senvuoksi tuntui kuin olisivat hänen lähentely-yrityksensä olleet vastenmielisiä nuorelle upseerille, ja hän ihmetteli itsekseen sitä, että punaisen upseeritakin alla ei ollut parempaa sisäistä sivistystä. Hän siis jätti Waverleyn omaan sielulliseen hupiinsa — pyhän karhun noitumiseen, se kun oli ollut syynä kaikkeen pahaan, mitä tapahtunut ja vielä tapahtuva oli. Yht'äkkiä Edward säpsähti ja puna syöksähti hänen kasvoilleen, kun hän ikkunaan katsahtaessaan näki paroonin ja nuoren Balmawhapplen käsikynkässä astelevan ohi, nähtävästi hartaaseen keskusteluun syventyneinä; ja hän kysäsi nopeasti: "Oliko loordi Balmawhapple täällä yötä?" Rosea ei suuresti miellyttänyt nuoren vieraan hänelle tekemän ensimäisen kysymyksen omituisuus, ja hän vastasi kuivakiskoisesti kieltäen. Sitte vaikeni jälleen kumpainenkin.

Tovin kuluttua astui sisälle mr. Saunderson, ilmottaen että hänen herransa halusi toisessa huoneessa puhutella kapteeni Waverleytä. Edwardin sydän sykki hiukan rajummin, ei suinkaan pelosta, vaan epätietoisuudesta ja jännityksestä, hänen noudattaessaan kutsumusta. Hän tapasi molemmat miehet seisomassa, kahden kesken, paroonin otsalla tyytyväisen arvokkuuden ilme, kun taasen Balmawhapplen muutoin häikäilemättömät kasvonpiirteet tuntuivat vetäytyneen häpeilevään murjotteluun. Edellinen pujotti käsivartensa jälkimäisen kainaloon ja näytti siten kävelevän hänen kanssaan, vaikkakin todellisuudessa talutti häntä; he astuivat kohtaamaan Waverleytä, ja pysähtyen keskelle huonetta, parooni hyvin juhlallisesti piti seuraavan puheen: "Kapteeni Waverley, nuori ja arvossa pidetty ystäväni, loordi Balmawhapple, on pyytänyt minua vanhana, kokeneena ja kaksintaistelun eli monomachian tapoja ja muotoja jonkin verran tuntevana miehenä lausumaan teille hänen puolestaan mielipahansa, jota hänessä herättää muisto muutamista eilis-illan symposionin kohdista, joiden täytyi olla suuresti vastenmielisiä teille, palvellessanne nykyistä hallitusta. Hän pyytää, sir, että upottaisitte unohduksen haltuun sellaiset kohteliaisuuden lakeja vastaan tehdyt virheet, jotka hänen järkensä nyt tunnustaa, ja vastaanottaisitte käden, jonka hän teille ystävyydessä tarjoaa. Ja minun täytyy vakuuttaa, ettei sellaista myöntymystä olisi voinut aikaansaada mikään vähäisempi syy, kuin teidän erikoisten ansioittenne oivaltaminen sekä tieto olevansa dans son tort, kuten muuan uljas ranskalainen ritari, monsieur Le Bretailleur, kerran virkkoi minulle moisessa tilaisuudessa — sillä onhan hän, niinkuin koko Balmawhapplen suku jo ammoisista ajoista on ollut, mavortia pectora, kuten Buchanan sanoo, rohkeaa ja sotaista heimoa eli kansaa."

Edward vastaanotti auliisti ja luontaisella kohteliaisuudellaan käden, jonka Balmawhapple (eli pikemmin parooni, välimiehenä) hänelle ojensi. Hänen oli mahdoton muistaa sanoja, lausui hän, joita kelpo mies soisi ainiaan jättäneensä puhumatta; ja kernaasti hän tahtoi pitää kaikkea tapahtunutta kemujen uhkeuden tuottamana.

"Varsin sievästi sanottu", vastasi parooni, "sillä epäilemättä, jos mies on ebrius eli päissään — jollainen sattuma voi ja saa tapahtua juhlatilaisuuksissa ja pitoloissa kunniallisellekin miehelle — ja jos tämä sama herrasmies sitte selvittyään ja järjillään ollessaan peruuttaa päihtyneenä lausumansa loukkaukset, niin täytyy olettaa, että vinum locutum est; sanat eivät ole olleet hänen omansa. Kuitenkaan en katso tätä puolustusta kelpaavaksi sellaiseen henkilöön nähden, joka on ebriosus eli juomari, syystä että, jos hän saa päähänsä viettää enimmän aikansa päihtyneessä tilassa, hänellä ei ole oikeutta saada hetkellistä vapautusta kohteliaisuuden säännöksistä, vaan tulisi hänen oppia käyttäytymään rauhallisesti ja siivosti, viininkin vaikutuksen alaisena ollessaan. — Ja lähtekäämme nyt aamiaiselle, sen enempää ajattelematta tätä tuhmaa juttua!"

Tehtäköön asiasta mitä johtopäätöksiä tahansa, niin täytyy minun myöntää, että Edward niin tyydyttävän selityksen saatuaan osotti miss Bradwardinen aamiaispöydän herkullisuuksille paljoa suurempaa tunnustusta kuin alku ennusti. Balmawhapple sitävastoin näytti hämmentyneeltä ja nololta; ja nyt vasta Waverley havaitsi, että hän kantoi käsivarttaan nauhassa, mikä näyttäkin selittävän, minkävuoksi hän äsken oli niin kankeasti ja työläästi ojentanut kätensä. Miss Bradwardinen kysymykseen hän jupisi jotakin ratsunsa kompastumisesta; ja nähtävästi haluten välttää sekä puheenainetta että seuraa, hän aamiaisen jälkeen nousi pöydästä, kumarsi seurueelle, hyppäsi ratsunsa selkään ja palasi kotiinsa, hylättyään paroonin tarjouksen päivälliseen asti viipymisestä.

Waverleykin nyt ilmotti aikovansa jättää Tully-Veolanin siksi aikaisin päivällisen jälkeen, että vielä saman päivän illaksi ennättäisi ensimäiseen yömajaksi soveltuvaan paikkaan; mutta se vilpitön ja ilmeinen loukkaantuminen, jota hyvänsävyinen ja herttainen vanha herra osotti kuullessaan tuon esityksen, riisti häneltä kaiken rohkeuden, päätöksessään pysyäkseen. Tuskin oli hän saanut Waverleyn suostutetuksi pitentämään vierailuaan muutamaksi päiväksi, kun jo kävi yrittämään poistaa perusteita, joiden nojalla arveli vieraansa suunnitelleen aikaisempaa lähtöä. "En soisi teidän, kapteeni Waverley, pitävän minua vasituisena juoppouden puolustajana, joskin eilis-iltaisissa kemuissamme jotkut ystävämme olivat, ehkeivät peräti ebrii eli päihtyneet, vähintään ebrioli, minkä nimityksen vanhat antoivat niille, jotka olivat ryypyissään tahi, kuten te englantilaiset vertauskuvallisesti sanotte, puoleksi yli laidan. En sano sitä teistä, kapteeni Waverley — järkevänä, nuorena miehenä te suuresti pidätyitte ryypyistä; eikä sitä oikeudellisesti voida sanoa minustakaan, sillä minä olen monien suurten kenraalien ja marsalkkain juhlapidoissa oppinut juomaan viinini varovasti, enkä illan mittaan mennyt kohtuullisen hilpeyden rajain yli, niinkuin kaiketikin huomasitte."

Hän epäilemättä oli paras tuomari siinä asiassa, joten noin nimenomaisesti lausuttua väitettä vastaan ei voinut olla mitään huomauttamista. Mutta jos Edward olisi muodostanut mielipiteensä omista muistelmistaan, niin hänen olisi täytynyt sanoa, että parooni ei ainoastaan ollut ebriolus, vaan jotakuinkin likipitäen ebrius, tahi suoraan sanoen ehdottomasti päihtynein koko seurueessa, lukuunottamatta kenties hänen vastustajaansa, Balmawhapplen lairdia. Nyt kuitenkin saatuaan odottamansa tahi pikemmin vaatimansa tunnustuksen selvänä olostaan, pitkitti parooni: "Ei, sir, vaikka itse voin sietää suuret määrät, niin kammoan kuitenkin juopottelua ja inhoan niitä, jotka ryyppivät viiniä gulae causa, vain kurkkunsa kutkutukseksi. En sittenkään pitäisi hyvänä Mitylenen Pittacuksen lakia, joka kaksin verroin rankaisi sellaisen rikoksen, minkä Liber Pater oli välillisesti aiheuttanut; enkä myöskään täydellisesti yhtyisi siihen moitiskeluun, mitä nuorempi Plinius lausuu Historia naturalis teoksensa neljännessätoista luvussa. En, sir — minä pidän tarkan eron, ja kiitän viiniä ainoastaan mikäli se ilahuttaa kasvot eli, Flaccuksen sanoilla, recepto amico."

Niin päättyi puolustelu, minkä Bradwardinen parooni piti tarpeellisena lausua vieraanvaraisuutensa ylenpalttisuudesta; ja lukija ymmärtää kyllä, ett'ei häntä keskeytetty vastaväitteillä eikä millään uskomattomuuden ilmauksella.

Sitte hän kutsui vieraansa aamuratsastukselle, ja käski David Gellatleyn kohtaamaan heidät Ban ja Buscar koirien keralla metsäpolun haarassa. "Sillä jo ennen metsästyskauden alkuakin haluaisin suoda teille hiukan urheiluhupia, ja jos jumala suo, niin tapaammekin metsäkauriin. Sitä saa metsästetyksi kaikkina aikoina; se näet ei milloinkaan ole n.s. parhaassa lihassaan eikä siis kelpaamatonkaan. Vaan totta on, ettei se riistana vedä vertoja ruunuhirvelle eikä kuusipeuralle. Mutta kelpaa se osottamaan miten koirani juoksevat; ja sentähden ne saavat David Gellatleyn keralla tulla mukaan." Waverley lausui ihmettelynsä siitä, että ystävänsä Davie pystyi sellaiseen luottamustoimeen; mutta parooni selitti, että tämä hupsu rukka ei ollut rajupäinen, nec naturaliter idiota, kuten hulluudentodistuksissa lausutaan, vaan pelkästään heikkojärkinen vetelys, joka kykeni varsin hyvin suorittamaan oman mielensä mukaisia tehtäviä, vaan käytti hupsuuttaan tekosyynä muunlaisten välttämiseen. "Hän on päässyt väleihin kanssamme sen kautta", jatkoi parooni, "että henkensä uhalla pelasti Rosen suuresta vaarasta; täytyy siis pitää laiskuri vekkulia ruoassaan, teettämällä hänellä mitä hän voi taikka tahtoo — mikä häneen nähden lopulta vie yhteen, jos Saundersonin ja rättärini epäilyt ovat perusteltuja",

Miss Bradwardine kertoi Waverleylle, että narri raukka kiihkeästi piti musiikista; kaihomieliset säveleet koskivat häneen syvästi, kun taasen keveät, vilkkaat soinnut saivat hänen hurmaantumaan ilosta. Tässä suhteessa oli hänellä hämmästyttävän hyvä muisti, täynnä sekalaisia sävelmien ja laulujen katkelmia, joita ajoittain käytti melkoisen sattuvasti vastaväitteenä, selityksenä tahi kompana muiden puheille. Davie oli lujasti kiintynyt niihin harvoihin, jotka osottivat ystävällisyyttä häntä kohtaan, vaan herkkä havaitsemaan pienimmänkin karsimansa vääryyden ja valmis tilaisuuden tullen kostamaan sen. Rahvas, joka usein ankarasti tuomitsee toinen toistaan niinkuin parempiaankin, oli osottanut mitä suurinta sääliä kurjaa hupakkoa kohtaan, hänen kiertäessään ryysyissään pitkin kylää. Mutta heti kun näkivät hänet kunnollisissa pukimissa, suojattuna ja suosittunakin, he johdattivat muistiinsa kaikki saatavissa olevat viekkauden ja kekseliäisyyden esimerkit, joita hänen sanansa ja tekonsa olivat ilmaisseet, ja armeliaasti perustivat niihin sellaisen oletuksen, ett'ei David Gellatley ollut hullu enempää kuin tarvitsi parahiksi, kovaa työtä välttääkseen. Tämä mielipide ei ollut oikeutetumpi kuin neekerien, jotka apinain ovelista kujeista päättävät, että niillä on puhelahja, jota ne ainoastaan työtä peläten ovat käyttämättä. Mutta otaksuma oli aivan kuviteltu; David Gellatley oli todenteolla se hupakko, jolta näyttikin, ja mihinkään yhtämittaiseen ja vakaaseen ponnistukseen pätemätön. Hänellä oli täperästi sen verran vakaisuutta, että pysyi mielipuolisuuden paremmalla puolella; sen verran järjen rahtua, ett'ei häntä voitu väittää epatoksi; jonkinlaista nokkeluutta metsästyksessä (jossa olemme muidenkin narrien nähneet onnistuvan), suurta ystävällisyyttä ja hyväntahtoisuutta hoidettavakseen uskottuja eläimiä kohtaan, ja luontaista taipumusta musiikkiin; hän oli uskollinen ja harvinaisen tarkkamuistinen.

Ratsujen töminää kuuluikin jo pihalta, ja Davidin ääni, hänen laulaessaan noille kahdelle suurelle metsästyskoiralle: